Kaikki tuntemani 80- ja 90-luvulla syntyneet, ovat traumatisoituneet lapsuudessaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen aina luullut olevani ainoa mutta en olekaan. Tunnekylmät vanhemmat. Fyysistä ja henkistä väkivaltaa.

Sota aiheuttanut varmasti tämän sukupolvien pilalle menemisen. Mutta silti en ymmärrä, mikseivät omat vanhempani osanneet toimia toisin, koska itsekin osaan. En k o s k a a n voisi pahoinpidellä lapsiani fyysisesti enkä henkisesti.

N82

Menneet sodat eivät ole aiheuttaneet seuraavien sukupolvien pilalle menemistä Suuret ikäluokat s. 1945-50 olivat sodan kokeneiden lapsia ja heidän vaikuttuneinaan erottuu yhtälailla perheet joissa oli luonnostaan empatiaa ja ne, joissa ei ollut. Empatia syntyy lapsen ja äidin (lähivanhemman) välillä lapsen syntymästä asti. Mikään sota ei riko äidin tai isän rakkautta lastaan kohtaan. Empatia siirtyy sukupolvelta toiselle terveen persoonallisuuden ja esimerkin kauttta. Sodan jälkeen adoptioitiin paljon lapsia, jotka olivat saaneet alkunsa varsinkin sodan loppuvaiheissa (saksalaiset vetäytyivät Lapista 1944-45). Vaikutusta on sillä, millaiseen perheeseen lapsia adoptoitiin ja mitkä eväät annettiin sille näille emotionaalisesti perustamaan omia perheitään.  50-60 luvulla oli kaunis idyllinen esikuva perheestä. lapsista ja kodista. 70-luvulla päällimmäisenä tavoitteena oli omaisuuden kerääminen ja viihteenä alkoholi. Koti ytimenä, perhe ja lapset jäivät sivuun. 80-luvulla omistaminen oli in, perhearvot vinkuroilleen. 90-luvulla alkoivat näkyä seuraukset lasten kasvatuksesta. Siitä lähtien omistaminen, omaisuus ja kaiken arvon perustuminen vain omistamiselle, rahalla, omaisuudelle, vallalla, on ollut valtoimenaan. Lasten kasvatus edelleen toissijainen seikka.

Ihmettelen suuresti, miksi ja mistä välillä tulee edelleenkin ajatus, että kaikki on sodan syytä. Kun niin ei todellakaan ole! Onko se tietynlaisilta vanhemmilta opittu selittelyjatke, vai nuoremman sukupolven edustajalta, jolla ei ole tietoa historiasta. Turvautuminen johonkin ikimenneeseen syö havannointia todellisuuteen ja oikeisiin syihin. Se on nykyvastuullisuuden pakoilua.

Sota rikkoi aika monelta sen terveen persoonallisuuden. Ylisukupolvien siirtyvät traumat ja käyttäytymismallit on todellinen ilmiö. Yksittäisen ihmisen kohdalla ongelmia saattaa toki kasaantua monestakin suunnasta.

Kylmää on ollut joka sukupolven lapsuus.

Isoisäni jäi orvoksi 30-luvulla, kun hänen äitinsä kuoli keuhkotautiin, ja juoppohullu isänsä hirttäytyi saunaan.

Isoisä joutui sotaan, ja toi sieltä painajaiset ja väkivaltaisen alkoholismin.

Äitini kuoli alkoholismiin liian varhain.

Sijoitusaääitiä hakattiin vyöllä, ja hän joutui 60-luvulla antamaan aviottoman lapsen adoptioon.

Minulle hän oli tynnekylmä ja narsistinen.

Itse etsin hyväksyntää seksillä, kunnes löysin lapsen isäksi juopon. Onnea, lapseni. Erosin miehestä, joten lapsellani on jo alkoholistivanhempi, sijoituslapsivanhempi, yhdet juopot isovanhemmat ja toiset kuolleet, sekä avioeroperhe. Eikä hän ole vielä täysi-ikäinen. Ehdin vielä hankkia hänelle ilkeän isäpuolen ja itselleni työnarkomanian tai peliongelman, helposti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen aina luullut olevani ainoa mutta en olekaan. Tunnekylmät vanhemmat. Fyysistä ja henkistä väkivaltaa.

Sota aiheuttanut varmasti tämän sukupolvien pilalle menemisen. Mutta silti en ymmärrä, mikseivät omat vanhempani osanneet toimia toisin, koska itsekin osaan. En k o s k a a n voisi pahoinpidellä lapsiani fyysisesti enkä henkisesti.

