Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kaikki tuntemani 80- ja 90-luvulla syntyneet, ovat traumatisoituneet lapsuudessaan.
18.02.2019 |
Juteltiin muutama päivä sitten ystävien kanssa. Jokainen on enenmän tai vähemmän traumatisoitunut lapsuudestaan.
Yksi kertoi traumoistaan sairaalloisen pihin perheen lapsena. Uusia vaatteita ei saanut, ennen kuin kului puhki. Siis käytännössä tarvi olla reiät hihoissa, että uusi ostettiin. Rahasta ei ollut kyse( opettajavanhemmat).
Toisella taas perinteinen ruma ja riitaisa eroperhe. Sun, mun, exän, nyxän lapset. Parempaa vanhemmuutta ilman lapsia jne.
Kolmannella juoppovanhemmat. Pe klo 16.00 - ma aamu klo 6.00 molemmat vanhemmat tillintallin joka ikinen vkl (vieläkin).
Neljännellä (minulla) sairaalloisen uskovaiset vanhemmat. Käytännössä kaikki asiat oli luokiteltu synniksi tai sallituksi. Syntiä oli mm. musta väri ja maallinen musiikki.
Onko muilla näin messed up lapsuus?
Kommentit (481)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tottakai terapiassa käydään aiheesta ja myös aiheetta. Se auttaa toisia ja vahingoittaa toisia, ihan tutkitusti. Tässä nyt yritetään vain saada asiaan vähän tolkkua, erottaa toisistaan todella kaltoin kohtelu (väkivalta, hyväksikäyttö, heitteillejättö) ja normaali vanhempien vajavaisuus. Valtaosa vanhemmista on aina rakastanut ja pitänyt hyvin huolta lapsistaan, nuo kaltoin kohtelut varmasti ovat synnyttäneet psyykkisiä vammoja. Mutta kolikon toinen puoli on omien psyykkisten ongelmien syyn etsiminen vääristä kohteista, tavallisista vanhemmista. On todella liioiteltua väittää, että minkään vuosikymmenen lapsista suurin osa tai edes 20% olisi traumatisoituneita.
Minua kiinnostaa, että millä tietotaidolla sinä pystyt vauvalehden keskustelussa päättämään sen, että kenellä on oikea trauma ja kenellä ei? Nimenomaan vanhempana sinä kannat vastuun lapsesta. Jos et siihen pysty niin todennäköisesti jossain vaiheessa se menneisyys läsähtää sinun naamalle. Ja silloin on aika kantaa vastuu sen aiheuttamista tunteista. Kyllä minä ainakin tiedostan, että ihan takuulla jossain vaiheessa lapset tulevat kritisoimaan jotain tekemistäni.
Olen käynyt keskustelua yleisellä tasolla, en ottaen kantaa kenenkään yksittäisen ihmisen tilanteeseen. Aivan samalla tavoin kuin keskustelun avaaja ja hänen kanssaan samaa mieltä olevatkin. Minä en ole koskaan murrosiän jälkeen kritisoinut vanhempiani. He pitivät minusta huolen parhaansa mukaan ja meillä kyllä sai sanoa ihan vapaasti mielipiteensä ilman henkisen tai fyysisen väkivallan uhkaa, vaikka kasvoin 70 -luvulla. Samoin toimin omien lasteni kanssa. Silti tai ehkä juuri sen vuoksi olen kunnioittanut vanhempiani ja sitä, että he tekivät parhaansa, vaikka virheitäkin tapahtui, etten kuuna päivänä kehtaisi heitä haukkua ja arvostella. Kunnioitan ja rakastan vanhempiani suuresti.
"Nimenomaan vanhempana sinä kannat vastuun lapsesta. Jos et siihen pysty niin todennäköisesti jossain vaiheessa se menneisyys läsähtää sinun naamalle. Ja silloin on aika kantaa vastuu sen aiheuttamista tunteista."
Kaltoinkohtelut on asia erikseen. Ymmärrän kyllä, jos tarkoitat sellaista. Mutta tavallisesta epätäydellisyydestä haloon nostaminen vuosien jälkeen on kyllä aika raukkamaista. Missä anteeksianto ja vajavaisuuden ymmärtäminen.
Eli et tiedä millaista on elää jatkuvan henkisen tai fyysisen väkivallan uhkan alla vuodesta toiseen. Tämä selittää suhtautumisesi aiheeseen. Väkivalta on hyvin yleinen ilmiö eikä perheväkivallasta vieläkään puhuta tarpeeksi.
Olen koko ajan korostanut, että kaltoin kohtelu voi johtaa terapian tarpeeseen myöhemmissä elämänvaiheissa. Olen tuonutkin esiin sitä puolta, että myös aiheettomasti lähdetään syyllistämään vanhempia ja vatvomaan heidän virheitään, vaikka ahdistus ja muut psyykkiset oireet ovat lähtöisin muista syistä. Näissä asioissa pitää olla huolellinen ja sen vuoksi myös olen peräänkuuluttanut omaa ymmärrystä kaikille. Kaltoin kohtelu ja ihmisten vajavaisuus tulee erottaa toisistaan. Se on myös toipumisen kannalta tärkeää.
Kaltoinkohteleva vanhempi toteaa lapselleen yleensä myöhemmin, että hän on yrittänyt parhaansa, mutta eihän kiittämättömille mikään riitä. Vanhempi ja lapsi kokevat yleensä saman asian hyvin eri tavalla, minkä vuoksi menneisyyttä ei ole mahdollista yhdessä käsitellä. Siksi terapia on monelle tärkeä apu vaikeiden kokemusten käsittelemisessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
https://www.terve.fi/artikkelit/terapiasta-voi-olla-myos-haittaa
"Professori kuitenkin myöntää, että joissain tapauksissa terapiasta voi olla haittaa.
– Tietyt terapiamuodot voivat lisätä potilaan ongelmia.
Ongelmia aiheuttaneita terapiamuotoja ovat stressinhallintaohjelmat ja -jälkipuinnit (critical incident stress management, CISM ja critical incident stress debriefing, CISD), joita hyödynnetään esimerkiksi traumaattisten tapahtumien käsittelyyn sekä muut muistia käsittelevät menetelmät.
Ongelmat syntyvät, kun kipeät muistot nostetaan esiin. Professori Lilienfeldin mukaan tällainen hoitomuoto ei sovi kaikille."
Ihan oikeasti. Onko teillä tapana repiä vuosia sitten arpeutuneet haavatkin auki? Ihmisen mieli kykenee hoitamaan elämän aikana saatuja kolhuja, kun sille annetaan mahdollisuus.
Eiköhän moni ole jo kotonaan nähnyt riittävän hyvin mihin se, johtaa jos ongelmia ei käsitellä. Ei hyviin lopputuloksiin. Toki terapeutti on valittava huolellisesti, jos haluaa edistyä itsensä kanssa.
Elämä ja ihmiset eivät ole täydellisiä. Kaikki tekevät virheitä ja niitä tulee aina, sukupolvesta toiseen, vaikka kuinka juoksisit terapiassa ja vatvoisit vanhempiesi epätäydellisyyttä ja virheitä. Myös sinä tulet tekemään niitä. Sitten sukupolvesta toiseen juostaan terapiassa, kaivetaan hautautuneita muistoja esiin muiden ihmisten virheistä ja epätäydellisyydestä, rikotaan ja tulehdutetaan ihmissuhteita ja parhaimmillaankin mennään itse "helpottuneena" eteenpäin, kun on jätetty jälkeen rikki revityt läheiset. Todellisuudessa olet vain tekosyyllä itsekkäästi purkanut pahan olosi lähimmäisiisi, kun et voinut myöntää että oma vajavaisuutesi, liialliset tavoitteesi tai joku muu nykyelämässä ajoi sinut loppuun. Todella julmaa. Jättäkää edes läheiset rauhaan vatvomisellanne.
Kuvittelet asian tekevän sinusta paremman vanhemman, mutta lapsesi joutuu katsomaan sivusta ja vaistoamaan, kun revit itsesi rikki, käyt syvällä kuilussa menneiden haamujen vuoksi ja parhaimmillaan pääset siitä jotenkin jaloilleen, haavoitettuasi hänen isovanhempiaan. Sitten kun lapsesi on aikuinen, hän tulee syyttämään sinua ongelmistaan tapahtuneen vuoksi. Kierre jatkuu. Sinnittelisit ennemmin edes siihen asti, että lapsesi ovat aikuisia ja ryhtyisit sitten vasta hajottamaan ja repimään muiden elämää oman, itsekkään "traumasi" vuoksi.
Voi apua mikä kommentti. Totta, ihminen palaa monesti loppuun esimerkiksi liiallisten tavoitteiden vuoksi? Miksi itseään kohtaan on kriittinen? Siihen on varmasti syynsä. Kun ihminen sinnittelee aikansa, menee usein henkinen ja fyysinen terveys. Samaan aikaan omat traumat siirretään muille, pahimmillaan omille lapsille. Ainoastaan tiedostamalla ja tunnistamalla voi katkaista sukupolvelta toiselle jatkuvia käyttäytymismalleja. Jos vanhemmalle tulee paha mieli, kun terapian myötä lapsessa nousee katkeruus ja kapina, niin sen asian käsittely on vanhemman vastuulla. On kannettava vastuu omista tunteistaan. Ihan niin kuin sillä lapsella. Ja joskus on parempi katkoa välejä.
