Kaikki tuntemani 80- ja 90-luvulla syntyneet, ovat traumatisoituneet lapsuudessaan.
Juteltiin muutama päivä sitten ystävien kanssa. Jokainen on enenmän tai vähemmän traumatisoitunut lapsuudestaan.
Yksi kertoi traumoistaan sairaalloisen pihin perheen lapsena. Uusia vaatteita ei saanut, ennen kuin kului puhki. Siis käytännössä tarvi olla reiät hihoissa, että uusi ostettiin. Rahasta ei ollut kyse( opettajavanhemmat).
Toisella taas perinteinen ruma ja riitaisa eroperhe. Sun, mun, exän, nyxän lapset. Parempaa vanhemmuutta ilman lapsia jne.
Kolmannella juoppovanhemmat. Pe klo 16.00 - ma aamu klo 6.00 molemmat vanhemmat tillintallin joka ikinen vkl (vieläkin).
Neljännellä (minulla) sairaalloisen uskovaiset vanhemmat. Käytännössä kaikki asiat oli luokiteltu synniksi tai sallituksi. Syntiä oli mm. musta väri ja maallinen musiikki.
Onko muilla näin messed up lapsuus?
Kommentit (481)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
https://www.terve.fi/artikkelit/terapiasta-voi-olla-myos-haittaa
"Professori kuitenkin myöntää, että joissain tapauksissa terapiasta voi olla haittaa.
– Tietyt terapiamuodot voivat lisätä potilaan ongelmia.
Ongelmia aiheuttaneita terapiamuotoja ovat stressinhallintaohjelmat ja -jälkipuinnit (critical incident stress management, CISM ja critical incident stress debriefing, CISD), joita hyödynnetään esimerkiksi traumaattisten tapahtumien käsittelyyn sekä muut muistia käsittelevät menetelmät.
Ongelmat syntyvät, kun kipeät muistot nostetaan esiin. Professori Lilienfeldin mukaan tällainen hoitomuoto ei sovi kaikille."
Ihan oikeasti. Onko teillä tapana repiä vuosia sitten arpeutuneet haavatkin auki? Ihmisen mieli kykenee hoitamaan elämän aikana saatuja kolhuja, kun sille annetaan mahdollisuus.
Eiköhän moni ole jo kotonaan nähnyt riittävän hyvin mihin se, johtaa jos ongelmia ei käsitellä. Ei hyviin lopputuloksiin. Toki terapeutti on valittava huolellisesti, jos haluaa edistyä itsensä kanssa.
Elämä ja ihmiset eivät ole täydellisiä. Kaikki tekevät virheitä ja niitä tulee aina, sukupolvesta toiseen, vaikka kuinka juoksisit terapiassa ja vatvoisit vanhempiesi epätäydellisyyttä ja virheitä. Myös sinä tulet tekemään niitä. Sitten sukupolvesta toiseen juostaan terapiassa, kaivetaan hautautuneita muistoja esiin muiden ihmisten virheistä ja epätäydellisyydestä, rikotaan ja tulehdutetaan ihmissuhteita ja parhaimmillaankin mennään itse "helpottuneena" eteenpäin, kun on jätetty jälkeen rikki revityt läheiset. Todellisuudessa olet vain tekosyyllä itsekkäästi purkanut pahan olosi lähimmäisiisi, kun et voinut myöntää että oma vajavaisuutesi, liialliset tavoitteesi tai joku muu nykyelämässä ajoi sinut loppuun. Todella julmaa. Jättäkää edes läheiset rauhaan vatvomisellanne.
Kuvittelet asian tekevän sinusta paremman vanhemman, mutta lapsesi joutuu katsomaan sivusta ja vaistoamaan, kun revit itsesi rikki, käyt syvällä kuilussa menneiden haamujen vuoksi ja parhaimmillaan pääset siitä jotenkin jaloilleen, haavoitettuasi hänen isovanhempiaan. Sitten kun lapsesi on aikuinen, hän tulee syyttämään sinua ongelmistaan tapahtuneen vuoksi. Kierre jatkuu. Sinnittelisit ennemmin edes siihen asti, että lapsesi ovat aikuisia ja ryhtyisit sitten vasta hajottamaan ja repimään muiden elämää oman, itsekkään "traumasi" vuoksi.
Voi apua mikä kommentti. Totta, ihminen palaa monesti loppuun esimerkiksi liiallisten tavoitteiden vuoksi? Miksi itseään kohtaan on kriittinen? Siihen on varmasti syynsä. Kun ihminen sinnittelee aikansa, menee usein henkinen ja fyysinen terveys. Samaan aikaan omat traumat siirretään muille, pahimmillaan omille lapsille. Ainoastaan tiedostamalla ja tunnistamalla voi katkaista sukupolvelta toiselle jatkuvia käyttäytymismalleja. Jos vanhemmalle tulee paha mieli, kun terapian myötä lapsessa nousee katkeruus ja kapina, niin sen asian käsittely on vanhemman vastuulla. On kannettava vastuu omista tunteistaan. Ihan niin kuin sillä lapsella. Ja joskus on parempi katkoa välejä.
Paradoksaalista. Peräänkuulutat vastuun kantamista omista tunteista, mutta haluat kaataa oman arjessa uupumuksesi aiheuttaman ahdistuksen virheellisesti vanhempiesi syyksi, etsien heistä vikaa. Kanna vastuu omista tunteistasi ja jos on tarvetta, anna vanhempiesi olla tukenasi ja lohtunasi vaikeassa elämänvaiheessasi heitä syyllistämättä. Kerro heille, kuinka ruuhkavuosien vaatimukset ja suoriutumisen pakko ovat väsyttäneet sinut. He kyllä lohduttavat ja kenties jopa voivat auttaa sinua jotenkin arjessa pahimman yli. Jos sen sijaan lähdet etsimään syytä vanhemmistasi, jotka eivät kenties puhuneet mielestäsi tarpeeksi tunteista lapsuudessasi tai pitäneet riittävästi sylissä tai jotain muuta ei-todellista laiminlyöntiä, niin teet vahinkoa sekä itsellesi että muille. Samalla näytät lapsillesi mallia, miten ratkotaan oman elämän ongelmia, he tietävät aikaan vuorostaan pistää sinun syyksesi uupumuksensa arjen taakkojen alla.
Ettei sinussa olisi vähän marttyyrivanhempaa? Se että tiedostaa omien vanhempiensa ongelmia ja käsittelee mahdollisia lapsuuden traumoja ei millään lailla edes edellytä että tästä prosessista puhuu vanhempiensa kanssa. Päin vastoin, siitä voi olla vain haittaa, koska ne vanhemmat todennäköisesti menee siilipuolustukseen ja alkaa syyttelemään ja syyllistämään, eivätkä itse ole valmiita minkään sortin henkiseen kasvuun.
Näitä on vähän pakko kuitenkin funtsia ennen kuin pyytää vaikkapa lastenhoitoapua siltä mummilta, joka on tottunut purkamaan omaa kiukkuaan tukkapöllyihin tai käy salaa vaatehuoneessa naukkailemassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On se outoa. Näistä kirjoituksista voi päätellä, että jokainen sukupolvi on tehnyt parhaansa ollakseen toistamatta omien vanhempiensa virheitä. Sitä tätdellistä Onnelaa ei kuitenkaan ole löytynyt. Päinvastoin, nykyihmiset ovat onnettomampia kuin koskaan. Masennuslääkkeitä ja terapiaa tarvitsee lähes jokainen.
Tulkitset tilannetta väärin. Nykyään ongelmiin puututaan aiempaa herkemmin, mikä on hyvä asia.
Ei, aikaisemmin ihmisillä ei ollut, arkisten velvoitteiden ja todellisten ongelmien, vuoksi aikaa eikä jaksamista velloa omissa tuntemuksissaan ja syyllisten etsintään. Todellisilla ongelmilla tarkoitan esim. ruoan hankkimista ja vastaavaa. Nyt ihmiset turhautuvat penkoessaan sisintään, kun ei sieltä mitään kuitenkaan löydy . Pahinta nykyihmiselle on kohdata se totuus, ettei olekaan se uniikki lumihiutale, joksi on itseään kuvitellut. Todelliset traumatisoivat tilanteet ovat juuri esim. sota, läheisten kuolema, vakavat sairaudet ymv.
Eiku just ennen oli sitä aikaa. Nykyään työmaailmakin on ihan perseestä, kun ei jää työpäivän jälkeen kuin se parituntia selviytyä päivän kaikista askareista. Ei nykyään ole aikaa edes lukea sanomalehtea.
Siksi tarjotaan kätevää aplikaatiota lukea lehti puhelimen kautta käyttäen jokaista pientä taukoa.
Aivot kuluu kun ei ole vapaa-aikaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
https://www.terve.fi/artikkelit/terapiasta-voi-olla-myos-haittaa
"Professori kuitenkin myöntää, että joissain tapauksissa terapiasta voi olla haittaa.
– Tietyt terapiamuodot voivat lisätä potilaan ongelmia.
Ongelmia aiheuttaneita terapiamuotoja ovat stressinhallintaohjelmat ja -jälkipuinnit (critical incident stress management, CISM ja critical incident stress debriefing, CISD), joita hyödynnetään esimerkiksi traumaattisten tapahtumien käsittelyyn sekä muut muistia käsittelevät menetelmät.
Ongelmat syntyvät, kun kipeät muistot nostetaan esiin. Professori Lilienfeldin mukaan tällainen hoitomuoto ei sovi kaikille."
Ihan oikeasti. Onko teillä tapana repiä vuosia sitten arpeutuneet haavatkin auki? Ihmisen mieli kykenee hoitamaan elämän aikana saatuja kolhuja, kun sille annetaan mahdollisuus.
Eiköhän moni ole jo kotonaan nähnyt riittävän hyvin mihin se, johtaa jos ongelmia ei käsitellä. Ei hyviin lopputuloksiin. Toki terapeutti on valittava huolellisesti, jos haluaa edistyä itsensä kanssa.
Elämä ja ihmiset eivät ole täydellisiä. Kaikki tekevät virheitä ja niitä tulee aina, sukupolvesta toiseen, vaikka kuinka juoksisit terapiassa ja vatvoisit vanhempiesi epätäydellisyyttä ja virheitä. Myös sinä tulet tekemään niitä. Sitten sukupolvesta toiseen juostaan terapiassa, kaivetaan hautautuneita muistoja esiin muiden ihmisten virheistä ja epätäydellisyydestä, rikotaan ja tulehdutetaan ihmissuhteita ja parhaimmillaankin mennään itse "helpottuneena" eteenpäin, kun on jätetty jälkeen rikki revityt läheiset. Todellisuudessa olet vain tekosyyllä itsekkäästi purkanut pahan olosi lähimmäisiisi, kun et voinut myöntää että oma vajavaisuutesi, liialliset tavoitteesi tai joku muu nykyelämässä ajoi sinut loppuun. Todella julmaa. Jättäkää edes läheiset rauhaan vatvomisellanne.
Kuvittelet asian tekevän sinusta paremman vanhemman, mutta lapsesi joutuu katsomaan sivusta ja vaistoamaan, kun revit itsesi rikki, käyt syvällä kuilussa menneiden haamujen vuoksi ja parhaimmillaan pääset siitä jotenkin jaloilleen, haavoitettuasi hänen isovanhempiaan. Sitten kun lapsesi on aikuinen, hän tulee syyttämään sinua ongelmistaan tapahtuneen vuoksi. Kierre jatkuu. Sinnittelisit ennemmin edes siihen asti, että lapsesi ovat aikuisia ja ryhtyisit sitten vasta hajottamaan ja repimään muiden elämää oman, itsekkään "traumasi" vuoksi.