N82

Menneet sodat eivät ole aiheuttaneet seuraavien sukupolvien pilalle menemistä Suuret ikäluokat s. 1945-50 olivat sodan kokeneiden lapsia ja heidän vaikuttuneinaan erottuu yhtälailla perheet joissa oli luonnostaan empatiaa ja ne, joissa ei ollut. Empatia syntyy lapsen ja äidin (lähivanhemman) välillä lapsen syntymästä asti. Mikään sota ei riko äidin tai isän rakkautta lastaan kohtaan. Empatia siirtyy sukupolvelta toiselle terveen persoonallisuuden ja esimerkin kauttta. Sodan jälkeen adoptioitiin paljon lapsia, jotka olivat saaneet alkunsa varsinkin sodan loppuvaiheissa (saksalaiset vetäytyivät Lapista 1944-45). Vaikutusta on sillä, millaiseen perheeseen lapsia adoptoitiin ja mitkä eväät annettiin sille näille emotionaalisesti perustamaan omia perheitään.  50-60 luvulla oli kaunis idyllinen esikuva perheestä. lapsista ja kodista. 70-luvulla päällimmäisenä tavoitteena oli omaisuuden kerääminen ja viihteenä alkoholi. Koti ytimenä, perhe ja lapset jäivät sivuun. 80-luvulla omistaminen oli in, perhearvot vinkuroilleen. 90-luvulla alkoivat näkyä seuraukset lasten kasvatuksesta. Siitä lähtien omistaminen, omaisuus ja kaiken arvon perustuminen vain omistamiselle, rahalla, omaisuudelle, vallalla, on ollut valtoimenaan. Lasten kasvatus edelleen toissijainen seikka.

Ihmettelen suuresti, miksi ja mistä välillä tulee edelleenkin ajatus, että kaikki on sodan syytä. Kun niin ei todellakaan ole! Onko se tietynlaisilta vanhemmilta opittu selittelyjatke, vai nuoremman sukupolven edustajalta, jolla ei ole tietoa historiasta. Turvautuminen johonkin ikimenneeseen syö havannointia todellisuuteen ja oikeisiin syihin. Se on nykyvastuullisuuden pakoilua.

Mistä ihmeestä olet saanut sen käsityksen, että 50-luvulla oli idyllinen ihana perhe?

Propaganda tähtäsi siihen tietysti.

Tosiasiassa oli sodasta palanneita, lapsia hakkaamalla kasvattavia harvasanaisia miehiä. Juovuksissa nyrkki heilui myös vaimon suuntaan. Naisia, joilla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin pysyä naimisissa. Eläimet oli ruokittava ja lapset keskenään miten olivat, myös hyvin pienet mökissä keskenään huutamassa.

Orpoja, joista se uusi isä- tai äitipuoli ei niin välittänyt.

Kun maailmankuvasi näyttää olevan 50-luvun Kotiliedestä, niin luepa sieltä myös ne hätääntyneet lukijakirjeet Leelian lepotuolille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tottakai terapiassa käydään aiheesta ja myös aiheetta. Se auttaa toisia ja vahingoittaa toisia, ihan tutkitusti. Tässä nyt yritetään vain saada asiaan vähän tolkkua, erottaa toisistaan todella kaltoin kohtelu (väkivalta, hyväksikäyttö, heitteillejättö) ja normaali vanhempien vajavaisuus. Valtaosa vanhemmista on aina rakastanut ja pitänyt hyvin huolta lapsistaan, nuo kaltoin kohtelut varmasti ovat synnyttäneet psyykkisiä vammoja. Mutta kolikon toinen puoli on omien psyykkisten ongelmien syyn etsiminen vääristä kohteista, tavallisista vanhemmista. On todella liioiteltua väittää, että minkään vuosikymmenen lapsista suurin osa tai edes 20% olisi traumatisoituneita. 

Minua kiinnostaa, että millä tietotaidolla sinä pystyt vauvalehden keskustelussa päättämään sen, että kenellä on oikea trauma ja kenellä ei? Nimenomaan vanhempana sinä kannat vastuun lapsesta. Jos et siihen pysty niin todennäköisesti jossain vaiheessa se menneisyys läsähtää sinun naamalle. Ja silloin on aika kantaa vastuu sen aiheuttamista tunteista. Kyllä minä ainakin tiedostan, että ihan takuulla jossain vaiheessa lapset tulevat kritisoimaan jotain tekemistäni. 