Paradoksaalista. Peräänkuulutat vastuun kantamista omista tunteista, mutta haluat kaataa oman arjessa uupumuksesi aiheuttaman ahdistuksen virheellisesti vanhempiesi syyksi, etsien heistä vikaa. Kanna vastuu omista tunteistasi ja jos on tarvetta, anna vanhempiesi olla tukenasi ja lohtunasi vaikeassa elämänvaiheessasi heitä syyllistämättä. Kerro heille, kuinka ruuhkavuosien vaatimukset ja suoriutumisen pakko ovat väsyttäneet sinut. He kyllä lohduttavat ja kenties jopa voivat auttaa sinua jotenkin arjessa pahimman yli. Jos sen sijaan lähdet etsimään syytä vanhemmistasi, jotka eivät kenties puhuneet mielestäsi tarpeeksi tunteista lapsuudessasi tai pitäneet riittävästi sylissä tai jotain muuta ei-todellista laiminlyöntiä, niin teet vahinkoa sekä itsellesi että muille. Samalla näytät lapsillesi mallia, miten ratkotaan oman elämän ongelmia, he tietävät aikaan vuorostaan pistää sinun syyksesi uupumuksensa arjen taakkojen alla.
Ettei sinussa olisi vähän marttyyrivanhempaa? Se että tiedostaa omien vanhempiensa ongelmia ja käsittelee mahdollisia lapsuuden traumoja ei millään lailla edes edellytä että tästä prosessista puhuu vanhempiensa kanssa. Päin vastoin, siitä voi olla vain haittaa, koska ne vanhemmat todennäköisesti menee siilipuolustukseen ja alkaa syyttelemään ja syyllistämään, eivätkä itse ole valmiita minkään sortin henkiseen kasvuun.
Näitä on vähän pakko kuitenkin funtsia ennen kuin pyytää vaikkapa lastenhoitoapua siltä mummilta, joka on tottunut purkamaan omaa kiukkuaan tukkapöllyihin tai käy salaa vaatehuoneessa naukkailemassa.
Ei huolta. En ole marttyrivanhempi, eikä sille ole tarvetta, välit lapsiini ovat hyvät. He ovat aina olla omana itsenään, heitä on tuettu itsenäiseen ajatteluun. Olen myös ottanut asiaan kantaa oman ymmärrykseni enkä oman elämäni kautta. Hassua, että näissä keskusteluissa jotkut aina kuvittelevat, ettei ihmisellä voi olla mielipiteitä muuta kuin omakohtaisen kokemuksen kautta. Lastenlapsillamme ei ole ollut pelkoa tukkapöllyistä tai naukkailevasta isovanhemmasta. Kummallisia kuvitelmia teillä :) Osaisimme toki käsitellä ymmärtäväisesti myös sen, jos aikuinen lapsi jostain syystä haluaisi pöyhiä menneisyyttä tai käsitellä meidän ongelmiamme. Tosin kotonamme on aina annettu anteeksi, opittu pyytämään ja antamaan anteeksi sekä kunnioittamaan ja ymmärtämään erilaisia ihmisiä ja myös sitä, että jokainen on vajavainen ja anteeksi voi antaa pyytämättäkin ja anteeksi kannattaa pyytää vasta, kun se todella tulee sydämestä eikä pakolla. Tästä syystä en helpolla usko, että aikuiset lapsemme haluavat ruveta vatvomaan meidän puutteitamme ihmisinä ja kasvattajina.
Emme myöskään koskaan puutu aikuisten lastemme virheisiin ja epätäydellisyyteen, tai mene päsmäämään ja sekaantumaan heidän ratkaisuihinsa, vaan ymmärrämme että he tekevät valintansa omien arvojensa ja unelmiensa pohjalta, vaikka enemmän elämänkokemusta omaavina välillä kuvittelemmekin paremmin tietävämme, mikä olisi heille hyväksi. Sanomme mielipiteemme ja neuvomme toki, jos sitä meiltä kysytään. Näin he ovat vuorostaan saaneet myös oppia elämästä kantapään kautta, sehän on osa elämän rikkautta.
Miksi koet sinulla olevan ymmärrystä ottaa tähän aiheeseen kantaa, jollet ole kyseisen ajan nuori? Mitä ylipäätään tiedät eri terapiasuuntauksista?
Olen kasvattanut kyseisen ajan lapset itse. Ja tuntenut kymmeniä muita perheitä, joilla oli lapset myös silloin. Olen nähnyt myös 60-70 -luvun elämää oman lapsuuteni kautta. Tottakai läpileikkaus on suppea, mutta aika kattava, koska olen tuntenut näitä ikäluokkia ja heidän vanhempiaan monissa sosiaaliryhmissä, nähnyt noiden aikakausien elämän ja olojen kehityksen. Tunnen terapiamuotoja.
Sanot että puhut yleisellä tasolla, mutta sinä puhut vanhempana et lapsena, joka miettii omia kokemuksiaan. Tässä ei ole kyse sinusta, eikä muistakaan vanhemmista, vaan niistä lapsista. Meistä lapsista. Soisitko meille edes tämän verran tilaa että vauvapalstalla mietimme näitä asioita? Aina ei ole kyse sinusta ja sinun sukupolvestasi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Paradoksaalista. Peräänkuulutat vastuun kantamista omista tunteista, mutta haluat kaataa oman arjessa uupumuksesi aiheuttaman ahdistuksen virheellisesti vanhempiesi syyksi, etsien heistä vikaa. Kanna vastuu omista tunteistasi ja jos on tarvetta, anna vanhempiesi olla tukenasi ja lohtunasi vaikeassa elämänvaiheessasi heitä syyllistämättä. Kerro heille, kuinka ruuhkavuosien vaatimukset ja suoriutumisen pakko ovat väsyttäneet sinut. He kyllä lohduttavat ja kenties jopa voivat auttaa sinua jotenkin arjessa pahimman yli. Jos sen sijaan lähdet etsimään syytä vanhemmistasi, jotka eivät kenties puhuneet mielestäsi tarpeeksi tunteista lapsuudessasi tai pitäneet riittävästi sylissä tai jotain muuta ei-todellista laiminlyöntiä, niin teet vahinkoa sekä itsellesi että muille. Samalla näytät lapsillesi mallia, miten ratkotaan oman elämän ongelmia, he tietävät aikaan vuorostaan pistää sinun syyksesi uupumuksensa arjen taakkojen alla.
Olen hieman hämmentynyt kommentistasi, koska en puhunut mitään uupumuksesta, en puhunut myöskään mitään vanhemmistani tai väleistäni heihin ja ylipäänsä puhuin yleisellä tasolla. En siis ymmärrä, että mistä vedit nuo johtopäätöksesi?
Mutta jos lähdetään tälle henkilökohtaiselle linjalle niin ei, vanhempani eivät todellakaan lohduta tai auta arjessa. Eivät ole koskaan sitä tehneetkään. En tiedä, että millaisessa kuplassa elät, jos kuvittelet, että kaikki vanhemmat on ns. hyviä ja välittäviä. Mielestäni ensinnäkään kukaan ei pysty sanomaan toiselle, että onko hän kokenut todellista laiminlyöntiä vai ei, mutta oman lapsuuteni ongelmat ovat ihan jotain muuta kuin sitä, ettei puhuttu tai sylitelty. Jopa me 80-luvun "pullamössönuoret" ollaan koettu henkistä ja fyysistä väkivaltaa ja kaltoinkohtelua.
Vanhempien vastuulla on AINA pitää huolta lapsistaan. On täysin inhimillistä, että jossain vaiheessa terapiaa haluaa syyttää vanhempiaan. Vihata, raivota, kapinoida. Kaikkea sitä, mitä lapsena ei saanut tehdä. Muuten nämä tukahdutetut tunteet näkyvät arjessa ja yleensä niistä kärsii muut. Mutta niistä tunteista on myös osattava päästää irti. Jos lapsuudessa ei ole saanut ns. mitään niin terapiassa voi joutua rakentamaan identiteettinsä kokonaan uusiksi. Terapiassa käyminen on nimenomaan vastuun kantamista. On tärkeää löytää syy oireilulle, usein se nyt lähtee jo sieltä lapsuudesta. Vasta, kun tiedostaa oireilun lähteen, voi käsitellä sen ja jatkaa elämää. Oppia keinoja hillitsemään ja hallitsemaan omia olojaan. Siihen asti voi olla selittämätöntä ahdistusta, masennusta, loppuun palamista jne. Näistä oireista kärsii eniten itse. Mutta sitten on myös niitä ihmisiä, jotka eivät tiedosta oman elämänsä kipupisteitä ja siitä kärsii usein juuri ne muut. Empatiakyvyttömyys, kovuus, vittumaisuus jne. Ja usein tällainen ihminen kokee itse selvinneensä hyvin. Uupuminen arjessa on jotain ihan muuta kuin lapsuuden pitkäkestoiset traumat. En oikein edes ymmärrä, että miksi niputat niitä samaan. Tai no, ymmärränhän minä.
Olen pahoillani, käytin harhaanjohtavasti nykyisin yleistä ilmaisua "jos sä haluat jne.", jossa tarkoitetaan puhua jos haluaa jne. En tarkoittanut sinua henkilökohtaisesti.
"Uupuminen arjessa on jotain ihan muuta kuin lapsuuden pitkäkestoiset traumat. En oikein edes ymmärrä, että miksi niputat niitä samaan."
Olen kanssasi täysin samaa mieltä. Olen ilmeisesti ilmaissut itseäni huonosti, koska olen tarkoittanut nimenomaan sitä, että ihmiset kykenisivät erottamaan nuo toisistaan ja jättäisivät vanhempansa rauhaan menneiden vatvomiselta ja syyllistämiseltä, elleivät nämä ole kohdelleet oikeasti häntä kaltoin, vaan ovat tehneet parhaansa omana vajavaisina itsenään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
https://www.terve.fi/artikkelit/terapiasta-voi-olla-myos-haittaa
"Professori kuitenkin myöntää, että joissain tapauksissa terapiasta voi olla haittaa.