Voi apua mikä kommentti. Totta, ihminen palaa monesti loppuun esimerkiksi liiallisten tavoitteiden vuoksi? Miksi itseään kohtaan on kriittinen? Siihen on varmasti syynsä. Kun ihminen sinnittelee aikansa, menee usein henkinen ja fyysinen terveys. Samaan aikaan omat traumat siirretään muille, pahimmillaan omille lapsille. Ainoastaan tiedostamalla ja tunnistamalla voi katkaista sukupolvelta toiselle jatkuvia käyttäytymismalleja. Jos vanhemmalle tulee paha mieli, kun terapian myötä lapsessa nousee katkeruus ja kapina, niin sen asian käsittely on vanhemman vastuulla. On kannettava vastuu omista tunteistaan. Ihan niin kuin sillä lapsella. Ja joskus on parempi katkoa välejä.
Paradoksaalista. Peräänkuulutat vastuun kantamista omista tunteista, mutta haluat kaataa oman arjessa uupumuksesi aiheuttaman ahdistuksen virheellisesti vanhempiesi syyksi, etsien heistä vikaa. Kanna vastuu omista tunteistasi ja jos on tarvetta, anna vanhempiesi olla tukenasi ja lohtunasi vaikeassa elämänvaiheessasi heitä syyllistämättä. Kerro heille, kuinka ruuhkavuosien vaatimukset ja suoriutumisen pakko ovat väsyttäneet sinut. He kyllä lohduttavat ja kenties jopa voivat auttaa sinua jotenkin arjessa pahimman yli. Jos sen sijaan lähdet etsimään syytä vanhemmistasi, jotka eivät kenties puhuneet mielestäsi tarpeeksi tunteista lapsuudessasi tai pitäneet riittävästi sylissä tai jotain muuta ei-todellista laiminlyöntiä, niin teet vahinkoa sekä itsellesi että muille. Samalla näytät lapsillesi mallia, miten ratkotaan oman elämän ongelmia, he tietävät aikaan vuorostaan pistää sinun syyksesi uupumuksensa arjen taakkojen alla.
Älä nyt viitsi esittää tietäväsi tässä minkä vuoksi ihmiset terapiassa käyvät. Siihen on monia eri syitä.
Tottakai terapiassa käydään aiheesta ja myös aiheetta. Se auttaa toisia ja vahingoittaa toisia, ihan tutkitusti. Tässä nyt yritetään vain saada asiaan vähän tolkkua, erottaa toisistaan todella kaltoin kohtelu (väkivalta, hyväksikäyttö, heitteillejättö) ja normaali vanhempien vajavaisuus. Valtaosa vanhemmista on aina rakastanut ja pitänyt hyvin huolta lapsistaan, nuo kaltoin kohtelut varmasti ovat synnyttäneet psyykkisiä vammoja. Mutta kolikon toinen puoli on omien psyykkisten ongelmien syyn etsiminen vääristä kohteista, tavallisista vanhemmista. On todella liioiteltua väittää, että minkään vuosikymmenen lapsista suurin osa tai edes 20% olisi traumatisoituneita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
https://www.terve.fi/artikkelit/terapiasta-voi-olla-myos-haittaa
"Professori kuitenkin myöntää, että joissain tapauksissa terapiasta voi olla haittaa.
– Tietyt terapiamuodot voivat lisätä potilaan ongelmia.
Ongelmia aiheuttaneita terapiamuotoja ovat stressinhallintaohjelmat ja -jälkipuinnit (critical incident stress management, CISM ja critical incident stress debriefing, CISD), joita hyödynnetään esimerkiksi traumaattisten tapahtumien käsittelyyn sekä muut muistia käsittelevät menetelmät.
Ongelmat syntyvät, kun kipeät muistot nostetaan esiin. Professori Lilienfeldin mukaan tällainen hoitomuoto ei sovi kaikille."
Ihan oikeasti. Onko teillä tapana repiä vuosia sitten arpeutuneet haavatkin auki? Ihmisen mieli kykenee hoitamaan elämän aikana saatuja kolhuja, kun sille annetaan mahdollisuus.
Eiköhän moni ole jo kotonaan nähnyt riittävän hyvin mihin se, johtaa jos ongelmia ei käsitellä. Ei hyviin lopputuloksiin. Toki terapeutti on valittava huolellisesti, jos haluaa edistyä itsensä kanssa.
Elämä ja ihmiset eivät ole täydellisiä. Kaikki tekevät virheitä ja niitä tulee aina, sukupolvesta toiseen, vaikka kuinka juoksisit terapiassa ja vatvoisit vanhempiesi epätäydellisyyttä ja virheitä. Myös sinä tulet tekemään niitä. Sitten sukupolvesta toiseen juostaan terapiassa, kaivetaan hautautuneita muistoja esiin muiden ihmisten virheistä ja epätäydellisyydestä, rikotaan ja tulehdutetaan ihmissuhteita ja parhaimmillaankin mennään itse "helpottuneena" eteenpäin, kun on jätetty jälkeen rikki revityt läheiset. Todellisuudessa olet vain tekosyyllä itsekkäästi purkanut pahan olosi lähimmäisiisi, kun et voinut myöntää että oma vajavaisuutesi, liialliset tavoitteesi tai joku muu nykyelämässä ajoi sinut loppuun. Todella julmaa. Jättäkää edes läheiset rauhaan vatvomisellanne.
Kuvittelet asian tekevän sinusta paremman vanhemman, mutta lapsesi joutuu katsomaan sivusta ja vaistoamaan, kun revit itsesi rikki, käyt syvällä kuilussa menneiden haamujen vuoksi ja parhaimmillaan pääset siitä jotenkin jaloilleen, haavoitettuasi hänen isovanhempiaan. Sitten kun lapsesi on aikuinen, hän tulee syyttämään sinua ongelmistaan tapahtuneen vuoksi. Kierre jatkuu. Sinnittelisit ennemmin edes siihen asti, että lapsesi ovat aikuisia ja ryhtyisit sitten vasta hajottamaan ja repimään muiden elämää oman, itsekkään "traumasi" vuoksi.
Voi apua mikä kommentti. Totta, ihminen palaa monesti loppuun esimerkiksi liiallisten tavoitteiden vuoksi? Miksi itseään kohtaan on kriittinen? Siihen on varmasti syynsä. Kun ihminen sinnittelee aikansa, menee usein henkinen ja fyysinen terveys. Samaan aikaan omat traumat siirretään muille, pahimmillaan omille lapsille. Ainoastaan tiedostamalla ja tunnistamalla voi katkaista sukupolvelta toiselle jatkuvia käyttäytymismalleja. Jos vanhemmalle tulee paha mieli, kun terapian myötä lapsessa nousee katkeruus ja kapina, niin sen asian käsittely on vanhemman vastuulla. On kannettava vastuu omista tunteistaan. Ihan niin kuin sillä lapsella. Ja joskus on parempi katkoa välejä.
Paradoksaalista. Peräänkuulutat vastuun kantamista omista tunteista, mutta haluat kaataa oman arjessa uupumuksesi aiheuttaman ahdistuksen virheellisesti vanhempiesi syyksi, etsien heistä vikaa. Kanna vastuu omista tunteistasi ja jos on tarvetta, anna vanhempiesi olla tukenasi ja lohtunasi vaikeassa elämänvaiheessasi heitä syyllistämättä. Kerro heille, kuinka ruuhkavuosien vaatimukset ja suoriutumisen pakko ovat väsyttäneet sinut. He kyllä lohduttavat ja kenties jopa voivat auttaa sinua jotenkin arjessa pahimman yli. Jos sen sijaan lähdet etsimään syytä vanhemmistasi, jotka eivät kenties puhuneet mielestäsi tarpeeksi tunteista lapsuudessasi tai pitäneet riittävästi sylissä tai jotain muuta ei-todellista laiminlyöntiä, niin teet vahinkoa sekä itsellesi että muille. Samalla näytät lapsillesi mallia, miten ratkotaan oman elämän ongelmia, he tietävät aikaan vuorostaan pistää sinun syyksesi uupumuksensa arjen taakkojen alla.
Ettei sinussa olisi vähän marttyyrivanhempaa? Se että tiedostaa omien vanhempiensa ongelmia ja käsittelee mahdollisia lapsuuden traumoja ei millään lailla edes edellytä että tästä prosessista puhuu vanhempiensa kanssa. Päin vastoin, siitä voi olla vain haittaa, koska ne vanhemmat todennäköisesti menee siilipuolustukseen ja alkaa syyttelemään ja syyllistämään, eivätkä itse ole valmiita minkään sortin henkiseen kasvuun.
Näitä on vähän pakko kuitenkin funtsia ennen kuin pyytää vaikkapa lastenhoitoapua siltä mummilta, joka on tottunut purkamaan omaa kiukkuaan tukkapöllyihin tai käy salaa vaatehuoneessa naukkailemassa.
Viisaita sanoja. Monesti huono vanhempi on myös huono isovanhempi. Sen takia onkin hyvä pohtia miten paljon lapsia tällaiselle seuralle altistaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
https://www.terve.fi/artikkelit/terapiasta-voi-olla-myos-haittaa
"Professori kuitenkin myöntää, että joissain tapauksissa terapiasta voi olla haittaa.
– Tietyt terapiamuodot voivat lisätä potilaan ongelmia.
Ongelmia aiheuttaneita terapiamuotoja ovat stressinhallintaohjelmat ja -jälkipuinnit (critical incident stress management, CISM ja critical incident stress debriefing, CISD), joita hyödynnetään esimerkiksi traumaattisten tapahtumien käsittelyyn sekä muut muistia käsittelevät menetelmät.
Ongelmat syntyvät, kun kipeät muistot nostetaan esiin. Professori Lilienfeldin mukaan tällainen hoitomuoto ei sovi kaikille."
Ihan oikeasti. Onko teillä tapana repiä vuosia sitten arpeutuneet haavatkin auki? Ihmisen mieli kykenee hoitamaan elämän aikana saatuja kolhuja, kun sille annetaan mahdollisuus.
Eiköhän moni ole jo kotonaan nähnyt riittävän hyvin mihin se, johtaa jos ongelmia ei käsitellä. Ei hyviin lopputuloksiin. Toki terapeutti on valittava huolellisesti, jos haluaa edistyä itsensä kanssa.
Elämä ja ihmiset eivät ole täydellisiä. Kaikki tekevät virheitä ja niitä tulee aina, sukupolvesta toiseen, vaikka kuinka juoksisit terapiassa ja vatvoisit vanhempiesi epätäydellisyyttä ja virheitä. Myös sinä tulet tekemään niitä. Sitten sukupolvesta toiseen juostaan terapiassa, kaivetaan hautautuneita muistoja esiin muiden ihmisten virheistä ja epätäydellisyydestä, rikotaan ja tulehdutetaan ihmissuhteita ja parhaimmillaankin mennään itse "helpottuneena" eteenpäin, kun on jätetty jälkeen rikki revityt läheiset. Todellisuudessa olet vain tekosyyllä itsekkäästi purkanut pahan olosi lähimmäisiisi, kun et voinut myöntää että oma vajavaisuutesi, liialliset tavoitteesi tai joku muu nykyelämässä ajoi sinut loppuun. Todella julmaa. Jättäkää edes läheiset rauhaan vatvomisellanne.
Kuvittelet asian tekevän sinusta paremman vanhemman, mutta lapsesi joutuu katsomaan sivusta ja vaistoamaan, kun revit itsesi rikki, käyt syvällä kuilussa menneiden haamujen vuoksi ja parhaimmillaan pääset siitä jotenkin jaloilleen, haavoitettuasi hänen isovanhempiaan. Sitten kun lapsesi on aikuinen, hän tulee syyttämään sinua ongelmistaan tapahtuneen vuoksi. Kierre jatkuu. Sinnittelisit ennemmin edes siihen asti, että lapsesi ovat aikuisia ja ryhtyisit sitten vasta hajottamaan ja repimään muiden elämää oman, itsekkään "traumasi" vuoksi.