Olen käynyt keskustelua yleisellä tasolla, en ottaen kantaa kenenkään yksittäisen ihmisen tilanteeseen. Aivan samalla tavoin kuin keskustelun avaaja ja hänen kanssaan samaa mieltä olevatkin. Minä en ole koskaan murrosiän jälkeen kritisoinut vanhempiani. He pitivät minusta huolen parhaansa mukaan ja meillä kyllä sai sanoa ihan vapaasti mielipiteensä ilman henkisen tai fyysisen väkivallan uhkaa, vaikka kasvoin 70 -luvulla. Samoin toimin omien lasteni kanssa. Silti tai ehkä juuri sen vuoksi olen kunnioittanut vanhempiani ja sitä, että he tekivät parhaansa, vaikka virheitäkin tapahtui, etten kuuna päivänä kehtaisi heitä haukkua ja arvostella. Kunnioitan ja rakastan vanhempiani suuresti. 

"Nimenomaan vanhempana sinä kannat vastuun lapsesta. Jos et siihen pysty niin todennäköisesti jossain vaiheessa se menneisyys läsähtää sinun naamalle. Ja silloin on aika kantaa vastuu sen aiheuttamista tunteista."

Kaltoinkohtelut on asia erikseen. Ymmärrän kyllä, jos tarkoitat sellaista. Mutta tavallisesta epätäydellisyydestä haloon nostaminen vuosien jälkeen on kyllä aika raukkamaista. Missä anteeksianto ja vajavaisuuden ymmärtäminen. 

Eli et tiedä millaista on elää jatkuvan henkisen tai fyysisen väkivallan uhkan alla vuodesta toiseen. Tämä selittää suhtautumisesi aiheeseen. Väkivalta on hyvin yleinen ilmiö eikä perheväkivallasta vieläkään puhuta tarpeeksi.

Olen koko ajan korostanut, että kaltoin kohtelu voi johtaa terapian tarpeeseen myöhemmissä elämänvaiheissa. Olen tuonutkin esiin sitä puolta, että myös aiheettomasti lähdetään syyllistämään vanhempia ja vatvomaan heidän virheitään, vaikka ahdistus ja muut psyykkiset oireet ovat lähtöisin muista syistä. Näissä asioissa pitää olla huolellinen ja sen vuoksi myös olen peräänkuuluttanut omaa ymmärrystä kaikille. Kaltoin kohtelu ja ihmisten vajavaisuus tulee erottaa toisistaan. Se on myös toipumisen kannalta tärkeää. 

Kaltoinkohteleva vanhempi toteaa lapselleen yleensä myöhemmin, että hän on yrittänyt parhaansa, mutta eihän kiittämättömille mikään riitä. Vanhempi ja lapsi kokevat yleensä saman asian hyvin eri tavalla, minkä vuoksi menneisyyttä ei ole mahdollista yhdessä käsitellä. Siksi terapia on monelle tärkeä apu vaikeiden kokemusten käsittelemisessä.

Tämäpä juuri. Jos katkaisisin nyt täysin välit vanhempiini, jotka omasta mielestään ovat tehneet parhaansa, mutta siirtäneet omia traumojaan eteenpäin, antaneet aivan vääristyneitä malleja mm. ihmissuhteista ja jotka ovat harrastaneet henkistä väkivaltaa, syy yhteyden katkeamiseen olisi MINUSSA. He sanoisivat, että olen katkaissut välit, koska minusta on tullyt ylpeä paskiainen, joka on olevinaan parempi kuin he köyhät ja vanhat vanhemmat, vaikka todellisuudessa he olivat niitä paskiaisia, jotka olivat olevinaan parempia ihmisiä kuin lapsensa, joiden arvo vastasi halpaa rumaa huonekalua. Sellaista, jota ei halua kotiinsa, mutta pakko se nyt on vaan pitää, kun abortti tai adoptio ei tule kysymykseenkään, koska "mitä ne muut sitten ajattelee".

VM83

Vierailija kirjoitti:

Juteltiin muutama päivä sitten ystävien kanssa. Jokainen on enenmän tai vähemmän traumatisoitunut lapsuudestaan.

Yksi kertoi traumoistaan sairaalloisen pihin perheen lapsena. Uusia vaatteita ei saanut, ennen kuin kului puhki. Siis käytännössä tarvi olla reiät hihoissa, että uusi ostettiin. Rahasta ei ollut kyse( opettajavanhemmat).

Toisella taas perinteinen ruma ja riitaisa eroperhe. Sun, mun, exän, nyxän lapset. Parempaa vanhemmuutta ilman lapsia jne.

Kolmannella juoppovanhemmat. Pe klo 16.00 - ma aamu klo 6.00 molemmat vanhemmat tillintallin joka ikinen vkl (vieläkin).

Neljännellä (minulla) sairaalloisen uskovaiset vanhemmat. Käytännössä kaikki asiat oli luokiteltu synniksi tai sallituksi. Syntiä oli mm. musta väri ja maallinen musiikki.