– Tietyt terapiamuodot voivat lisätä potilaan ongelmia.
Ongelmia aiheuttaneita terapiamuotoja ovat stressinhallintaohjelmat ja -jälkipuinnit (critical incident stress management, CISM ja critical incident stress debriefing, CISD), joita hyödynnetään esimerkiksi traumaattisten tapahtumien käsittelyyn sekä muut muistia käsittelevät menetelmät.
Ongelmat syntyvät, kun kipeät muistot nostetaan esiin. Professori Lilienfeldin mukaan tällainen hoitomuoto ei sovi kaikille."
Ihan oikeasti. Onko teillä tapana repiä vuosia sitten arpeutuneet haavatkin auki? Ihmisen mieli kykenee hoitamaan elämän aikana saatuja kolhuja, kun sille annetaan mahdollisuus.
Eiköhän moni ole jo kotonaan nähnyt riittävän hyvin mihin se, johtaa jos ongelmia ei käsitellä. Ei hyviin lopputuloksiin. Toki terapeutti on valittava huolellisesti, jos haluaa edistyä itsensä kanssa.
Elämä ja ihmiset eivät ole täydellisiä. Kaikki tekevät virheitä ja niitä tulee aina, sukupolvesta toiseen, vaikka kuinka juoksisit terapiassa ja vatvoisit vanhempiesi epätäydellisyyttä ja virheitä. Myös sinä tulet tekemään niitä. Sitten sukupolvesta toiseen juostaan terapiassa, kaivetaan hautautuneita muistoja esiin muiden ihmisten virheistä ja epätäydellisyydestä, rikotaan ja tulehdutetaan ihmissuhteita ja parhaimmillaankin mennään itse "helpottuneena" eteenpäin, kun on jätetty jälkeen rikki revityt läheiset. Todellisuudessa olet vain tekosyyllä itsekkäästi purkanut pahan olosi lähimmäisiisi, kun et voinut myöntää että oma vajavaisuutesi, liialliset tavoitteesi tai joku muu nykyelämässä ajoi sinut loppuun. Todella julmaa. Jättäkää edes läheiset rauhaan vatvomisellanne.
Kuvittelet asian tekevän sinusta paremman vanhemman, mutta lapsesi joutuu katsomaan sivusta ja vaistoamaan, kun revit itsesi rikki, käyt syvällä kuilussa menneiden haamujen vuoksi ja parhaimmillaan pääset siitä jotenkin jaloilleen, haavoitettuasi hänen isovanhempiaan. Sitten kun lapsesi on aikuinen, hän tulee syyttämään sinua ongelmistaan tapahtuneen vuoksi. Kierre jatkuu. Sinnittelisit ennemmin edes siihen asti, että lapsesi ovat aikuisia ja ryhtyisit sitten vasta hajottamaan ja repimään muiden elämää oman, itsekkään "traumasi" vuoksi.
Voi apua mikä kommentti. Totta, ihminen palaa monesti loppuun esimerkiksi liiallisten tavoitteiden vuoksi? Miksi itseään kohtaan on kriittinen? Siihen on varmasti syynsä. Kun ihminen sinnittelee aikansa, menee usein henkinen ja fyysinen terveys. Samaan aikaan omat traumat siirretään muille, pahimmillaan omille lapsille. Ainoastaan tiedostamalla ja tunnistamalla voi katkaista sukupolvelta toiselle jatkuvia käyttäytymismalleja. Jos vanhemmalle tulee paha mieli, kun terapian myötä lapsessa nousee katkeruus ja kapina, niin sen asian käsittely on vanhemman vastuulla. On kannettava vastuu omista tunteistaan. Ihan niin kuin sillä lapsella. Ja joskus on parempi katkoa välejä.
Paradoksaalista. Peräänkuulutat vastuun kantamista omista tunteista, mutta haluat kaataa oman arjessa uupumuksesi aiheuttaman ahdistuksen virheellisesti vanhempiesi syyksi, etsien heistä vikaa. Kanna vastuu omista tunteistasi ja jos on tarvetta, anna vanhempiesi olla tukenasi ja lohtunasi vaikeassa elämänvaiheessasi heitä syyllistämättä. Kerro heille, kuinka ruuhkavuosien vaatimukset ja suoriutumisen pakko ovat väsyttäneet sinut. He kyllä lohduttavat ja kenties jopa voivat auttaa sinua jotenkin arjessa pahimman yli. Jos sen sijaan lähdet etsimään syytä vanhemmistasi, jotka eivät kenties puhuneet mielestäsi tarpeeksi tunteista lapsuudessasi tai pitäneet riittävästi sylissä tai jotain muuta ei-todellista laiminlyöntiä, niin teet vahinkoa sekä itsellesi että muille. Samalla näytät lapsillesi mallia, miten ratkotaan oman elämän ongelmia, he tietävät aikaan vuorostaan pistää sinun syyksesi uupumuksensa arjen taakkojen alla.
Ettei sinussa olisi vähän marttyyrivanhempaa? Se että tiedostaa omien vanhempiensa ongelmia ja käsittelee mahdollisia lapsuuden traumoja ei millään lailla edes edellytä että tästä prosessista puhuu vanhempiensa kanssa. Päin vastoin, siitä voi olla vain haittaa, koska ne vanhemmat todennäköisesti menee siilipuolustukseen ja alkaa syyttelemään ja syyllistämään, eivätkä itse ole valmiita minkään sortin henkiseen kasvuun.
Näitä on vähän pakko kuitenkin funtsia ennen kuin pyytää vaikkapa lastenhoitoapua siltä mummilta, joka on tottunut purkamaan omaa kiukkuaan tukkapöllyihin tai käy salaa vaatehuoneessa naukkailemassa.
Ei huolta. En ole marttyrivanhempi, eikä sille ole tarvetta, välit lapsiini ovat hyvät. He ovat aina olla omana itsenään, heitä on tuettu itsenäiseen ajatteluun. Olen myös ottanut asiaan kantaa oman ymmärrykseni enkä oman elämäni kautta. Hassua, että näissä keskusteluissa jotkut aina kuvittelevat, ettei ihmisellä voi olla mielipiteitä muuta kuin omakohtaisen kokemuksen kautta. Lastenlapsillamme ei ole ollut pelkoa tukkapöllyistä tai naukkailevasta isovanhemmasta. Kummallisia kuvitelmia teillä :) Osaisimme toki käsitellä ymmärtäväisesti myös sen, jos aikuinen lapsi jostain syystä haluaisi pöyhiä menneisyyttä tai käsitellä meidän ongelmiamme. Tosin kotonamme on aina annettu anteeksi, opittu pyytämään ja antamaan anteeksi sekä kunnioittamaan ja ymmärtämään erilaisia ihmisiä ja myös sitä, että jokainen on vajavainen ja anteeksi voi antaa pyytämättäkin ja anteeksi kannattaa pyytää vasta, kun se todella tulee sydämestä eikä pakolla. Tästä syystä en helpolla usko, että aikuiset lapsemme haluavat ruveta vatvomaan meidän puutteitamme ihmisinä ja kasvattajina.
Emme myöskään koskaan puutu aikuisten lastemme virheisiin ja epätäydellisyyteen, tai mene päsmäämään ja sekaantumaan heidän ratkaisuihinsa, vaan ymmärrämme että he tekevät valintansa omien arvojensa ja unelmiensa pohjalta, vaikka enemmän elämänkokemusta omaavina välillä kuvittelemmekin paremmin tietävämme, mikä olisi heille hyväksi. Sanomme mielipiteemme ja neuvomme toki, jos sitä meiltä kysytään. Näin he ovat vuorostaan saaneet myös oppia elämästä kantapään kautta, sehän on osa elämän rikkautta.
Miksi koet sinulla olevan ymmärrystä ottaa tähän aiheeseen kantaa, jollet ole kyseisen ajan nuori? Mitä ylipäätään tiedät eri terapiasuuntauksista?
Olen kasvattanut kyseisen ajan lapset itse. Ja tuntenut kymmeniä muita perheitä, joilla oli lapset myös silloin. Olen nähnyt myös 60-70 -luvun elämää oman lapsuuteni kautta. Tottakai läpileikkaus on suppea, mutta aika kattava, koska olen tuntenut näitä ikäluokkia ja heidän vanhempiaan monissa sosiaaliryhmissä, nähnyt noiden aikakausien elämän ja olojen kehityksen. Tunnen terapiamuotoja.
Sanot että puhut yleisellä tasolla, mutta sinä puhut vanhempana et lapsena, joka miettii omia kokemuksiaan. Tässä ei ole kyse sinusta, eikä muistakaan vanhemmista, vaan niistä lapsista. Meistä lapsista. Soisitko meille edes tämän verran tilaa että vauvapalstalla mietimme näitä asioita? Aina ei ole kyse sinusta ja sinun sukupolvestasi.
