Lue keskustelun säännöt.
Kaikki tuntemani 80- ja 90-luvulla syntyneet, ovat traumatisoituneet lapsuudessaan.
18.02.2019 |
Juteltiin muutama päivä sitten ystävien kanssa. Jokainen on enenmän tai vähemmän traumatisoitunut lapsuudestaan.
Yksi kertoi traumoistaan sairaalloisen pihin perheen lapsena. Uusia vaatteita ei saanut, ennen kuin kului puhki. Siis käytännössä tarvi olla reiät hihoissa, että uusi ostettiin. Rahasta ei ollut kyse( opettajavanhemmat).
Toisella taas perinteinen ruma ja riitaisa eroperhe. Sun, mun, exän, nyxän lapset. Parempaa vanhemmuutta ilman lapsia jne.
Kolmannella juoppovanhemmat. Pe klo 16.00 - ma aamu klo 6.00 molemmat vanhemmat tillintallin joka ikinen vkl (vieläkin).
Neljännellä (minulla) sairaalloisen uskovaiset vanhemmat. Käytännössä kaikki asiat oli luokiteltu synniksi tai sallituksi. Syntiä oli mm. musta väri ja maallinen musiikki.
Onko muilla näin messed up lapsuus?
Kommentit (481)
Pahimmalta tuntuu kaikki se vähättely: jos jostain lapsuuden asiasta haluaa puhua ja selvittää miten vanhempien mielestä se meni, koko asia kielletään tai naurahdetaan "nyt muistat väärin". En siis vaadi anteeksipyyntöä enkä marttyyrin viittaa harteilleni, haluaisin vain jonkun muun paikalla olleen kuvan asiasta jotta voisin ehkä päästä yli joistain asiasta. Haluaisin vain pienen osoituksen empatiaa ja toivoa siitä etten kanna kaikkea yksin. On helppoa ajatella että menneisyys on taakse jäänyttä ja nyt eletään tätä hetkeä, mutta on eri asia vaan päästää irti jos traumat ulottuvat omaan mielenterveyteen. Se olisikin helppoa vaan päättää että aamulla herätessä olen optimistinen ja luottavainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen myös traumatisoitunut. Toinen vanhempi vakavasti mielisairas ja todella uskovainen. Ei kunnioita mitään rajoja, jotka olen yrittänyt asettaa. Toinen vanhempi myös häiriintynyt oman vaikean lapsuuden takia ja omaa myös todella paljon autistisia piirteitä ja ei siksi ole osannut käyttäytyä.
Uskonto on vähän kuin mielisairaus.
Itse pistin vanhemmilleni rajat. Se ei onnistunut nätisti pyytämällä, vaan aika kovaa joutui huutamaan pariin otteeseen.
Meni perille.
Vierailija kirjoitti:
Pahimmalta tuntuu kaikki se vähättely: jos jostain lapsuuden asiasta haluaa puhua ja selvittää miten vanhempien mielestä se meni, koko asia kielletään tai naurahdetaan "nyt muistat väärin". En siis vaadi anteeksipyyntöä enkä marttyyrin viittaa harteilleni, haluaisin vain jonkun muun paikalla olleen kuvan asiasta jotta voisin ehkä päästä yli joistain asiasta. Haluaisin vain pienen osoituksen empatiaa ja toivoa siitä etten kanna kaikkea yksin. On helppoa ajatella että menneisyys on taakse jäänyttä ja nyt eletään tätä hetkeä, mutta on eri asia vaan päästää irti jos traumat ulottuvat omaan mielenterveyteen. Se olisikin helppoa vaan päättää että aamulla herätessä olen optimistinen ja luottavainen.
Niin minäkin "muistan vaan väärin".
Sitten keksitään ihan uskomattomia juttuja, jotka muka ovat sekoittaneet pääni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
80-90 lukujen itse syntyneenä muistan oman lapsuuteni kyllä ihan onnellisena aikana. Rikkaita ei oltu, mutta elämiseen riitti rahaa hyvin kun vanhemmat harkiten osasivat käyttää rahansa. Muutaman kerran tukkapöllyä sain aiheesta kun olin tuhma, aina ensin kyllä varoitettiin suullisesti. Nykyään se olisi ihan kauhea asia, mutta en koe siitä mitenkään traumatisoituneeni.
