Lue keskustelun säännöt.
Kaikki tuntemani 80- ja 90-luvulla syntyneet, ovat traumatisoituneet lapsuudessaan.
18.02.2019 |
Juteltiin muutama päivä sitten ystävien kanssa. Jokainen on enenmän tai vähemmän traumatisoitunut lapsuudestaan.
Yksi kertoi traumoistaan sairaalloisen pihin perheen lapsena. Uusia vaatteita ei saanut, ennen kuin kului puhki. Siis käytännössä tarvi olla reiät hihoissa, että uusi ostettiin. Rahasta ei ollut kyse( opettajavanhemmat).
Toisella taas perinteinen ruma ja riitaisa eroperhe. Sun, mun, exän, nyxän lapset. Parempaa vanhemmuutta ilman lapsia jne.
Kolmannella juoppovanhemmat. Pe klo 16.00 - ma aamu klo 6.00 molemmat vanhemmat tillintallin joka ikinen vkl (vieläkin).
Neljännellä (minulla) sairaalloisen uskovaiset vanhemmat. Käytännössä kaikki asiat oli luokiteltu synniksi tai sallituksi. Syntiä oli mm. musta väri ja maallinen musiikki.
Onko muilla näin messed up lapsuus?
Kommentit (481)
Synnyin 80-luvulla ja ainut traumatisoinut tapahtuma joka yhä vaikeuttaa elämää oli muutto, uuteen kouluun meno ja ihan mielettömän paha koulukiusaus jolle ei tehnyt opettajat, koulun terkkari eikä reksi yhtään mitään vaik tiesi ja toisinaan myös näki että sitä tapahtuu, koulun jälkeen kylilläkin sai pitää silmät niskassa kiusaus kun jatkui koulun ulkopuolellakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
https://www.terve.fi/artikkelit/terapiasta-voi-olla-myos-haittaa
"Professori kuitenkin myöntää, että joissain tapauksissa terapiasta voi olla haittaa.
– Tietyt terapiamuodot voivat lisätä potilaan ongelmia.
Ongelmia aiheuttaneita terapiamuotoja ovat stressinhallintaohjelmat ja -jälkipuinnit (critical incident stress management, CISM ja critical incident stress debriefing, CISD), joita hyödynnetään esimerkiksi traumaattisten tapahtumien käsittelyyn sekä muut muistia käsittelevät menetelmät.
Ongelmat syntyvät, kun kipeät muistot nostetaan esiin. Professori Lilienfeldin mukaan tällainen hoitomuoto ei sovi kaikille."
Ihan oikeasti. Onko teillä tapana repiä vuosia sitten arpeutuneet haavatkin auki? Ihmisen mieli kykenee hoitamaan elämän aikana saatuja kolhuja, kun sille annetaan mahdollisuus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
sellaistaelämäon kirjoitti:
Miten olisi LAMA!
Se iski korkealta ja kovaa. Tiedän paljon ikäisiäni juuri 80 ja 90 syntyneitä, joilla oli kova lapsuus paljolti laman takia. Meni kodit, meni vanhempien mielenterveys, eroja ja työttömyyttä, velkaa velkaa ja lisää velkaa.Eikä ne 80 ja 90 luvun lapsien vanhemmatkaan ihan helpolla ole omassa lapsuudessaan päässeet sodan runtelemien vanhempien kasvattamina kun kaikesta oli puutetta.
Silti jos historiaa katsotaan niin se taitaa olla kyllä sääntö eikä poikkeus että on kurja lapsuus. Ennen ollut perhe, suku ja pienet vaatimuksen yhteiskunnalla. Aina ollut kaikille töitä siellä omalla peltotilkulla tai isomman talon pellolla tehdä taksvärkkiä. Nykyään oon vaan teknologiaa lohtuna ja toimettomuutta.
Mistä sodasta te täällä puhutte?
Mulla on kaksi 90-luvulla syntynyttä lasta. Kyllä mä toivon, ettei ne nyt ainakaan omaa lapsuuttaan traumaattiseksi analysoi sen takia, että heidän isovanhemmat on aikanaan kasvaneet sodanjälkeisessä yhteiskunnassa ? (Itse olen syntynyt -67, enkä kyllä ainakaan heti muista mitään sotaa mihin voisitte viitata? Israelin kolmen päivän sota?)
Sodan kieppeillä tai vuosia jälkeenkin syntyneillä on monella ollut kotona sodassa päästään seonnut isä. Etäinen tai arvaamaton vanhempi vaikuttaa tietenkin siihen, millaisen kuvan lapsi saa maailmasta ja omasta itsestään. Eiväthän ne pommitukset ja vihollisen tuijottava silmä sinällään periydy kenellekään, mutta lapseen vaikuttaa koko elämänsä se, jos vanhempi käyttäytyy epäjohdonmukaisesti.
Joo joo. Mutta miten ihmeen monta sukupolvea se traumatisoitunut pappa siellä asuu?
Omat isovanhempani ovat eläneet sota-ajan ja traumatisoituneen siitä, epäilemättä syystä.
Oma äitini syntyi 1939 , isäni 1940 - he ovat näitä ’sodasta palanneiden traumatisoimia’.
Me lapset olemme syntyneet 60-luvulla - loki muu asia saattoi traumatisoida, mutta sodassa traumatisoituneita isovanhempia ei juurikaan enää sinne lasten perheisiin otettu asumaan jne.
Omat lapset syntyivät 90-luvulla. Heistä vanhin oli 1v kun viimeinen minun isovanhemmistani kuoli. Miehen isovanhemmat olivat jo kaikki kuolleet sitä ennen. En kyllä oikein keksi mistä traumoista minun lasteni kohdalla enää kannattaa tai voi SOTAA syyttää. Eiköhän me tuon ajan vanhemmat ja yhteiskunta löytäneet ihan omat keinomme traumatisoida lapsemme...Ja oikeasti, jos joku nyt vaikkapa väittää, että se että minä juon ja hakkaan lapsiani johtuu Meidän Suvun talvisodan traumoista niin keksikää uusi tekosyy käytöksellenne!
Tässä ketjussa monet antavat ymmärtää että omat traumat johtuvat kotioloista: juopottelusta, väkivallasta, uskonnollisuudesta, köyhyydestä, tunnekylmyydestä. Sittenhän voisi mennä sukupolvi toisensa jälkeen taaksepäin etsimään traumojen ketjua. Ottakaa vastuu omasta elämästänne, muutoin teidän lapsenne tulevat syyttämään, miten katkerina ja masentuneina pilasitte heidän elämänsä!
Miksi luulet, etteivät ihmiset tietoisesti työstäisi niitä traumojaan ja etsisi toimivampia tapoja vanhemman roolissa toimimiseen, jos oma lapsuus on ollut kamala?
Siksikö, koska tällainen toiminta on sinulle ajatuksena täysin vieras? Häpeät liikaa traumojasi, jotta pystyisit työstämään niitä jonkun kanssa?
