Lue keskustelun säännöt.
Miten paljon isovanhemmat auttavat teitä lasten kanssa?
Miten paljon saatte apua isovanhemmilta ja millaista?
Silloin kun itse olin lapsi niin:
- Isovanhemmat molemmilta puolilta maksoivat äitini ja minun sairaalamaksut raskaus-ja vauva-ajalta.
- Maksoivat kalusteet vanhempieni kotiin ja osan vauva-tarvikkeista
- Toivat ruokakasseja käydessään
- Toinen mummo siivosi perusteellisesti ja pesi ikkunoita käydessään ja toinen maksoi kotisiivoojan muutamia kertoja.
- Toinen mummo hoiti minua ehkä 4-15 yötä vuodessa n. 3-11-vuotiaana
- Toinen taas ehkä 1-2 viikonloppua kuukaudessa ja useita viikkoja putkeen kesäisin 3-11-vuotiaana.
- Mummot maksoivat harrastuksen ja puhelinlaskun vanhempana
- Antoivat tarvittaessa rahaa vanhemmilleni
- Antoivat paljon rahaa vaatteisiin
- Hoisivat lemmikit ja kukat kotonamme, jos olimme lomalla
- Tarjosivat apua, jos vanhemmat olivat sairaana.
- Maksoivat lääkärikäyntini ja oikomishoidon
Molemmat mummot olivat vielä työelämässä ja toisella oli omia sairauksia. Kumpikin oli myös hoidattanut omia lapsiaan paljon omilla vanhemmillaan.
Minulla on nyt leikki-ikäinen lapsi, jonka isovanhemmilta toivoisin enemmän apua. En niinkään rahallista kuin muuta. Omat vanhempani ovat kuolleet. Isovanhemmat ovat varakkaita ja suht terveitä +60-kymppisiä eläkeläisiä, jotka asuvat kävelymatkan päässä meiltä. He eivät käy kuin syntymäpäivillä. Sanovat kaipaavansa lasta, mutta eivät itse soita tai kyläile ja näkevät ehkä kerran kuukaudessa. Jos menen kylään, eivät puhu kuin lapselle, eivätkä tarjoa mitään, jos en erikseen pyydä. Arvostelu ja mitätöinti heidän puoleltaan on jatkuvaa ja outoa. Jos esim. Kehotan lasta pesemään kädet ennen ruokaa se on turhaa ja lapsi yritetään ohjata pöytään. En siksi mielelläni vietä aikaa heidän kanssaan.
Vapaa-aika menee heillä kotona tv:tä katsoen ja matonhapsuja suoristellen. Lapsi on ollut koko elämänsä aikana ehkä 8 yötä heillä hoidossa. Puheista muille voisi tosin luulla heidän osallistuvan lapsen elämään lähes päivittäin. Mitään käytännön apua esim. siivouksessa on turha pyytää, vaikka olisin miten sairaana.
Omat lapsensa he hoidattivat omilla vanhemmillaan näiden pikkulapsi-ajan. Olen jotenkin pyöristynyt ja mietin mistä tällainen ero johtuu. He eivät erityisemmin pidä minusta, mutta puheiden perusteella lapset ja lastenlapset ovat heille kaikki kaikessa, joten en voi ymmärtää. Tuntuu, että se on pelkkää puhetta, ja että lapsesta ollaan kiinnostuneita vain kun on yleisöä jolle näyttää miten omistautuneita isovanhempia ollaan.
Millaista teillä muilla on ja onko kellään samanlaisia isovanhempia ja miten olette saaneet heitä osallistumaan enemmän lastenne elämään?
Kommentit (670)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kuulu ihan noihin suuriin ikäluokkiin, joita täällä nyt eniten haukutaan, vaan olen syntynyt vähän myöhemmin eli 50-luvun alussa. Mutta mun veli ja sisko on kyllä noita suuria ikäluokkia. Veljellä ei ole lapsia, siskolla on.
Voin kyllä sanoa, että ei minunkaan vanhempani olleet mitään ihannevanhempia, vaikka ei meitä kenelläkään toisilla hoidatettu. Omiin isovanhempiini minulla oli etäiset välit.
Kai minut ja siskoni sitten kuitenkin luokitellaan niihin suurten ikäluokkien edustajiin ja p-vanhempiin, vaikka olemme mekin hoitaneet lapsemme ihan itse ja ilman apuja. Ei minun äitini ottanut kummankaan lapsia hoitoon kuin harvoin ja tosi tarpeeseen ja silloinkin pitkin hampain. Yleensä annoin sitten äidille vielä rahaa lapsen yöhoidosta, kun hän valitti pientä eläkettään. En ole koskaan saanut vanhemmiltani mitään sellaista taloudellistakaan apua, millä olisi ollut jotain merkitystä. Joskus äiti maksoi kahvit, kun kävimme yhdessä jossain. Sekin oli jo suuri uhraus. Lapsille hän osti aina kaikkein halvimmat mahdolliset lahjat, jos osti niitäkään.
Niin ja niistä anopeista. Siskoni "anoppi" oli ns. anoppipuoli eikä lainkaan tekemisissä miehensä lasten kanssa. Oma anoppini taas oli jo niin vanha, ettei tullut kysymykseenkään laittaa lapsia hänelle hoitoon. Hän oli jo ihan kuurokin.
Eli älkää nyt meitä kaikkia suohon survoko. Minä ja siskoni olemme kovasti hoitaneet lastemme lapsia, minä hoitaisin mielelläni vieläkin, mutta kun ovat jo aikaihmisiä. Monilla minun ikäisilläni on nyt vasta ensimmäiset lapsenlapset pieniä, ja joillakin on jo sairauksia. Huomaan myös sen, että tässä iässä tarvitsee jo kunnon yöunet, joten pieni usein heräilevä vauva voisi olla aika haasteellinen. Muuten kyllä ihana. Me olemme siskoni kanssa kyllä muutenkin auttaneet lapsiamme. En nyt lähde tässä niitä asioita luettelemaan, mutta kyllä niistä aika listan saisi varmaan. Eli en kyllä suostu ottamaan harteilleni mitään näistä minun ikäluokkaani kohtaan esitetyistä syytöksistä. Ja ettäkö olisin tosiaan saanut itse viettää huoletonta aikaa ja hoidattaa lapseni vanhemmillani, ei pidä minun kohdallani alkuunkaan paikkaansa.