Voi apua mikä kommentti. Totta, ihminen palaa monesti loppuun esimerkiksi liiallisten tavoitteiden vuoksi? Miksi itseään kohtaan on kriittinen? Siihen on varmasti syynsä. Kun ihminen sinnittelee aikansa, menee usein henkinen ja fyysinen terveys. Samaan aikaan omat traumat siirretään muille, pahimmillaan omille lapsille. Ainoastaan tiedostamalla ja tunnistamalla voi katkaista sukupolvelta toiselle jatkuvia käyttäytymismalleja. Jos vanhemmalle tulee paha mieli, kun terapian myötä lapsessa nousee katkeruus ja kapina, niin sen asian käsittely on vanhemman vastuulla. On kannettava vastuu omista tunteistaan. Ihan niin kuin sillä lapsella. Ja joskus on parempi katkoa välejä.
Paradoksaalista. Peräänkuulutat vastuun kantamista omista tunteista, mutta haluat kaataa oman arjessa uupumuksesi aiheuttaman ahdistuksen virheellisesti vanhempiesi syyksi, etsien heistä vikaa. Kanna vastuu omista tunteistasi ja jos on tarvetta, anna vanhempiesi olla tukenasi ja lohtunasi vaikeassa elämänvaiheessasi heitä syyllistämättä. Kerro heille, kuinka ruuhkavuosien vaatimukset ja suoriutumisen pakko ovat väsyttäneet sinut. He kyllä lohduttavat ja kenties jopa voivat auttaa sinua jotenkin arjessa pahimman yli. Jos sen sijaan lähdet etsimään syytä vanhemmistasi, jotka eivät kenties puhuneet mielestäsi tarpeeksi tunteista lapsuudessasi tai pitäneet riittävästi sylissä tai jotain muuta ei-todellista laiminlyöntiä, niin teet vahinkoa sekä itsellesi että muille. Samalla näytät lapsillesi mallia, miten ratkotaan oman elämän ongelmia, he tietävät aikaan vuorostaan pistää sinun syyksesi uupumuksensa arjen taakkojen alla.
Älä nyt viitsi esittää tietäväsi tässä minkä vuoksi ihmiset terapiassa käyvät. Siihen on monia eri syitä.
Tottakai terapiassa käydään aiheesta ja myös aiheetta. Se auttaa toisia ja vahingoittaa toisia, ihan tutkitusti. Tässä nyt yritetään vain saada asiaan vähän tolkkua, erottaa toisistaan todella kaltoin kohtelu (väkivalta, hyväksikäyttö, heitteillejättö) ja normaali vanhempien vajavaisuus. Valtaosa vanhemmista on aina rakastanut ja pitänyt hyvin huolta lapsistaan, nuo kaltoin kohtelut varmasti ovat synnyttäneet psyykkisiä vammoja. Mutta kolikon toinen puoli on omien psyykkisten ongelmien syyn etsiminen vääristä kohteista, tavallisista vanhemmista. On todella liioiteltua väittää, että minkään vuosikymmenen lapsista suurin osa tai edes 20% olisi traumatisoituneita.
Mistä heität näitä lukuja? Hatustako?
Jos ihminen kokee voivansa psyykkisesti pahoin, niin järkevä teko on silloin hakea itselleen apua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On se outoa. Näistä kirjoituksista voi päätellä, että jokainen sukupolvi on tehnyt parhaansa ollakseen toistamatta omien vanhempiensa virheitä. Sitä tätdellistä Onnelaa ei kuitenkaan ole löytynyt. Päinvastoin, nykyihmiset ovat onnettomampia kuin koskaan. Masennuslääkkeitä ja terapiaa tarvitsee lähes jokainen.
Tulkitset tilannetta väärin. Nykyään ongelmiin puututaan aiempaa herkemmin, mikä on hyvä asia.
Ei, aikaisemmin ihmisillä ei ollut, arkisten velvoitteiden ja todellisten ongelmien, vuoksi aikaa eikä jaksamista velloa omissa tuntemuksissaan ja syyllisten etsintään. Todellisilla ongelmilla tarkoitan esim. ruoan hankkimista ja vastaavaa. Nyt ihmiset turhautuvat penkoessaan sisintään, kun ei sieltä mitään kuitenkaan löydy . Pahinta nykyihmiselle on kohdata se totuus, ettei olekaan se uniikki lumihiutale, joksi on itseään kuvitellut. Todelliset traumatisoivat tilanteet ovat juuri esim. sota, läheisten kuolema, vakavat sairaudet ymv.
Eiku just ennen oli sitä aikaa. Nykyään työmaailmakin on ihan perseestä, kun ei jää työpäivän jälkeen kuin se parituntia selviytyä päivän kaikista askareista. Ei nykyään ole aikaa edes lukea sanomalehtea.
Siksi tarjotaan kätevää aplikaatiota lukea lehti puhelimen kautta käyttäen jokaista pientä taukoa.
Aivot kuluu kun ei ole vapaa-aikaa.
Eikös meillä ole 40 tunnin työviikko? Minun nuoruudessa se oli 8x6 ja mopolla työmatkaa 40km. Vapaa-aika otettiin vaan rennommin, oltiin kotona. Lapset temmelsi pihalla ja aikuiset puuhaili rentoon tahtiin ryytimaalla, teki polttopuita, laitteli ruokaa, leipoi leipää sun muuta. Ei lähdetty tukka putkella harrastuksiin itse tai lasten kanssa tms. Tätää keskustelua kun olen lukenut, niin huomaan että siitäkin on jäänyt joillekin traumat, joista saa sitten vanhemmat kuulla varmaan kuolinvuoteellaankin.
Vierailija kirjoitti:
Olen syntynyt -90 ja mulla oli tosi onnellinen lapsuus siihen asti että jouduin kouluun ja päädyin koulukiusatuksi. Siitä jäi sosiaalisten tilanteiden pelko ja heikko itsetunto, jotka edelleen nousevat pintaan tietyissä tilanteissa.
Samoin. Itse tosin synnyin -70-luvulla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
https://www.terve.fi/artikkelit/terapiasta-voi-olla-myos-haittaa
"Professori kuitenkin myöntää, että joissain tapauksissa terapiasta voi olla haittaa.
– Tietyt terapiamuodot voivat lisätä potilaan ongelmia.
Ongelmia aiheuttaneita terapiamuotoja ovat stressinhallintaohjelmat ja -jälkipuinnit (critical incident stress management, CISM ja critical incident stress debriefing, CISD), joita hyödynnetään esimerkiksi traumaattisten tapahtumien käsittelyyn sekä muut muistia käsittelevät menetelmät.
Ongelmat syntyvät, kun kipeät muistot nostetaan esiin. Professori Lilienfeldin mukaan tällainen hoitomuoto ei sovi kaikille."
Ihan oikeasti. Onko teillä tapana repiä vuosia sitten arpeutuneet haavatkin auki? Ihmisen mieli kykenee hoitamaan elämän aikana saatuja kolhuja, kun sille annetaan mahdollisuus.
Eiköhän moni ole jo kotonaan nähnyt riittävän hyvin mihin se, johtaa jos ongelmia ei käsitellä. Ei hyviin lopputuloksiin. Toki terapeutti on valittava huolellisesti, jos haluaa edistyä itsensä kanssa.
Elämä ja ihmiset eivät ole täydellisiä. Kaikki tekevät virheitä ja niitä tulee aina, sukupolvesta toiseen, vaikka kuinka juoksisit terapiassa ja vatvoisit vanhempiesi epätäydellisyyttä ja virheitä. Myös sinä tulet tekemään niitä. Sitten sukupolvesta toiseen juostaan terapiassa, kaivetaan hautautuneita muistoja esiin muiden ihmisten virheistä ja epätäydellisyydestä, rikotaan ja tulehdutetaan ihmissuhteita ja parhaimmillaankin mennään itse "helpottuneena" eteenpäin, kun on jätetty jälkeen rikki revityt läheiset. Todellisuudessa olet vain tekosyyllä itsekkäästi purkanut pahan olosi lähimmäisiisi, kun et voinut myöntää että oma vajavaisuutesi, liialliset tavoitteesi tai joku muu nykyelämässä ajoi sinut loppuun. Todella julmaa. Jättäkää edes läheiset rauhaan vatvomisellanne.
Kuvittelet asian tekevän sinusta paremman vanhemman, mutta lapsesi joutuu katsomaan sivusta ja vaistoamaan, kun revit itsesi rikki, käyt syvällä kuilussa menneiden haamujen vuoksi ja parhaimmillaan pääset siitä jotenkin jaloilleen, haavoitettuasi hänen isovanhempiaan. Sitten kun lapsesi on aikuinen, hän tulee syyttämään sinua ongelmistaan tapahtuneen vuoksi. Kierre jatkuu. Sinnittelisit ennemmin edes siihen asti, että lapsesi ovat aikuisia ja ryhtyisit sitten vasta hajottamaan ja repimään muiden elämää oman, itsekkään "traumasi" vuoksi.
Voi apua mikä kommentti. Totta, ihminen palaa monesti loppuun esimerkiksi liiallisten tavoitteiden vuoksi? Miksi itseään kohtaan on kriittinen? Siihen on varmasti syynsä. Kun ihminen sinnittelee aikansa, menee usein henkinen ja fyysinen terveys. Samaan aikaan omat traumat siirretään muille, pahimmillaan omille lapsille. Ainoastaan tiedostamalla ja tunnistamalla voi katkaista sukupolvelta toiselle jatkuvia käyttäytymismalleja. Jos vanhemmalle tulee paha mieli, kun terapian myötä lapsessa nousee katkeruus ja kapina, niin sen asian käsittely on vanhemman vastuulla. On kannettava vastuu omista tunteistaan. Ihan niin kuin sillä lapsella. Ja joskus on parempi katkoa välejä.
Paradoksaalista. Peräänkuulutat vastuun kantamista omista tunteista, mutta haluat kaataa oman arjessa uupumuksesi aiheuttaman ahdistuksen virheellisesti vanhempiesi syyksi, etsien heistä vikaa. Kanna vastuu omista tunteistasi ja jos on tarvetta, anna vanhempiesi olla tukenasi ja lohtunasi vaikeassa elämänvaiheessasi heitä syyllistämättä. Kerro heille, kuinka ruuhkavuosien vaatimukset ja suoriutumisen pakko ovat väsyttäneet sinut. He kyllä lohduttavat ja kenties jopa voivat auttaa sinua jotenkin arjessa pahimman yli. Jos sen sijaan lähdet etsimään syytä vanhemmistasi, jotka eivät kenties puhuneet mielestäsi tarpeeksi tunteista lapsuudessasi tai pitäneet riittävästi sylissä tai jotain muuta ei-todellista laiminlyöntiä, niin teet vahinkoa sekä itsellesi että muille. Samalla näytät lapsillesi mallia, miten ratkotaan oman elämän ongelmia, he tietävät aikaan vuorostaan pistää sinun syyksesi uupumuksensa arjen taakkojen alla.
Älä nyt viitsi esittää tietäväsi tässä minkä vuoksi ihmiset terapiassa käyvät. Siihen on monia eri syitä.
Tottakai terapiassa käydään aiheesta ja myös aiheetta. Se auttaa toisia ja vahingoittaa toisia, ihan tutkitusti. Tässä nyt yritetään vain saada asiaan vähän tolkkua, erottaa toisistaan todella kaltoin kohtelu (väkivalta, hyväksikäyttö, heitteillejättö) ja normaali vanhempien vajavaisuus. Valtaosa vanhemmista on aina rakastanut ja pitänyt hyvin huolta lapsistaan, nuo kaltoin kohtelut varmasti ovat synnyttäneet psyykkisiä vammoja. Mutta kolikon toinen puoli on omien psyykkisten ongelmien syyn etsiminen vääristä kohteista, tavallisista vanhemmista. On todella liioiteltua väittää, että minkään vuosikymmenen lapsista suurin osa tai edes 20% olisi traumatisoituneita.
Mistä heität näitä lukuja? Hatustako?