Täällä se joka on nykyään väleissä äitinsä kanssa. En häpeä, mutta en tajua mitä hyötyä tosta kaivelusta olisi. Olen parempi vanhempi esimerkiksi niin, ettei meillä ole mitään materiaalista pulaa, olen kiinnostunut lasten asioista ja hyvinvoinnista ja koitan käyttäytyä järkevästi lasten kanssa. Ei näitä traumoja ole pakko viedä eteenpäin, eikä se vaadi välttämättä että kaikki pitää käsitellä ja peuhata läpikotaisin, vaan sitä että hyväksyy että näin on joskus käynyt, se on aiheuttanut sitä ja tätä, siksi musta on tuntunut tältä, mutta ei täydy tuntua enää. Se että pakolla repii näitä haavoja auki kuulostaa itse asiassa pintapuolisemmalta käsittelyltä mielestäni kuin hyväksymine ja eteenpäin siirtyminen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi tämä asioista puhuminen on monelle tuollainen triggeri? Kyllä valitettavasti vaan vaikuttaa että sitä pöyhittävää olisi itselläkin, jos tuntee uhaksi sen että toiset kelaa lapsuuden kokemuksiaan.
Halutaan ottaa kantaa, kun joku avaa keskustelun. Halutaan auttaa eteenpäin etenkin niitä, jotka ovat tehneet itselleen ongelman tavallisesta elämän vajavaisuudesta, kun eivät ole keksineet ahdistuksen todellista syytä, elämän liiallista helppoutta niin lapsena kuin aikuisenakin, todellisten ongelmien ja haasteiden puuttumista. Kysykääpä joltain vakavasta sairaudesta tai onnettomuudesta selvinneeltä, miksei hän ole enää ahdistunut lapsuudessa kokemistaan pikku traumoista. Älkää menkö psykiatrian halpaan, kyllä lääketeollisuus ja medikalisointi teille keksii olgelmia koko elämäksi, jos ette nouse suosta ja lopeta menneiden rääpimistä ja yhdessä sen voivottelua sen sijaan, että nostaisitte päänne kohti todellisia haasteita ja menisitte eteenpäin, näkisitte kaiken hyvän niin menneessä kuin tulevassa.
Itse olen kokenut tämän menneisyyden rääpimisen tienä antaa anteeksi ja mennä eteenpäin. Olen ymmärtänyt miksi vanhempani ovat sellaisia kuin ovat, eivät ilkeyttään, vaan johtuen omista lapsuuden kokemuksistaan. On ollut huomattavasti helpompi antaa anteeksi sen jälkeen kun olen pöyhinyt näitä ylisukupolven ulottuvia traumoja. En usko että voisin näin hyvin jos olisin vain aina hokenut mielessäni että ”en ajattele, en ajattele”. Isäni kuoli viime vuonna. Istuin hänen sänkynsä vierellä viimeisen viikon. Kaikki oli anteeksi annettu. Veljeni ei ymmärrä miksi olin surullinen, isähän oli väkivaltainen juoppo. Minulle hänessä oli useampia puolia. Pystyin kohtaamaan hänet muuna kuin hirviönä, tulimme läheiseksi viimeisten vuosien aikana.
Hyvä käsitellä mutta turha jäädä märehtimään liian pitkäksi aikaa ja kasvattaa itsesääliä. Noissa pöyhimisissä varmasti paras jos tajuaa jokaisen sukupolven olevan omien traumojensa summa. Ne julmat isät on julmien vanhempien kasvatteja jne. Kun tuon tajuaa ainakin itsellä se suurin tarve on ollut katkaista kehno ketju, olla omille lapsille hyvä vanhempi. Täydellistä lapsuutta en itsekään heille kyennyt antamaan, toivottavasti riittävän hyvän. Ja jos lapsuus on täysin onneton vaila minkäänlaisia pettymyksiä ja onnettomuuksia kuinka ihminen selviäsikään jatkoelämässään, kaikille on varmasti niitä notkoja elämässä tulossa.
Vierailija kirjoitti:
https://www.terve.fi/artikkelit/terapiasta-voi-olla-myos-haittaa
"Professori kuitenkin myöntää, että joissain tapauksissa terapiasta voi olla haittaa.
– Tietyt terapiamuodot voivat lisätä potilaan ongelmia.
Ongelmia aiheuttaneita terapiamuotoja ovat stressinhallintaohjelmat ja -jälkipuinnit (critical incident stress management, CISM ja critical incident stress debriefing, CISD), joita hyödynnetään esimerkiksi traumaattisten tapahtumien käsittelyyn sekä muut muistia käsittelevät menetelmät.
Ongelmat syntyvät, kun kipeät muistot nostetaan esiin. Professori Lilienfeldin mukaan tällainen hoitomuoto ei sovi kaikille."
Ihan oikeasti. Onko teillä tapana repiä vuosia sitten arpeutuneet haavatkin auki? Ihmisen mieli kykenee hoitamaan elämän aikana saatuja kolhuja, kun sille annetaan mahdollisuus.
Eiköhän moni ole jo kotonaan nähnyt riittävän hyvin mihin se, johtaa jos ongelmia ei käsitellä. Ei hyviin lopputuloksiin. Toki terapeutti on valittava huolellisesti, jos haluaa edistyä itsensä kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
sellaistaelämäon kirjoitti:
Miten olisi LAMA!
Se iski korkealta ja kovaa. Tiedän paljon ikäisiäni juuri 80 ja 90 syntyneitä, joilla oli kova lapsuus paljolti laman takia. Meni kodit, meni vanhempien mielenterveys, eroja ja työttömyyttä, velkaa velkaa ja lisää velkaa.Eikä ne 80 ja 90 luvun lapsien vanhemmatkaan ihan helpolla ole omassa lapsuudessaan päässeet sodan runtelemien vanhempien kasvattamina kun kaikesta oli puutetta.
Silti jos historiaa katsotaan niin se taitaa olla kyllä sääntö eikä poikkeus että on kurja lapsuus. Ennen ollut perhe, suku ja pienet vaatimuksen yhteiskunnalla. Aina ollut kaikille töitä siellä omalla peltotilkulla tai isomman talon pellolla tehdä taksvärkkiä. Nykyään oon vaan teknologiaa lohtuna ja toimettomuutta.
Mistä sodasta te täällä puhutte?
Mulla on kaksi 90-luvulla syntynyttä lasta. Kyllä mä toivon, ettei ne nyt ainakaan omaa lapsuuttaan traumaattiseksi analysoi sen takia, että heidän isovanhemmat on aikanaan kasvaneet sodanjälkeisessä yhteiskunnassa ? (Itse olen syntynyt -67, enkä kyllä ainakaan heti muista mitään sotaa mihin voisitte viitata? Israelin kolmen päivän sota?)
Sodan kieppeillä tai vuosia jälkeenkin syntyneillä on monella ollut kotona sodassa päästään seonnut isä. Etäinen tai arvaamaton vanhempi vaikuttaa tietenkin siihen, millaisen kuvan lapsi saa maailmasta ja omasta itsestään. Eiväthän ne pommitukset ja vihollisen tuijottava silmä sinällään periydy kenellekään, mutta lapseen vaikuttaa koko elämänsä se, jos vanhempi käyttäytyy epäjohdonmukaisesti.