Joku ihmetteli että mitä tekemistä isovanhemmilla muuta olisi kuin lapsia hoitaa. Siitä sen näkee kuinka huonosti ihmiset osaavat asettua toistensa asemaan. Tässä iässä ei enää asiat tapahdu niin ripeästi ja reippaasti kuin nuorena, joten jo kotityöt vie enemmän aikaa. Minulla on paljon myös sellaisia tehtäviä, joita en voinut ottaa vastaan työssäkäydessäni. Nyt olen mukana monissa järjestöissä, ne tuo sisältöä ja mielenkiintoa elämään ja on niistä hyötyäkin. Minulla on myös pienimuotoista kenneltoimintaa, sekin on sellainen asia, mistä olen aina haaveillut. Eikö eläkkeellä viimein saisi tehdä sitä, mistä on aina pitänyt, mutta ei ole ollut aikaa? Onko naisen elämän oltava aina vain uhrautumista? Kyllä hoitaisin mielelläni nytkin vielä lapsenlapsiani, jos he olisivat pieniä, mutta en ehkä ihan niin paljon enää, kuin silloin aikanaan. Siksi, että lapset on aika lailla voimia kuluttavia, ja vanhana sitä tarvitsee lepoa enemmän kuin ennen. Jo ihan terveydellisistäkin syistä.
1951 on suurta ikäluokkaa.
Suuret ikäluokat ovat 1945-1950 syntyneet eli iältään 74-69 vuotta. Ja suurin osa jo kuollut ja ne jotka ovat elossa, ovat useimmat monisairaita ja toiminta- ja työkyky pysyvästi alentunut.
Monelta on jo otettu auton ajokortti pois, koska reagointikyky on heikentynyt, näkö- ja kuulo heikentynyt, sairauskohtausten riski kasvanut jne.
Ja tällöiselle ollaan vielä antamassa pienet lapset hoitoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä näitä lastensa hylkääjiä on ollut entisissäkin sukupolvissa, ja ei pitäisi olla yllätys, että myös aivan nykyisissä. Mihin näitä lasuja muka tarvitaan, jos kerran nykyvanhemmat on lapsistaan niin hyvin huolehtivia?
Ystäväni tytär hylkäsi 2 vk:n ikäisen lapsensa. Ei vaan viitsinyt hoitaa, häiritsi liikaa bilettämistä.
Äitini yksi ystävä sai elää suurin piirtein yksinään koko lapsuutensa kun yh-äiti kuljeskeli ympäri maata miesten porukoissa ryypäten ja rälläten. Naapurit kuulemma lähinnä huolehtivat, kun ei ollut muitakaan sukulaisia.
Jos vähänkin viitsii tutustua historiaan ja vaikkapa lukea asioista, niin ei tuo oman lapsen hylkääminen ja kaltoin kohteleminen ole ollenkaan vieras asia menneisyydessäkään eikä siis tässäkään ajassa.
Yhden ystäväni kertoman mukaan hänen miehensä sisar haukkui ja sysi koko ajan yhtä lapsistaan, ei antanut tämän tulla ruokapöytään samaan aikaan muiden kanssa eikä katsoa televisiota, yritti työntää tätä kasvatiksi milloin kenellekin, ei pitänyt tästä samalla tavalla huolta kuin muista lapsistaan, koska tämä oli hänen ensimmäisensä ja ns. vahinkolapsi. Raukka sai sitten tuntea sen nahoissaan koko lapsuutensa. Ja ajoi tämän sitten ihan kirjaimellisesti ulos kodistaan kun lapsi tuli täysi-ikäiseksi. Ja tämä tapahtui ihan tässä ajassa.
Kannattaa ottaa isompi otanta, jos haluaa näitä asioita tutkia. Suomessa on ollut vaikka kuinka paljon vanhempiensa hylkäämiä ja kaltoin kohtelemia lapsia kautta historian.
Ja nyt on sitten käsillä nämä uusioperheitten lapset, joitten kohtelu voi olla aika katkeraa. Joskus kun näitäkin palstoja on lukenut, niin herää kysymys, missä on vanhemmuus, missä on inhimillisyys, missä on välittäminen. Avioeron myötä monilta miehiltä tuntuu hukkuvan isyyys kokonaan. Vaikka lapsi periaatteessa tulee isänsä luo sovituksi viikonlopuksi tms., niin isä orjailee siellä vain uuden vaimonsa mielen mukaisesti ymmärtämättä pitää lapsensa puolta yhtään. Veikkaan, että tästä tulee se seuraavien polvien nykyisille vanhemmille osoittama syytösryöppy. Että miten hyvin hoidittekaan tämän leiviskänne.
Itse olen alta 50v mummo. Olen vielä työelämässä. Toinen lapseni on kehitysvammainen ja asuu kanssani, lisäksi hoidan sairasta omaa vanhempaan. Lapsenlastani otan yökylään n. 1krt/kk ja joskus muutama tunti lisäksi päivällä/illalla. ja muutenkin näimme viikottain. Välillä omatunto soimaa kun ei pysty enempään. On vain pakko opetella sanomaan EI, on vain oman jaksamisen takia pidettävä huoli myös itsestään tai kohta minusta ei ole iloa kenellekään ja muutun itse autettavaksi. Lapseni kyllä tietää tilanteen ja on sanonut että lapsenlapsi ei ole mikään velvollisuus ja saan sanoa Ei. Haluja olisi pitää enemmänkin ja tehdä jotain kivaa lapsen kanssa, voimavarat ja aika kuitenkin rajalliset. Ehkä sitten enemmän kun lapsi kasvaa ja on omatoimisempi(taaperoikäinen nyt)☺
Älkää hyvät isovanhemmat polttako itseänne loppuun lastenlasten kanssa. Välillä on hyvä sanoa ei. Pirteänä ja virkeänä jaksaa sitten nauttia lapsenlapsien seurasta. Ja eihän umpiväsyneestä isovanhemmasta ole iloa lapsenlapsellekaan.