Onko muilla näin messed up lapsuus?

Erittäin tuttua hyvin tienaavat vanhemmat, jotka ostivat itselleen autoja, osakkeita ja merkkitavaroita itselleen, hillitysti. Isovanhemmille lirkuttelivat aina enkelimäisesti, kun on kaikkia kuluja ja kun on lapset (kulut hallusssa ja sijoitukset käsillä, lapset söivät arkisin yhden kerran vähän ruokaa , ei aamu-eikä iltapalaa, samoissa vaatteissa kulkivat pihalla ja kerhossa. Perheväkivalta seinien sisällä, lapsilla traumat.)  Uskovaisuus voi olla äärimmäinen kulissi, jonka takana todellisuus on täysin sairasta, päinvastaista uskontoa kohtaan. Meidän suvussa uskovaiset kaltoinkohtelevat lapsia. Kun aikuisena aloin puuttumaan kaltoinkohteluun, minut mustamaalattiin. Mustamaalaus tehdään esim. niin, että maalaaja käyttää jotain uutta tietoa hyväksi, esim. että yksi eteni töissä, sai tj:n työn, mustamaalaaja kertoo kyllä että nyt kun se on tj ja se ei anna mökkiään käyttöön, ei varmaan halua taviksille antaa ja hän kun itse antaisi (ei ole mökkiä, eikä vakityötä). Ja "kun puhelimessa se niin sanoi, ettei ole sinne mökille menossa tänä kesänä, niin minä en sinne tänä kesänä mene, kyllä meidän matti voi rakentaa mökin ja me käydään siellä rannassa uimassa sitten kun meitä huvittaa". Kaikki uskoo, että jotain ylimielistä on tapahtunut ja karttaa mustamaalattua, luullen että sillä on pihahtanut hattuun. Miten tätä voi selittää, miten tämä kaikki tehdään yleensä? Lisää esimerkkejä? Tai keskustelua.

Oleellinen kysymys on, voiko tätä kierrettä pysäyttää muulla tavoin kuin jättää ne omat jälkeläiset hommaamatta.

Uskon monien traumojen olevan syy mm. lapsien syntyvyyden laskuun.

sellaistaelämäon kirjoitti:

Miten olisi LAMA!

Se iski korkealta ja kovaa. Tiedän paljon ikäisiäni juuri 80 ja 90 syntyneitä, joilla oli kova lapsuus paljolti laman takia. Meni kodit, meni vanhempien mielenterveys, eroja ja työttömyyttä, velkaa velkaa ja lisää velkaa.

Eikä ne 80 ja 90 luvun lapsien vanhemmatkaan ihan helpolla ole omassa lapsuudessaan päässeet sodan runtelemien vanhempien kasvattamina kun kaikesta oli puutetta.

Silti jos historiaa katsotaan niin se taitaa olla kyllä sääntö eikä poikkeus että on kurja lapsuus. Ennen ollut perhe, suku ja pienet vaatimuksen yhteiskunnalla. Aina ollut kaikille töitä siellä omalla peltotilkulla tai isomman talon pellolla tehdä taksvärkkiä. Nykyään oon vaan teknologiaa lohtuna ja toimettomuutta.

Olen 90-luvun lapsen vanhempi. Isäni ja äitini syntyivät -43 ja -48. Ei sota kuitenkaan ihan hirveästi niin pieniä runnellut.

Vierailija kirjoitti:

Oleellinen kysymys on, voiko tätä kierrettä pysäyttää muulla tavoin kuin jättää ne omat jälkeläiset hommaamatta.

Uskon monien traumojen olevan syy mm. lapsien syntyvyyden laskuun.

Voi tietoisesti katkaista kaiken paskan. Älyllä ja tahdolla.

Vierailija kirjoitti:

Oleellinen kysymys on, voiko tätä kierrettä pysäyttää muulla tavoin kuin jättää ne omat jälkeläiset hommaamatta.

Uskon monien traumojen olevan syy mm. lapsien syntyvyyden laskuun.

Työstämällä niitä traumojaan eri tavoin. Se on pitkä tie, mutta vaivan arvoista.

Vierailija kirjoitti:

Oleellinen kysymys on, voiko tätä kierrettä pysäyttää muulla tavoin kuin jättää ne omat jälkeläiset hommaamatta.

Uskon monien traumojen olevan syy mm. lapsien syntyvyyden laskuun.