Joo joo. Mutta miten ihmeen monta sukupolvea se traumatisoitunut pappa siellä asuu?
Omat isovanhempani ovat eläneet sota-ajan ja traumatisoituneen siitä, epäilemättä syystä.
Oma äitini syntyi 1939 , isäni 1940 - he ovat näitä ’sodasta palanneiden traumatisoimia’.
Me lapset olemme syntyneet 60-luvulla - loki muu asia saattoi traumatisoida, mutta sodassa traumatisoituneita isovanhempia ei juurikaan enää sinne lasten perheisiin otettu asumaan jne.
Omat lapset syntyivät 90-luvulla. Heistä vanhin oli 1v kun viimeinen minun isovanhemmistani kuoli. Miehen isovanhemmat olivat jo kaikki kuolleet sitä ennen. En kyllä oikein keksi mistä traumoista minun lasteni kohdalla enää kannattaa tai voi SOTAA syyttää. Eiköhän me tuon ajan vanhemmat ja yhteiskunta löytäneet ihan omat keinomme traumatisoida lapsemme...Ja oikeasti, jos joku nyt vaikkapa väittää, että se että minä juon ja hakkaan lapsiani johtuu Meidän Suvun talvisodan traumoista niin keksikää uusi tekosyy käytöksellenne!
Tässä ketjussa monet antavat ymmärtää että omat traumat johtuvat kotioloista: juopottelusta, väkivallasta, uskonnollisuudesta, köyhyydestä, tunnekylmyydestä. Sittenhän voisi mennä sukupolvi toisensa jälkeen taaksepäin etsimään traumojen ketjua. Ottakaa vastuu omasta elämästänne, muutoin teidän lapsenne tulevat syyttämään, miten katkerina ja masentuneina pilasitte heidän elämänsä!
Miksi luulet, etteivät ihmiset tietoisesti työstäisi niitä traumojaan ja etsisi toimivampia tapoja vanhemman roolissa toimimiseen, jos oma lapsuus on ollut kamala?
Siksikö, koska tällainen toiminta on sinulle ajatuksena täysin vieras? Häpeät liikaa traumojasi, jotta pystyisit työstämään niitä jonkun kanssa?
Täällä se joka on nykyään väleissä äitinsä kanssa. En häpeä, mutta en tajua mitä hyötyä tosta kaivelusta olisi. Olen parempi vanhempi esimerkiksi niin, ettei meillä ole mitään materiaalista pulaa, olen kiinnostunut lasten asioista ja hyvinvoinnista ja koitan käyttäytyä järkevästi lasten kanssa. Ei näitä traumoja ole pakko viedä eteenpäin, eikä se vaadi välttämättä että kaikki pitää käsitellä ja peuhata läpikotaisin, vaan sitä että hyväksyy että näin on joskus käynyt, se on aiheuttanut sitä ja tätä, siksi musta on tuntunut tältä, mutta ei täydy tuntua enää. Se että pakolla repii näitä haavoja auki kuulostaa itse asiassa pintapuolisemmalta käsittelyltä mielestäni kuin hyväksymine ja eteenpäin siirtyminen.
Minusta tuo kuvailemasi ajatusketju on hyvin pitkälle juuri sitä että käsittelee niitä tunteita ja tapahtumia. Ei niitä välttämättä minnekkään terapeutille tarvitse mennä kertomaan, mutta päästäkseen eteenpäin niistä ne täytyy jotenkin omassa mielessä hyväksyä tapahtuneeksi ja sen jälkeen irtautua niistä.
Traumaterapiasta on todettu olevan haittaa muille, paitsi todella vakavissa tilanteissa, kuten sodassa olleille. Anteeksi voi antaa muiden ihmisten virheet ilman, että pitää repiä kaikki ensin rikki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Traumaterapiasta on todettu olevan haittaa muille, paitsi todella vakavissa tilanteissa, kuten sodassa olleille. Anteeksi voi antaa muiden ihmisten virheet ilman, että pitää repiä kaikki ensin rikki.
Lähde? Mitkä muut kuin sota mielestäsi ovat niitä todella vakavia tilanteita? Tiedätkö, että on myös muitakin terapiamuotoja kuin traumaterapia?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
sellaistaelämäon kirjoitti:
Miten olisi LAMA!
Se iski korkealta ja kovaa. Tiedän paljon ikäisiäni juuri 80 ja 90 syntyneitä, joilla oli kova lapsuus paljolti laman takia. Meni kodit, meni vanhempien mielenterveys, eroja ja työttömyyttä, velkaa velkaa ja lisää velkaa.Eikä ne 80 ja 90 luvun lapsien vanhemmatkaan ihan helpolla ole omassa lapsuudessaan päässeet sodan runtelemien vanhempien kasvattamina kun kaikesta oli puutetta.
Silti jos historiaa katsotaan niin se taitaa olla kyllä sääntö eikä poikkeus että on kurja lapsuus. Ennen ollut perhe, suku ja pienet vaatimuksen yhteiskunnalla. Aina ollut kaikille töitä siellä omalla peltotilkulla tai isomman talon pellolla tehdä taksvärkkiä. Nykyään oon vaan teknologiaa lohtuna ja toimettomuutta.
Mistä sodasta te täällä puhutte?
Mulla on kaksi 90-luvulla syntynyttä lasta. Kyllä mä toivon, ettei ne nyt ainakaan omaa lapsuuttaan traumaattiseksi analysoi sen takia, että heidän isovanhemmat on aikanaan kasvaneet sodanjälkeisessä yhteiskunnassa ? (Itse olen syntynyt -67, enkä kyllä ainakaan heti muista mitään sotaa mihin voisitte viitata? Israelin kolmen päivän sota?)
Sodan kieppeillä tai vuosia jälkeenkin syntyneillä on monella ollut kotona sodassa päästään seonnut isä. Etäinen tai arvaamaton vanhempi vaikuttaa tietenkin siihen, millaisen kuvan lapsi saa maailmasta ja omasta itsestään. Eiväthän ne pommitukset ja vihollisen tuijottava silmä sinällään periydy kenellekään, mutta lapseen vaikuttaa koko elämänsä se, jos vanhempi käyttäytyy epäjohdonmukaisesti.
Joo joo. Mutta miten ihmeen monta sukupolvea se traumatisoitunut pappa siellä asuu?
Omat isovanhempani ovat eläneet sota-ajan ja traumatisoituneen siitä, epäilemättä syystä.
Oma äitini syntyi 1939 , isäni 1940 - he ovat näitä ’sodasta palanneiden traumatisoimia’.
Me lapset olemme syntyneet 60-luvulla - loki muu asia saattoi traumatisoida, mutta sodassa traumatisoituneita isovanhempia ei juurikaan enää sinne lasten perheisiin otettu asumaan jne.