Vierailija kirjoitti:
Mikä ihmeen velvollisuus on hoitaa lastenlapsia, kun tämänpäivän isovanhemmat on työelämässä ja lapset tehdään yhä vanhempana.
Säälin äitiäni, hänellä on viisi lastenlasta ja on vielä työelämässä, silti veljeni ja siskoni hoidattavat lapsia ja usein ovat vielä yökylässä, vaikka äitini tekee lähes yksin kotityöt ja hoitaa sairasta ja äksyilevää isääni ja sitten äiti valittaa minulle, kuinka lopen uupunut on ja haikailee minun auttavan ja tulevan hätiin, kun lapset ovat hoidossa.
Ja lasten vierailun jälkeen koti on kuin pommin jäljiltä, eikä lapset tottele mitään ja jokaiselle on tehtävä vielä omat ruuat.
Ja olen yrittänyt tästä sanoa veljelleni ja siskolle, kuinka vievät äitini ennen aikaiseen hautaan, mutta heille oma mukavuus ja elämän helppous menee kaiken edelle.
Minusta olisi reilua, kun niitä lapsia suunnittelette ja hankitte, niin myös isovanhemmilla pitäisi olla siihen päätösvalta, jos ei itsellä löydy kykyä hoitaa lapsiaan tai se oma aika on tärkeämpi.
Ja meillä ei mummo hoitanut meitä, koska oli työelämässä, vaikka asuttiin samassa kaupungissa, vierailtiin vain toistemme luona ja silti minulla on aina ollut läheiset ja lämpimät välit isovanhempiin, vaikka eivät hoitaneet minua.
Myötähäpeä ap. puolesta, jolle pitäisi isovanhempien antaa siivousapua, pestä ikkunat ja laittaa vielä rahahanat auki...missä ihmeen maailmassa sä ap. elät? Oletan sinun olevan aikuinen, vaikka käytöksen perusteella et pysty elämään itsenäistä elämää. Mikä on mennyt vikaan?
Vierailija kirjoitti:
Kyllä näitä lastensa hylkääjiä on ollut entisissäkin sukupolvissa, ja ei pitäisi olla yllätys, että myös aivan nykyisissä. Mihin näitä lasuja muka tarvitaan, jos kerran nykyvanhemmat on lapsistaan niin hyvin huolehtivia?
Ystäväni tytär hylkäsi 2 vk:n ikäisen lapsensa. Ei vaan viitsinyt hoitaa, häiritsi liikaa bilettämistä.
Äitini yksi ystävä sai elää suurin piirtein yksinään koko lapsuutensa kun yh-äiti kuljeskeli ympäri maata miesten porukoissa ryypäten ja rälläten. Naapurit kuulemma lähinnä huolehtivat, kun ei ollut muitakaan sukulaisia.
Jos vähänkin viitsii tutustua historiaan ja vaikkapa lukea asioista, niin ei tuo oman lapsen hylkääminen ja kaltoin kohteleminen ole ollenkaan vieras asia menneisyydessäkään eikä siis tässäkään ajassa.
Yhden ystäväni kertoman mukaan hänen miehensä sisar haukkui ja sysi koko ajan yhtä lapsistaan, ei antanut tämän tulla ruokapöytään samaan aikaan muiden kanssa eikä katsoa televisiota, yritti työntää tätä kasvatiksi milloin kenellekin, ei pitänyt tästä samalla tavalla huolta kuin muista lapsistaan, koska tämä oli hänen ensimmäisensä ja ns. vahinkolapsi. Raukka sai sitten tuntea sen nahoissaan koko lapsuutensa. Ja ajoi tämän sitten ihan kirjaimellisesti ulos kodistaan kun lapsi tuli täysi-ikäiseksi. Ja tämä tapahtui ihan tässä ajassa.
Kannattaa ottaa isompi otanta, jos haluaa näitä asioita tutkia. Suomessa on ollut vaikka kuinka paljon vanhempiensa hylkäämiä ja kaltoin kohtelemia lapsia kautta historian.
Ja nyt on sitten käsillä nämä uusioperheitten lapset, joitten kohtelu voi olla aika katkeraa. Joskus kun näitäkin palstoja on lukenut, niin herää kysymys, missä on vanhemmuus, missä on inhimillisyys, missä on välittäminen. Avioeron myötä monilta miehiltä tuntuu hukkuvan isyyys kokonaan. Vaikka lapsi periaatteessa tulee isänsä luo sovituksi viikonlopuksi tms., niin isä orjailee siellä vain uuden vaimonsa mielen mukaisesti ymmärtämättä pitää lapsensa puolta yhtään. Veikkaan, että tästä tulee se seuraavien polvien nykyisille vanhemmille osoittama syytösryöppy. Että miten hyvin hoidittekaan tämän leiviskänne.
Tää on niin totta, olen itsekin julmasta suvusta ja miehenkin suvussa todella kummallisia käytäntöjä - kukaan ei tunnu kyseenalaistavan edes niitä vaan tottelee kunaina ennenkin on toteltu.
Tässä ketjussa on monia todellisuudesta vieraantuneita pumpulissa kasvaneita, jotka ovat onnistuneet ummistamaan silmät maailman julmuudelta. Ovat naiiveja ja luulevat että kun heillä oli hyvä lapsuus, niin kaikilla on. Kun heitä rakastetaan ja tuetaan, niin kaikilla muillakin on sama.
Voi kuule, ei todella ole. Hyvinvointipalleroiset voisi ottaa laput silmiltään ja katsoa mutä kaikkea kummallista suomeen mahtuu. Sukuja joissa on hylkäämistä, eriarvoistamista, eristämistä ja syrjintää, järkyttävä väkivaltaa ja hirveää vallankäyttöä.