Mielestäni siihen aikaan lapset saivat olla vielä oikeasti lapsia eikä muodin oikut koskeneet lapsia kuten nykyään tuntuu olevan asian laita. Vaatteiksi kelpasi myös sukulaislapsilta pieneksi jääneet hyväkuntoiset vaatteet.
Minua ärsyttää lukea näitä: Minua tukistettiin/piiskattiin/läpsittiin naamaan että veri roiskusi/tmsp.
mutta en traumatisoitunut ja se oli sitä paitsi minulle oikein koska olin tuhma- juttuja.
Minua vähän tukisteltiin, läpsittiin ja piiskattiin, sekä vähän tai aika paljon puhuteltiin sopimattomalla tavalla.
Minulle tuli siitä ongelmia.
Kasvoin rajattomaksi.
Minulla ei ollut mitään rajoja aikuisenakaan ja minua sai kohdella kuin p***kaa.
Uskoin olevani arvoton läjä p**kaa.
Sitten jossain vaiheessa keksin että minullakin on rajat joita ei saa loukata. Ei edes "rakastava" vanhempi joka vain yrittää kasvattaa, etten ylpistyisi ja olisi tuhma.
Sehän on defenssi, että kieltää väkivallan kohteeksi joutumisen vaikuttaneen millään tavalla. Se voi olla ajatuksena niin ahdistavaa, ettei siihen liittyviä tunteita ole vielä valmis kohtaamaan.
Niin kun ei siinä ole pahinta se sattuuko tai tuleeko siitä kipua, vaan se ettei ole sen arvoinen, että ansaitsisi kunnioittavan kohtelun.
Niin, vaikka tuollainen kertookin ensisijaisesti vanhempien olleen sekaisin päästään, niin arvottomuuden tunteet seuraavat silti sitkeästi mukana. Välillä tuntuu siltä, että on niin vähäpätöinen ettei ole edes oikeasti olemassa.
Niin sitä ei olekaan olemassa. En ole kukaan. Näen peilistä että minulla on keho. Sekin vääränlainen.
Identiteettini on siis: ruma, hyödytön, läski josta yhteiskunnalle kuluja.
Omat tarpeet? Niin mitä ne on? Jotain itsekästä ja liikaa?
Olet arvokas ihminen. Ansaitset yhtä hyvää kohtelua kuin kaikki muutkin ihmiset.
Kiitos.
Järkihän tämän jo sanoo, mutta alitajunta tai joku tunnetaso ei ymmärrä osta sitä.
80-luvulla tarhasysteemi toimii, kodinhoitajan sai kotiin kun lapset sairastui. Koululuokat oli pieniä. Vanhemmilla oli töitä, inflaatio söi velat ja rahaa tuli. 90-lvun lama koetteli osaa perheistä rankasti, mutta suurimmalla osalla meni edelleen hyvin. Lopputuloksena traumatisoituneet sukupolvet.
Nyt he saavat (tai pitäisikö sanoa te saatte) lapsia tilanteessa, jossa kaikesta höylätään ja säästetään, tarhasusyeemi ei toimi, vanhukset heotteillä, koulut homeessa ja ilmastouhka synkentää horosontin. Kuinkahan pahat traumat tämän vuosikymmenen lapset saavat?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muistan että kotoa muuttaessani ikävöin lapsuudenkotiani ja ajattelin koko lapsuuden olleen ihan hyvä. Se oli kai epätoivoista tarttumista valikoituihin hyviin muistoihin ison muutoksen ja aikuistumiskriisin keskellä. Kesti viitisen vuotta ja aloin prosessoimaan kaikkia asioita jotka tulkitsin vähän kypsempänä vääriksi. Sitä on helppoa ajatella että katto pään päällä ja perusasiat ovat jo paljon maailman mittakaavassa, mutta kukaan ei silti ansaitse henkistä ja fyysista väkivaltaa. On outoa miten kauan kesti etten enää suojellut itseäni niiltä muistoilta. Etäisyys teki sen, että oli pakko tutkia omaa historiaa ja muokattuja muistoja.