Omat lapset syntyivät 90-luvulla. Heistä vanhin oli 1v kun viimeinen minun isovanhemmistani kuoli. Miehen isovanhemmat olivat jo kaikki kuolleet sitä ennen. En kyllä oikein keksi mistä traumoista minun lasteni kohdalla enää kannattaa tai voi SOTAA syyttää. Eiköhän me tuon ajan vanhemmat ja yhteiskunta löytäneet ihan omat keinomme traumatisoida lapsemme...Ja oikeasti, jos joku nyt vaikkapa väittää, että se että minä juon ja hakkaan lapsiani johtuu Meidän Suvun talvisodan traumoista niin keksikää uusi tekosyy käytöksellenne!
Tässä ketjussa monet antavat ymmärtää että omat traumat johtuvat kotioloista: juopottelusta, väkivallasta, uskonnollisuudesta, köyhyydestä, tunnekylmyydestä. Sittenhän voisi mennä sukupolvi toisensa jälkeen taaksepäin etsimään traumojen ketjua. Ottakaa vastuu omasta elämästänne, muutoin teidän lapsenne tulevat syyttämään, miten katkerina ja masentuneina pilasitte heidän elämänsä!
Se juuri on vastuun ottamista, että tiedostaa miksi elämä on mennyt miten on mennyt. Silloin voi katkaista sen kierteen. Ei se ole mitään tekosyiden etsimistä että kelaa suvun historiaa. Miksi minä esimerkiksi etsisin tekosyitä vanhempieni käytökseen. Heidän virheitäänhän ne on mitä ovat tehneet ja heillä on vastuu niistä, mutta jos olisivat myös kelanneet joskus että miksi minusta nyt tuntuu että minun pitää vetää pullo viinaa ja sen jälkeen riidellä, niin ehkä ei olisi alunperinkään tapahtunut kaikkea sitä ikävää. Sen sijaan menivät vain tunteidensa vietävänä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
https://www.terve.fi/artikkelit/terapiasta-voi-olla-myos-haittaa
"Professori kuitenkin myöntää, että joissain tapauksissa terapiasta voi olla haittaa.
– Tietyt terapiamuodot voivat lisätä potilaan ongelmia.
Ongelmia aiheuttaneita terapiamuotoja ovat stressinhallintaohjelmat ja -jälkipuinnit (critical incident stress management, CISM ja critical incident stress debriefing, CISD), joita hyödynnetään esimerkiksi traumaattisten tapahtumien käsittelyyn sekä muut muistia käsittelevät menetelmät.
Ongelmat syntyvät, kun kipeät muistot nostetaan esiin. Professori Lilienfeldin mukaan tällainen hoitomuoto ei sovi kaikille."
Ihan oikeasti. Onko teillä tapana repiä vuosia sitten arpeutuneet haavatkin auki? Ihmisen mieli kykenee hoitamaan elämän aikana saatuja kolhuja, kun sille annetaan mahdollisuus.
Eiköhän moni ole jo kotonaan nähnyt riittävän hyvin mihin se, johtaa jos ongelmia ei käsitellä. Ei hyviin lopputuloksiin. Toki terapeutti on valittava huolellisesti, jos haluaa edistyä itsensä kanssa.
Elämä ja ihmiset eivät ole täydellisiä. Kaikki tekevät virheitä ja niitä tulee aina, sukupolvesta toiseen, vaikka kuinka juoksisit terapiassa ja vatvoisit vanhempiesi epätäydellisyyttä ja virheitä. Myös sinä tulet tekemään niitä. Sitten sukupolvesta toiseen juostaan terapiassa, kaivetaan hautautuneita muistoja esiin muiden ihmisten virheistä ja epätäydellisyydestä, rikotaan ja tulehdutetaan ihmissuhteita ja parhaimmillaankin mennään itse "helpottuneena" eteenpäin, kun on jätetty jälkeen rikki revityt läheiset. Todellisuudessa olet vain tekosyyllä itsekkäästi purkanut pahan olosi lähimmäisiisi, kun et voinut myöntää että oma vajavaisuutesi, liialliset tavoitteesi tai joku muu nykyelämässä ajoi sinut loppuun. Todella julmaa. Jättäkää edes läheiset rauhaan vatvomisellanne.
Kuvittelet asian tekevän sinusta paremman vanhemman, mutta lapsesi joutuu katsomaan sivusta ja vaistoamaan, kun revit itsesi rikki, käyt syvällä kuilussa menneiden haamujen vuoksi ja parhaimmillaan pääset siitä jotenkin jaloilleen, haavoitettuasi hänen isovanhempiaan. Sitten kun lapsesi on aikuinen, hän tulee syyttämään sinua ongelmistaan tapahtuneen vuoksi. Kierre jatkuu. Sinnittelisit ennemmin edes siihen asti, että lapsesi ovat aikuisia ja ryhtyisit sitten vasta hajottamaan ja repimään muiden elämää oman, itsekkään "traumasi" vuoksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllähän isovanhempien kokemukset ovat vaikuttaneet heihin vanhempina. Minun suvussani esimerkiksi on yksi isovanhemmista on jäänyt lapsuudessa puoliorvoksi keuhkotaudin takia, kaksi syntynyt ei-toivottuna lapsena avioliiton ulkopuolelle ja neljäs muuten vain hyvin köyhiin olosuhteisiin ison sisarusparven keskelle. Nuoruutta sitten on leimannut sota. Varmasti kaikki tuo jättää jälkensä.
Oletko mun serkku, tai sitten tämä on liian yleinen tarina, valitettavasti..
-ap
Tämä on ollut köyhä maa vain muutama sukupolvi taaksepäin. Sodat, taudit, onnettomuudet yms. ovat tehneet ihmisten elämästä hyvin raskasta. Kun voimavaroja ei ole ollut, niin aikuiset ovat purkaneet pahaa oloaan lapsiinsa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
https://www.terve.fi/artikkelit/terapiasta-voi-olla-myos-haittaa
"Professori kuitenkin myöntää, että joissain tapauksissa terapiasta voi olla haittaa.
– Tietyt terapiamuodot voivat lisätä potilaan ongelmia.
Ongelmia aiheuttaneita terapiamuotoja ovat stressinhallintaohjelmat ja -jälkipuinnit (critical incident stress management, CISM ja critical incident stress debriefing, CISD), joita hyödynnetään esimerkiksi traumaattisten tapahtumien käsittelyyn sekä muut muistia käsittelevät menetelmät.
Ongelmat syntyvät, kun kipeät muistot nostetaan esiin. Professori Lilienfeldin mukaan tällainen hoitomuoto ei sovi kaikille."
Ihan oikeasti. Onko teillä tapana repiä vuosia sitten arpeutuneet haavatkin auki? Ihmisen mieli kykenee hoitamaan elämän aikana saatuja kolhuja, kun sille annetaan mahdollisuus.
Eiköhän moni ole jo kotonaan nähnyt riittävän hyvin mihin se, johtaa jos ongelmia ei käsitellä. Ei hyviin lopputuloksiin. Toki terapeutti on valittava huolellisesti, jos haluaa edistyä itsensä kanssa.