Jos ihminen kokee voivansa psyykkisesti pahoin, niin järkevä teko on silloin hakea itselleen apua.
https://yle.fi/uutiset/3-8444692
Tottakai apua pitää hakea, jos psyykkinen pahoinvointi on riittävän vakavaa, heikentäen toimintakykyä arjessa ja työssä tai ollen vaaraksi itselle tai muille. Mutta oma järkikin on syytä pitää mielessä, eikä lähteä esimerkiksi kaivelemaan syitä ongelmiin automaattisesti menneisyydestä. Jos pahoinvoinnista ei pääse omin avuin ja sosiaalisen verkoston kautta ylös, voi ammattiapu olla tarpeen. Mutta nykyään tarjotaan myös liian herkästi lääkitystä ja medikalisoidaan tilapäiset uupumiset ja ilottomuudet. Itsellekin on tarjouttu läheisen kuoleman yhteydessä automaattisesti masennuslääkettä, mikä on aika sairas käytäntö.
Vakavat kaltoinkohtelut voivat jättää jäljen, joissa tarvitaan ammattiapua myöhemminkin. Osa niistäkin selviää paremmin asiaa kaivelematta, osa ei. Silloin ollaan väärillä teillä, kun vanhemmista etsitään syytä, vaikkei mitään konkreettista, vakavaa kaltoinkohtelua ole tapahtunut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
https://www.terve.fi/artikkelit/terapiasta-voi-olla-myos-haittaa
"Professori kuitenkin myöntää, että joissain tapauksissa terapiasta voi olla haittaa.
– Tietyt terapiamuodot voivat lisätä potilaan ongelmia.
Ongelmia aiheuttaneita terapiamuotoja ovat stressinhallintaohjelmat ja -jälkipuinnit (critical incident stress management, CISM ja critical incident stress debriefing, CISD), joita hyödynnetään esimerkiksi traumaattisten tapahtumien käsittelyyn sekä muut muistia käsittelevät menetelmät.
Ongelmat syntyvät, kun kipeät muistot nostetaan esiin. Professori Lilienfeldin mukaan tällainen hoitomuoto ei sovi kaikille."
Ihan oikeasti. Onko teillä tapana repiä vuosia sitten arpeutuneet haavatkin auki? Ihmisen mieli kykenee hoitamaan elämän aikana saatuja kolhuja, kun sille annetaan mahdollisuus.
Eiköhän moni ole jo kotonaan nähnyt riittävän hyvin mihin se, johtaa jos ongelmia ei käsitellä. Ei hyviin lopputuloksiin. Toki terapeutti on valittava huolellisesti, jos haluaa edistyä itsensä kanssa.
Elämä ja ihmiset eivät ole täydellisiä. Kaikki tekevät virheitä ja niitä tulee aina, sukupolvesta toiseen, vaikka kuinka juoksisit terapiassa ja vatvoisit vanhempiesi epätäydellisyyttä ja virheitä. Myös sinä tulet tekemään niitä. Sitten sukupolvesta toiseen juostaan terapiassa, kaivetaan hautautuneita muistoja esiin muiden ihmisten virheistä ja epätäydellisyydestä, rikotaan ja tulehdutetaan ihmissuhteita ja parhaimmillaankin mennään itse "helpottuneena" eteenpäin, kun on jätetty jälkeen rikki revityt läheiset. Todellisuudessa olet vain tekosyyllä itsekkäästi purkanut pahan olosi lähimmäisiisi, kun et voinut myöntää että oma vajavaisuutesi, liialliset tavoitteesi tai joku muu nykyelämässä ajoi sinut loppuun. Todella julmaa. Jättäkää edes läheiset rauhaan vatvomisellanne.
Kuvittelet asian tekevän sinusta paremman vanhemman, mutta lapsesi joutuu katsomaan sivusta ja vaistoamaan, kun revit itsesi rikki, käyt syvällä kuilussa menneiden haamujen vuoksi ja parhaimmillaan pääset siitä jotenkin jaloilleen, haavoitettuasi hänen isovanhempiaan. Sitten kun lapsesi on aikuinen, hän tulee syyttämään sinua ongelmistaan tapahtuneen vuoksi. Kierre jatkuu. Sinnittelisit ennemmin edes siihen asti, että lapsesi ovat aikuisia ja ryhtyisit sitten vasta hajottamaan ja repimään muiden elämää oman, itsekkään "traumasi" vuoksi.
Voi apua mikä kommentti. Totta, ihminen palaa monesti loppuun esimerkiksi liiallisten tavoitteiden vuoksi? Miksi itseään kohtaan on kriittinen? Siihen on varmasti syynsä. Kun ihminen sinnittelee aikansa, menee usein henkinen ja fyysinen terveys. Samaan aikaan omat traumat siirretään muille, pahimmillaan omille lapsille. Ainoastaan tiedostamalla ja tunnistamalla voi katkaista sukupolvelta toiselle jatkuvia käyttäytymismalleja. Jos vanhemmalle tulee paha mieli, kun terapian myötä lapsessa nousee katkeruus ja kapina, niin sen asian käsittely on vanhemman vastuulla. On kannettava vastuu omista tunteistaan. Ihan niin kuin sillä lapsella. Ja joskus on parempi katkoa välejä.
Paradoksaalista. Peräänkuulutat vastuun kantamista omista tunteista, mutta haluat kaataa oman arjessa uupumuksesi aiheuttaman ahdistuksen virheellisesti vanhempiesi syyksi, etsien heistä vikaa. Kanna vastuu omista tunteistasi ja jos on tarvetta, anna vanhempiesi olla tukenasi ja lohtunasi vaikeassa elämänvaiheessasi heitä syyllistämättä. Kerro heille, kuinka ruuhkavuosien vaatimukset ja suoriutumisen pakko ovat väsyttäneet sinut. He kyllä lohduttavat ja kenties jopa voivat auttaa sinua jotenkin arjessa pahimman yli. Jos sen sijaan lähdet etsimään syytä vanhemmistasi, jotka eivät kenties puhuneet mielestäsi tarpeeksi tunteista lapsuudessasi tai pitäneet riittävästi sylissä tai jotain muuta ei-todellista laiminlyöntiä, niin teet vahinkoa sekä itsellesi että muille. Samalla näytät lapsillesi mallia, miten ratkotaan oman elämän ongelmia, he tietävät aikaan vuorostaan pistää sinun syyksesi uupumuksensa arjen taakkojen alla.
Älä nyt viitsi esittää tietäväsi tässä minkä vuoksi ihmiset terapiassa käyvät. Siihen on monia eri syitä.
Tottakai terapiassa käydään aiheesta ja myös aiheetta. Se auttaa toisia ja vahingoittaa toisia, ihan tutkitusti. Tässä nyt yritetään vain saada asiaan vähän tolkkua, erottaa toisistaan todella kaltoin kohtelu (väkivalta, hyväksikäyttö, heitteillejättö) ja normaali vanhempien vajavaisuus. Valtaosa vanhemmista on aina rakastanut ja pitänyt hyvin huolta lapsistaan, nuo kaltoin kohtelut varmasti ovat synnyttäneet psyykkisiä vammoja. Mutta kolikon toinen puoli on omien psyykkisten ongelmien syyn etsiminen vääristä kohteista, tavallisista vanhemmista. On todella liioiteltua väittää, että minkään vuosikymmenen lapsista suurin osa tai edes 20% olisi traumatisoituneita.
Mistä heität näitä lukuja? Hatustako?
Jos ihminen kokee voivansa psyykkisesti pahoin, niin järkevä teko on silloin hakea itselleen apua.
https://yle.fi/uutiset/3-8444692
Tottakai apua pitää hakea, jos psyykkinen pahoinvointi on riittävän vakavaa, heikentäen toimintakykyä arjessa ja työssä tai ollen vaaraksi itselle tai muille. Mutta oma järkikin on syytä pitää mielessä, eikä lähteä esimerkiksi kaivelemaan syitä ongelmiin automaattisesti menneisyydestä. Jos pahoinvoinnista ei pääse omin avuin ja sosiaalisen verkoston kautta ylös, voi ammattiapu olla tarpeen. Mutta nykyään tarjotaan myös liian herkästi lääkitystä ja medikalisoidaan tilapäiset uupumiset ja ilottomuudet. Itsellekin on tarjouttu läheisen kuoleman yhteydessä automaattisesti masennuslääkettä, mikä on aika sairas käytäntö.
Vakavat kaltoinkohtelut voivat jättää jäljen, joissa tarvitaan ammattiapua myöhemminkin. Osa niistäkin selviää paremmin asiaa kaivelematta, osa ei. Silloin ollaan väärillä teillä, kun vanhemmista etsitään syytä, vaikkei mitään konkreettista, vakavaa kaltoinkohtelua ole tapahtunut.
Onko jotain sellaista, mistä sinä koet syyllisyyttä? Terapiassa nimittäin asiakas yleensä ohjaa sitä mistä aiheista keskustellaan, samoin hoitokäynneillä psykiatrian poliklinikalla. Ja asiakas tietysti nostaa esiin aiheita, joista haluaa keskustella. Ei siellä mitään "kaivella".
Vierailija kirjoitti:
Paradoksaalista. Peräänkuulutat vastuun kantamista omista tunteista, mutta haluat kaataa oman arjessa uupumuksesi aiheuttaman ahdistuksen virheellisesti vanhempiesi syyksi, etsien heistä vikaa. Kanna vastuu omista tunteistasi ja jos on tarvetta, anna vanhempiesi olla tukenasi ja lohtunasi vaikeassa elämänvaiheessasi heitä syyllistämättä. Kerro heille, kuinka ruuhkavuosien vaatimukset ja suoriutumisen pakko ovat väsyttäneet sinut. He kyllä lohduttavat ja kenties jopa voivat auttaa sinua jotenkin arjessa pahimman yli. Jos sen sijaan lähdet etsimään syytä vanhemmistasi, jotka eivät kenties puhuneet mielestäsi tarpeeksi tunteista lapsuudessasi tai pitäneet riittävästi sylissä tai jotain muuta ei-todellista laiminlyöntiä, niin teet vahinkoa sekä itsellesi että muille. Samalla näytät lapsillesi mallia, miten ratkotaan oman elämän ongelmia, he tietävät aikaan vuorostaan pistää sinun syyksesi uupumuksensa arjen taakkojen alla.
Olen hieman hämmentynyt kommentistasi, koska en puhunut mitään uupumuksesta, en puhunut myöskään mitään vanhemmistani tai väleistäni heihin ja ylipäänsä puhuin yleisellä tasolla. En siis ymmärrä, että mistä vedit nuo johtopäätöksesi?
Mutta jos lähdetään tälle henkilökohtaiselle linjalle niin ei, vanhempani eivät todellakaan lohduta tai auta arjessa. Eivät ole koskaan sitä tehneetkään. En tiedä, että millaisessa kuplassa elät, jos kuvittelet, että kaikki vanhemmat on ns. hyviä ja välittäviä. Mielestäni ensinnäkään kukaan ei pysty sanomaan toiselle, että onko hän kokenut todellista laiminlyöntiä vai ei, mutta oman lapsuuteni ongelmat ovat ihan jotain muuta kuin sitä, ettei puhuttu tai sylitelty. Jopa me 80-luvun "pullamössönuoret" ollaan koettu henkistä ja fyysistä väkivaltaa ja kaltoinkohtelua.
Vanhempien vastuulla on AINA pitää huolta lapsistaan. On täysin inhimillistä, että jossain vaiheessa terapiaa haluaa syyttää vanhempiaan. Vihata, raivota, kapinoida. Kaikkea sitä, mitä lapsena ei saanut tehdä. Muuten nämä tukahdutetut tunteet näkyvät arjessa ja yleensä niistä kärsii muut. Mutta niistä tunteista on myös osattava päästää irti. Jos lapsuudessa ei ole saanut ns. mitään niin terapiassa voi joutua rakentamaan identiteettinsä kokonaan uusiksi. Terapiassa käyminen on nimenomaan vastuun kantamista. On tärkeää löytää syy oireilulle, usein se nyt lähtee jo sieltä lapsuudesta. Vasta, kun tiedostaa oireilun lähteen, voi käsitellä sen ja jatkaa elämää. Oppia keinoja hillitsemään ja hallitsemaan omia olojaan. Siihen asti voi olla selittämätöntä ahdistusta, masennusta, loppuun palamista jne. Näistä oireista kärsii eniten itse. Mutta sitten on myös niitä ihmisiä, jotka eivät tiedosta oman elämänsä kipupisteitä ja siitä kärsii usein juuri ne muut. Empatiakyvyttömyys, kovuus, vittumaisuus jne. Ja usein tällainen ihminen kokee itse selvinneensä hyvin. Uupuminen arjessa on jotain ihan muuta kuin lapsuuden pitkäkestoiset traumat. En oikein edes ymmärrä, että miksi niputat niitä samaan. Tai no, ymmärränhän minä.