No onhan se kivempi käpertyä omaan vaaleanpunaiseen rakkaudentäyteiseen todellisuuskuplaan. Ja ajatella että huono-osaiset on tyhmiä ja itse ansainneet kohtalonsa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eniten ihmetyttää, että niin monella isovanhemmat asuvat lähellä. Meidän ystäväpiirissä kaikkien vanhemmat asuvat satojen kilometrien päässä. Omat vanhempani jopa Etelä-Amerikassa ja miehen 500 kmn päässä.
Onko meidän kymmenien ystävien porukka jotenkin outo, kun kaikki olemme tulleet Helsinkiin opiskelemaan ja vanhemmat ovat siellä Joensuussa, Kuopiossa, Oulussa, Rovaniemellä, Lieksassa jne. Ja kaikkien vanhemmat ovat vielä töissä, joten heitä nähdään ehkä pari kertaa vuodessa.
Ette ole outoja. Enemmän mietiskelen, millaiset ihmiset ovat jääneet asumaan samalle paikkakunnalle kuin jomman kumman vanhemmat. Yleensä lähdetään opiskelemaan kauemmas yliopistokaupunkeihin ja jäädään sinne.
Vaikka meillä ei ole isovanhemmat lähellä, voimme milloin vain lähteä ulos syömään tai leffaan, koska voimme valita useasta lapsenvahdista, joille tietenkin maksamme palkkaa. Laitoimme joka rappuun ilmoituksen lapsenvahdista ja monta opiskelijaa otti yhteyttä. Ja ystävien kesken on myös hoitorinki. Tänäänkin meillä on kaksi lasta iltakylässä, kun vanhemmat ovat ravintolaillallisella. Hakevat lapset kohta. Asuvat samassa korttelissa.
Jos omat vanhemmat on akateemisia, usein asutaan jo siellä yliopistokaupungissa. Tänne on sitten helppo jäädä opiskelemaan ja myöhemmin samaan kaupunkiin työllistyminenkin on helppoa, kun suhteita on siellä täällä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun katsoo ns menestyjiä, hyvin usein sieltä taustalta paljastuu tukevat, kannustavat ja auttavat vanhemmat. Jotka sen konkreettisen avun lisäksi, antavat rahaa, tarjoavat kontakteja, antavat mökit yms ilmaiseksi käyttöön ja lopulta jättävät vielä ison perinnön.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mutta siis mitä ne mummot sitten tekee jos eivät auta hoidossa yhtään, ikinä? Sehän on ihan luonnollinen jatkumo, niinhän heidänkin äidit ovat auttaneet meidät kasvattamaan. Varsinkin jos mummu on 50+ ja hyväkuntoinen, mihin sen aikansa haluaa käyttää? Istua yksin kotona ja ravata yksin baarissa.
Meitä edeltävä sukupolvi on mätä lellitty laiska sukupolvi. Ovat hoidattaneet omat lapsensa _kokonaan_ omilla vanhemmillaan ja koululla. Siis kun alkoi koulu niin enää ei tarvinnut sitä vähääkään katsoa perään mitä ennen. Yksinään saimme pärjätä.
Oman navan sukupolvi.No mun vanhrmma hoidatti varmaan 60% koko lastenhoitovastuusta munmoilla. Mummot hoiti 4-7 päivänä viikossa, vanhemmat ramppas tansseissa, ravintoloissa, viikonloppulomilla. Noin 3-4 kert vuodessa kävivät etelässä kaksin ja taas munmot hoiti. Koko kesä oltiin mummoilla, eli vanhempien ona 4 vkon loma oli heidän kahden, reissasivat kaksin euroopassa. Mummot hoiti lähes aina.
No kun sit niistä tuli isovanhempia, sanoivat että kukin hoitaa omansa niinkuin hekin on hoitaneet (hah hah, katkeraa huutonaurua) ja eivät ala periaatteestakaan auttamaan yhtään.
Älä ole katkera. Sehän on ihan luonnollista. He ovat olleet itsekkäitä nuorena ja hoidattaneet omat lapsensa isovanhemmilla, miten kuvittelit että he muuttuisivat vanhoina? Aina kuulee sanottavan, että jos isovanhemmat eivät osallistu ja auta tarpeeksi, niin on turha sitten odottaa, että heitä auteltaisiin kun ovat huonommassa kunnossa. Olen nähnyt näitä tapauksia vuosikymmenestä toiseen, ne jotka eniten ovat saaneet vanhemmiltaan apua lastensa hoidossa, ovat niitä jotka vähiten huolehtivat vanhemmistaan aikanaan, kun he tarvitsevat apua. Itsekäs ja epäitsenäinen ihminen nuorena on sitä vanhanakin.
Parhaiten vanhempiaan auttelevat ne lapset, jotka ovat itse hoitaneet omat lapsensa ja ovat halunneet vaivata isovanhempia mahdollisimman vähän. Sekin on ihan luonnollista, vastuuntuntoinen ja itsenäinen ihminen nuorena on sitä vanhanakin. Jos sisarusparvessanne on yksi, joka ottaa vailla omantunnon tuskia kaiken vanhemmistaan irti ja toinen joka koettaa selvitä parhaansa mukaan itse, voitte olla ihan varma että jälkimmäiselle jää vastuu myös vanhemmistanne heidän ikääntyessään ja hän sen myös parhaiten kantaa.
Me emme halunneet ottaa vanhempiamme mukaan perhesuunnitteluun, joten emme asettaneet heille myöskään mitään odotuksia tai vaatimuksia. Päätimme lasten hankinnasta ihan omien resurssiemme pohjalta sekä taloudellisesti että henkisesti, tietäen että kyse on parinkymmenen vuoden vastuusta. Vanehmpiimme meillä oli todella hyvät välit, kävimme usein heidän luonaan kiireettömästi ja lapsen lapset olivat heille rakkaita ja läheisiä. Välillä he kysyivät taloudellisen tai muun avun tarvetta, mutta olemme molemmat kasvaneet nuorena itsenäiseksi, halunneet hankkia omat rahamme ja rakentaa oman elämämme työllämme, joten emme ottaneet rahallista apua vastaan. Lasten lapsille he saivat toki ostaa merkkipäivälahjat vapaasti, tosin siinäkin kerroimme omat mielipiteemme sopivasta tasosta, ettei mennyt ihan överiksi :) Hoitoapua emme halunneet käyttää heiltä pahemmin, korkeintaan kerran vuodessa yön yli omassa kotonamme.