Täällä 80-luvun loppupuolen tuotos. Vanhemmat riitelivät ja tappelivat jatkuvasti. Milloin heitettiin astioita seinille ja milloin mättivät toisiaan turpaan. Välillä me muksutkin saatiin selkäämme ilman mitään suurempaa syytä. Yritettiin leikkiäkki mahdollisimman äänettömästi koska pelotti liikaa se, että taas tulee selkään jos on "liikaa" ääntä.
Äitillä oli vaki duuni ja isä pätkätöissä silloin tällöin. Eli rahaa ei ollu pahemmin käytössä. Jos päästiin kerran kesässä risteilylle, niin sielläkin vanhempien piti olla toistensa kurkussa kiinni. Kotiin paluumatkalla aina jompikumpi uhkaili jäävänsä pois kyydistä ja tulevansa jollain muulla tavalla perästä päin jos on tullakseen.
Äiti ei sentään käyttänyt viinaa mutta isä taas olikin aina työttömänä ollessaan kännissä ja riehumassa kotona. Molempia lapsiaan kohtaa henkistä väkivaltaa vuosi toisensa jälkeen ja heittäytyi aina itse marttyyriksi kun on itse yrittänyt olla niin v***n hyvä ja lässynlää.
Elämä jatkuu ja samoja virheitä en tee oman muksuni kanssa. Äidin kanssa olen vielä jokseenkin tekemisissä mutta isä saa mädäntyä h******ssä minun puolestani. En ole menossa hautajaisiin kun aika koittaa. Enkä kadu yhtään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä mulle kanssa tulee mieleen, että helppoon tottunut sukupolvi ehtii pähkiä liikaa ja keksimällä keksii traumoja. Enkä nyt tarkoita näitä pahoinpideltyjä, katastrofikotien lapsia vaan suurin osa tuosta ikäluokasta on kasvanut ihan hyvissä olosuhteissa. Mutta kun on liikaa aikaa kaivella olemattomia, niin siitähän ne traumat alkaa kasvaa. Ei kai kenenkään lapsuus ole täydellinen ollut, teidän lapset voi ihan samalla tavalla keksiä omasta lapsuudestaan ongelmia, kun semmoista alkavat pyöritellä liikaa.
Tekisitte töitä, hoitaisitte lapsenne ja keskittyisitte oleelliseen, niin ei tarvi alkaa olettomia miettiä.
Ei, kuule tuntuu, että koko ikäluokkamme on täysin traumatisoitunut lapsuudessaan. Miksi 50-luvulla syntyneet vanhemmat olivat näin vaikeita??
Voimaa sinulle, hyvin olet pärjännyt.
-ap[/quote] Vaikea sanoa omista lapsistani ja heidän traumoistan, itse en ainakaan ole huomannut, tai ei ole minulle kerottu. Mutta tuo yleistys 50-luvun vanhemmista pisti silmään, omani ovat syntyneet -97 ja -98, ja minä sitten -74. Eli lapseni kuuluvat kuitenkin mainittuun aikahaarukkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Alkoholismia ja väkivaltaa niin kauan kun 4-10v jaksaa muistaa, sai myös nähdä mutsin huonojen valintojen seurauksia kuten esim. skitsofreeninen exä joka repi sen käden kirjaimellisesti irti 5 vuotiaan mielelle oli tosi kiva juttu.
Mutta kuinka YLEISTÄ tämä on? Kuitenkin aika marginaalista tietääkseni. Ei mun koulussa ainakaan hirveästi ollut alkoholistien lapsia ja jos oli, niin niiden perheistä kyllä sitten puhuttiin ja juoruttiin.