Kyseenalaistamalla omia käytösmallejaan. Miksi toimin lasten kanssa näin? Miksi tunnen tässä tilanteessa näin? Onko tämä paras tapa toimia vai teenkö näin vain siksi että kotona toimittiin näin? Pieniä hoksaamisia tapahtuu. Tärkeintä varmaan olla turvallinen, lämmin, empaattinen, ottaa syliin ja koskettaa. Kertoa ja näyttää että rakastaa. Uskon ja toivon että se kantaa niissä hetkissä kun menee vikaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen aina luullut olevani ainoa mutta en olekaan. Tunnekylmät vanhemmat. Fyysistä ja henkistä väkivaltaa.

Sota aiheuttanut varmasti tämän sukupolvien pilalle menemisen. Mutta silti en ymmärrä, mikseivät omat vanhempani osanneet toimia toisin, koska itsekin osaan. En k o s k a a n voisi pahoinpidellä lapsiani fyysisesti enkä henkisesti.

N82

Menneet sodat eivät ole aiheuttaneet seuraavien sukupolvien pilalle menemistä Suuret ikäluokat s. 1945-50 olivat sodan kokeneiden lapsia ja heidän vaikuttuneinaan erottuu yhtälailla perheet joissa oli luonnostaan empatiaa ja ne, joissa ei ollut. Empatia syntyy lapsen ja äidin (lähivanhemman) välillä lapsen syntymästä asti. Mikään sota ei riko äidin tai isän rakkautta lastaan kohtaan. Empatia siirtyy sukupolvelta toiselle terveen persoonallisuuden ja esimerkin kauttta. Sodan jälkeen adoptioitiin paljon lapsia, jotka olivat saaneet alkunsa varsinkin sodan loppuvaiheissa (saksalaiset vetäytyivät Lapista 1944-45). Vaikutusta on sillä, millaiseen perheeseen lapsia adoptoitiin ja mitkä eväät annettiin sille näille emotionaalisesti perustamaan omia perheitään.  50-60 luvulla oli kaunis idyllinen esikuva perheestä. lapsista ja kodista. 70-luvulla päällimmäisenä tavoitteena oli omaisuuden kerääminen ja viihteenä alkoholi. Koti ytimenä, perhe ja lapset jäivät sivuun. 80-luvulla omistaminen oli in, perhearvot vinkuroilleen. 90-luvulla alkoivat näkyä seuraukset lasten kasvatuksesta. Siitä lähtien omistaminen, omaisuus ja kaiken arvon perustuminen vain omistamiselle, rahalla, omaisuudelle, vallalla, on ollut valtoimenaan. Lasten kasvatus edelleen toissijainen seikka.

Ihmettelen suuresti, miksi ja mistä välillä tulee edelleenkin ajatus, että kaikki on sodan syytä. Kun niin ei todellakaan ole! Onko se tietynlaisilta vanhemmilta opittu selittelyjatke, vai nuoremman sukupolven edustajalta, jolla ei ole tietoa historiasta. Turvautuminen johonkin ikimenneeseen syö havannointia todellisuuteen ja oikeisiin syihin. Se on nykyvastuullisuuden pakoilua.

Mistä ihmeestä olet saanut sen käsityksen, että 50-luvulla oli idyllinen ihana perhe?

Propaganda tähtäsi siihen tietysti.

Tosiasiassa oli sodasta palanneita, lapsia hakkaamalla kasvattavia harvasanaisia miehiä. Juovuksissa nyrkki heilui myös vaimon suuntaan. Naisia, joilla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin pysyä naimisissa. Eläimet oli ruokittava ja lapset keskenään miten olivat, myös hyvin pienet mökissä keskenään huutamassa.

Orpoja, joista se uusi isä- tai äitipuoli ei niin välittänyt.

Kun maailmankuvasi näyttää olevan 50-luvun Kotiliedestä, niin luepa sieltä myös ne hätääntyneet lukijakirjeet Leelian lepotuolille.

Propagandan mainitsit, se liittyi paljolti ohjaaamaan 50-lukua. Näin kävi silloin mm. meidän maakunnan seuduilla, positiivisella propagandalla saattoi olla vaikutusta niin, ettei lastenhakkaajat ja syrjijät tulleet esiin. En tiedä, oliko teidän maakunnassa, tai miten naapureissa tunnistettavissa lapsia hakkaavia sodasta palanneita isovanhempia, näitkö monia vai mistä puhut? Tuntemissani kotikunnissa vaimon hakkaamista ei kuulon korviin ollut, kun akat laittoi ukot ojennukseen. Naimisissa pysyttiin, varmaan edellämainitsemin keinoin, osin. Eläimet hoidettavana, itsestäänselvyys, toimeentulo karjanpidosta tai maanviljelyksesta, tai vaan jotenkin kun ei ollut kumpaakaan. Tuolloin, 8 henkilöä n. 30 neliön torpassa.  Miten ihmeessä muutoin 40-70-luvulla eli, kun oli vaan pieni torppa, nykyaikaan verrattavissa kylmä autotalli tai iso maavarasto?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen aina luullut olevani ainoa mutta en olekaan. Tunnekylmät vanhemmat. Fyysistä ja henkistä väkivaltaa.