Elämä ja ihmiset eivät ole täydellisiä. Kaikki tekevät virheitä ja niitä tulee aina, sukupolvesta toiseen, vaikka kuinka juoksisit terapiassa ja vatvoisit vanhempiesi epätäydellisyyttä ja virheitä. Myös sinä tulet tekemään niitä. Sitten sukupolvesta toiseen juostaan terapiassa, kaivetaan hautautuneita muistoja esiin muiden ihmisten virheistä ja epätäydellisyydestä, rikotaan ja tulehdutetaan ihmissuhteita ja parhaimmillaankin mennään itse "helpottuneena" eteenpäin, kun on jätetty jälkeen rikki revityt läheiset. Todellisuudessa olet vain tekosyyllä itsekkäästi purkanut pahan olosi lähimmäisiisi, kun et voinut myöntää että oma vajavaisuutesi, liialliset tavoitteesi tai joku muu nykyelämässä ajoi sinut loppuun. Todella julmaa. Jättäkää edes läheiset rauhaan vatvomisellanne.
Kuvittelet asian tekevän sinusta paremman vanhemman, mutta lapsesi joutuu katsomaan sivusta ja vaistoamaan, kun revit itsesi rikki, käyt syvällä kuilussa menneiden haamujen vuoksi ja parhaimmillaan pääset siitä jotenkin jaloilleen, haavoitettuasi hänen isovanhempiaan. Sitten kun lapsesi on aikuinen, hän tulee syyttämään sinua ongelmistaan tapahtuneen vuoksi. Kierre jatkuu. Sinnittelisit ennemmin edes siihen asti, että lapsesi ovat aikuisia ja ryhtyisit sitten vasta hajottamaan ja repimään muiden elämää oman, itsekkään "traumasi" vuoksi.
Siksi kuuseen selittämään.
Korkeintaan siitä on traumoja kun lapsuudenkodissa oli hyönteisiä sisällä. Loppuaikoina alkoi ilmestyä lentomuurahaisia... Outoa etten aluksi pelännyt vaan alkoi vasta 12-vuotiaana. Äidin hämähäkkipelko ja hänen kiljuntansa varmaan sitten vaikuttivat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
sellaistaelämäon kirjoitti:
Miten olisi LAMA!
Se iski korkealta ja kovaa. Tiedän paljon ikäisiäni juuri 80 ja 90 syntyneitä, joilla oli kova lapsuus paljolti laman takia. Meni kodit, meni vanhempien mielenterveys, eroja ja työttömyyttä, velkaa velkaa ja lisää velkaa.Eikä ne 80 ja 90 luvun lapsien vanhemmatkaan ihan helpolla ole omassa lapsuudessaan päässeet sodan runtelemien vanhempien kasvattamina kun kaikesta oli puutetta.
Silti jos historiaa katsotaan niin se taitaa olla kyllä sääntö eikä poikkeus että on kurja lapsuus. Ennen ollut perhe, suku ja pienet vaatimuksen yhteiskunnalla. Aina ollut kaikille töitä siellä omalla peltotilkulla tai isomman talon pellolla tehdä taksvärkkiä. Nykyään oon vaan teknologiaa lohtuna ja toimettomuutta.
Mistä sodasta te täällä puhutte?
Mulla on kaksi 90-luvulla syntynyttä lasta. Kyllä mä toivon, ettei ne nyt ainakaan omaa lapsuuttaan traumaattiseksi analysoi sen takia, että heidän isovanhemmat on aikanaan kasvaneet sodanjälkeisessä yhteiskunnassa ? (Itse olen syntynyt -67, enkä kyllä ainakaan heti muista mitään sotaa mihin voisitte viitata? Israelin kolmen päivän sota?)
Sodan kieppeillä tai vuosia jälkeenkin syntyneillä on monella ollut kotona sodassa päästään seonnut isä. Etäinen tai arvaamaton vanhempi vaikuttaa tietenkin siihen, millaisen kuvan lapsi saa maailmasta ja omasta itsestään. Eiväthän ne pommitukset ja vihollisen tuijottava silmä sinällään periydy kenellekään, mutta lapseen vaikuttaa koko elämänsä se, jos vanhempi käyttäytyy epäjohdonmukaisesti.
Joo joo. Mutta miten ihmeen monta sukupolvea se traumatisoitunut pappa siellä asuu?
Omat isovanhempani ovat eläneet sota-ajan ja traumatisoituneen siitä, epäilemättä syystä.
Oma äitini syntyi 1939 , isäni 1940 - he ovat näitä ’sodasta palanneiden traumatisoimia’.
Me lapset olemme syntyneet 60-luvulla - loki muu asia saattoi traumatisoida, mutta sodassa traumatisoituneita isovanhempia ei juurikaan enää sinne lasten perheisiin otettu asumaan jne.
Omat lapset syntyivät 90-luvulla. Heistä vanhin oli 1v kun viimeinen minun isovanhemmistani kuoli. Miehen isovanhemmat olivat jo kaikki kuolleet sitä ennen. En kyllä oikein keksi mistä traumoista minun lasteni kohdalla enää kannattaa tai voi SOTAA syyttää. Eiköhän me tuon ajan vanhemmat ja yhteiskunta löytäneet ihan omat keinomme traumatisoida lapsemme...Ja oikeasti, jos joku nyt vaikkapa väittää, että se että minä juon ja hakkaan lapsiani johtuu Meidän Suvun talvisodan traumoista niin keksikää uusi tekosyy käytöksellenne!
Tässä ketjussa monet antavat ymmärtää että omat traumat johtuvat kotioloista: juopottelusta, väkivallasta, uskonnollisuudesta, köyhyydestä, tunnekylmyydestä. Sittenhän voisi mennä sukupolvi toisensa jälkeen taaksepäin etsimään traumojen ketjua. Ottakaa vastuu omasta elämästänne, muutoin teidän lapsenne tulevat syyttämään, miten katkerina ja masentuneina pilasitte heidän elämänsä!
Se juuri on vastuun ottamista, että tiedostaa miksi elämä on mennyt miten on mennyt. Silloin voi katkaista sen kierteen. Ei se ole mitään tekosyiden etsimistä että kelaa suvun historiaa. Miksi minä esimerkiksi etsisin tekosyitä vanhempieni käytökseen. Heidän virheitäänhän ne on mitä ovat tehneet ja heillä on vastuu niistä, mutta jos olisivat myös kelanneet joskus että miksi minusta nyt tuntuu että minun pitää vetää pullo viinaa ja sen jälkeen riidellä, niin ehkä ei olisi alunperinkään tapahtunut kaikkea sitä ikävää. Sen sijaan menivät vain tunteidensa vietävänä.
'
Paljon hyötyä minusta siiä, että tajuaa omat "koukkunsa". Jos on tottunut lapsuuden huolehtimaan juopoista/mt ongelmallisista vanhemmista tuntee vetoa vastaavia ihmisiä kohtaan kun puolisoa valitsee. Kun tajuaa ajoissa ettei se tuttu kuvio ole itselle hyvästä. Siksi sellainen terapia/pohtiminen jossa miettii itseään ja sukuaan ja mikä itselle oikeasti olisi hyväksi tulevaisuudessa on minusta hyödyllistä. Historia auttaa ymmärtämään itseä ja omaa/edellisten sukupolvien käyttäytymistä, mutta se oma itsetutkiskelu tajuamaan mikä tulevaisuudessa olisi itselle hyvä ja millainen vanhempi omille lapsilleen haluaa olla. Passiivinen ajopuu-ajattelu ei minusta ole hedelmällistä, historia on mitä on, mutta tästä voi itse päättää mihin suuntaan omaa elämäänsä vie.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
sellaistaelämäon kirjoitti:
Miten olisi LAMA!