Jos asiasta puhutaan laajalla mittakaavalla, niin väitän, että MILLÄÄN sukupolvella ei ole ollut niin helppoa kuin 80-luvulla syntyneillä ja 90-luvun loppupuolella syntyneillä. 80-luvulla oli pitkä taloudellinen nousukausi, työttömyys ajoittain noin 3% eikä vanhempien tarvinnut stressata työn saamisesta. Se elämän helppous ja stressittömyys heijastui myös lasten kasvatukseen. 90-luvun loppupuoli oli Nokian kulta-aikaa ja nousukausi myös. Vastaavaa ei sen jälkeen ole nähtykään. Yhteiskunta ei ole koskaan ollut perheille parempi kuin noina aikoina, jos ajatellaan taloutta, työllisyyttä, yhteiskunnan tukia jne.
Kaiken kaikkiaan 80-90-luvulla syntyneet on hemmoteltuja. Tämä hemmottelu on kuitenkin kasvattanut sukupolven, joka ei kestä pettymyksiä elämässä ja jolle ei riitä ikinä mikään. Tässä ketjussa on hyviä esimerkkejä siitä, että vaikka puitteet olisivat olleet kunnossa, ei lapsuuskaan ollut tarpeeksi hyvä, kun se ei ollut täydellinen, sellainen kun jonkun varakkaamman perheen Janni-Lotalla.
Itse asiassa just oli sen kiinteistönvälittäjän haastattelu, joka kuvasi lapsuuttaan 90-luvulla "köyhäksi", kun isä kuskasi häntä tennisharjoituksiin vanhalla Hondalla, ja hän häpesi, kun kaverien vanhemmat vaihtoivat autoa kerran puolessa vuodessa. Miksi sille ei riittänyt se, että isä maksoi kalliin harrastuksen ja kuskasi sinne? Mitä sitten, jos perheellä ei ollut sitä hienointa autoa?
Ja sit eräässä päihdehoitopaikassa törmäsin 90-luvulla syntyneeseen nuoreen mieheen, jolla oli erittäin hyvä ja huolehtiva äiti, isä vähän etäisempi, mutta hänkin kävi siellä poikaansa katsomassa. Vanhemmat oli yhdessä ja perheen taloustilanne hyvä. Poika oli ulkoisesti hyvän näköinen, sai naisseuraa helposti, perheeltä rahaa ja hieoja vaatteita. Perhe ei hylännyt päihdeongelman takia. Tämä poika myös mietti koko ajan sitä, miten kaikilla muilla hänen ikäisillään menee niin paljon paremmin, on koulutus ym. Hänkin näki sen jotenkin niin, että MUILLA on kaikki asiat hirveän hyvin ja hänellä jotenkin huonosti. Yksi hoitaja sanoi siellä niin, että joskus asiat on LIIAN HYVIN, ja se on ongelma. Ja niin tän pojan kohdalla olikin ja mielestäni se on hyvä esimerkki etuoikeutettujen sukupolvesta, joka ei koskaan saavuta tyytyväisyyden tunnetta.
Harvalla on täydellistä lapsuutta ja ehkä sen kuuluukin olla epätäydellinen, koska ei elämä myöhemminkään ole täydellistä ja pettymyksiä tulee eteen.
Luulet tietäväsi jostain perheestä aika paljon sen perusteella että tapaat mukavan oloisen äidin jollain vierailutunnilla. Et taida tietää ihmisistä vielä kovin paljoa.
Poika ei sanonut mitään negatiivista äidistään, vaan surkutteli sitä, miten hänellä menee huonommin kuin muilla keskiluokkaisilla hyvien perheiden lapsilla. Surkutteli siis omaa sen hetkistä tilannettaan. Vaikka hänellä siis tosiaan oli kaikki hyvin sinänsä, rahaa, huolehtivat vanhemmat, kavereita (sekä huumepiireissä että vanhoja kunnollisia kavereita) ja naisia. Paitsi että sekin oli ongelma, että kun hänen upea ja kaunis ex-tyttöystävänsä jätti hänet (koska ei jaksanut katsella huumeiden käyttöä kenties) ja tässäkin oli tapahtunut suuri vääryys. Elämä ei ollut täydellistä, vaikka nätit naiset elämäntyylistä huolimatta edelleen tätä kaveria piirittivät. Koska jollakin kuitenkin on asiat paremmin, täydellinen tyttöystävä ja täydellinen elämä.