Ajattelimme, että isovanhemmilla on oikeus saada lastenlapsista rusinat pullasta, eli tavata heitä ilman hoito- tai muuta vastuuta. Myös kyläillessä me pidimme huolen kasvatusvastuusta ja siitä, ettei isovanhempien tarvitse ruveta heitä komentelemaan. Kysehän oli meidän lapsista ja perheestä, olisi tuntunut oudolta pistää omia vanhempiamme vastuuseen meidän tekemistä ratkaisuista, emmehän kysyneet lupaa vanhemmiltamme lasten hankintaankaan :) Isovanhemmat vaikuttivat hyvin tyytyväisiltä järjestelyyn, joskus vain saattoivat kantaa huolta ja kysyä, että pärjäämmekö varmasti. Sanoimme totuudenmukaisesti että kyllä pärjäämme oikein hyvin, teidän ei tarvitse murehtia ja huolehtia. Myöhemmin kun vanhempamme menivät huonoon kuntoon, auttelimme luonnollisesti heitä niin viranomais- kuin käytännön asioissakin sen minkä oli tarpeen. Miksikö? Koska vanha ihminen ei enää selviä itse, hän tarvitsee apua ja me tietenkin nuorina ja keski-ikäisinä olimme ne, jotka ovat parhaassa kunnossa.
Onpa tekopyhää.
Sinun on todella helppo tehdä ”itsenäisiä hurskaita oäätöksiä” kun takaraivossasi on koko ajan tieto, että joku auttaa kyllä, jos tulee avuntarve. Löytyy myötätuntoa, lisäkäsiä ja rahaa.
Vähän sama juttu kuin rikkaan köyhäily. Se on kiva harrastus, kun koko ajan tietää, että sen voi lopettaa halutessaan.
Ei ole tekopyhää. Luepa kirjoitukseni uudestaan, ymmärsit sen väärin. Emme ole lasten hankintaa suunnitellessamme laskeneet mitään omien vanhempiemme varaan, vaan päinvastoin. Emme ole myöskään halunneet heitä takaajiksi tms. Suunnittelimme lasten hankinnat ja muun elämämme siltä pohjalta, ettemme ole missään tilanteessa riippuvaisia omista vanhemmistamme. Eihän jonkun yksittäisen ihmisen/ihmisten varaan voi omaa elämää rakentaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kun katsoo ns menestyjiä, hyvin usein sieltä taustalta paljastuu tukevat, kannustavat ja auttavat vanhemmat. Jotka sen konkreettisen avun lisäksi, antavat rahaa, tarjoavat kontakteja, antavat mökit yms ilmaiseksi käyttöön ja lopulta jättävät vielä ison perinnön.
Myös luuserien vanhemmat ovat usein tuollaisia. Kun saa kaiken liian helpolla ansaitsematta itse, ihmisestä tulee vetelys.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun katsoo ns menestyjiä, hyvin usein sieltä taustalta paljastuu tukevat, kannustavat ja auttavat vanhemmat. Jotka sen konkreettisen avun lisäksi, antavat rahaa, tarjoavat kontakteja, antavat mökit yms ilmaiseksi käyttöön ja lopulta jättävät vielä ison perinnön.
Myös luuserien vanhemmat ovat usein tuollaisia. Kun saa kaiken liian helpolla ansaitsematta itse, ihmisestä tulee vetelys.
Ei se että vanhempi tukee, auttaa ja kannustaa tarkoita sitä, ettei lapseltakin vaadittaisi.
Sen sijaan tuen ja kannustuksen puute romahduttaa usein ihmisen, vaikka tämä itse raataisi ja yrittäisi koko ajan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mutta siis mitä ne mummot sitten tekee jos eivät auta hoidossa yhtään, ikinä? Sehän on ihan luonnollinen jatkumo, niinhän heidänkin äidit ovat auttaneet meidät kasvattamaan. Varsinkin jos mummu on 50+ ja hyväkuntoinen, mihin sen aikansa haluaa käyttää? Istua yksin kotona ja ravata yksin baarissa.
Meitä edeltävä sukupolvi on mätä lellitty laiska sukupolvi. Ovat hoidattaneet omat lapsensa _kokonaan_ omilla vanhemmillaan ja koululla. Siis kun alkoi koulu niin enää ei tarvinnut sitä vähääkään katsoa perään mitä ennen. Yksinään saimme pärjätä.
Oman navan sukupolvi.No mun vanhrmma hoidatti varmaan 60% koko lastenhoitovastuusta munmoilla. Mummot hoiti 4-7 päivänä viikossa, vanhemmat ramppas tansseissa, ravintoloissa, viikonloppulomilla. Noin 3-4 kert vuodessa kävivät etelässä kaksin ja taas munmot hoiti. Koko kesä oltiin mummoilla, eli vanhempien ona 4 vkon loma oli heidän kahden, reissasivat kaksin euroopassa. Mummot hoiti lähes aina.
No kun sit niistä tuli isovanhempia, sanoivat että kukin hoitaa omansa niinkuin hekin on hoitaneet (hah hah, katkeraa huutonaurua) ja eivät ala periaatteestakaan auttamaan yhtään.
Älä ole katkera. Sehän on ihan luonnollista. He ovat olleet itsekkäitä nuorena ja hoidattaneet omat lapsensa isovanhemmilla, miten kuvittelit että he muuttuisivat vanhoina? Aina kuulee sanottavan, että jos isovanhemmat eivät osallistu ja auta tarpeeksi, niin on turha sitten odottaa, että heitä auteltaisiin kun ovat huonommassa kunnossa. Olen nähnyt näitä tapauksia vuosikymmenestä toiseen, ne jotka eniten ovat saaneet vanhemmiltaan apua lastensa hoidossa, ovat niitä jotka vähiten huolehtivat vanhemmistaan aikanaan, kun he tarvitsevat apua. Itsekäs ja epäitsenäinen ihminen nuorena on sitä vanhanakin.