Se iski korkealta ja kovaa. Tiedän paljon ikäisiäni juuri 80 ja 90 syntyneitä, joilla oli kova lapsuus paljolti laman takia. Meni kodit, meni vanhempien mielenterveys, eroja ja työttömyyttä, velkaa velkaa ja lisää velkaa.Eikä ne 80 ja 90 luvun lapsien vanhemmatkaan ihan helpolla ole omassa lapsuudessaan päässeet sodan runtelemien vanhempien kasvattamina kun kaikesta oli puutetta.
Silti jos historiaa katsotaan niin se taitaa olla kyllä sääntö eikä poikkeus että on kurja lapsuus. Ennen ollut perhe, suku ja pienet vaatimuksen yhteiskunnalla. Aina ollut kaikille töitä siellä omalla peltotilkulla tai isomman talon pellolla tehdä taksvärkkiä. Nykyään oon vaan teknologiaa lohtuna ja toimettomuutta.
Mistä sodasta te täällä puhutte?
Mulla on kaksi 90-luvulla syntynyttä lasta. Kyllä mä toivon, ettei ne nyt ainakaan omaa lapsuuttaan traumaattiseksi analysoi sen takia, että heidän isovanhemmat on aikanaan kasvaneet sodanjälkeisessä yhteiskunnassa ? (Itse olen syntynyt -67, enkä kyllä ainakaan heti muista mitään sotaa mihin voisitte viitata? Israelin kolmen päivän sota?)
Sodan kieppeillä tai vuosia jälkeenkin syntyneillä on monella ollut kotona sodassa päästään seonnut isä. Etäinen tai arvaamaton vanhempi vaikuttaa tietenkin siihen, millaisen kuvan lapsi saa maailmasta ja omasta itsestään. Eiväthän ne pommitukset ja vihollisen tuijottava silmä sinällään periydy kenellekään, mutta lapseen vaikuttaa koko elämänsä se, jos vanhempi käyttäytyy epäjohdonmukaisesti.
Joo joo. Mutta miten ihmeen monta sukupolvea se traumatisoitunut pappa siellä asuu?
Omat isovanhempani ovat eläneet sota-ajan ja traumatisoituneen siitä, epäilemättä syystä.
Oma äitini syntyi 1939 , isäni 1940 - he ovat näitä ’sodasta palanneiden traumatisoimia’.
Me lapset olemme syntyneet 60-luvulla - loki muu asia saattoi traumatisoida, mutta sodassa traumatisoituneita isovanhempia ei juurikaan enää sinne lasten perheisiin otettu asumaan jne.
Omat lapset syntyivät 90-luvulla. Heistä vanhin oli 1v kun viimeinen minun isovanhemmistani kuoli. Miehen isovanhemmat olivat jo kaikki kuolleet sitä ennen. En kyllä oikein keksi mistä traumoista minun lasteni kohdalla enää kannattaa tai voi SOTAA syyttää. Eiköhän me tuon ajan vanhemmat ja yhteiskunta löytäneet ihan omat keinomme traumatisoida lapsemme...Ja oikeasti, jos joku nyt vaikkapa väittää, että se että minä juon ja hakkaan lapsiani johtuu Meidän Suvun talvisodan traumoista niin keksikää uusi tekosyy käytöksellenne!
Tässä ketjussa monet antavat ymmärtää että omat traumat johtuvat kotioloista: juopottelusta, väkivallasta, uskonnollisuudesta, köyhyydestä, tunnekylmyydestä. Sittenhän voisi mennä sukupolvi toisensa jälkeen taaksepäin etsimään traumojen ketjua. Ottakaa vastuu omasta elämästänne, muutoin teidän lapsenne tulevat syyttämään, miten katkerina ja masentuneina pilasitte heidän elämänsä!
Se juuri on vastuun ottamista, että tiedostaa miksi elämä on mennyt miten on mennyt. Silloin voi katkaista sen kierteen. Ei se ole mitään tekosyiden etsimistä että kelaa suvun historiaa. Miksi minä esimerkiksi etsisin tekosyitä vanhempieni käytökseen. Heidän virheitäänhän ne on mitä ovat tehneet ja heillä on vastuu niistä, mutta jos olisivat myös kelanneet joskus että miksi minusta nyt tuntuu että minun pitää vetää pullo viinaa ja sen jälkeen riidellä, niin ehkä ei olisi alunperinkään tapahtunut kaikkea sitä ikävää. Sen sijaan menivät vain tunteidensa vietävänä.
'
Paljon hyötyä minusta siiä, että tajuaa omat "koukkunsa". Jos on tottunut lapsuuden huolehtimaan juopoista/mt ongelmallisista vanhemmista tuntee vetoa vastaavia ihmisiä kohtaan kun puolisoa valitsee. Kun tajuaa ajoissa ettei se tuttu kuvio ole itselle hyvästä. Siksi sellainen terapia/pohtiminen jossa miettii itseään ja sukuaan ja mikä itselle oikeasti olisi hyväksi tulevaisuudessa on minusta hyödyllistä. Historia auttaa ymmärtämään itseä ja omaa/edellisten sukupolvien käyttäytymistä, mutta se oma itsetutkiskelu tajuamaan mikä tulevaisuudessa olisi itselle hyvä ja millainen vanhempi omille lapsilleen haluaa olla. Passiivinen ajopuu-ajattelu ei minusta ole hedelmällistä, historia on mitä on, mutta tästä voi itse päättää mihin suuntaan omaa elämäänsä vie.
Erittäin hyvin sanottu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
https://www.terve.fi/artikkelit/terapiasta-voi-olla-myos-haittaa
"Professori kuitenkin myöntää, että joissain tapauksissa terapiasta voi olla haittaa.
– Tietyt terapiamuodot voivat lisätä potilaan ongelmia.
Ongelmia aiheuttaneita terapiamuotoja ovat stressinhallintaohjelmat ja -jälkipuinnit (critical incident stress management, CISM ja critical incident stress debriefing, CISD), joita hyödynnetään esimerkiksi traumaattisten tapahtumien käsittelyyn sekä muut muistia käsittelevät menetelmät.
Ongelmat syntyvät, kun kipeät muistot nostetaan esiin. Professori Lilienfeldin mukaan tällainen hoitomuoto ei sovi kaikille."
Ihan oikeasti. Onko teillä tapana repiä vuosia sitten arpeutuneet haavatkin auki? Ihmisen mieli kykenee hoitamaan elämän aikana saatuja kolhuja, kun sille annetaan mahdollisuus.