Samanlaista mankumista näen tässä ketjussa. Jumitutaan johonkin koettuun vääryyteen. Vaikka että kun vaatteet ei aina olleet hienoimpia merkkivaatteita tai sitten olikin ja sen takia luokkakaverit syrjivät ja piti marketista (!) hakea vaatteet.
Eri asia on oikeat ongelmat kuten väkivalta, mutta marginaaliin kuuluvien ongelmia ei tule yleistää sukupolven ongelmiksi.
Oletko lukenut jonkin tutkimuksen missä on selvitetty kuinka yleistä perheväkivallan kohteeksi joutuminen 1980- ja 1990-luvulla syntyneiden joukossa on? Välttämättä kyse ei ole mistään marginaalisesta osuudesta, koska lasten ruumiillinen kurittaminen kiellettiin lailla vasta 1984. Moni vanhempi hyväksyy siitä yhä nykyisinkin lasten kurittamisen fyysisesti, esimerkiksi luunappien antamisen, vaikka se yli 30 vuotta on jo ollut lainvastaista. Silti hiljattain tehdyssä tutkimuksessa kerrotaan 41 % kyselyyn vastanneista vanhemmista kuritusväkivaltaan turvautuneen.
https://www.lskl.fi/teemat/lapsen-oikeudet/piiska-on-jaanyt-menneisyyte…Olen lukenut, että 40% vanhemmista on jossain tutkimuksessa hyväksynyt TUKISTAMISEN, mutta ei mitään selkään antamista (vain muutama prosentti hyväksyi sen).
Kyllä voimakas fyysinen väkivalta kuten perheväkivalta yleensäkin ja alkoholismi on olleet marginaali-ilmiöitä 80-luvulla. Maassa on ollut melkein täystyöllisyys silloin, mikä jo sinänsä vähensi perheiden ongelmia.
En ala asiasta enempää jankkaamaan. Jokainen voi miettiä itse, kuinka järkevää on omien kokemustensa perusteella lähteä yleistämään sukupolvea.
Tutkimus vuodelta 2017: "Asenteiden muutoksesta huolimatta kuritusväkivaltaa käytetään edelleen. Jopa 41 prosenttia vastaajista kertoi joskus turvautuneensa johonkin kuritusväkivallan muotoon (tukistaminen, sormille näpäytys, läimäytys, piiskaaminen, väkivallalla uhkailu) lastensa kasvatuksessa. Todellinen luku saattaa olla suurempikin, sillä melko suuri osa vanhemmista ei halunnut tai osannut vastata kysymykseen."
https://www.lskl.fi/teemat/lapsen-oikeudet/piiska-on-jaanyt-menneisyyte…
Miten todennäköistä on se, että vuoden 1984 lakimuutoksen jälkeen lasten pahoinpitely jatkui perheissä käytännössä ennallaan, mutta aiheesta tuli tabu, koska vanhemmat tiesivät kuritusväkivallan käytön olevan laitonta? Että lapsia on lyöty kuten aiemminkin, mutta aiheesta ei ole enää uskallettu puhua, eivät edes lapset keskenään, koska on tiedetty ettei tällaista pitäisi enää olla?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pahimmalta tuntuu kaikki se vähättely: jos jostain lapsuuden asiasta haluaa puhua ja selvittää miten vanhempien mielestä se meni, koko asia kielletään tai naurahdetaan "nyt muistat väärin". En siis vaadi anteeksipyyntöä enkä marttyyrin viittaa harteilleni, haluaisin vain jonkun muun paikalla olleen kuvan asiasta jotta voisin ehkä päästä yli joistain asiasta. Haluaisin vain pienen osoituksen empatiaa ja toivoa siitä etten kanna kaikkea yksin. On helppoa ajatella että menneisyys on taakse jäänyttä ja nyt eletään tätä hetkeä, mutta on eri asia vaan päästää irti jos traumat ulottuvat omaan mielenterveyteen. Se olisikin helppoa vaan päättää että aamulla herätessä olen optimistinen ja luottavainen.