Vierailija kirjoitti:
Tottakai terapiassa käydään aiheesta ja myös aiheetta. Se auttaa toisia ja vahingoittaa toisia, ihan tutkitusti. Tässä nyt yritetään vain saada asiaan vähän tolkkua, erottaa toisistaan todella kaltoin kohtelu (väkivalta, hyväksikäyttö, heitteillejättö) ja normaali vanhempien vajavaisuus. Valtaosa vanhemmista on aina rakastanut ja pitänyt hyvin huolta lapsistaan, nuo kaltoin kohtelut varmasti ovat synnyttäneet psyykkisiä vammoja. Mutta kolikon toinen puoli on omien psyykkisten ongelmien syyn etsiminen vääristä kohteista, tavallisista vanhemmista. On todella liioiteltua väittää, että minkään vuosikymmenen lapsista suurin osa tai edes 20% olisi traumatisoituneita.
Minua kiinnostaa, että millä tietotaidolla sinä pystyt vauvalehden keskustelussa päättämään sen, että kenellä on oikea trauma ja kenellä ei? Nimenomaan vanhempana sinä kannat vastuun lapsesta. Jos et siihen pysty niin todennäköisesti jossain vaiheessa se menneisyys läsähtää sinun naamalle. Ja silloin on aika kantaa vastuu sen aiheuttamista tunteista. Kyllä minä ainakin tiedostan, että ihan takuulla jossain vaiheessa lapset tulevat kritisoimaan jotain tekemistäni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen havainnut saman. 80-luvun lopussa ja 90-luvulla syntyi uskomattoman heikko sukupolvi, joka on saanut ihan kaiken, mutta joka ei kestä mitään. Käyvät terapiassa, ovat vegaaniuskovaisia ja syyttävät edellisiä sukupolvia ilmastonmuutoksesta, mutta samaan hengenvetoon itkevät sitä, kun isä ei enää maksa viikonloppureissuja Eurooppaan,lentäen tietty.
Lapsia ei haluta hankkia, mutta kerrostalossa on vankina 2-3 koiraa pienessä kaksiossa. Kun ne on ihania!Täydellinen kuvaus tästä ikäpolvesta. Kokemusta on työelämästä - ensin voi tulla jokin huippusuoritus, seuraava jo takkuaa, varsinkin palautetta ja kehittämisehdotuksia on vaikea ottaa vastaan, ja sitten onkin jo burn-out.
Ja kaikki on suhteellista: oma äitini syntyi rikkaaseen maalaisperheeseen 20-luvulla, lapsuus osui pahimpaan pula-aikaan, ja se kosketti myös varakkaampia, sitten tuli sota ja kaksi evakkoreissua eli siis p ako laisuutta (ryssittelyä ja silmille sylkemistä mm.), isä kuoli kirjaimellisesti syliin kalareissulla, sitten sulhanen ja elämän suuri rakkaus kuoli jatkosodassa, sai ns. yksinäisen lapsen, mikä oli maalaisympäristössä ja äidin yhteiskuntaluokassa hirveä häpeä, meni naimisiin työväenluokkaisen miehen kanssa, raatamista pientilalla yötä päivää, melkein kuoli yhteen synnytykseen, mies alkoholisoitui ja alkoi väkivaltaiseksi, viidestä lapsesta kaksi kuoli väkivaltaisen kuoleman, kolmesta muusta tuli korkeakoulutettuja ja hyvin menestyneitä jne jne.
Häpeäkseni täytyy tunnustaa, että räkäteininä pidin äitiäni vähän nössönä (varsinkin kun oli sietänyt omassa kodissaan turpaanvetoa) ja tietyllä tapaa hän olikin oman aikansa lapsi (se mihin naiset opetettiin alistumaan), mutta sitten kun ajattelee miten paljon, valtavan enemmän hän on joutunut kokemaan traumaattisia tapahtumia, niin mulla on turpa tukkeutunut. En tiedä miten olisin itse kestänyt. Äidillä kesti pää ja mielenterveys virkeinä ja elämäniloisina ihan loppuun asti, kuoli 89-vuotiaana.
Ihmiset kestävät todella paljon, jos heillä on lapsuudessa edes yksi rakastava aikuinen, kuten äidilläsi ja mitä ilmeisimmin sinulla on ollut. Sellaisen puute toisaalta taas tekee ihmisestä äärettömän heikon ja 80- ja 90-luvuilla syntyneillä on monilla molemmat vanhemmat täysin empatiakyvyttömiä paskoja. Ehkä lasten hakkaaminen on jäänyt vähemmälle, mutta rakkaus myös. Mieluummin olisin hakattu ja rakastettu lapsi kuin huonekalu, jota pidetään elossa vain siksi ettei jouduta vankilaan tai helvettiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
https://www.terve.fi/artikkelit/terapiasta-voi-olla-myos-haittaa
"Professori kuitenkin myöntää, että joissain tapauksissa terapiasta voi olla haittaa.
– Tietyt terapiamuodot voivat lisätä potilaan ongelmia.
Ongelmia aiheuttaneita terapiamuotoja ovat stressinhallintaohjelmat ja -jälkipuinnit (critical incident stress management, CISM ja critical incident stress debriefing, CISD), joita hyödynnetään esimerkiksi traumaattisten tapahtumien käsittelyyn sekä muut muistia käsittelevät menetelmät.
Ongelmat syntyvät, kun kipeät muistot nostetaan esiin. Professori Lilienfeldin mukaan tällainen hoitomuoto ei sovi kaikille."
Ihan oikeasti. Onko teillä tapana repiä vuosia sitten arpeutuneet haavatkin auki? Ihmisen mieli kykenee hoitamaan elämän aikana saatuja kolhuja, kun sille annetaan mahdollisuus.
Eiköhän moni ole jo kotonaan nähnyt riittävän hyvin mihin se, johtaa jos ongelmia ei käsitellä. Ei hyviin lopputuloksiin. Toki terapeutti on valittava huolellisesti, jos haluaa edistyä itsensä kanssa.
Elämä ja ihmiset eivät ole täydellisiä. Kaikki tekevät virheitä ja niitä tulee aina, sukupolvesta toiseen, vaikka kuinka juoksisit terapiassa ja vatvoisit vanhempiesi epätäydellisyyttä ja virheitä. Myös sinä tulet tekemään niitä. Sitten sukupolvesta toiseen juostaan terapiassa, kaivetaan hautautuneita muistoja esiin muiden ihmisten virheistä ja epätäydellisyydestä, rikotaan ja tulehdutetaan ihmissuhteita ja parhaimmillaankin mennään itse "helpottuneena" eteenpäin, kun on jätetty jälkeen rikki revityt läheiset. Todellisuudessa olet vain tekosyyllä itsekkäästi purkanut pahan olosi lähimmäisiisi, kun et voinut myöntää että oma vajavaisuutesi, liialliset tavoitteesi tai joku muu nykyelämässä ajoi sinut loppuun. Todella julmaa. Jättäkää edes läheiset rauhaan vatvomisellanne.
Kuvittelet asian tekevän sinusta paremman vanhemman, mutta lapsesi joutuu katsomaan sivusta ja vaistoamaan, kun revit itsesi rikki, käyt syvällä kuilussa menneiden haamujen vuoksi ja parhaimmillaan pääset siitä jotenkin jaloilleen, haavoitettuasi hänen isovanhempiaan. Sitten kun lapsesi on aikuinen, hän tulee syyttämään sinua ongelmistaan tapahtuneen vuoksi. Kierre jatkuu. Sinnittelisit ennemmin edes siihen asti, että lapsesi ovat aikuisia ja ryhtyisit sitten vasta hajottamaan ja repimään muiden elämää oman, itsekkään "traumasi" vuoksi.
Voi apua mikä kommentti. Totta, ihminen palaa monesti loppuun esimerkiksi liiallisten tavoitteiden vuoksi? Miksi itseään kohtaan on kriittinen? Siihen on varmasti syynsä. Kun ihminen sinnittelee aikansa, menee usein henkinen ja fyysinen terveys. Samaan aikaan omat traumat siirretään muille, pahimmillaan omille lapsille. Ainoastaan tiedostamalla ja tunnistamalla voi katkaista sukupolvelta toiselle jatkuvia käyttäytymismalleja. Jos vanhemmalle tulee paha mieli, kun terapian myötä lapsessa nousee katkeruus ja kapina, niin sen asian käsittely on vanhemman vastuulla. On kannettava vastuu omista tunteistaan. Ihan niin kuin sillä lapsella. Ja joskus on parempi katkoa välejä.
Paradoksaalista. Peräänkuulutat vastuun kantamista omista tunteista, mutta haluat kaataa oman arjessa uupumuksesi aiheuttaman ahdistuksen virheellisesti vanhempiesi syyksi, etsien heistä vikaa. Kanna vastuu omista tunteistasi ja jos on tarvetta, anna vanhempiesi olla tukenasi ja lohtunasi vaikeassa elämänvaiheessasi heitä syyllistämättä. Kerro heille, kuinka ruuhkavuosien vaatimukset ja suoriutumisen pakko ovat väsyttäneet sinut. He kyllä lohduttavat ja kenties jopa voivat auttaa sinua jotenkin arjessa pahimman yli. Jos sen sijaan lähdet etsimään syytä vanhemmistasi, jotka eivät kenties puhuneet mielestäsi tarpeeksi tunteista lapsuudessasi tai pitäneet riittävästi sylissä tai jotain muuta ei-todellista laiminlyöntiä, niin teet vahinkoa sekä itsellesi että muille. Samalla näytät lapsillesi mallia, miten ratkotaan oman elämän ongelmia, he tietävät aikaan vuorostaan pistää sinun syyksesi uupumuksensa arjen taakkojen alla.
Ettei sinussa olisi vähän marttyyrivanhempaa? Se että tiedostaa omien vanhempiensa ongelmia ja käsittelee mahdollisia lapsuuden traumoja ei millään lailla edes edellytä että tästä prosessista puhuu vanhempiensa kanssa. Päin vastoin, siitä voi olla vain haittaa, koska ne vanhemmat todennäköisesti menee siilipuolustukseen ja alkaa syyttelemään ja syyllistämään, eivätkä itse ole valmiita minkään sortin henkiseen kasvuun.
Näitä on vähän pakko kuitenkin funtsia ennen kuin pyytää vaikkapa lastenhoitoapua siltä mummilta, joka on tottunut purkamaan omaa kiukkuaan tukkapöllyihin tai käy salaa vaatehuoneessa naukkailemassa.
Ei huolta. En ole marttyrivanhempi, eikä sille ole tarvetta, välit lapsiini ovat hyvät. He ovat aina olla omana itsenään, heitä on tuettu itsenäiseen ajatteluun. Olen myös ottanut asiaan kantaa oman ymmärrykseni enkä oman elämäni kautta. Hassua, että näissä keskusteluissa jotkut aina kuvittelevat, ettei ihmisellä voi olla mielipiteitä muuta kuin omakohtaisen kokemuksen kautta. Lastenlapsillamme ei ole ollut pelkoa tukkapöllyistä tai naukkailevasta isovanhemmasta. Kummallisia kuvitelmia teillä :) Osaisimme toki käsitellä ymmärtäväisesti myös sen, jos aikuinen lapsi jostain syystä haluaisi pöyhiä menneisyyttä tai käsitellä meidän ongelmiamme. Tosin kotonamme on aina annettu anteeksi, opittu pyytämään ja antamaan anteeksi sekä kunnioittamaan ja ymmärtämään erilaisia ihmisiä ja myös sitä, että jokainen on vajavainen ja anteeksi voi antaa pyytämättäkin ja anteeksi kannattaa pyytää vasta, kun se todella tulee sydämestä eikä pakolla. Tästä syystä en helpolla usko, että aikuiset lapsemme haluavat ruveta vatvomaan meidän puutteitamme ihmisinä ja kasvattajina.