Olen minäkin ollut lapsi ja kai vanhempanakin tietää jotain omien aikakauden lastensa elämästä. Enkä ole ottanut asiaan kantaa niin että kyse olisi "minusta tai sukupolvestani". Enkä ole myöskään ottanut kantaa pelkästään omien kokemusteni kautta, vaan ajattelevana ihmisenä. Ihmisen viisaus jäisi kovin puutteelliseksi ja oikeus käyttää sananvapauttaan rajoittuneeksi, jos asioihin saisi ottaa kantaa vain oman kokemuksen kautta. Jos tällaisen keskustelun avaa, niin voisiko ystävällisesti määritellä, että kantaa saa ottaa vain ne, joilla on omakohtaista kokemusta? Mutta jättäydyn ihan ystävällisessä hengessä tästä keskustelusta, vaikka vain sinä haluaisit sulkea eri sukupolvet ja heidän näkemyksensä pois siitä. Hyvää jatkoa ja hyvää alkanutta vuotta, toivon sinulle onnea ja parempia päiviä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Paradoksaalista. Peräänkuulutat vastuun kantamista omista tunteista, mutta haluat kaataa oman arjessa uupumuksesi aiheuttaman ahdistuksen virheellisesti vanhempiesi syyksi, etsien heistä vikaa. Kanna vastuu omista tunteistasi ja jos on tarvetta, anna vanhempiesi olla tukenasi ja lohtunasi vaikeassa elämänvaiheessasi heitä syyllistämättä. Kerro heille, kuinka ruuhkavuosien vaatimukset ja suoriutumisen pakko ovat väsyttäneet sinut. He kyllä lohduttavat ja kenties jopa voivat auttaa sinua jotenkin arjessa pahimman yli. Jos sen sijaan lähdet etsimään syytä vanhemmistasi, jotka eivät kenties puhuneet mielestäsi tarpeeksi tunteista lapsuudessasi tai pitäneet riittävästi sylissä tai jotain muuta ei-todellista laiminlyöntiä, niin teet vahinkoa sekä itsellesi että muille. Samalla näytät lapsillesi mallia, miten ratkotaan oman elämän ongelmia, he tietävät aikaan vuorostaan pistää sinun syyksesi uupumuksensa arjen taakkojen alla.
Olen hieman hämmentynyt kommentistasi, koska en puhunut mitään uupumuksesta, en puhunut myöskään mitään vanhemmistani tai väleistäni heihin ja ylipäänsä puhuin yleisellä tasolla. En siis ymmärrä, että mistä vedit nuo johtopäätöksesi?
Mutta jos lähdetään tälle henkilökohtaiselle linjalle niin ei, vanhempani eivät todellakaan lohduta tai auta arjessa. Eivät ole koskaan sitä tehneetkään. En tiedä, että millaisessa kuplassa elät, jos kuvittelet, että kaikki vanhemmat on ns. hyviä ja välittäviä. Mielestäni ensinnäkään kukaan ei pysty sanomaan toiselle, että onko hän kokenut todellista laiminlyöntiä vai ei, mutta oman lapsuuteni ongelmat ovat ihan jotain muuta kuin sitä, ettei puhuttu tai sylitelty. Jopa me 80-luvun "pullamössönuoret" ollaan koettu henkistä ja fyysistä väkivaltaa ja kaltoinkohtelua.
Vanhempien vastuulla on AINA pitää huolta lapsistaan. On täysin inhimillistä, että jossain vaiheessa terapiaa haluaa syyttää vanhempiaan. Vihata, raivota, kapinoida. Kaikkea sitä, mitä lapsena ei saanut tehdä. Muuten nämä tukahdutetut tunteet näkyvät arjessa ja yleensä niistä kärsii muut. Mutta niistä tunteista on myös osattava päästää irti. Jos lapsuudessa ei ole saanut ns. mitään niin terapiassa voi joutua rakentamaan identiteettinsä kokonaan uusiksi. Terapiassa käyminen on nimenomaan vastuun kantamista. On tärkeää löytää syy oireilulle, usein se nyt lähtee jo sieltä lapsuudesta. Vasta, kun tiedostaa oireilun lähteen, voi käsitellä sen ja jatkaa elämää. Oppia keinoja hillitsemään ja hallitsemaan omia olojaan. Siihen asti voi olla selittämätöntä ahdistusta, masennusta, loppuun palamista jne. Näistä oireista kärsii eniten itse. Mutta sitten on myös niitä ihmisiä, jotka eivät tiedosta oman elämänsä kipupisteitä ja siitä kärsii usein juuri ne muut. Empatiakyvyttömyys, kovuus, vittumaisuus jne. Ja usein tällainen ihminen kokee itse selvinneensä hyvin. Uupuminen arjessa on jotain ihan muuta kuin lapsuuden pitkäkestoiset traumat. En oikein edes ymmärrä, että miksi niputat niitä samaan. Tai no, ymmärränhän minä.
Olen pahoillani, käytin harhaanjohtavasti nykyisin yleistä ilmaisua "jos sä haluat jne.", jossa tarkoitetaan puhua jos haluaa jne. En tarkoittanut sinua henkilökohtaisesti.
"Uupuminen arjessa on jotain ihan muuta kuin lapsuuden pitkäkestoiset traumat. En oikein edes ymmärrä, että miksi niputat niitä samaan."
Olen kanssasi täysin samaa mieltä. Olen ilmeisesti ilmaissut itseäni huonosti, koska olen tarkoittanut nimenomaan sitä, että ihmiset kykenisivät erottamaan nuo toisistaan ja jättäisivät vanhempansa rauhaan menneiden vatvomiselta ja syyllistämiseltä, elleivät nämä ole kohdelleet oikeasti häntä kaltoin, vaan ovat tehneet parhaansa omana vajavaisina itsenään.
Entä tilanne, jossa vanhempi kokee tehneensä parhaansa vajavaisena itsenään, mutta lapsi kokee tulleensa kaltoinkohdelluksi tai pahoinpidellyksi? Vanhempi esimerkiksi on toistuvasti pahoinpidellyt lastaan vuoden 1984 jälkeen (mikä on laitonta touhua), mutta puolustautuu ettei sentään ole ruoskinut lasta, vaikka itse ruoskasta aikoinaan sai? Mitä tällaisesta ajattelet? Tarvitseeko silloin enemmän ymmärrystä lapsi vai tämän vanhempi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
https://www.terve.fi/artikkelit/terapiasta-voi-olla-myos-haittaa
"Professori kuitenkin myöntää, että joissain tapauksissa terapiasta voi olla haittaa.
– Tietyt terapiamuodot voivat lisätä potilaan ongelmia.
Ongelmia aiheuttaneita terapiamuotoja ovat stressinhallintaohjelmat ja -jälkipuinnit (critical incident stress management, CISM ja critical incident stress debriefing, CISD), joita hyödynnetään esimerkiksi traumaattisten tapahtumien käsittelyyn sekä muut muistia käsittelevät menetelmät.
Ongelmat syntyvät, kun kipeät muistot nostetaan esiin. Professori Lilienfeldin mukaan tällainen hoitomuoto ei sovi kaikille."
Ihan oikeasti. Onko teillä tapana repiä vuosia sitten arpeutuneet haavatkin auki? Ihmisen mieli kykenee hoitamaan elämän aikana saatuja kolhuja, kun sille annetaan mahdollisuus.
Eiköhän moni ole jo kotonaan nähnyt riittävän hyvin mihin se, johtaa jos ongelmia ei käsitellä. Ei hyviin lopputuloksiin. Toki terapeutti on valittava huolellisesti, jos haluaa edistyä itsensä kanssa.
Elämä ja ihmiset eivät ole täydellisiä. Kaikki tekevät virheitä ja niitä tulee aina, sukupolvesta toiseen, vaikka kuinka juoksisit terapiassa ja vatvoisit vanhempiesi epätäydellisyyttä ja virheitä. Myös sinä tulet tekemään niitä. Sitten sukupolvesta toiseen juostaan terapiassa, kaivetaan hautautuneita muistoja esiin muiden ihmisten virheistä ja epätäydellisyydestä, rikotaan ja tulehdutetaan ihmissuhteita ja parhaimmillaankin mennään itse "helpottuneena" eteenpäin, kun on jätetty jälkeen rikki revityt läheiset. Todellisuudessa olet vain tekosyyllä itsekkäästi purkanut pahan olosi lähimmäisiisi, kun et voinut myöntää että oma vajavaisuutesi, liialliset tavoitteesi tai joku muu nykyelämässä ajoi sinut loppuun. Todella julmaa. Jättäkää edes läheiset rauhaan vatvomisellanne.
Kuvittelet asian tekevän sinusta paremman vanhemman, mutta lapsesi joutuu katsomaan sivusta ja vaistoamaan, kun revit itsesi rikki, käyt syvällä kuilussa menneiden haamujen vuoksi ja parhaimmillaan pääset siitä jotenkin jaloilleen, haavoitettuasi hänen isovanhempiaan. Sitten kun lapsesi on aikuinen, hän tulee syyttämään sinua ongelmistaan tapahtuneen vuoksi. Kierre jatkuu. Sinnittelisit ennemmin edes siihen asti, että lapsesi ovat aikuisia ja ryhtyisit sitten vasta hajottamaan ja repimään muiden elämää oman, itsekkään "traumasi" vuoksi.
Voi apua mikä kommentti. Totta, ihminen palaa monesti loppuun esimerkiksi liiallisten tavoitteiden vuoksi? Miksi itseään kohtaan on kriittinen? Siihen on varmasti syynsä. Kun ihminen sinnittelee aikansa, menee usein henkinen ja fyysinen terveys. Samaan aikaan omat traumat siirretään muille, pahimmillaan omille lapsille. Ainoastaan tiedostamalla ja tunnistamalla voi katkaista sukupolvelta toiselle jatkuvia käyttäytymismalleja. Jos vanhemmalle tulee paha mieli, kun terapian myötä lapsessa nousee katkeruus ja kapina, niin sen asian käsittely on vanhemman vastuulla. On kannettava vastuu omista tunteistaan. Ihan niin kuin sillä lapsella. Ja joskus on parempi katkoa välejä.