Niin minäkin "muistan vaan väärin".
Sitten keksitään ihan uskomattomia juttuja, jotka muka ovat sekoittaneet pääni.
Aivan samaa on meilläkin. Eipä tee mieli olla vanhempien kanssa tekemisissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten todennäköistä on se, että vuoden 1984 lakimuutoksen jälkeen lasten pahoinpitely jatkui perheissä käytännössä ennallaan, mutta aiheesta tuli tabu, koska vanhemmat tiesivät kuritusväkivallan käytön olevan laitonta? Että lapsia on lyöty kuten aiemminkin, mutta aiheesta ei ole enää uskallettu puhua, eivät edes lapset keskenään, koska on tiedetty ettei tällaista pitäisi enää olla? Tässäkin ketjussa suhtaudutaan aiheeseen todella oudosti, vaikka vertaistuki perheväkivallan lapsiuhreille olisi todella hyödyllistä.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä mulle kanssa tulee mieleen, että helppoon tottunut sukupolvi ehtii pähkiä liikaa ja keksimällä keksii traumoja. Enkä nyt tarkoita näitä pahoinpideltyjä, katastrofikotien lapsia vaan suurin osa tuosta ikäluokasta on kasvanut ihan hyvissä olosuhteissa. Mutta kun on liikaa aikaa kaivella olemattomia, niin siitähän ne traumat alkaa kasvaa. Ei kai kenenkään lapsuus ole täydellinen ollut, teidän lapset voi ihan samalla tavalla keksiä omasta lapsuudestaan ongelmia, kun semmoista alkavat pyöritellä liikaa.
Tekisitte töitä, hoitaisitte lapsenne ja keskittyisitte oleelliseen, niin ei tarvi alkaa olettomia miettiä.
Hoitaisit sinä oman pääsi kuntoon, niin eivät toisten ongelmat ärsyttäisi tuolla tavalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on alkoholistivanhemmat ja kummatkin omaavat voimakkaita narsistisia piirteitä. En muista lapsuudestani juuri mitään, ensimmäiset kunnon muistot ovat vasta ala-asteelta. Ties mitä hirveyksiä kodin seinien sisäpuolella on tapahtunut. Kukaan ei puuttunut, vaikka oli laaja suku/naapurit/tuttavia ym. ja selvää, että viinaa kului ja olin ihan heitteillä "vapaan kasvatuksen" lapsena.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niinhän sitä sanotaan että sota kestää kolmanteen polveen. Se pitää paikkansa. Vasta meidän 80- ja 90-luvuilla syntyneiden omat lapset on irti tuosta kierteestä, jos ovat.
Eron huomaa kun vertaa ruotsalaisiin, joilla ei ole sotataustaa. 50-luvulla syntyneet ruotsalaiset on pehmeitä ja empaattisia, analyyttisiä ja rauhallisia vanhempia ja nyt isovanhempia. Lämpimiä ihmisiä. Ei sellaisia kuin suomalaiset suuret ikäluokat, joiden mielestä maailmassa pärjää parhaiten jos karaistuu jo pienenä.
Hassua kyllä toisaalta miten suomalaiset hellivät sotatraumojaan.
Menkää kattomaan Eurooppaan minkälaisia ihmisiä siellä on, verratkaa vähän Suomen yhden sodan traumaa vaikkapa puolalaisten, unkarilaisten, saksalaisten, italialaisten historiaan. Yli on marssittu milloin mihinkin suuntaan, suvut on hajonneet ja aina on pienet jääneet alimmaisiksi.
On tässä nykysukupolvessakin korjaamisen varaa. Istun tässä traumani kanssa ja odotan että joku hoitaa sen pois, koska TRAUMA! Mitäs jos välillä voisi tehdä jotain itsekin toisin? Vaikka hymyillä toisille. Ottaa toisia huomioon? Yrittää?