Parhaiten vanhempiaan auttelevat ne lapset, jotka ovat itse hoitaneet omat lapsensa ja ovat halunneet vaivata isovanhempia mahdollisimman vähän. Sekin on ihan luonnollista, vastuuntuntoinen ja itsenäinen ihminen nuorena on sitä vanhanakin. Jos sisarusparvessanne on yksi, joka ottaa vailla omantunnon tuskia kaiken vanhemmistaan irti ja toinen joka koettaa selvitä parhaansa mukaan itse, voitte olla ihan varma että jälkimmäiselle jää vastuu myös vanhemmistanne heidän ikääntyessään ja hän sen myös parhaiten kantaa.
Me emme halunneet ottaa vanhempiamme mukaan perhesuunnitteluun, joten emme asettaneet heille myöskään mitään odotuksia tai vaatimuksia. Päätimme lasten hankinnasta ihan omien resurssiemme pohjalta sekä taloudellisesti että henkisesti, tietäen että kyse on parinkymmenen vuoden vastuusta. Vanehmpiimme meillä oli todella hyvät välit, kävimme usein heidän luonaan kiireettömästi ja lapsen lapset olivat heille rakkaita ja läheisiä. Välillä he kysyivät taloudellisen tai muun avun tarvetta, mutta olemme molemmat kasvaneet nuorena itsenäiseksi, halunneet hankkia omat rahamme ja rakentaa oman elämämme työllämme, joten emme ottaneet rahallista apua vastaan. Lasten lapsille he saivat toki ostaa merkkipäivälahjat vapaasti, tosin siinäkin kerroimme omat mielipiteemme sopivasta tasosta, ettei mennyt ihan överiksi :) Hoitoapua emme halunneet käyttää heiltä pahemmin, korkeintaan kerran vuodessa yön yli omassa kotonamme.
Ajattelimme, että isovanhemmilla on oikeus saada lastenlapsista rusinat pullasta, eli tavata heitä ilman hoito- tai muuta vastuuta. Myös kyläillessä me pidimme huolen kasvatusvastuusta ja siitä, ettei isovanhempien tarvitse ruveta heitä komentelemaan. Kysehän oli meidän lapsista ja perheestä, olisi tuntunut oudolta pistää omia vanhempiamme vastuuseen meidän tekemistä ratkaisuista, emmehän kysyneet lupaa vanhemmiltamme lasten hankintaankaan :) Isovanhemmat vaikuttivat hyvin tyytyväisiltä järjestelyyn, joskus vain saattoivat kantaa huolta ja kysyä, että pärjäämmekö varmasti. Sanoimme totuudenmukaisesti että kyllä pärjäämme oikein hyvin, teidän ei tarvitse murehtia ja huolehtia. Myöhemmin kun vanhempamme menivät huonoon kuntoon, auttelimme luonnollisesti heitä niin viranomais- kuin käytännön asioissakin sen minkä oli tarpeen. Miksikö? Koska vanha ihminen ei enää selviä itse, hän tarvitsee apua ja me tietenkin nuorina ja keski-ikäisinä olimme ne, jotka ovat parhaassa kunnossa.
Onpa tekopyhää.
Sinun on todella helppo tehdä ”itsenäisiä hurskaita oäätöksiä” kun takaraivossasi on koko ajan tieto, että joku auttaa kyllä, jos tulee avuntarve. Löytyy myötätuntoa, lisäkäsiä ja rahaa.
Vähän sama juttu kuin rikkaan köyhäily. Se on kiva harrastus, kun koko ajan tietää, että sen voi lopettaa halutessaan.
Ei ole tekopyhää. Luepa kirjoitukseni uudestaan, ymmärsit sen väärin. Emme ole lasten hankintaa suunnitellessamme laskeneet mitään omien vanhempiemme varaan, vaan päinvastoin. Emme ole myöskään halunneet heitä takaajiksi tms. Suunnittelimme lasten hankinnat ja muun elämämme siltä pohjalta, ettemme ole missään tilanteessa riippuvaisia omista vanhemmistamme. Eihän jonkun yksittäisen ihmisen/ihmisten varaan voi omaa elämää rakentaa.
Silti koko ajan ja aina TIEDÄT että jos jotain tapahtuu, et ole yksin.
Sen sijaan että koko ajan tietäisit, että jos vaikka sairastut, ainoa mikä auttaa on huostaanottava sosiaaliviranomainen.
Tiedät myös että riittää että elät rahoillasi ja silti vanhemmiltasi jää esim lapsillesi omaisuutta. Sen sijaan että tietäisit että kaikki riippuu vain ja ainoastaan omasta raadannastasi.
Olet tyypillinen typerä pullamössö, joka näihin ketjuihin rientää opastamaan ja neuvomaan.
Olen surkeista oloista, siis todella huono koti, väkivaltaa, mt-ongelmaa, tunnevammaisuutta, rakkaudeton lapsia vihaava äiti, osykopaatti lapsenhakkaaja isä, vanhemmat hylkäsi mut kokonaan täysi-ikäistyttyäni.
Olen hirveällä sisulla ja raivoisalla vimmalla taistellut tieni ”menestyjäksi”. Olivihan helvetin rankkaa ja uskallan väittää että ei monelta onnistu jos tausta on sama. Mitään apua tai tukea en saanut koskaan.
Siivoamalla maksoin lukion ja asunnon, tein kolmea työtä rahoittaakseni yliopiston, heräsin viideksi töihin aamulla ja sieltä luennolle.
Olin aina uupunut, väsynyt, en päässyt juhlimaan, näin välillä nälkää, ei voinut ostaa oppikirjoja tai muita materiaaleja joten jouduin tenttimään välillä myöhässä.
Valmistuin hyvin arvosanoin ja pääsin töihin, jossa tunteja laskematta ja mistään valittamatta etenin. Msksoin opintolainoja ja säästin asuntolainaan (koska takaajia ei tietenkään ollut)
No se siitä, nykyään olen ison organisaatin johtaja ja pärjään hyvin. Mutta se jäi elävästi mieleen miten olin kummajainen yliopistossa. Muiden vanhemmat antoi rahaa, osti auton, jotkut asunnon lapsilleen. Mun lisäksi vain 1 muu oli huonosta kodista ja huonoista oloista, loput 4000 hyvien perheiden lapsia.