Sota aiheuttanut varmasti tämän sukupolvien pilalle menemisen. Mutta silti en ymmärrä, mikseivät omat vanhempani osanneet toimia toisin, koska itsekin osaan. En k o s k a a n voisi pahoinpidellä lapsiani fyysisesti enkä henkisesti.

N82

Menneet sodat eivät ole aiheuttaneet seuraavien sukupolvien pilalle menemistä Suuret ikäluokat s. 1945-50 olivat sodan kokeneiden lapsia ja heidän vaikuttuneinaan erottuu yhtälailla perheet joissa oli luonnostaan empatiaa ja ne, joissa ei ollut. Empatia syntyy lapsen ja äidin (lähivanhemman) välillä lapsen syntymästä asti. Mikään sota ei riko äidin tai isän rakkautta lastaan kohtaan. Empatia siirtyy sukupolvelta toiselle terveen persoonallisuuden ja esimerkin kauttta. Sodan jälkeen adoptioitiin paljon lapsia, jotka olivat saaneet alkunsa varsinkin sodan loppuvaiheissa (saksalaiset vetäytyivät Lapista 1944-45). Vaikutusta on sillä, millaiseen perheeseen lapsia adoptoitiin ja mitkä eväät annettiin sille näille emotionaalisesti perustamaan omia perheitään.  50-60 luvulla oli kaunis idyllinen esikuva perheestä. lapsista ja kodista. 70-luvulla päällimmäisenä tavoitteena oli omaisuuden kerääminen ja viihteenä alkoholi. Koti ytimenä, perhe ja lapset jäivät sivuun. 80-luvulla omistaminen oli in, perhearvot vinkuroilleen. 90-luvulla alkoivat näkyä seuraukset lasten kasvatuksesta. Siitä lähtien omistaminen, omaisuus ja kaiken arvon perustuminen vain omistamiselle, rahalla, omaisuudelle, vallalla, on ollut valtoimenaan. Lasten kasvatus edelleen toissijainen seikka.

Ihmettelen suuresti, miksi ja mistä välillä tulee edelleenkin ajatus, että kaikki on sodan syytä. Kun niin ei todellakaan ole! Onko se tietynlaisilta vanhemmilta opittu selittelyjatke, vai nuoremman sukupolven edustajalta, jolla ei ole tietoa historiasta. Turvautuminen johonkin ikimenneeseen syö havannointia todellisuuteen ja oikeisiin syihin. Se on nykyvastuullisuuden pakoilua.

Sota rikkoi aika monelta sen terveen persoonallisuuden. Ylisukupolvien siirtyvät traumat ja käyttäytymismallit on todellinen ilmiö. Yksittäisen ihmisen kohdalla ongelmia saattaa toki kasaantua monestakin suunnasta.

Tietysi sota vaikutti sotilaaseen itsessään, selvää on rikkoi personnallisuudeksia. Kyllä me lastenlapsetkin tämä ymmärrettiin pienenäkin, siksi isoisiä kunnioitettiin.  Isoisät eivät kuitenkaan olleet edes persoonallisuushäiriöisiä, eivätkä sodan käyneet lotat. Ylisukupolvien väittämistä traumoista on kyllä kyse oikeasti ihmisen tyhmyydestä ja viisaudesta.  Kivikaudella käsittääkseni läimäytettiin kuolettavaakin nuijaa jos joku ei miellyttänyt. Kun ei ollut ymmärrystä vielä mihinkään. Nyt on, miksi et käytä sitä. Monennettako sukupolvea itse edustat?

Olen syntynyt 1980. Isäni ja hänen jälkeensä miehen malliksi saapunut isäpuoli olivat alkoholisteja, töissäkäyviä sellaisia. Koskaan eivät lyöneet minua mutta aiheuttivat muuta harmia mm. 2. luokalla en uskaltanut viedä kavereita kotiin koulun jälkeen kun tiesin isäpuolen nukkuvan ja haisevan sohvalla, oli tullut töistä lomautus ja hän käsitteli asiaa juomalla kolmen viikon putken.