Eiköhän moni ole jo kotonaan nähnyt riittävän hyvin mihin se, johtaa jos ongelmia ei käsitellä. Ei hyviin lopputuloksiin. Toki terapeutti on valittava huolellisesti, jos haluaa edistyä itsensä kanssa.
Elämä ja ihmiset eivät ole täydellisiä. Kaikki tekevät virheitä ja niitä tulee aina, sukupolvesta toiseen, vaikka kuinka juoksisit terapiassa ja vatvoisit vanhempiesi epätäydellisyyttä ja virheitä. Myös sinä tulet tekemään niitä. Sitten sukupolvesta toiseen juostaan terapiassa, kaivetaan hautautuneita muistoja esiin muiden ihmisten virheistä ja epätäydellisyydestä, rikotaan ja tulehdutetaan ihmissuhteita ja parhaimmillaankin mennään itse "helpottuneena" eteenpäin, kun on jätetty jälkeen rikki revityt läheiset. Todellisuudessa olet vain tekosyyllä itsekkäästi purkanut pahan olosi lähimmäisiisi, kun et voinut myöntää että oma vajavaisuutesi, liialliset tavoitteesi tai joku muu nykyelämässä ajoi sinut loppuun. Todella julmaa. Jättäkää edes läheiset rauhaan vatvomisellanne.
Kuvittelet asian tekevän sinusta paremman vanhemman, mutta lapsesi joutuu katsomaan sivusta ja vaistoamaan, kun revit itsesi rikki, käyt syvällä kuilussa menneiden haamujen vuoksi ja parhaimmillaan pääset siitä jotenkin jaloilleen, haavoitettuasi hänen isovanhempiaan. Sitten kun lapsesi on aikuinen, hän tulee syyttämään sinua ongelmistaan tapahtuneen vuoksi. Kierre jatkuu. Sinnittelisit ennemmin edes siihen asti, että lapsesi ovat aikuisia ja ryhtyisit sitten vasta hajottamaan ja repimään muiden elämää oman, itsekkään "traumasi" vuoksi.
Kirjoittaako tässä nyt sellainen vanhempi, johon oma lapsi on katkaissut välit, kun saanut sekoilusta tarpeekseen?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
sellaistaelämäon kirjoitti:
Miten olisi LAMA!
Se iski korkealta ja kovaa. Tiedän paljon ikäisiäni juuri 80 ja 90 syntyneitä, joilla oli kova lapsuus paljolti laman takia. Meni kodit, meni vanhempien mielenterveys, eroja ja työttömyyttä, velkaa velkaa ja lisää velkaa.Eikä ne 80 ja 90 luvun lapsien vanhemmatkaan ihan helpolla ole omassa lapsuudessaan päässeet sodan runtelemien vanhempien kasvattamina kun kaikesta oli puutetta.
Silti jos historiaa katsotaan niin se taitaa olla kyllä sääntö eikä poikkeus että on kurja lapsuus. Ennen ollut perhe, suku ja pienet vaatimuksen yhteiskunnalla. Aina ollut kaikille töitä siellä omalla peltotilkulla tai isomman talon pellolla tehdä taksvärkkiä. Nykyään oon vaan teknologiaa lohtuna ja toimettomuutta.
Mistä sodasta te täällä puhutte?
Mulla on kaksi 90-luvulla syntynyttä lasta. Kyllä mä toivon, ettei ne nyt ainakaan omaa lapsuuttaan traumaattiseksi analysoi sen takia, että heidän isovanhemmat on aikanaan kasvaneet sodanjälkeisessä yhteiskunnassa ? (Itse olen syntynyt -67, enkä kyllä ainakaan heti muista mitään sotaa mihin voisitte viitata? Israelin kolmen päivän sota?)
Sodan kieppeillä tai vuosia jälkeenkin syntyneillä on monella ollut kotona sodassa päästään seonnut isä. Etäinen tai arvaamaton vanhempi vaikuttaa tietenkin siihen, millaisen kuvan lapsi saa maailmasta ja omasta itsestään. Eiväthän ne pommitukset ja vihollisen tuijottava silmä sinällään periydy kenellekään, mutta lapseen vaikuttaa koko elämänsä se, jos vanhempi käyttäytyy epäjohdonmukaisesti.
Joo joo. Mutta miten ihmeen monta sukupolvea se traumatisoitunut pappa siellä asuu?
Omat isovanhempani ovat eläneet sota-ajan ja traumatisoituneen siitä, epäilemättä syystä.
Oma äitini syntyi 1939 , isäni 1940 - he ovat näitä ’sodasta palanneiden traumatisoimia’.
Me lapset olemme syntyneet 60-luvulla - loki muu asia saattoi traumatisoida, mutta sodassa traumatisoituneita isovanhempia ei juurikaan enää sinne lasten perheisiin otettu asumaan jne.
Omat lapset syntyivät 90-luvulla. Heistä vanhin oli 1v kun viimeinen minun isovanhemmistani kuoli. Miehen isovanhemmat olivat jo kaikki kuolleet sitä ennen. En kyllä oikein keksi mistä traumoista minun lasteni kohdalla enää kannattaa tai voi SOTAA syyttää. Eiköhän me tuon ajan vanhemmat ja yhteiskunta löytäneet ihan omat keinomme traumatisoida lapsemme...Ja oikeasti, jos joku nyt vaikkapa väittää, että se että minä juon ja hakkaan lapsiani johtuu Meidän Suvun talvisodan traumoista niin keksikää uusi tekosyy käytöksellenne!
Tässä ketjussa monet antavat ymmärtää että omat traumat johtuvat kotioloista: juopottelusta, väkivallasta, uskonnollisuudesta, köyhyydestä, tunnekylmyydestä. Sittenhän voisi mennä sukupolvi toisensa jälkeen taaksepäin etsimään traumojen ketjua. Ottakaa vastuu omasta elämästänne, muutoin teidän lapsenne tulevat syyttämään, miten katkerina ja masentuneina pilasitte heidän elämänsä!
Se juuri on vastuun ottamista, että tiedostaa miksi elämä on mennyt miten on mennyt. Silloin voi katkaista sen kierteen. Ei se ole mitään tekosyiden etsimistä että kelaa suvun historiaa. Miksi minä esimerkiksi etsisin tekosyitä vanhempieni käytökseen. Heidän virheitäänhän ne on mitä ovat tehneet ja heillä on vastuu niistä, mutta jos olisivat myös kelanneet joskus että miksi minusta nyt tuntuu että minun pitää vetää pullo viinaa ja sen jälkeen riidellä, niin ehkä ei olisi alunperinkään tapahtunut kaikkea sitä ikävää. Sen sijaan menivät vain tunteidensa vietävänä.
Epätäydellisyyden ja virheiden kierrettä ei voi katkaista. Myös sinä teet virheitä, joista lapsesi voivat keksiä trauman aikuisena, puida niitä terapiassa ja tulla saattamaan sinut vastuuseen. Eräs viisas psykiatri sanoi: "Elämä on epätäydellistä ja maailma epäreilu ja epätäydelliset vanhemmat kasvattavat lapset siihen maailmaan, terapiaa tarvitaan mahdollisesti silloin kun lasta on käytetty hyväksi tai muutoin kohdeltu julmasti, silloinkin tarpeen määrittelee ihminen itse, kaikki eivät sitä tarvitse".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
https://www.terve.fi/artikkelit/terapiasta-voi-olla-myos-haittaa
"Professori kuitenkin myöntää, että joissain tapauksissa terapiasta voi olla haittaa.