Hyvän perheen lapsen on helppo sanoa että oma valinta, jokainen voi menestyä. Voi kyllä, mutta huonon perheen lapselle tie on sata kertaa raskasmpi kulkea. Mulla ei ollut ketään sukulaista tukena, vanhempia ei kiinnostanut mun vslmistujaiset, häät, lasteni ristiäiset. Eivät tiedä lasteni ikiä tai nimiä kun koskaan eivät ole vaivautuneet tapaamaan.
Tsemppiä kaikille kurjien vanhempien lapsille. Vika ei ole teidän vaan paskojen vanhempien. Älkää kuunnelko kun hyväosaiset teitä haukkuu ja syyllistää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mutta siis mitä ne mummot sitten tekee jos eivät auta hoidossa yhtään, ikinä? Sehän on ihan luonnollinen jatkumo, niinhän heidänkin äidit ovat auttaneet meidät kasvattamaan. Varsinkin jos mummu on 50+ ja hyväkuntoinen, mihin sen aikansa haluaa käyttää? Istua yksin kotona ja ravata yksin baarissa.
Meitä edeltävä sukupolvi on mätä lellitty laiska sukupolvi. Ovat hoidattaneet omat lapsensa _kokonaan_ omilla vanhemmillaan ja koululla. Siis kun alkoi koulu niin enää ei tarvinnut sitä vähääkään katsoa perään mitä ennen. Yksinään saimme pärjätä.
Oman navan sukupolvi.No mun vanhrmma hoidatti varmaan 60% koko lastenhoitovastuusta munmoilla. Mummot hoiti 4-7 päivänä viikossa, vanhemmat ramppas tansseissa, ravintoloissa, viikonloppulomilla. Noin 3-4 kert vuodessa kävivät etelässä kaksin ja taas munmot hoiti. Koko kesä oltiin mummoilla, eli vanhempien ona 4 vkon loma oli heidän kahden, reissasivat kaksin euroopassa. Mummot hoiti lähes aina.
No kun sit niistä tuli isovanhempia, sanoivat että kukin hoitaa omansa niinkuin hekin on hoitaneet (hah hah, katkeraa huutonaurua) ja eivät ala periaatteestakaan auttamaan yhtään.
Älä ole katkera. Sehän on ihan luonnollista. He ovat olleet itsekkäitä nuorena ja hoidattaneet omat lapsensa isovanhemmilla, miten kuvittelit että he muuttuisivat vanhoina? Aina kuulee sanottavan, että jos isovanhemmat eivät osallistu ja auta tarpeeksi, niin on turha sitten odottaa, että heitä auteltaisiin kun ovat huonommassa kunnossa. Olen nähnyt näitä tapauksia vuosikymmenestä toiseen, ne jotka eniten ovat saaneet vanhemmiltaan apua lastensa hoidossa, ovat niitä jotka vähiten huolehtivat vanhemmistaan aikanaan, kun he tarvitsevat apua. Itsekäs ja epäitsenäinen ihminen nuorena on sitä vanhanakin.
Parhaiten vanhempiaan auttelevat ne lapset, jotka ovat itse hoitaneet omat lapsensa ja ovat halunneet vaivata isovanhempia mahdollisimman vähän. Sekin on ihan luonnollista, vastuuntuntoinen ja itsenäinen ihminen nuorena on sitä vanhanakin. Jos sisarusparvessanne on yksi, joka ottaa vailla omantunnon tuskia kaiken vanhemmistaan irti ja toinen joka koettaa selvitä parhaansa mukaan itse, voitte olla ihan varma että jälkimmäiselle jää vastuu myös vanhemmistanne heidän ikääntyessään ja hän sen myös parhaiten kantaa.
Me emme halunneet ottaa vanhempiamme mukaan perhesuunnitteluun, joten emme asettaneet heille myöskään mitään odotuksia tai vaatimuksia. Päätimme lasten hankinnasta ihan omien resurssiemme pohjalta sekä taloudellisesti että henkisesti, tietäen että kyse on parinkymmenen vuoden vastuusta. Vanehmpiimme meillä oli todella hyvät välit, kävimme usein heidän luonaan kiireettömästi ja lapsen lapset olivat heille rakkaita ja läheisiä. Välillä he kysyivät taloudellisen tai muun avun tarvetta, mutta olemme molemmat kasvaneet nuorena itsenäiseksi, halunneet hankkia omat rahamme ja rakentaa oman elämämme työllämme, joten emme ottaneet rahallista apua vastaan. Lasten lapsille he saivat toki ostaa merkkipäivälahjat vapaasti, tosin siinäkin kerroimme omat mielipiteemme sopivasta tasosta, ettei mennyt ihan överiksi :) Hoitoapua emme halunneet käyttää heiltä pahemmin, korkeintaan kerran vuodessa yön yli omassa kotonamme.
Ajattelimme, että isovanhemmilla on oikeus saada lastenlapsista rusinat pullasta, eli tavata heitä ilman hoito- tai muuta vastuuta. Myös kyläillessä me pidimme huolen kasvatusvastuusta ja siitä, ettei isovanhempien tarvitse ruveta heitä komentelemaan. Kysehän oli meidän lapsista ja perheestä, olisi tuntunut oudolta pistää omia vanhempiamme vastuuseen meidän tekemistä ratkaisuista, emmehän kysyneet lupaa vanhemmiltamme lasten hankintaankaan :) Isovanhemmat vaikuttivat hyvin tyytyväisiltä järjestelyyn, joskus vain saattoivat kantaa huolta ja kysyä, että pärjäämmekö varmasti. Sanoimme totuudenmukaisesti että kyllä pärjäämme oikein hyvin, teidän ei tarvitse murehtia ja huolehtia. Myöhemmin kun vanhempamme menivät huonoon kuntoon, auttelimme luonnollisesti heitä niin viranomais- kuin käytännön asioissakin sen minkä oli tarpeen. Miksikö? Koska vanha ihminen ei enää selviä itse, hän tarvitsee apua ja me tietenkin nuorina ja keski-ikäisinä olimme ne, jotka ovat parhaassa kunnossa.