Emme myöskään koskaan puutu aikuisten lastemme virheisiin ja epätäydellisyyteen, tai mene päsmäämään ja sekaantumaan heidän ratkaisuihinsa, vaan ymmärrämme että he tekevät valintansa omien arvojensa ja unelmiensa pohjalta, vaikka enemmän elämänkokemusta omaavina välillä kuvittelemmekin paremmin tietävämme, mikä olisi heille hyväksi. Sanomme mielipiteemme ja neuvomme toki, jos sitä meiltä kysytään. Näin he ovat vuorostaan saaneet myös oppia elämästä kantapään kautta, sehän on osa elämän rikkautta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
https://www.terve.fi/artikkelit/terapiasta-voi-olla-myos-haittaa
"Professori kuitenkin myöntää, että joissain tapauksissa terapiasta voi olla haittaa.
– Tietyt terapiamuodot voivat lisätä potilaan ongelmia.
Ongelmia aiheuttaneita terapiamuotoja ovat stressinhallintaohjelmat ja -jälkipuinnit (critical incident stress management, CISM ja critical incident stress debriefing, CISD), joita hyödynnetään esimerkiksi traumaattisten tapahtumien käsittelyyn sekä muut muistia käsittelevät menetelmät.
Ongelmat syntyvät, kun kipeät muistot nostetaan esiin. Professori Lilienfeldin mukaan tällainen hoitomuoto ei sovi kaikille."
Ihan oikeasti. Onko teillä tapana repiä vuosia sitten arpeutuneet haavatkin auki? Ihmisen mieli kykenee hoitamaan elämän aikana saatuja kolhuja, kun sille annetaan mahdollisuus.
Eiköhän moni ole jo kotonaan nähnyt riittävän hyvin mihin se, johtaa jos ongelmia ei käsitellä. Ei hyviin lopputuloksiin. Toki terapeutti on valittava huolellisesti, jos haluaa edistyä itsensä kanssa.
Elämä ja ihmiset eivät ole täydellisiä. Kaikki tekevät virheitä ja niitä tulee aina, sukupolvesta toiseen, vaikka kuinka juoksisit terapiassa ja vatvoisit vanhempiesi epätäydellisyyttä ja virheitä. Myös sinä tulet tekemään niitä. Sitten sukupolvesta toiseen juostaan terapiassa, kaivetaan hautautuneita muistoja esiin muiden ihmisten virheistä ja epätäydellisyydestä, rikotaan ja tulehdutetaan ihmissuhteita ja parhaimmillaankin mennään itse "helpottuneena" eteenpäin, kun on jätetty jälkeen rikki revityt läheiset. Todellisuudessa olet vain tekosyyllä itsekkäästi purkanut pahan olosi lähimmäisiisi, kun et voinut myöntää että oma vajavaisuutesi, liialliset tavoitteesi tai joku muu nykyelämässä ajoi sinut loppuun. Todella julmaa. Jättäkää edes läheiset rauhaan vatvomisellanne.
Kuvittelet asian tekevän sinusta paremman vanhemman, mutta lapsesi joutuu katsomaan sivusta ja vaistoamaan, kun revit itsesi rikki, käyt syvällä kuilussa menneiden haamujen vuoksi ja parhaimmillaan pääset siitä jotenkin jaloilleen, haavoitettuasi hänen isovanhempiaan. Sitten kun lapsesi on aikuinen, hän tulee syyttämään sinua ongelmistaan tapahtuneen vuoksi. Kierre jatkuu. Sinnittelisit ennemmin edes siihen asti, että lapsesi ovat aikuisia ja ryhtyisit sitten vasta hajottamaan ja repimään muiden elämää oman, itsekkään "traumasi" vuoksi.
Voi apua mikä kommentti. Totta, ihminen palaa monesti loppuun esimerkiksi liiallisten tavoitteiden vuoksi? Miksi itseään kohtaan on kriittinen? Siihen on varmasti syynsä. Kun ihminen sinnittelee aikansa, menee usein henkinen ja fyysinen terveys. Samaan aikaan omat traumat siirretään muille, pahimmillaan omille lapsille. Ainoastaan tiedostamalla ja tunnistamalla voi katkaista sukupolvelta toiselle jatkuvia käyttäytymismalleja. Jos vanhemmalle tulee paha mieli, kun terapian myötä lapsessa nousee katkeruus ja kapina, niin sen asian käsittely on vanhemman vastuulla. On kannettava vastuu omista tunteistaan. Ihan niin kuin sillä lapsella. Ja joskus on parempi katkoa välejä.
Paradoksaalista. Peräänkuulutat vastuun kantamista omista tunteista, mutta haluat kaataa oman arjessa uupumuksesi aiheuttaman ahdistuksen virheellisesti vanhempiesi syyksi, etsien heistä vikaa. Kanna vastuu omista tunteistasi ja jos on tarvetta, anna vanhempiesi olla tukenasi ja lohtunasi vaikeassa elämänvaiheessasi heitä syyllistämättä. Kerro heille, kuinka ruuhkavuosien vaatimukset ja suoriutumisen pakko ovat väsyttäneet sinut. He kyllä lohduttavat ja kenties jopa voivat auttaa sinua jotenkin arjessa pahimman yli. Jos sen sijaan lähdet etsimään syytä vanhemmistasi, jotka eivät kenties puhuneet mielestäsi tarpeeksi tunteista lapsuudessasi tai pitäneet riittävästi sylissä tai jotain muuta ei-todellista laiminlyöntiä, niin teet vahinkoa sekä itsellesi että muille. Samalla näytät lapsillesi mallia, miten ratkotaan oman elämän ongelmia, he tietävät aikaan vuorostaan pistää sinun syyksesi uupumuksensa arjen taakkojen alla.
Ettei sinussa olisi vähän marttyyrivanhempaa? Se että tiedostaa omien vanhempiensa ongelmia ja käsittelee mahdollisia lapsuuden traumoja ei millään lailla edes edellytä että tästä prosessista puhuu vanhempiensa kanssa. Päin vastoin, siitä voi olla vain haittaa, koska ne vanhemmat todennäköisesti menee siilipuolustukseen ja alkaa syyttelemään ja syyllistämään, eivätkä itse ole valmiita minkään sortin henkiseen kasvuun.
Näitä on vähän pakko kuitenkin funtsia ennen kuin pyytää vaikkapa lastenhoitoapua siltä mummilta, joka on tottunut purkamaan omaa kiukkuaan tukkapöllyihin tai käy salaa vaatehuoneessa naukkailemassa.
Ei huolta. En ole marttyrivanhempi, eikä sille ole tarvetta, välit lapsiini ovat hyvät. He ovat aina olla omana itsenään, heitä on tuettu itsenäiseen ajatteluun. Olen myös ottanut asiaan kantaa oman ymmärrykseni enkä oman elämäni kautta. Hassua, että näissä keskusteluissa jotkut aina kuvittelevat, ettei ihmisellä voi olla mielipiteitä muuta kuin omakohtaisen kokemuksen kautta. Lastenlapsillamme ei ole ollut pelkoa tukkapöllyistä tai naukkailevasta isovanhemmasta. Kummallisia kuvitelmia teillä :) Osaisimme toki käsitellä ymmärtäväisesti myös sen, jos aikuinen lapsi jostain syystä haluaisi pöyhiä menneisyyttä tai käsitellä meidän ongelmiamme. Tosin kotonamme on aina annettu anteeksi, opittu pyytämään ja antamaan anteeksi sekä kunnioittamaan ja ymmärtämään erilaisia ihmisiä ja myös sitä, että jokainen on vajavainen ja anteeksi voi antaa pyytämättäkin ja anteeksi kannattaa pyytää vasta, kun se todella tulee sydämestä eikä pakolla. Tästä syystä en helpolla usko, että aikuiset lapsemme haluavat ruveta vatvomaan meidän puutteitamme ihmisinä ja kasvattajina.
Emme myöskään koskaan puutu aikuisten lastemme virheisiin ja epätäydellisyyteen, tai mene päsmäämään ja sekaantumaan heidän ratkaisuihinsa, vaan ymmärrämme että he tekevät valintansa omien arvojensa ja unelmiensa pohjalta, vaikka enemmän elämänkokemusta omaavina välillä kuvittelemmekin paremmin tietävämme, mikä olisi heille hyväksi. Sanomme mielipiteemme ja neuvomme toki, jos sitä meiltä kysytään. Näin he ovat vuorostaan saaneet myös oppia elämästä kantapään kautta, sehän on osa elämän rikkautta.
Miksi koet sinulla olevan ymmärrystä ottaa tähän aiheeseen kantaa, jollet ole kyseisen ajan nuori? Mitä ylipäätään tiedät eri terapiasuuntauksista?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tottakai terapiassa käydään aiheesta ja myös aiheetta. Se auttaa toisia ja vahingoittaa toisia, ihan tutkitusti. Tässä nyt yritetään vain saada asiaan vähän tolkkua, erottaa toisistaan todella kaltoin kohtelu (väkivalta, hyväksikäyttö, heitteillejättö) ja normaali vanhempien vajavaisuus. Valtaosa vanhemmista on aina rakastanut ja pitänyt hyvin huolta lapsistaan, nuo kaltoin kohtelut varmasti ovat synnyttäneet psyykkisiä vammoja. Mutta kolikon toinen puoli on omien psyykkisten ongelmien syyn etsiminen vääristä kohteista, tavallisista vanhemmista. On todella liioiteltua väittää, että minkään vuosikymmenen lapsista suurin osa tai edes 20% olisi traumatisoituneita.
Minua kiinnostaa, että millä tietotaidolla sinä pystyt vauvalehden keskustelussa päättämään sen, että kenellä on oikea trauma ja kenellä ei? Nimenomaan vanhempana sinä kannat vastuun lapsesta. Jos et siihen pysty niin todennäköisesti jossain vaiheessa se menneisyys läsähtää sinun naamalle. Ja silloin on aika kantaa vastuu sen aiheuttamista tunteista. Kyllä minä ainakin tiedostan, että ihan takuulla jossain vaiheessa lapset tulevat kritisoimaan jotain tekemistäni.
Olen käynyt keskustelua yleisellä tasolla, en ottaen kantaa kenenkään yksittäisen ihmisen tilanteeseen. Aivan samalla tavoin kuin keskustelun avaaja ja hänen kanssaan samaa mieltä olevatkin. Minä en ole koskaan murrosiän jälkeen kritisoinut vanhempiani. He pitivät minusta huolen parhaansa mukaan ja meillä kyllä sai sanoa ihan vapaasti mielipiteensä ilman henkisen tai fyysisen väkivallan uhkaa, vaikka kasvoin 70 -luvulla. Samoin toimin omien lasteni kanssa. Silti tai ehkä juuri sen vuoksi olen kunnioittanut vanhempiani ja sitä, että he tekivät parhaansa, vaikka virheitäkin tapahtui, etten kuuna päivänä kehtaisi heitä haukkua ja arvostella. Kunnioitan ja rakastan vanhempiani suuresti.
"Nimenomaan vanhempana sinä kannat vastuun lapsesta. Jos et siihen pysty niin todennäköisesti jossain vaiheessa se menneisyys läsähtää sinun naamalle. Ja silloin on aika kantaa vastuu sen aiheuttamista tunteista."
Kaltoinkohtelut on asia erikseen. Ymmärrän kyllä, jos tarkoitat sellaista. Mutta tavallisesta epätäydellisyydestä haloon nostaminen vuosien jälkeen on kyllä aika raukkamaista. Missä anteeksianto ja vajavaisuuden ymmärtäminen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
https://www.terve.fi/artikkelit/terapiasta-voi-olla-myos-haittaa
"Professori kuitenkin myöntää, että joissain tapauksissa terapiasta voi olla haittaa.