Paradoksaalista. Peräänkuulutat vastuun kantamista omista tunteista, mutta haluat kaataa oman arjessa uupumuksesi aiheuttaman ahdistuksen virheellisesti vanhempiesi syyksi, etsien heistä vikaa. Kanna vastuu omista tunteistasi ja jos on tarvetta, anna vanhempiesi olla tukenasi ja lohtunasi vaikeassa elämänvaiheessasi heitä syyllistämättä. Kerro heille, kuinka ruuhkavuosien vaatimukset ja suoriutumisen pakko ovat väsyttäneet sinut. He kyllä lohduttavat ja kenties jopa voivat auttaa sinua jotenkin arjessa pahimman yli. Jos sen sijaan lähdet etsimään syytä vanhemmistasi, jotka eivät kenties puhuneet mielestäsi tarpeeksi tunteista lapsuudessasi tai pitäneet riittävästi sylissä tai jotain muuta ei-todellista laiminlyöntiä, niin teet vahinkoa sekä itsellesi että muille. Samalla näytät lapsillesi mallia, miten ratkotaan oman elämän ongelmia, he tietävät aikaan vuorostaan pistää sinun syyksesi uupumuksensa arjen taakkojen alla.
Ettei sinussa olisi vähän marttyyrivanhempaa? Se että tiedostaa omien vanhempiensa ongelmia ja käsittelee mahdollisia lapsuuden traumoja ei millään lailla edes edellytä että tästä prosessista puhuu vanhempiensa kanssa. Päin vastoin, siitä voi olla vain haittaa, koska ne vanhemmat todennäköisesti menee siilipuolustukseen ja alkaa syyttelemään ja syyllistämään, eivätkä itse ole valmiita minkään sortin henkiseen kasvuun.
Näitä on vähän pakko kuitenkin funtsia ennen kuin pyytää vaikkapa lastenhoitoapua siltä mummilta, joka on tottunut purkamaan omaa kiukkuaan tukkapöllyihin tai käy salaa vaatehuoneessa naukkailemassa.
Ei huolta. En ole marttyrivanhempi, eikä sille ole tarvetta, välit lapsiini ovat hyvät. He ovat aina olla omana itsenään, heitä on tuettu itsenäiseen ajatteluun. Olen myös ottanut asiaan kantaa oman ymmärrykseni enkä oman elämäni kautta. Hassua, että näissä keskusteluissa jotkut aina kuvittelevat, ettei ihmisellä voi olla mielipiteitä muuta kuin omakohtaisen kokemuksen kautta. Lastenlapsillamme ei ole ollut pelkoa tukkapöllyistä tai naukkailevasta isovanhemmasta. Kummallisia kuvitelmia teillä :) Osaisimme toki käsitellä ymmärtäväisesti myös sen, jos aikuinen lapsi jostain syystä haluaisi pöyhiä menneisyyttä tai käsitellä meidän ongelmiamme. Tosin kotonamme on aina annettu anteeksi, opittu pyytämään ja antamaan anteeksi sekä kunnioittamaan ja ymmärtämään erilaisia ihmisiä ja myös sitä, että jokainen on vajavainen ja anteeksi voi antaa pyytämättäkin ja anteeksi kannattaa pyytää vasta, kun se todella tulee sydämestä eikä pakolla. Tästä syystä en helpolla usko, että aikuiset lapsemme haluavat ruveta vatvomaan meidän puutteitamme ihmisinä ja kasvattajina.
Emme myöskään koskaan puutu aikuisten lastemme virheisiin ja epätäydellisyyteen, tai mene päsmäämään ja sekaantumaan heidän ratkaisuihinsa, vaan ymmärrämme että he tekevät valintansa omien arvojensa ja unelmiensa pohjalta, vaikka enemmän elämänkokemusta omaavina välillä kuvittelemmekin paremmin tietävämme, mikä olisi heille hyväksi. Sanomme mielipiteemme ja neuvomme toki, jos sitä meiltä kysytään. Näin he ovat vuorostaan saaneet myös oppia elämästä kantapään kautta, sehän on osa elämän rikkautta.
Miksi koet sinulla olevan ymmärrystä ottaa tähän aiheeseen kantaa, jollet ole kyseisen ajan nuori? Mitä ylipäätään tiedät eri terapiasuuntauksista?
Olen kasvattanut kyseisen ajan lapset itse. Ja tuntenut kymmeniä muita perheitä, joilla oli lapset myös silloin. Olen nähnyt myös 60-70 -luvun elämää oman lapsuuteni kautta. Tottakai läpileikkaus on suppea, mutta aika kattava, koska olen tuntenut näitä ikäluokkia ja heidän vanhempiaan monissa sosiaaliryhmissä, nähnyt noiden aikakausien elämän ja olojen kehityksen. Tunnen terapiamuotoja.
Sanot että puhut yleisellä tasolla, mutta sinä puhut vanhempana et lapsena, joka miettii omia kokemuksiaan. Tässä ei ole kyse sinusta, eikä muistakaan vanhemmista, vaan niistä lapsista. Meistä lapsista. Soisitko meille edes tämän verran tilaa että vauvapalstalla mietimme näitä asioita? Aina ei ole kyse sinusta ja sinun sukupolvestasi.
Olen minäkin ollut lapsi ja kai vanhempanakin tietää jotain omien aikakauden lastensa elämästä. Enkä ole ottanut asiaan kantaa niin että kyse olisi "minusta tai sukupolvestani". Enkä ole myöskään ottanut kantaa pelkästään omien kokemusteni kautta, vaan ajattelevana ihmisenä. Ihmisen viisaus jäisi kovin puutteelliseksi ja oikeus käyttää sananvapauttaan rajoittuneeksi, jos asioihin saisi ottaa kantaa vain oman kokemuksen kautta. Jos tällaisen keskustelun avaa, niin voisiko ystävällisesti määritellä, että kantaa saa ottaa vain ne, joilla on omakohtaista kokemusta? Mutta jättäydyn ihan ystävällisessä hengessä tästä keskustelusta, vaikka vain sinä haluaisit sulkea eri sukupolvet ja heidän näkemyksensä pois siitä. Hyvää jatkoa ja hyvää alkanutta vuotta, toivon sinulle onnea ja parempia päiviä.
Sinä olet moneen otteeseen yrittänyt vain vaientaa tämän keskustelun. Sanot että se on turhaa ja väärin ja kiittämätöntä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
https://www.terve.fi/artikkelit/terapiasta-voi-olla-myos-haittaa
"Professori kuitenkin myöntää, että joissain tapauksissa terapiasta voi olla haittaa.
– Tietyt terapiamuodot voivat lisätä potilaan ongelmia.
Ongelmia aiheuttaneita terapiamuotoja ovat stressinhallintaohjelmat ja -jälkipuinnit (critical incident stress management, CISM ja critical incident stress debriefing, CISD), joita hyödynnetään esimerkiksi traumaattisten tapahtumien käsittelyyn sekä muut muistia käsittelevät menetelmät.
Ongelmat syntyvät, kun kipeät muistot nostetaan esiin. Professori Lilienfeldin mukaan tällainen hoitomuoto ei sovi kaikille."
Ihan oikeasti. Onko teillä tapana repiä vuosia sitten arpeutuneet haavatkin auki? Ihmisen mieli kykenee hoitamaan elämän aikana saatuja kolhuja, kun sille annetaan mahdollisuus.
Eiköhän moni ole jo kotonaan nähnyt riittävän hyvin mihin se, johtaa jos ongelmia ei käsitellä. Ei hyviin lopputuloksiin. Toki terapeutti on valittava huolellisesti, jos haluaa edistyä itsensä kanssa.
Elämä ja ihmiset eivät ole täydellisiä. Kaikki tekevät virheitä ja niitä tulee aina, sukupolvesta toiseen, vaikka kuinka juoksisit terapiassa ja vatvoisit vanhempiesi epätäydellisyyttä ja virheitä. Myös sinä tulet tekemään niitä. Sitten sukupolvesta toiseen juostaan terapiassa, kaivetaan hautautuneita muistoja esiin muiden ihmisten virheistä ja epätäydellisyydestä, rikotaan ja tulehdutetaan ihmissuhteita ja parhaimmillaankin mennään itse "helpottuneena" eteenpäin, kun on jätetty jälkeen rikki revityt läheiset. Todellisuudessa olet vain tekosyyllä itsekkäästi purkanut pahan olosi lähimmäisiisi, kun et voinut myöntää että oma vajavaisuutesi, liialliset tavoitteesi tai joku muu nykyelämässä ajoi sinut loppuun. Todella julmaa. Jättäkää edes läheiset rauhaan vatvomisellanne.
Kuvittelet asian tekevän sinusta paremman vanhemman, mutta lapsesi joutuu katsomaan sivusta ja vaistoamaan, kun revit itsesi rikki, käyt syvällä kuilussa menneiden haamujen vuoksi ja parhaimmillaan pääset siitä jotenkin jaloilleen, haavoitettuasi hänen isovanhempiaan. Sitten kun lapsesi on aikuinen, hän tulee syyttämään sinua ongelmistaan tapahtuneen vuoksi. Kierre jatkuu. Sinnittelisit ennemmin edes siihen asti, että lapsesi ovat aikuisia ja ryhtyisit sitten vasta hajottamaan ja repimään muiden elämää oman, itsekkään "traumasi" vuoksi.