En saanut ruumiillista kuritusta jos pikkulapsiajan tukkapöllyjä ei lasketa. Poikkeuksena ollessani noin 6-vuotias äiti hakkasi miedoin iskuin vyöllä takapuoltani. Itkin ja huusin riittävästi joten hän ei lyönyt niin kovaa että olisi oikeasti sattunut. Sitten kerran hän oli riidellyt isäpuoleni kanssa ja menin viattomana kysymään jotain typerää. Olin tuolloin noin 8 vuotias.  Avokämmenisku naamaani oli kova ja riitti lennättämään veret nenästäni vuokrakaksion keittiön seinälle ja lämpöpatterille. Ei sattunut kovaa ja äiti pyysi heti anteeksi. Tuon jälkeen minuun ei fyysisesti koskettu. Tosin äiti saattoi uhata antavansa selkään tai kuukauden kotiarestia. Heitin vastaan että soitan lastensuojeluun ja he hakevat minut sitten turvaan. Jostain olin kuullut termin lastensuojelu mutta tosiasiassa en olisi ikimaailmassa halunnut lastenkotiin tai johonkin pullantuoksuiseen mutta pedofiiliseen sijaisperheeseen.

Kuulostaa tutulta, tuo on ollut synkkää aikaa. Silloin oltiin paljon sokeampia lasten pahoinvoinnin suhteen. Mulle nyt ollaan sokeita? Hmm.. kyllä luulen että tämä somekulttuuri tulee olemaan yksi leimansa jättävä nykyiseen lapsisukupolveen. Lapset kohtaa netissä vaikka mitä, tylsyyttä ja luovuutta ei enää ole ja myös vanhemmat on tavoittamattomissa kännykän takana,mikä taatusti vaikuttaa kiintymystä rakentavia lapsiin. Ei toki kaikissa perheissä,mutta varmasti hyvin monissa

Kadehdin 60-luvun naiivia utopiaa kirjoitti:

Olen syntynyt 1980. Isäni ja hänen jälkeensä miehen malliksi saapunut isäpuoli olivat alkoholisteja, töissäkäyviä sellaisia. Koskaan eivät lyöneet minua mutta aiheuttivat muuta harmia mm. 2. luokalla en uskaltanut viedä kavereita kotiin koulun jälkeen kun tiesin isäpuolen nukkuvan ja haisevan sohvalla, oli tullut töistä lomautus ja hän käsitteli asiaa juomalla kolmen viikon putken.

En saanut ruumiillista kuritusta jos pikkulapsiajan tukkapöllyjä ei lasketa. Poikkeuksena ollessani noin 6-vuotias äiti hakkasi miedoin iskuin vyöllä takapuoltani. Itkin ja huusin riittävästi joten hän ei lyönyt niin kovaa että olisi oikeasti sattunut. Sitten kerran hän oli riidellyt isäpuoleni kanssa ja menin viattomana kysymään jotain typerää. Olin tuolloin noin 8 vuotias.  Avokämmenisku naamaani oli kova ja riitti lennättämään veret nenästäni vuokrakaksion keittiön seinälle ja lämpöpatterille. Ei sattunut kovaa ja äiti pyysi heti anteeksi. Tuon jälkeen minuun ei fyysisesti koskettu. Tosin äiti saattoi uhata antavansa selkään tai kuukauden kotiarestia. Heitin vastaan että soitan lastensuojeluun ja he hakevat minut sitten turvaan. Jostain olin kuullut termin lastensuojelu mutta tosiasiassa en olisi ikimaailmassa halunnut lastenkotiin tai johonkin pullantuoksuiseen mutta pedofiiliseen sijaisperheeseen.

Aika monta poikkeusta mainittu... Ei kuulosta hyvältä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen aina luullut olevani ainoa mutta en olekaan. Tunnekylmät vanhemmat. Fyysistä ja henkistä väkivaltaa.

Sota aiheuttanut varmasti tämän sukupolvien pilalle menemisen. Mutta silti en ymmärrä, mikseivät omat vanhempani osanneet toimia toisin, koska itsekin osaan. En k o s k a a n voisi pahoinpidellä lapsiani fyysisesti enkä henkisesti.

N82

Menneet sodat eivät ole aiheuttaneet seuraavien sukupolvien pilalle menemistä Suuret ikäluokat s. 1945-50 olivat sodan kokeneiden lapsia ja heidän vaikuttuneinaan erottuu yhtälailla perheet joissa oli luonnostaan empatiaa ja ne, joissa ei ollut. Empatia syntyy lapsen ja äidin (lähivanhemman) välillä lapsen syntymästä asti. Mikään sota ei riko äidin tai isän rakkautta lastaan kohtaan. Empatia siirtyy sukupolvelta toiselle terveen persoonallisuuden ja esimerkin kauttta. Sodan jälkeen adoptioitiin paljon lapsia, jotka olivat saaneet alkunsa varsinkin sodan loppuvaiheissa (saksalaiset vetäytyivät Lapista 1944-45). Vaikutusta on sillä, millaiseen perheeseen lapsia adoptoitiin ja mitkä eväät annettiin sille näille emotionaalisesti perustamaan omia perheitään.  50-60 luvulla oli kaunis idyllinen esikuva perheestä. lapsista ja kodista. 70-luvulla päällimmäisenä tavoitteena oli omaisuuden kerääminen ja viihteenä alkoholi. Koti ytimenä, perhe ja lapset jäivät sivuun. 80-luvulla omistaminen oli in, perhearvot vinkuroilleen. 90-luvulla alkoivat näkyä seuraukset lasten kasvatuksesta. Siitä lähtien omistaminen, omaisuus ja kaiken arvon perustuminen vain omistamiselle, rahalla, omaisuudelle, vallalla, on ollut valtoimenaan. Lasten kasvatus edelleen toissijainen seikka.