– Tietyt terapiamuodot voivat lisätä potilaan ongelmia.
Ongelmia aiheuttaneita terapiamuotoja ovat stressinhallintaohjelmat ja -jälkipuinnit (critical incident stress management, CISM ja critical incident stress debriefing, CISD), joita hyödynnetään esimerkiksi traumaattisten tapahtumien käsittelyyn sekä muut muistia käsittelevät menetelmät.
Ongelmat syntyvät, kun kipeät muistot nostetaan esiin. Professori Lilienfeldin mukaan tällainen hoitomuoto ei sovi kaikille."
Ihan oikeasti. Onko teillä tapana repiä vuosia sitten arpeutuneet haavatkin auki? Ihmisen mieli kykenee hoitamaan elämän aikana saatuja kolhuja, kun sille annetaan mahdollisuus.
Eiköhän moni ole jo kotonaan nähnyt riittävän hyvin mihin se, johtaa jos ongelmia ei käsitellä. Ei hyviin lopputuloksiin. Toki terapeutti on valittava huolellisesti, jos haluaa edistyä itsensä kanssa.
Elämä ja ihmiset eivät ole täydellisiä. Kaikki tekevät virheitä ja niitä tulee aina, sukupolvesta toiseen, vaikka kuinka juoksisit terapiassa ja vatvoisit vanhempiesi epätäydellisyyttä ja virheitä. Myös sinä tulet tekemään niitä. Sitten sukupolvesta toiseen juostaan terapiassa, kaivetaan hautautuneita muistoja esiin muiden ihmisten virheistä ja epätäydellisyydestä, rikotaan ja tulehdutetaan ihmissuhteita ja parhaimmillaankin mennään itse "helpottuneena" eteenpäin, kun on jätetty jälkeen rikki revityt läheiset. Todellisuudessa olet vain tekosyyllä itsekkäästi purkanut pahan olosi lähimmäisiisi, kun et voinut myöntää että oma vajavaisuutesi, liialliset tavoitteesi tai joku muu nykyelämässä ajoi sinut loppuun. Todella julmaa. Jättäkää edes läheiset rauhaan vatvomisellanne.
Kuvittelet asian tekevän sinusta paremman vanhemman, mutta lapsesi joutuu katsomaan sivusta ja vaistoamaan, kun revit itsesi rikki, käyt syvällä kuilussa menneiden haamujen vuoksi ja parhaimmillaan pääset siitä jotenkin jaloilleen, haavoitettuasi hänen isovanhempiaan. Sitten kun lapsesi on aikuinen, hän tulee syyttämään sinua ongelmistaan tapahtuneen vuoksi. Kierre jatkuu. Sinnittelisit ennemmin edes siihen asti, että lapsesi ovat aikuisia ja ryhtyisit sitten vasta hajottamaan ja repimään muiden elämää oman, itsekkään "traumasi" vuoksi.
Voi apua mikä kommentti. Totta, ihminen palaa monesti loppuun esimerkiksi liiallisten tavoitteiden vuoksi? Miksi itseään kohtaan on kriittinen? Siihen on varmasti syynsä. Kun ihminen sinnittelee aikansa, menee usein henkinen ja fyysinen terveys. Samaan aikaan omat traumat siirretään muille, pahimmillaan omille lapsille. Ainoastaan tiedostamalla ja tunnistamalla voi katkaista sukupolvelta toiselle jatkuvia käyttäytymismalleja. Jos vanhemmalle tulee paha mieli, kun terapian myötä lapsessa nousee katkeruus ja kapina, niin sen asian käsittely on vanhemman vastuulla. On kannettava vastuu omista tunteistaan. Ihan niin kuin sillä lapsella. Ja joskus on parempi katkoa välejä.
Paradoksaalista. Peräänkuulutat vastuun kantamista omista tunteista, mutta haluat kaataa oman arjessa uupumuksesi aiheuttaman ahdistuksen virheellisesti vanhempiesi syyksi, etsien heistä vikaa. Kanna vastuu omista tunteistasi ja jos on tarvetta, anna vanhempiesi olla tukenasi ja lohtunasi vaikeassa elämänvaiheessasi heitä syyllistämättä. Kerro heille, kuinka ruuhkavuosien vaatimukset ja suoriutumisen pakko ovat väsyttäneet sinut. He kyllä lohduttavat ja kenties jopa voivat auttaa sinua jotenkin arjessa pahimman yli. Jos sen sijaan lähdet etsimään syytä vanhemmistasi, jotka eivät kenties puhuneet mielestäsi tarpeeksi tunteista lapsuudessasi tai pitäneet riittävästi sylissä tai jotain muuta ei-todellista laiminlyöntiä, niin teet vahinkoa sekä itsellesi että muille. Samalla näytät lapsillesi mallia, miten ratkotaan oman elämän ongelmia, he tietävät aikaan vuorostaan pistää sinun syyksesi uupumuksensa arjen taakkojen alla.
Ettei sinussa olisi vähän marttyyrivanhempaa? Se että tiedostaa omien vanhempiensa ongelmia ja käsittelee mahdollisia lapsuuden traumoja ei millään lailla edes edellytä että tästä prosessista puhuu vanhempiensa kanssa. Päin vastoin, siitä voi olla vain haittaa, koska ne vanhemmat todennäköisesti menee siilipuolustukseen ja alkaa syyttelemään ja syyllistämään, eivätkä itse ole valmiita minkään sortin henkiseen kasvuun.
Näitä on vähän pakko kuitenkin funtsia ennen kuin pyytää vaikkapa lastenhoitoapua siltä mummilta, joka on tottunut purkamaan omaa kiukkuaan tukkapöllyihin tai käy salaa vaatehuoneessa naukkailemassa.
Ei huolta. En ole marttyrivanhempi, eikä sille ole tarvetta, välit lapsiini ovat hyvät. He ovat aina olla omana itsenään, heitä on tuettu itsenäiseen ajatteluun. Olen myös ottanut asiaan kantaa oman ymmärrykseni enkä oman elämäni kautta. Hassua, että näissä keskusteluissa jotkut aina kuvittelevat, ettei ihmisellä voi olla mielipiteitä muuta kuin omakohtaisen kokemuksen kautta. Lastenlapsillamme ei ole ollut pelkoa tukkapöllyistä tai naukkailevasta isovanhemmasta. Kummallisia kuvitelmia teillä :) Osaisimme toki käsitellä ymmärtäväisesti myös sen, jos aikuinen lapsi jostain syystä haluaisi pöyhiä menneisyyttä tai käsitellä meidän ongelmiamme. Tosin kotonamme on aina annettu anteeksi, opittu pyytämään ja antamaan anteeksi sekä kunnioittamaan ja ymmärtämään erilaisia ihmisiä ja myös sitä, että jokainen on vajavainen ja anteeksi voi antaa pyytämättäkin ja anteeksi kannattaa pyytää vasta, kun se todella tulee sydämestä eikä pakolla. Tästä syystä en helpolla usko, että aikuiset lapsemme haluavat ruveta vatvomaan meidän puutteitamme ihmisinä ja kasvattajina.
Emme myöskään koskaan puutu aikuisten lastemme virheisiin ja epätäydellisyyteen, tai mene päsmäämään ja sekaantumaan heidän ratkaisuihinsa, vaan ymmärrämme että he tekevät valintansa omien arvojensa ja unelmiensa pohjalta, vaikka enemmän elämänkokemusta omaavina välillä kuvittelemmekin paremmin tietävämme, mikä olisi heille hyväksi. Sanomme mielipiteemme ja neuvomme toki, jos sitä meiltä kysytään. Näin he ovat vuorostaan saaneet myös oppia elämästä kantapään kautta, sehän on osa elämän rikkautta.
Enemmän tässä on kyse ymmärtämisestä ja tiedostamisesta, kuin anteeksi pyytämisestä tai antamisesta. Siitä että oma toiminta olisi tiedostettua, eikä vain sitä että tulee kaikenlaisia tunteita ja antaa niiden ohjata käyttäytymistään. Menneisyydestä saa siihen paljon työkaluja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tottakai terapiassa käydään aiheesta ja myös aiheetta. Se auttaa toisia ja vahingoittaa toisia, ihan tutkitusti. Tässä nyt yritetään vain saada asiaan vähän tolkkua, erottaa toisistaan todella kaltoin kohtelu (väkivalta, hyväksikäyttö, heitteillejättö) ja normaali vanhempien vajavaisuus. Valtaosa vanhemmista on aina rakastanut ja pitänyt hyvin huolta lapsistaan, nuo kaltoin kohtelut varmasti ovat synnyttäneet psyykkisiä vammoja. Mutta kolikon toinen puoli on omien psyykkisten ongelmien syyn etsiminen vääristä kohteista, tavallisista vanhemmista. On todella liioiteltua väittää, että minkään vuosikymmenen lapsista suurin osa tai edes 20% olisi traumatisoituneita.
Minua kiinnostaa, että millä tietotaidolla sinä pystyt vauvalehden keskustelussa päättämään sen, että kenellä on oikea trauma ja kenellä ei? Nimenomaan vanhempana sinä kannat vastuun lapsesta. Jos et siihen pysty niin todennäköisesti jossain vaiheessa se menneisyys läsähtää sinun naamalle. Ja silloin on aika kantaa vastuu sen aiheuttamista tunteista. Kyllä minä ainakin tiedostan, että ihan takuulla jossain vaiheessa lapset tulevat kritisoimaan jotain tekemistäni.
Olen käynyt keskustelua yleisellä tasolla, en ottaen kantaa kenenkään yksittäisen ihmisen tilanteeseen. Aivan samalla tavoin kuin keskustelun avaaja ja hänen kanssaan samaa mieltä olevatkin. Minä en ole koskaan murrosiän jälkeen kritisoinut vanhempiani. He pitivät minusta huolen parhaansa mukaan ja meillä kyllä sai sanoa ihan vapaasti mielipiteensä ilman henkisen tai fyysisen väkivallan uhkaa, vaikka kasvoin 70 -luvulla. Samoin toimin omien lasteni kanssa. Silti tai ehkä juuri sen vuoksi olen kunnioittanut vanhempiani ja sitä, että he tekivät parhaansa, vaikka virheitäkin tapahtui, etten kuuna päivänä kehtaisi heitä haukkua ja arvostella. Kunnioitan ja rakastan vanhempiani suuresti.
"Nimenomaan vanhempana sinä kannat vastuun lapsesta. Jos et siihen pysty niin todennäköisesti jossain vaiheessa se menneisyys läsähtää sinun naamalle. Ja silloin on aika kantaa vastuu sen aiheuttamista tunteista."
Kaltoinkohtelut on asia erikseen. Ymmärrän kyllä, jos tarkoitat sellaista. Mutta tavallisesta epätäydellisyydestä haloon nostaminen vuosien jälkeen on kyllä aika raukkamaista. Missä anteeksianto ja vajavaisuuden ymmärtäminen.
Eli et tiedä millaista on elää jatkuvan henkisen tai fyysisen väkivallan uhkan alla vuodesta toiseen. Tämä selittää suhtautumisesi aiheeseen. Väkivalta on hyvin yleinen ilmiö eikä perheväkivallasta vieläkään puhuta tarpeeksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
https://www.terve.fi/artikkelit/terapiasta-voi-olla-myos-haittaa
"Professori kuitenkin myöntää, että joissain tapauksissa terapiasta voi olla haittaa.
– Tietyt terapiamuodot voivat lisätä potilaan ongelmia.
Ongelmia aiheuttaneita terapiamuotoja ovat stressinhallintaohjelmat ja -jälkipuinnit (critical incident stress management, CISM ja critical incident stress debriefing, CISD), joita hyödynnetään esimerkiksi traumaattisten tapahtumien käsittelyyn sekä muut muistia käsittelevät menetelmät.