Voi apua mikä kommentti. Totta, ihminen palaa monesti loppuun esimerkiksi liiallisten tavoitteiden vuoksi? Miksi itseään kohtaan on kriittinen? Siihen on varmasti syynsä. Kun ihminen sinnittelee aikansa, menee usein henkinen ja fyysinen terveys. Samaan aikaan omat traumat siirretään muille, pahimmillaan omille lapsille. Ainoastaan tiedostamalla ja tunnistamalla voi katkaista sukupolvelta toiselle jatkuvia käyttäytymismalleja. Jos vanhemmalle tulee paha mieli, kun terapian myötä lapsessa nousee katkeruus ja kapina, niin sen asian käsittely on vanhemman vastuulla. On kannettava vastuu omista tunteistaan. Ihan niin kuin sillä lapsella. Ja joskus on parempi katkoa välejä.
Paradoksaalista. Peräänkuulutat vastuun kantamista omista tunteista, mutta haluat kaataa oman arjessa uupumuksesi aiheuttaman ahdistuksen virheellisesti vanhempiesi syyksi, etsien heistä vikaa. Kanna vastuu omista tunteistasi ja jos on tarvetta, anna vanhempiesi olla tukenasi ja lohtunasi vaikeassa elämänvaiheessasi heitä syyllistämättä. Kerro heille, kuinka ruuhkavuosien vaatimukset ja suoriutumisen pakko ovat väsyttäneet sinut. He kyllä lohduttavat ja kenties jopa voivat auttaa sinua jotenkin arjessa pahimman yli. Jos sen sijaan lähdet etsimään syytä vanhemmistasi, jotka eivät kenties puhuneet mielestäsi tarpeeksi tunteista lapsuudessasi tai pitäneet riittävästi sylissä tai jotain muuta ei-todellista laiminlyöntiä, niin teet vahinkoa sekä itsellesi että muille. Samalla näytät lapsillesi mallia, miten ratkotaan oman elämän ongelmia, he tietävät aikaan vuorostaan pistää sinun syyksesi uupumuksensa arjen taakkojen alla.
Ettei sinussa olisi vähän marttyyrivanhempaa? Se että tiedostaa omien vanhempiensa ongelmia ja käsittelee mahdollisia lapsuuden traumoja ei millään lailla edes edellytä että tästä prosessista puhuu vanhempiensa kanssa. Päin vastoin, siitä voi olla vain haittaa, koska ne vanhemmat todennäköisesti menee siilipuolustukseen ja alkaa syyttelemään ja syyllistämään, eivätkä itse ole valmiita minkään sortin henkiseen kasvuun.
Näitä on vähän pakko kuitenkin funtsia ennen kuin pyytää vaikkapa lastenhoitoapua siltä mummilta, joka on tottunut purkamaan omaa kiukkuaan tukkapöllyihin tai käy salaa vaatehuoneessa naukkailemassa.
Ei huolta. En ole marttyrivanhempi, eikä sille ole tarvetta, välit lapsiini ovat hyvät. He ovat aina olla omana itsenään, heitä on tuettu itsenäiseen ajatteluun. Olen myös ottanut asiaan kantaa oman ymmärrykseni enkä oman elämäni kautta. Hassua, että näissä keskusteluissa jotkut aina kuvittelevat, ettei ihmisellä voi olla mielipiteitä muuta kuin omakohtaisen kokemuksen kautta. Lastenlapsillamme ei ole ollut pelkoa tukkapöllyistä tai naukkailevasta isovanhemmasta. Kummallisia kuvitelmia teillä :) Osaisimme toki käsitellä ymmärtäväisesti myös sen, jos aikuinen lapsi jostain syystä haluaisi pöyhiä menneisyyttä tai käsitellä meidän ongelmiamme. Tosin kotonamme on aina annettu anteeksi, opittu pyytämään ja antamaan anteeksi sekä kunnioittamaan ja ymmärtämään erilaisia ihmisiä ja myös sitä, että jokainen on vajavainen ja anteeksi voi antaa pyytämättäkin ja anteeksi kannattaa pyytää vasta, kun se todella tulee sydämestä eikä pakolla. Tästä syystä en helpolla usko, että aikuiset lapsemme haluavat ruveta vatvomaan meidän puutteitamme ihmisinä ja kasvattajina.
Emme myöskään koskaan puutu aikuisten lastemme virheisiin ja epätäydellisyyteen, tai mene päsmäämään ja sekaantumaan heidän ratkaisuihinsa, vaan ymmärrämme että he tekevät valintansa omien arvojensa ja unelmiensa pohjalta, vaikka enemmän elämänkokemusta omaavina välillä kuvittelemmekin paremmin tietävämme, mikä olisi heille hyväksi. Sanomme mielipiteemme ja neuvomme toki, jos sitä meiltä kysytään. Näin he ovat vuorostaan saaneet myös oppia elämästä kantapään kautta, sehän on osa elämän rikkautta.
Miksi koet sinulla olevan ymmärrystä ottaa tähän aiheeseen kantaa, jollet ole kyseisen ajan nuori? Mitä ylipäätään tiedät eri terapiasuuntauksista?
Olen kasvattanut kyseisen ajan lapset itse. Ja tuntenut kymmeniä muita perheitä, joilla oli lapset myös silloin. Olen nähnyt myös 60-70 -luvun elämää oman lapsuuteni kautta. Tottakai läpileikkaus on suppea, mutta aika kattava, koska olen tuntenut näitä ikäluokkia ja heidän vanhempiaan monissa sosiaaliryhmissä, nähnyt noiden aikakausien elämän ja olojen kehityksen. Tunnen terapiamuotoja.
Sanot että puhut yleisellä tasolla, mutta sinä puhut vanhempana et lapsena, joka miettii omia kokemuksiaan. Tässä ei ole kyse sinusta, eikä muistakaan vanhemmista, vaan niistä lapsista. Meistä lapsista. Soisitko meille edes tämän verran tilaa että vauvapalstalla mietimme näitä asioita? Aina ei ole kyse sinusta ja sinun sukupolvestasi.
Olen minäkin ollut lapsi ja kai vanhempanakin tietää jotain omien aikakauden lastensa elämästä. Enkä ole ottanut asiaan kantaa niin että kyse olisi "minusta tai sukupolvestani". Enkä ole myöskään ottanut kantaa pelkästään omien kokemusteni kautta, vaan ajattelevana ihmisenä. Ihmisen viisaus jäisi kovin puutteelliseksi ja oikeus käyttää sananvapauttaan rajoittuneeksi, jos asioihin saisi ottaa kantaa vain oman kokemuksen kautta. Jos tällaisen keskustelun avaa, niin voisiko ystävällisesti määritellä, että kantaa saa ottaa vain ne, joilla on omakohtaista kokemusta? Mutta jättäydyn ihan ystävällisessä hengessä tästä keskustelusta, vaikka vain sinä haluaisit sulkea eri sukupolvet ja heidän näkemyksensä pois siitä. Hyvää jatkoa ja hyvää alkanutta vuotta, toivon sinulle onnea ja parempia päiviä.
Sinä olet moneen otteeseen yrittänyt vain vaientaa tämän keskustelun. Sanot että se on turhaa ja väärin ja kiittämätöntä.
Kyllä, tuon keskustelijan tyyli oli todella passiivis-aggressiivinen. Ei tule ikävä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Paradoksaalista. Peräänkuulutat vastuun kantamista omista tunteista, mutta haluat kaataa oman arjessa uupumuksesi aiheuttaman ahdistuksen virheellisesti vanhempiesi syyksi, etsien heistä vikaa. Kanna vastuu omista tunteistasi ja jos on tarvetta, anna vanhempiesi olla tukenasi ja lohtunasi vaikeassa elämänvaiheessasi heitä syyllistämättä. Kerro heille, kuinka ruuhkavuosien vaatimukset ja suoriutumisen pakko ovat väsyttäneet sinut. He kyllä lohduttavat ja kenties jopa voivat auttaa sinua jotenkin arjessa pahimman yli. Jos sen sijaan lähdet etsimään syytä vanhemmistasi, jotka eivät kenties puhuneet mielestäsi tarpeeksi tunteista lapsuudessasi tai pitäneet riittävästi sylissä tai jotain muuta ei-todellista laiminlyöntiä, niin teet vahinkoa sekä itsellesi että muille. Samalla näytät lapsillesi mallia, miten ratkotaan oman elämän ongelmia, he tietävät aikaan vuorostaan pistää sinun syyksesi uupumuksensa arjen taakkojen alla.
Olen hieman hämmentynyt kommentistasi, koska en puhunut mitään uupumuksesta, en puhunut myöskään mitään vanhemmistani tai väleistäni heihin ja ylipäänsä puhuin yleisellä tasolla. En siis ymmärrä, että mistä vedit nuo johtopäätöksesi?
Mutta jos lähdetään tälle henkilökohtaiselle linjalle niin ei, vanhempani eivät todellakaan lohduta tai auta arjessa. Eivät ole koskaan sitä tehneetkään. En tiedä, että millaisessa kuplassa elät, jos kuvittelet, että kaikki vanhemmat on ns. hyviä ja välittäviä. Mielestäni ensinnäkään kukaan ei pysty sanomaan toiselle, että onko hän kokenut todellista laiminlyöntiä vai ei, mutta oman lapsuuteni ongelmat ovat ihan jotain muuta kuin sitä, ettei puhuttu tai sylitelty. Jopa me 80-luvun "pullamössönuoret" ollaan koettu henkistä ja fyysistä väkivaltaa ja kaltoinkohtelua.