Niin, mitäs jos et olisi tuollainen ilkimys vaan opettelisit empatiaa ja toisten huomioonottamista? Yrittäisit edes?
Tottahan tuo on ainakin jos peilaa näitä vastauksia! Yhyy, älkää viekö mun traumaa... mun ukki oli sodassa v 43 ja kuoli v 60 mutta SILTI se on varmaan syy siihen että mulla on paha olo enkä viihdy työssäni/masennun/ juon.
Mun faija oli onnekas ohiammuttu sodassa, äiti jäi orvoksi juuri sodan alettua. Kumpikin iloitsi siitä että selvisi ja rakensivat hartiavoimin hyvän vaikka köyhän elämän itsellern ja minulle. Rakastivat lapsenlapsiaan (syntyneet 80-90 luvuilla) ja valitettavasti kuolivat liian aikaisin. Jos heillä oli sodasta joku trauma hoitivat sen keskenään eivätkä kaataneet minun niskaani. Jos olisivatkin ei minun silti tarvinnut jatkaa sitä pidemmälle - eihän se ollut minun sotani.
Omat lapseni elivät laman jaloissa mutta se ei ollut heidän lamansa. Me vanhemmat teimme heidän lapsuudestaan niin hyvän kuin voimme. Se että oli köyhä ja työtön silloin ei ollut mikään syy traumatisoitua. Onnettomia ei oltu
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niinhän sitä sanotaan että sota kestää kolmanteen polveen. Se pitää paikkansa. Vasta meidän 80- ja 90-luvuilla syntyneiden omat lapset on irti tuosta kierteestä, jos ovat.
Eron huomaa kun vertaa ruotsalaisiin, joilla ei ole sotataustaa. 50-luvulla syntyneet ruotsalaiset on pehmeitä ja empaattisia, analyyttisiä ja rauhallisia vanhempia ja nyt isovanhempia. Lämpimiä ihmisiä. Ei sellaisia kuin suomalaiset suuret ikäluokat, joiden mielestä maailmassa pärjää parhaiten jos karaistuu jo pienenä.
Hassua kyllä toisaalta miten suomalaiset hellivät sotatraumojaan.
Menkää kattomaan Eurooppaan minkälaisia ihmisiä siellä on, verratkaa vähän Suomen yhden sodan traumaa vaikkapa puolalaisten, unkarilaisten, saksalaisten, italialaisten historiaan. Yli on marssittu milloin mihinkin suuntaan, suvut on hajonneet ja aina on pienet jääneet alimmaisiksi.
On tässä nykysukupolvessakin korjaamisen varaa. Istun tässä traumani kanssa ja odotan että joku hoitaa sen pois, koska TRAUMA! Mitäs jos välillä voisi tehdä jotain itsekin toisin? Vaikka hymyillä toisille. Ottaa toisia huomioon? Yrittää?
Niin, mitäs jos et olisi tuollainen ilkimys vaan opettelisit empatiaa ja toisten huomioonottamista? Yrittäisit edes?
Tottahan tuo on ainakin jos peilaa näitä vastauksia! Yhyy, älkää viekö mun traumaa... mun ukki oli sodassa v 43 ja kuoli v 60 mutta SILTI se on varmaan syy siihen että mulla on paha olo enkä viihdy työssäni/masennun/ juon.
Mun faija oli onnekas ohiammuttu sodassa, äiti jäi orvoksi juuri sodan alettua. Kumpikin iloitsi siitä että selvisi ja rakensivat hartiavoimin hyvän vaikka köyhän elämän itsellern ja minulle. Rakastivat lapsenlapsiaan (syntyneet 80-90 luvuilla) ja valitettavasti kuolivat liian aikaisin. Jos heillä oli sodasta joku trauma hoitivat sen keskenään eivätkä kaataneet minun niskaani. Jos olisivatkin ei minun silti tarvinnut jatkaa sitä pidemmälle - eihän se ollut minun sotani.