Ongelmat syntyvät, kun kipeät muistot nostetaan esiin. Professori Lilienfeldin mukaan tällainen hoitomuoto ei sovi kaikille."
Ihan oikeasti. Onko teillä tapana repiä vuosia sitten arpeutuneet haavatkin auki? Ihmisen mieli kykenee hoitamaan elämän aikana saatuja kolhuja, kun sille annetaan mahdollisuus.
Eiköhän moni ole jo kotonaan nähnyt riittävän hyvin mihin se, johtaa jos ongelmia ei käsitellä. Ei hyviin lopputuloksiin. Toki terapeutti on valittava huolellisesti, jos haluaa edistyä itsensä kanssa.
Elämä ja ihmiset eivät ole täydellisiä. Kaikki tekevät virheitä ja niitä tulee aina, sukupolvesta toiseen, vaikka kuinka juoksisit terapiassa ja vatvoisit vanhempiesi epätäydellisyyttä ja virheitä. Myös sinä tulet tekemään niitä. Sitten sukupolvesta toiseen juostaan terapiassa, kaivetaan hautautuneita muistoja esiin muiden ihmisten virheistä ja epätäydellisyydestä, rikotaan ja tulehdutetaan ihmissuhteita ja parhaimmillaankin mennään itse "helpottuneena" eteenpäin, kun on jätetty jälkeen rikki revityt läheiset. Todellisuudessa olet vain tekosyyllä itsekkäästi purkanut pahan olosi lähimmäisiisi, kun et voinut myöntää että oma vajavaisuutesi, liialliset tavoitteesi tai joku muu nykyelämässä ajoi sinut loppuun. Todella julmaa. Jättäkää edes läheiset rauhaan vatvomisellanne.
Kuvittelet asian tekevän sinusta paremman vanhemman, mutta lapsesi joutuu katsomaan sivusta ja vaistoamaan, kun revit itsesi rikki, käyt syvällä kuilussa menneiden haamujen vuoksi ja parhaimmillaan pääset siitä jotenkin jaloilleen, haavoitettuasi hänen isovanhempiaan. Sitten kun lapsesi on aikuinen, hän tulee syyttämään sinua ongelmistaan tapahtuneen vuoksi. Kierre jatkuu. Sinnittelisit ennemmin edes siihen asti, että lapsesi ovat aikuisia ja ryhtyisit sitten vasta hajottamaan ja repimään muiden elämää oman, itsekkään "traumasi" vuoksi.
Voi apua mikä kommentti. Totta, ihminen palaa monesti loppuun esimerkiksi liiallisten tavoitteiden vuoksi? Miksi itseään kohtaan on kriittinen? Siihen on varmasti syynsä. Kun ihminen sinnittelee aikansa, menee usein henkinen ja fyysinen terveys. Samaan aikaan omat traumat siirretään muille, pahimmillaan omille lapsille. Ainoastaan tiedostamalla ja tunnistamalla voi katkaista sukupolvelta toiselle jatkuvia käyttäytymismalleja. Jos vanhemmalle tulee paha mieli, kun terapian myötä lapsessa nousee katkeruus ja kapina, niin sen asian käsittely on vanhemman vastuulla. On kannettava vastuu omista tunteistaan. Ihan niin kuin sillä lapsella. Ja joskus on parempi katkoa välejä.
Paradoksaalista. Peräänkuulutat vastuun kantamista omista tunteista, mutta haluat kaataa oman arjessa uupumuksesi aiheuttaman ahdistuksen virheellisesti vanhempiesi syyksi, etsien heistä vikaa. Kanna vastuu omista tunteistasi ja jos on tarvetta, anna vanhempiesi olla tukenasi ja lohtunasi vaikeassa elämänvaiheessasi heitä syyllistämättä. Kerro heille, kuinka ruuhkavuosien vaatimukset ja suoriutumisen pakko ovat väsyttäneet sinut. He kyllä lohduttavat ja kenties jopa voivat auttaa sinua jotenkin arjessa pahimman yli. Jos sen sijaan lähdet etsimään syytä vanhemmistasi, jotka eivät kenties puhuneet mielestäsi tarpeeksi tunteista lapsuudessasi tai pitäneet riittävästi sylissä tai jotain muuta ei-todellista laiminlyöntiä, niin teet vahinkoa sekä itsellesi että muille. Samalla näytät lapsillesi mallia, miten ratkotaan oman elämän ongelmia, he tietävät aikaan vuorostaan pistää sinun syyksesi uupumuksensa arjen taakkojen alla.
Ettei sinussa olisi vähän marttyyrivanhempaa? Se että tiedostaa omien vanhempiensa ongelmia ja käsittelee mahdollisia lapsuuden traumoja ei millään lailla edes edellytä että tästä prosessista puhuu vanhempiensa kanssa. Päin vastoin, siitä voi olla vain haittaa, koska ne vanhemmat todennäköisesti menee siilipuolustukseen ja alkaa syyttelemään ja syyllistämään, eivätkä itse ole valmiita minkään sortin henkiseen kasvuun.
Näitä on vähän pakko kuitenkin funtsia ennen kuin pyytää vaikkapa lastenhoitoapua siltä mummilta, joka on tottunut purkamaan omaa kiukkuaan tukkapöllyihin tai käy salaa vaatehuoneessa naukkailemassa.
Ei huolta. En ole marttyrivanhempi, eikä sille ole tarvetta, välit lapsiini ovat hyvät. He ovat aina olla omana itsenään, heitä on tuettu itsenäiseen ajatteluun. Olen myös ottanut asiaan kantaa oman ymmärrykseni enkä oman elämäni kautta. Hassua, että näissä keskusteluissa jotkut aina kuvittelevat, ettei ihmisellä voi olla mielipiteitä muuta kuin omakohtaisen kokemuksen kautta. Lastenlapsillamme ei ole ollut pelkoa tukkapöllyistä tai naukkailevasta isovanhemmasta. Kummallisia kuvitelmia teillä :) Osaisimme toki käsitellä ymmärtäväisesti myös sen, jos aikuinen lapsi jostain syystä haluaisi pöyhiä menneisyyttä tai käsitellä meidän ongelmiamme. Tosin kotonamme on aina annettu anteeksi, opittu pyytämään ja antamaan anteeksi sekä kunnioittamaan ja ymmärtämään erilaisia ihmisiä ja myös sitä, että jokainen on vajavainen ja anteeksi voi antaa pyytämättäkin ja anteeksi kannattaa pyytää vasta, kun se todella tulee sydämestä eikä pakolla. Tästä syystä en helpolla usko, että aikuiset lapsemme haluavat ruveta vatvomaan meidän puutteitamme ihmisinä ja kasvattajina.
Emme myöskään koskaan puutu aikuisten lastemme virheisiin ja epätäydellisyyteen, tai mene päsmäämään ja sekaantumaan heidän ratkaisuihinsa, vaan ymmärrämme että he tekevät valintansa omien arvojensa ja unelmiensa pohjalta, vaikka enemmän elämänkokemusta omaavina välillä kuvittelemmekin paremmin tietävämme, mikä olisi heille hyväksi. Sanomme mielipiteemme ja neuvomme toki, jos sitä meiltä kysytään. Näin he ovat vuorostaan saaneet myös oppia elämästä kantapään kautta, sehän on osa elämän rikkautta.
Miksi koet sinulla olevan ymmärrystä ottaa tähän aiheeseen kantaa, jollet ole kyseisen ajan nuori? Mitä ylipäätään tiedät eri terapiasuuntauksista?
Olen kasvattanut kyseisen ajan lapset itse. Ja tuntenut kymmeniä muita perheitä, joilla oli lapset myös silloin. Olen nähnyt myös 60-70 -luvun elämää oman lapsuuteni kautta. Tottakai läpileikkaus on suppea, mutta aika kattava, koska olen tuntenut näitä ikäluokkia ja heidän vanhempiaan monissa sosiaaliryhmissä, nähnyt noiden aikakausien elämän ja olojen kehityksen. Tunnen terapiamuotoja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tottakai terapiassa käydään aiheesta ja myös aiheetta. Se auttaa toisia ja vahingoittaa toisia, ihan tutkitusti. Tässä nyt yritetään vain saada asiaan vähän tolkkua, erottaa toisistaan todella kaltoin kohtelu (väkivalta, hyväksikäyttö, heitteillejättö) ja normaali vanhempien vajavaisuus. Valtaosa vanhemmista on aina rakastanut ja pitänyt hyvin huolta lapsistaan, nuo kaltoin kohtelut varmasti ovat synnyttäneet psyykkisiä vammoja. Mutta kolikon toinen puoli on omien psyykkisten ongelmien syyn etsiminen vääristä kohteista, tavallisista vanhemmista. On todella liioiteltua väittää, että minkään vuosikymmenen lapsista suurin osa tai edes 20% olisi traumatisoituneita.
Minua kiinnostaa, että millä tietotaidolla sinä pystyt vauvalehden keskustelussa päättämään sen, että kenellä on oikea trauma ja kenellä ei? Nimenomaan vanhempana sinä kannat vastuun lapsesta. Jos et siihen pysty niin todennäköisesti jossain vaiheessa se menneisyys läsähtää sinun naamalle. Ja silloin on aika kantaa vastuu sen aiheuttamista tunteista. Kyllä minä ainakin tiedostan, että ihan takuulla jossain vaiheessa lapset tulevat kritisoimaan jotain tekemistäni.
Olen käynyt keskustelua yleisellä tasolla, en ottaen kantaa kenenkään yksittäisen ihmisen tilanteeseen. Aivan samalla tavoin kuin keskustelun avaaja ja hänen kanssaan samaa mieltä olevatkin. Minä en ole koskaan murrosiän jälkeen kritisoinut vanhempiani. He pitivät minusta huolen parhaansa mukaan ja meillä kyllä sai sanoa ihan vapaasti mielipiteensä ilman henkisen tai fyysisen väkivallan uhkaa, vaikka kasvoin 70 -luvulla. Samoin toimin omien lasteni kanssa. Silti tai ehkä juuri sen vuoksi olen kunnioittanut vanhempiani ja sitä, että he tekivät parhaansa, vaikka virheitäkin tapahtui, etten kuuna päivänä kehtaisi heitä haukkua ja arvostella. Kunnioitan ja rakastan vanhempiani suuresti.
"Nimenomaan vanhempana sinä kannat vastuun lapsesta. Jos et siihen pysty niin todennäköisesti jossain vaiheessa se menneisyys läsähtää sinun naamalle. Ja silloin on aika kantaa vastuu sen aiheuttamista tunteista."
Kaltoinkohtelut on asia erikseen. Ymmärrän kyllä, jos tarkoitat sellaista. Mutta tavallisesta epätäydellisyydestä haloon nostaminen vuosien jälkeen on kyllä aika raukkamaista. Missä anteeksianto ja vajavaisuuden ymmärtäminen.
Eli et tiedä millaista on elää jatkuvan henkisen tai fyysisen väkivallan uhkan alla vuodesta toiseen. Tämä selittää suhtautumisesi aiheeseen. Väkivalta on hyvin yleinen ilmiö eikä perheväkivallasta vieläkään puhuta tarpeeksi.
Olen koko ajan korostanut, että kaltoin kohtelu voi johtaa terapian tarpeeseen myöhemmissä elämänvaiheissa. Olen tuonutkin esiin sitä puolta, että myös aiheettomasti lähdetään syyllistämään vanhempia ja vatvomaan heidän virheitään, vaikka ahdistus ja muut psyykkiset oireet ovat lähtöisin muista syistä. Näissä asioissa pitää olla huolellinen ja sen vuoksi myös olen peräänkuuluttanut omaa ymmärrystä kaikille. Kaltoin kohtelu ja ihmisten vajavaisuus tulee erottaa toisistaan. Se on myös toipumisen kannalta tärkeää.
Mulla ja siskollani traumaton lapsuus, ollaan 89 ja 93. Ei tainnut kauheasti olla lähipiirissäkään mutta toki joillakin ja varmaan useammalla kuin tiedän.