Vanhempien vastuulla on AINA pitää huolta lapsistaan. On täysin inhimillistä, että jossain vaiheessa terapiaa haluaa syyttää vanhempiaan. Vihata, raivota, kapinoida. Kaikkea sitä, mitä lapsena ei saanut tehdä. Muuten nämä tukahdutetut tunteet näkyvät arjessa ja yleensä niistä kärsii muut. Mutta niistä tunteista on myös osattava päästää irti. Jos lapsuudessa ei ole saanut ns. mitään niin terapiassa voi joutua rakentamaan identiteettinsä kokonaan uusiksi. Terapiassa käyminen on nimenomaan vastuun kantamista. On tärkeää löytää syy oireilulle, usein se nyt lähtee jo sieltä lapsuudesta. Vasta, kun tiedostaa oireilun lähteen, voi käsitellä sen ja jatkaa elämää. Oppia keinoja hillitsemään ja hallitsemaan omia olojaan. Siihen asti voi olla selittämätöntä ahdistusta, masennusta, loppuun palamista jne. Näistä oireista kärsii eniten itse. Mutta sitten on myös niitä ihmisiä, jotka eivät tiedosta oman elämänsä kipupisteitä ja siitä kärsii usein juuri ne muut. Empatiakyvyttömyys, kovuus, vittumaisuus jne. Ja usein tällainen ihminen kokee itse selvinneensä hyvin. Uupuminen arjessa on jotain ihan muuta kuin lapsuuden pitkäkestoiset traumat. En oikein edes ymmärrä, että miksi niputat niitä samaan. Tai no, ymmärränhän minä.
Olen pahoillani, käytin harhaanjohtavasti nykyisin yleistä ilmaisua "jos sä haluat jne.", jossa tarkoitetaan puhua jos haluaa jne. En tarkoittanut sinua henkilökohtaisesti.
"Uupuminen arjessa on jotain ihan muuta kuin lapsuuden pitkäkestoiset traumat. En oikein edes ymmärrä, että miksi niputat niitä samaan."
Olen kanssasi täysin samaa mieltä. Olen ilmeisesti ilmaissut itseäni huonosti, koska olen tarkoittanut nimenomaan sitä, että ihmiset kykenisivät erottamaan nuo toisistaan ja jättäisivät vanhempansa rauhaan menneiden vatvomiselta ja syyllistämiseltä, elleivät nämä ole kohdelleet oikeasti häntä kaltoin, vaan ovat tehneet parhaansa omana vajavaisina itsenään.
Entä tilanne, jossa vanhempi kokee tehneensä parhaansa vajavaisena itsenään, mutta lapsi kokee tulleensa kaltoinkohdelluksi tai pahoinpidellyksi? Vanhempi esimerkiksi on toistuvasti pahoinpidellyt lastaan vuoden 1984 jälkeen (mikä on laitonta touhua), mutta puolustautuu ettei sentään ole ruoskinut lasta, vaikka itse ruoskasta aikoinaan sai? Mitä tällaisesta ajattelet? Tarvitseeko silloin enemmän ymmärrystä lapsi vai tämän vanhempi?
Ehdottomasti lapsi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Paradoksaalista. Peräänkuulutat vastuun kantamista omista tunteista, mutta haluat kaataa oman arjessa uupumuksesi aiheuttaman ahdistuksen virheellisesti vanhempiesi syyksi, etsien heistä vikaa. Kanna vastuu omista tunteistasi ja jos on tarvetta, anna vanhempiesi olla tukenasi ja lohtunasi vaikeassa elämänvaiheessasi heitä syyllistämättä. Kerro heille, kuinka ruuhkavuosien vaatimukset ja suoriutumisen pakko ovat väsyttäneet sinut. He kyllä lohduttavat ja kenties jopa voivat auttaa sinua jotenkin arjessa pahimman yli. Jos sen sijaan lähdet etsimään syytä vanhemmistasi, jotka eivät kenties puhuneet mielestäsi tarpeeksi tunteista lapsuudessasi tai pitäneet riittävästi sylissä tai jotain muuta ei-todellista laiminlyöntiä, niin teet vahinkoa sekä itsellesi että muille. Samalla näytät lapsillesi mallia, miten ratkotaan oman elämän ongelmia, he tietävät aikaan vuorostaan pistää sinun syyksesi uupumuksensa arjen taakkojen alla.
Olen hieman hämmentynyt kommentistasi, koska en puhunut mitään uupumuksesta, en puhunut myöskään mitään vanhemmistani tai väleistäni heihin ja ylipäänsä puhuin yleisellä tasolla. En siis ymmärrä, että mistä vedit nuo johtopäätöksesi?
Mutta jos lähdetään tälle henkilökohtaiselle linjalle niin ei, vanhempani eivät todellakaan lohduta tai auta arjessa. Eivät ole koskaan sitä tehneetkään. En tiedä, että millaisessa kuplassa elät, jos kuvittelet, että kaikki vanhemmat on ns. hyviä ja välittäviä. Mielestäni ensinnäkään kukaan ei pysty sanomaan toiselle, että onko hän kokenut todellista laiminlyöntiä vai ei, mutta oman lapsuuteni ongelmat ovat ihan jotain muuta kuin sitä, ettei puhuttu tai sylitelty. Jopa me 80-luvun "pullamössönuoret" ollaan koettu henkistä ja fyysistä väkivaltaa ja kaltoinkohtelua.
Vanhempien vastuulla on AINA pitää huolta lapsistaan. On täysin inhimillistä, että jossain vaiheessa terapiaa haluaa syyttää vanhempiaan. Vihata, raivota, kapinoida. Kaikkea sitä, mitä lapsena ei saanut tehdä. Muuten nämä tukahdutetut tunteet näkyvät arjessa ja yleensä niistä kärsii muut. Mutta niistä tunteista on myös osattava päästää irti. Jos lapsuudessa ei ole saanut ns. mitään niin terapiassa voi joutua rakentamaan identiteettinsä kokonaan uusiksi. Terapiassa käyminen on nimenomaan vastuun kantamista. On tärkeää löytää syy oireilulle, usein se nyt lähtee jo sieltä lapsuudesta. Vasta, kun tiedostaa oireilun lähteen, voi käsitellä sen ja jatkaa elämää. Oppia keinoja hillitsemään ja hallitsemaan omia olojaan. Siihen asti voi olla selittämätöntä ahdistusta, masennusta, loppuun palamista jne. Näistä oireista kärsii eniten itse. Mutta sitten on myös niitä ihmisiä, jotka eivät tiedosta oman elämänsä kipupisteitä ja siitä kärsii usein juuri ne muut. Empatiakyvyttömyys, kovuus, vittumaisuus jne. Ja usein tällainen ihminen kokee itse selvinneensä hyvin. Uupuminen arjessa on jotain ihan muuta kuin lapsuuden pitkäkestoiset traumat. En oikein edes ymmärrä, että miksi niputat niitä samaan. Tai no, ymmärränhän minä.
Olen pahoillani, käytin harhaanjohtavasti nykyisin yleistä ilmaisua "jos sä haluat jne.", jossa tarkoitetaan puhua jos haluaa jne. En tarkoittanut sinua henkilökohtaisesti.
"Uupuminen arjessa on jotain ihan muuta kuin lapsuuden pitkäkestoiset traumat. En oikein edes ymmärrä, että miksi niputat niitä samaan."
Olen kanssasi täysin samaa mieltä. Olen ilmeisesti ilmaissut itseäni huonosti, koska olen tarkoittanut nimenomaan sitä, että ihmiset kykenisivät erottamaan nuo toisistaan ja jättäisivät vanhempansa rauhaan menneiden vatvomiselta ja syyllistämiseltä, elleivät nämä ole kohdelleet oikeasti häntä kaltoin, vaan ovat tehneet parhaansa omana vajavaisina itsenään.
Entä tilanne, jossa vanhempi kokee tehneensä parhaansa vajavaisena itsenään, mutta lapsi kokee tulleensa kaltoinkohdelluksi tai pahoinpidellyksi? Vanhempi esimerkiksi on toistuvasti pahoinpidellyt lastaan vuoden 1984 jälkeen (mikä on laitonta touhua), mutta puolustautuu ettei sentään ole ruoskinut lasta, vaikka itse ruoskasta aikoinaan sai? Mitä tällaisesta ajattelet? Tarvitseeko silloin enemmän ymmärrystä lapsi vai tämän vanhempi?
Ehdottomasti lapsi.
Voin sanoa, että terapia on oikeastaan ainoa paikka, jossa tällaisista kokemuksista voi puhua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ajatelkaapa meitä 60-70-luvulla syntyneitä. Meidän vanhempamme olivat traumatisoituneita elettyään lapsuutensa sodan jälkeen tai sota-aikana. Tunne-elämän malli oli tosi karu.
Mulla ei oo mitään traumoja. Vanhemmat kyllä erosi jossain vaiheessa mutta senkin ne hoiti niin että meidän lasten ei tarvinnut siitä kauheesti kärsiä. En kuullut yhtäkään riitaa ja kaikessa otettiin meidän lasten toiveet huomioon ja vanhemmat pysyi väleissä.
Jossain vaiheessa piti muistaakseni vähän harrastuksia rajoittaa, taisi olla vanhemmilla sillon rahasta tiukkaa, mutta ei sekään mitään traumoja oo aiheuttanut.
Meitä lapsia rakastettiin ja meistä huolehdittiin. Nykyisin mun vanhemmat on ihan mahtavia isovanhempia.
Yhdellä saman ikäisellä kaverilla oli isä alkoholisti, mutta muuten tietääkseni kavereilla oli ihan normaalit lapsuudet.