– Tietyt terapiamuodot voivat lisätä potilaan ongelmia.
Ongelmia aiheuttaneita terapiamuotoja ovat stressinhallintaohjelmat ja -jälkipuinnit (critical incident stress management, CISM ja critical incident stress debriefing, CISD), joita hyödynnetään esimerkiksi traumaattisten tapahtumien käsittelyyn sekä muut muistia käsittelevät menetelmät.
Ongelmat syntyvät, kun kipeät muistot nostetaan esiin. Professori Lilienfeldin mukaan tällainen hoitomuoto ei sovi kaikille."
Ihan oikeasti. Onko teillä tapana repiä vuosia sitten arpeutuneet haavatkin auki? Ihmisen mieli kykenee hoitamaan elämän aikana saatuja kolhuja, kun sille annetaan mahdollisuus.
Eiköhän moni ole jo kotonaan nähnyt riittävän hyvin mihin se, johtaa jos ongelmia ei käsitellä. Ei hyviin lopputuloksiin. Toki terapeutti on valittava huolellisesti, jos haluaa edistyä itsensä kanssa.
Elämä ja ihmiset eivät ole täydellisiä. Kaikki tekevät virheitä ja niitä tulee aina, sukupolvesta toiseen, vaikka kuinka juoksisit terapiassa ja vatvoisit vanhempiesi epätäydellisyyttä ja virheitä. Myös sinä tulet tekemään niitä. Sitten sukupolvesta toiseen juostaan terapiassa, kaivetaan hautautuneita muistoja esiin muiden ihmisten virheistä ja epätäydellisyydestä, rikotaan ja tulehdutetaan ihmissuhteita ja parhaimmillaankin mennään itse "helpottuneena" eteenpäin, kun on jätetty jälkeen rikki revityt läheiset. Todellisuudessa olet vain tekosyyllä itsekkäästi purkanut pahan olosi lähimmäisiisi, kun et voinut myöntää että oma vajavaisuutesi, liialliset tavoitteesi tai joku muu nykyelämässä ajoi sinut loppuun. Todella julmaa. Jättäkää edes läheiset rauhaan vatvomisellanne.
Kuvittelet asian tekevän sinusta paremman vanhemman, mutta lapsesi joutuu katsomaan sivusta ja vaistoamaan, kun revit itsesi rikki, käyt syvällä kuilussa menneiden haamujen vuoksi ja parhaimmillaan pääset siitä jotenkin jaloilleen, haavoitettuasi hänen isovanhempiaan. Sitten kun lapsesi on aikuinen, hän tulee syyttämään sinua ongelmistaan tapahtuneen vuoksi. Kierre jatkuu. Sinnittelisit ennemmin edes siihen asti, että lapsesi ovat aikuisia ja ryhtyisit sitten vasta hajottamaan ja repimään muiden elämää oman, itsekkään "traumasi" vuoksi.
Itse olen käsitellyt nämä asiat jo ennen lasten saamista. Lasten saaminen tosin toi joitakin muistoja omasta lapsuudesta pintaan. Siinä vaiheessa oli hyvä kun oli jo aika sinut niiden menneiden tapahtumien kanssa. Jos olisi yrittänyt olla siihen asti vain muistelematta, se olisi ollut tosi paha paikka ja tunnemylläkkä. Sellaisia tunteita on vaikea lakaista vain maton alle kun ne tulee voimalla päälle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
https://www.terve.fi/artikkelit/terapiasta-voi-olla-myos-haittaa
"Professori kuitenkin myöntää, että joissain tapauksissa terapiasta voi olla haittaa.
– Tietyt terapiamuodot voivat lisätä potilaan ongelmia.
Ongelmia aiheuttaneita terapiamuotoja ovat stressinhallintaohjelmat ja -jälkipuinnit (critical incident stress management, CISM ja critical incident stress debriefing, CISD), joita hyödynnetään esimerkiksi traumaattisten tapahtumien käsittelyyn sekä muut muistia käsittelevät menetelmät.
Ongelmat syntyvät, kun kipeät muistot nostetaan esiin. Professori Lilienfeldin mukaan tällainen hoitomuoto ei sovi kaikille."
Ihan oikeasti. Onko teillä tapana repiä vuosia sitten arpeutuneet haavatkin auki? Ihmisen mieli kykenee hoitamaan elämän aikana saatuja kolhuja, kun sille annetaan mahdollisuus.
Eiköhän moni ole jo kotonaan nähnyt riittävän hyvin mihin se, johtaa jos ongelmia ei käsitellä. Ei hyviin lopputuloksiin. Toki terapeutti on valittava huolellisesti, jos haluaa edistyä itsensä kanssa.
Elämä ja ihmiset eivät ole täydellisiä. Kaikki tekevät virheitä ja niitä tulee aina, sukupolvesta toiseen, vaikka kuinka juoksisit terapiassa ja vatvoisit vanhempiesi epätäydellisyyttä ja virheitä. Myös sinä tulet tekemään niitä. Sitten sukupolvesta toiseen juostaan terapiassa, kaivetaan hautautuneita muistoja esiin muiden ihmisten virheistä ja epätäydellisyydestä, rikotaan ja tulehdutetaan ihmissuhteita ja parhaimmillaankin mennään itse "helpottuneena" eteenpäin, kun on jätetty jälkeen rikki revityt läheiset. Todellisuudessa olet vain tekosyyllä itsekkäästi purkanut pahan olosi lähimmäisiisi, kun et voinut myöntää että oma vajavaisuutesi, liialliset tavoitteesi tai joku muu nykyelämässä ajoi sinut loppuun. Todella julmaa. Jättäkää edes läheiset rauhaan vatvomisellanne.
Kuvittelet asian tekevän sinusta paremman vanhemman, mutta lapsesi joutuu katsomaan sivusta ja vaistoamaan, kun revit itsesi rikki, käyt syvällä kuilussa menneiden haamujen vuoksi ja parhaimmillaan pääset siitä jotenkin jaloilleen, haavoitettuasi hänen isovanhempiaan. Sitten kun lapsesi on aikuinen, hän tulee syyttämään sinua ongelmistaan tapahtuneen vuoksi. Kierre jatkuu. Sinnittelisit ennemmin edes siihen asti, että lapsesi ovat aikuisia ja ryhtyisit sitten vasta hajottamaan ja repimään muiden elämää oman, itsekkään "traumasi" vuoksi.
Kirjoittaako tässä nyt sellainen vanhempi, johon oma lapsi on katkaissut välit, kun saanut sekoilusta tarpeekseen?
Ei kirjoittanut. Välit aikuisiin lapsiin ovat hyvät. Aika outoja kuvitelmia sinulla.
Oletko mun serkku, tai sitten tämä on liian yleinen tarina, valitettavasti..
-ap