Omat lapseni elivät laman jaloissa mutta se ei ollut heidän lamansa. Me vanhemmat teimme heidän lapsuudestaan niin hyvän kuin voimme. Se että oli köyhä ja työtön silloin ei ollut mikään syy traumatisoitua. Onnettomia ei oltu
Vaikea ymmärtää miten jollain ihmisillä kertyy runsaasti vuosia mittariin, mutta mitään henkistä kasvua ei tapahdu.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä mulle kanssa tulee mieleen, että helppoon tottunut sukupolvi ehtii pähkiä liikaa ja keksimällä keksii traumoja. Enkä nyt tarkoita näitä pahoinpideltyjä, katastrofikotien lapsia vaan suurin osa tuosta ikäluokasta on kasvanut ihan hyvissä olosuhteissa. Mutta kun on liikaa aikaa kaivella olemattomia, niin siitähän ne traumat alkaa kasvaa. Ei kai kenenkään lapsuus ole täydellinen ollut, teidän lapset voi ihan samalla tavalla keksiä omasta lapsuudestaan ongelmia, kun semmoista alkavat pyöritellä liikaa.
Tekisitte töitä, hoitaisitte lapsenne ja keskittyisitte oleelliseen, niin ei tarvi alkaa olettomia miettiä.
Tällä palstalla enempikin näitä, suhteellisuudentaju hukassa eikä olla kasvettu vielä aikuiseksi, omaan napaan tuijottaminen keskiössä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä mulle kanssa tulee mieleen, että helppoon tottunut sukupolvi ehtii pähkiä liikaa ja keksimällä keksii traumoja. Enkä nyt tarkoita näitä pahoinpideltyjä, katastrofikotien lapsia vaan suurin osa tuosta ikäluokasta on kasvanut ihan hyvissä olosuhteissa. Mutta kun on liikaa aikaa kaivella olemattomia, niin siitähän ne traumat alkaa kasvaa. Ei kai kenenkään lapsuus ole täydellinen ollut, teidän lapset voi ihan samalla tavalla keksiä omasta lapsuudestaan ongelmia, kun semmoista alkavat pyöritellä liikaa.
Tekisitte töitä, hoitaisitte lapsenne ja keskittyisitte oleelliseen, niin ei tarvi alkaa olettomia miettiä.
Tällä palstalla enempikin näitä, suhteellisuudentaju hukassa eikä olla kasvettu vielä aikuiseksi, omaan napaan tuijottaminen keskiössä.
Hyvä kuvaus monista eläkeikäisistä ja sitä lähestyvistä ihmisistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä mulle kanssa tulee mieleen, että helppoon tottunut sukupolvi ehtii pähkiä liikaa ja keksimällä keksii traumoja. Enkä nyt tarkoita näitä pahoinpideltyjä, katastrofikotien lapsia vaan suurin osa tuosta ikäluokasta on kasvanut ihan hyvissä olosuhteissa. Mutta kun on liikaa aikaa kaivella olemattomia, niin siitähän ne traumat alkaa kasvaa. Ei kai kenenkään lapsuus ole täydellinen ollut, teidän lapset voi ihan samalla tavalla keksiä omasta lapsuudestaan ongelmia, kun semmoista alkavat pyöritellä liikaa.
Tekisitte töitä, hoitaisitte lapsenne ja keskittyisitte oleelliseen, niin ei tarvi alkaa olettomia miettiä.
Tällä palstalla enempikin näitä, suhteellisuudentaju hukassa eikä olla kasvettu vielä aikuiseksi, omaan napaan tuijottaminen keskiössä.
Hyvä kuvaus monista eläkeikäisistä ja sitä lähestyvistä ihmisistä.
Suurin osa ihmisistä on käsitellyt lapsuutensa traumat keski-ikään mennessä, mutta toki on niitä, jotka eivät pääse yli, vaan jauhavat uudestaan samoja juttuja koko ikänsä.
Minä en ainakaan pysty uskomaan, etteikö mitenkään muka vaikuta ihmiseen jos läpsitään naamaan, tukistellaan ja piiskataan.