T. N86
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ilmeisesti se huonoa omaatuntoa kasvatuksestaan poteva kasariäiti häipyi trollaamasta tätä ketjua ja väheksymästä muiden ongelmia. Hyvä niin.
Vierailija kirjoitti:
Ilmeisesti se huonoa omaatuntoa kasvatuksestaan poteva kasariäiti häipyi trollaamasta tätä ketjua ja väheksymästä muiden ongelmia. Hyvä niin.
Enpä tiedä. Olisi ehkä juuri hänen kannattanut ihan ajatuksen kanssa lukea ja miettiä. Tuntui että on defenssit päällä. Olisi saattanut tulla oivalluksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse olen aina luullut olevani ainoa mutta en olekaan. Tunnekylmät vanhemmat. Fyysistä ja henkistä väkivaltaa.
Sota aiheuttanut varmasti tämän sukupolvien pilalle menemisen. Mutta silti en ymmärrä, mikseivät omat vanhempani osanneet toimia toisin, koska itsekin osaan. En k o s k a a n voisi pahoinpidellä lapsiani fyysisesti enkä henkisesti.
N82
Menneet sodat eivät ole aiheuttaneet seuraavien sukupolvien pilalle menemistä Suuret ikäluokat s. 1945-50 olivat sodan kokeneiden lapsia ja heidän vaikuttuneinaan erottuu yhtälailla perheet joissa oli luonnostaan empatiaa ja ne, joissa ei ollut. Empatia syntyy lapsen ja äidin (lähivanhemman) välillä lapsen syntymästä asti. Mikään sota ei riko äidin tai isän rakkautta lastaan kohtaan. Empatia siirtyy sukupolvelta toiselle terveen persoonallisuuden ja esimerkin kauttta. Sodan jälkeen adoptioitiin paljon lapsia, jotka olivat saaneet alkunsa varsinkin sodan loppuvaiheissa (saksalaiset vetäytyivät Lapista 1944-45). Vaikutusta on sillä, millaiseen perheeseen lapsia adoptoitiin ja mitkä eväät annettiin sille näille emotionaalisesti perustamaan omia perheitään. 50-60 luvulla oli kaunis idyllinen esikuva perheestä. lapsista ja kodista. 70-luvulla päällimmäisenä tavoitteena oli omaisuuden kerääminen ja viihteenä alkoholi. Koti ytimenä, perhe ja lapset jäivät sivuun. 80-luvulla omistaminen oli in, perhearvot vinkuroilleen. 90-luvulla alkoivat näkyä seuraukset lasten kasvatuksesta. Siitä lähtien omistaminen, omaisuus ja kaiken arvon perustuminen vain omistamiselle, rahalla, omaisuudelle, vallalla, on ollut valtoimenaan. Lasten kasvatus edelleen toissijainen seikka.
Ihmettelen suuresti, miksi ja mistä välillä tulee edelleenkin ajatus, että kaikki on sodan syytä. Kun niin ei todellakaan ole! Onko se tietynlaisilta vanhemmilta opittu selittelyjatke, vai nuoremman sukupolven edustajalta, jolla ei ole tietoa historiasta. Turvautuminen johonkin ikimenneeseen syö havannointia todellisuuteen ja oikeisiin syihin. Se on nykyvastuullisuuden pakoilua.
Vierailija kirjoitti:
Olen syntynyt -90 ja mulla oli tosi onnellinen lapsuus siihen asti että jouduin kouluun ja päädyin koulukiusatuksi. Siitä jäi sosiaalisten tilanteiden pelko ja heikko itsetunto, jotka edelleen nousevat pintaan tietyissä tilanteissa.
Hei sama mulla! Vanhemmilleni olin toivottu lapsi, saivat minut yli kolmekymppisinä (35 ja 45) olivat yrittäjiä ja tekivät pitkiä päiviä. Kotona oli hyvä olla mutta koulussa jouduin eroperheiden (mm. alkoholismia) lasten silmätikuksi. En tiedä perimmäisiä syitä kiusaamiselleni koska olin kiltti kaikille. Jälkeenpäin vanhempana vasta sain tietää noitten lasten kotioloista.
Vierailija kirjoitti:
Ajatelkaapa meitä 60-70-luvulla syntyneitä. Meidän vanhempamme olivat traumatisoituneita elettyään lapsuutensa sodan jälkeen tai sota-aikana. Tunne-elämän malli oli tosi karu.
Unohdettu sukupolvi aikoinaan, joka nyt elää ja vaikuttaa. Ei taida ihan kaikki ymmärtää, millaista tunnekylmää tuli tuolle sukupolvelle, vanhemmilla vielä sex-alcohol-rock`n´roll herääminen, pienistä lapsista viis, olihan lapsille avaimet kaulaan. Kyllä ne joskus kotiin tulivat, kun ilma liian kylmä. Ulkona oli kyllä paljon lämpimämpi tunnelma kuin kotona. Sodan kokeneet isovanhempi-sukupolvi oli empaattista, lämminsydämistä sukupolvea, eivät halunneet tuoda lapsilleen kokemaansa. Isosta ikäluokasta, heidän lapsistaan en totea samoin. Hehän eivät kokeneet sotaa, vaan kelluivat kaikkensa tehneiden sodan käynneiden sukupolvien työn hedelmillä, niistäkin valikoiden heille mielenkiintoisimman tavoittelun, rahan ja omaisuuden. Silloisilla lapsilla 50-70--luvulla syntyneillä ei ollut mitään arvoa kun kärsivät perheväkivallasta, psyykkisesta tai fyysisestä.
Vierailija kirjoitti:
Ajatelkaapa meitä 60-70-luvulla syntyneitä. Meidän vanhempamme olivat traumatisoituneita elettyään lapsuutensa sodan jälkeen tai sota-aikana. Tunne-elämän malli oli tosi karu.
Minun vanhemmat ovat syntyneet 30 -luvulla. Itse 60 -luvulla. En tunnista heistä mitään traumoja. Sen mitä tunnen omaa ikäluokkaa (satoja ihmisiä), niin me 60-70 -luvulla eläneet olemme kokeneet pääosin mukavan ja vapaan lapsuuden ja nuoruuden. Kaikki oli niin mutkatonta, eikä ongelmia keksimällä keksitty. Kasvoimme itsenäisiksi ja toimeliaiksi aikuisiksi, ei ollut näitä nykypäivän ahdistuksia ja elämänhallinnan ongelmia. Tosin asiat olivat selkeitä, hankittiin ammatti ja mentiin töihin, niitä kun riitti eikä kaikki muuttunut koko ajan. Siltä pohjalta oli hyvä perustaa omaki perhe 80 -luvulla. Sen valossa oikein säälittää nykypäivän lasten asema.
jokainen joka käyny leikkikoulun tai peruskoulun ovat aina traumatisoituneita ihmisraunioita joiden kanssa on hyvin vaikeaa olla minkäänlaisissa tekemississä
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ajatelkaapa meitä 60-70-luvulla syntyneitä. Meidän vanhempamme olivat traumatisoituneita elettyään lapsuutensa sodan jälkeen tai sota-aikana. Tunne-elämän malli oli tosi karu.
Minun vanhemmat ovat syntyneet 30 -luvulla. Itse 60 -luvulla. En tunnista heistä mitään traumoja. Sen mitä tunnen omaa ikäluokkaa (satoja ihmisiä), niin me 60-70 -luvulla eläneet olemme kokeneet pääosin mukavan ja vapaan lapsuuden ja nuoruuden. Kaikki oli niin mutkatonta, eikä ongelmia keksimällä keksitty. Kasvoimme itsenäisiksi ja toimeliaiksi aikuisiksi, ei ollut näitä nykypäivän ahdistuksia ja elämänhallinnan ongelmia. Tosin asiat olivat selkeitä, hankittiin ammatti ja mentiin töihin, niitä kun riitti eikä kaikki muuttunut koko ajan. Siltä pohjalta oli hyvä perustaa omaki perhe 80 -luvulla. Sen valossa oikein säälittää nykypäivän lasten asema.
No minua lähinnä säälittää, etteivät kaikki sukupolvet halua ymmärtää toisiaan. Kivaa, että sinä ja sadat muut tuttavasi olette eläneet mukavan lapsuuden 60-70-syntyneet. Minä tunnen satoja, tuttavina parisen tuhatta ihmistä. Noin 70- vuotiaat avautuvat nykyään suoraan siitä, millainen lapsuus heillä on todellisuudessa ollut, suurin ajatus että silloin ennen tehtiin kivoja asioita. Noin 40-50-vuotiaissa on heitä, jotka kertovat avoimesti suoraan, että käyvät terapiassa. 10-20 vuotiaat leijuvat jossain. N. 30-vuotiaat sulkeutuvat ja esittävät että kaikki on hyvin. Kun olet noin tietämätätön niin aloita tästä:
https://www.vauva.fi/keskustelu/4217894/ketju/70_luvulla_syntyneiden_ai…
Alue: Aihe vapaa
Moni pahasti oireileva jää ilman terapiaa, vaikka kokee olevansa sen tarpeessa. Moni myös käy terapiassa liian lyhyen ajan, koska Kelan korvausta saa vain kolmen vuoden ajan. Terapiaan hakeutuminen ja sen läpikäyminen vaatii valtavasti monenlaisia voimavaroja. Mitä ihmeen syitä sinulla on väittää, että siellä joku kävisi liian heppoisin perustein "muotisyistä"? Ei terapiassa käynneistä moni oikeasti viitsi hirveästi huudella, jottei tulisi leimatuksi ikävällä tavalla.