Ihmettelen suuresti, miksi ja mistä välillä tulee edelleenkin ajatus, että kaikki on sodan syytä. Kun niin ei todellakaan ole! Onko se tietynlaisilta vanhemmilta opittu selittelyjatke, vai nuoremman sukupolven edustajalta, jolla ei ole tietoa historiasta. Turvautuminen johonkin ikimenneeseen syö havannointia todellisuuteen ja oikeisiin syihin. Se on nykyvastuullisuuden pakoilua.

Sota rikkoi aika monelta sen terveen persoonallisuuden. Ylisukupolvien siirtyvät traumat ja käyttäytymismallit on todellinen ilmiö. Yksittäisen ihmisen kohdalla ongelmia saattaa toki kasaantua monestakin suunnasta.

Tietysi sota vaikutti sotilaaseen itsessään, selvää on rikkoi personnallisuudeksia. Kyllä me lastenlapsetkin tämä ymmärrettiin pienenäkin, siksi isoisiä kunnioitettiin.  Isoisät eivät kuitenkaan olleet edes persoonallisuushäiriöisiä, eivätkä sodan käyneet lotat. Ylisukupolvien väittämistä traumoista on kyllä kyse oikeasti ihmisen tyhmyydestä ja viisaudesta.  Kivikaudella käsittääkseni läimäytettiin kuolettavaakin nuijaa jos joku ei miellyttänyt. Kun ei ollut ymmärrystä vielä mihinkään. Nyt on, miksi et käytä sitä. Monennettako sukupolvea itse edustat?

Tässähän tätä käytetään parhaillaan.

Vierailija kirjoitti:

Olen kahden viimeisimmän miesystävän ohella saanut nähdä näitä 80- & 90-luvun lapsia. Kyllä on aikuiset ihmiset niin pumpulissa kasvaneita, että voi voi. Isi.hoitaa hyysää tekee ja maksaa kaiken reilusti yli 20v kullannuppujen puolesta. Eihän siinä kukaan uusi puoliso jaksa mukana roikkua näissä aikuisten uusiokommuuneissa, joissa venytetåän penniä siitä omasta mukavuudesta näiden kermapyllyjen hyväksi.

Kuulostat siltä että olisit itse halunnut loisimaan, mutta täysipäinen isä laittaa lapsensa etusijalle. Oikein. 

Tälle palstalle on varmaan kertynyt suhteellisen paljon traumatisoitunutta porukkaa.

Terveet ei täällä viihdy. Tuskin edes tietävät koko palstaa :D

Vierailija kirjoitti:

Juteltiin muutama päivä sitten ystävien kanssa. Jokainen on enenmän tai vähemmän traumatisoitunut lapsuudestaan.

Yksi kertoi traumoistaan sairaalloisen pihin perheen lapsena. Uusia vaatteita ei saanut, ennen kuin kului puhki. Siis käytännössä tarvi olla reiät hihoissa, että uusi ostettiin. Rahasta ei ollut kyse( opettajavanhemmat).

Onko nämä sitten niitä jotka aikuisenakin käyttävät reikäisiä farkkuja, jotka oikeasti kuuluisivat kaatopaikaille?

Itse olen traumatisoitunut koulussa pitkään jatkuneen kiusaamisen takia; minua haukuttiin, keksittiin ilkeitä juoruja, eristettiin ryhmästä ja jonkin verran käytiin jopa käsiksi. Kärsin vieläkin niistä kokemuksista ja minulla on ahdistavia muistoja liittyen myöskin oppimisvaikeuksiini ja siihen kun minulla oli puheen kehityksessä vaikeuksia (dysfasia). Olen kuitenkin onnellinen siitä, että minulla on ollut rakastavat ja välittävät vanhemmat. En halua kuvitella edes mikä olisi tilanteeni jos kotonakin olisi ollut helvettiä.