Onpa tekopyhää.
Sinun on todella helppo tehdä ”itsenäisiä hurskaita oäätöksiä” kun takaraivossasi on koko ajan tieto, että joku auttaa kyllä, jos tulee avuntarve. Löytyy myötätuntoa, lisäkäsiä ja rahaa.
Vähän sama juttu kuin rikkaan köyhäily. Se on kiva harrastus, kun koko ajan tietää, että sen voi lopettaa halutessaan.
Ei ole tekopyhää. Luepa kirjoitukseni uudestaan, ymmärsit sen väärin. Emme ole lasten hankintaa suunnitellessamme laskeneet mitään omien vanhempiemme varaan, vaan päinvastoin. Emme ole myöskään halunneet heitä takaajiksi tms. Suunnittelimme lasten hankinnat ja muun elämämme siltä pohjalta, ettemme ole missään tilanteessa riippuvaisia omista vanhemmistamme. Eihän jonkun yksittäisen ihmisen/ihmisten varaan voi omaa elämää rakentaa.
Silti koko ajan ja aina TIEDÄT että jos jotain tapahtuu, et ole yksin.
Sen sijaan että koko ajan tietäisit, että jos vaikka sairastut, ainoa mikä auttaa on huostaanottava sosiaaliviranomainen.
Tiedät myös että riittää että elät rahoillasi ja silti vanhemmiltasi jää esim lapsillesi omaisuutta. Sen sijaan että tietäisit että kaikki riippuu vain ja ainoastaan omasta raadannastasi.
Olet tyypillinen typerä pullamössö, joka näihin ketjuihin rientää opastamaan ja neuvomaan.
Jep sanaa mieltä, tää pullamössö ylevänä selitti että emne hoidata lapsia isovsnhemmilla (vaikka ne hoitaakin ja on aina valmiina auttamaan). Enme ota niiltä lainantakausta (mutta tiedämme että heti auttavat jos paha paikka tulee)
Hyväosaiset on niin uunoja.
Neljästä isovanhemmasta 1 on kuollut, 2 asuu ulkomailla ja 1 asuu lähellä. Lähelläasuvaa tavataan useasti kuukaudessa, mutta lapsia hoitaa harvoin. Esikoista piti yhden yön kun synnytin kuopusta. Muuten eivät ole yökylässä olleetkaan, pari kertaa olemme kyllä leffassa käyneet miehen kanssa. Kesällä on vuosipäivä tulossa joten ajattelin kysyä...
Ulkomailla asuvia nähdään säännöllisesti ja käydään yhdessä jossain porukalla. Lapsia en jättäisi näille hoitoon, korkeintaan kaupassakäynnin ajaksi. Kyseessä minun ja mieheni isät, asuvat eri maissa siis.
Taloudellista apua tulee joululahjojen muodossa. Silloin pyydän surutta mahdollisimman paljon tarpeellisia asioita lahjaksi, koska kaikki isovanhemmat ovat kuitenkin hyvin toimeentulevia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nauttikaa elämästä. Matkustelkaa ja syökää välillä paremmassa ravintolassa. Ootte sen ansainneet eläkeläiset.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun katsoo ns menestyjiä, hyvin usein sieltä taustalta paljastuu tukevat, kannustavat ja auttavat vanhemmat. Jotka sen konkreettisen avun lisäksi, antavat rahaa, tarjoavat kontakteja, antavat mökit yms ilmaiseksi käyttöön ja lopulta jättävät vielä ison perinnön.
Myös luuserien vanhemmat ovat usein tuollaisia. Kun saa kaiken liian helpolla ansaitsematta itse, ihmisestä tulee vetelys.
Ei se että vanhempi tukee, auttaa ja kannustaa tarkoita sitä, ettei lapseltakin vaadittaisi.
Sen sijaan tuen ja kannustuksen puute romahduttaa usein ihmisen, vaikka tämä itse raataisi ja yrittäisi koko ajan.
Kannustuksesta olen täysin samaa mieltä. Kasvoin kolmen sisarukseni kanssa tavallisessa työläisperheessä. Vanhempamme olivat ahkeria ja toimeliaita. Lapsia kohtaan he olivat kannustavia ja rohkaisivat omatoimisuuteen ja itsenäisyyteen sekä kannustivat hankkimaan niin hyvän koulutuksen mihin kyvyt riittää, mutta samalla korostivat että ammatin on oltava sellainen, jossa arvelee viihtyvänsä. Meistä kaikista tuli korkeasti koulutettuja mieluisalle alalle. Vanhemmat olisivat kyllä halunneet kohtuullisen pienistä tuloistaan tukea opiskelua, mutta hankimme työtä jo alaikäisenä ja itse perehdyin myös sijoittamiseen emmekä halunneet kuormittaa heitä taloudellisesti aikuisena. Vanhemmilla ei ollut autoa, joten auttelimme heitä esimerkiksi sairaalareissuilla jo nuorena, kun heidän terveys ei ollut paras mahdollinen vuosikymmenien ruumiillisen työn jäljiltä.
Niinpä sain ostettua oman asunnon heti opiskelujen päätyttyä, jolloin olin myös avioitunut. Minä ja yksi sisaruksistani hankimme myös lapsia. Noin kerran vuodessa kehtasimme ottaa vastaan lastenhoitoapua yön yli, mutta muuten halusimme ehdottomasti viettää esimerkiksi lomat lasten kanssa. Tapasimme isovanhempia lähinnä kyläillessä perheenä. Olemme keränneet varallisuutemme työllämme ja sijoituksilla ja ohittaneet monta kultalusikka suussa syntynyttä koulukaveria, jotka ovat kyllä saaneet jos jonkinmoista apua vanhemmiltaan. Perintöjä emme juuri saaneet, muutama tuhatta euroa nuppia kohden, mutta emme mitään ole odottaneetkaan.
Paras lahja omilta vanhemmiltani oli mainitsemasi kannustavan asenteen lisäksi rohkaisu itsenäisyyteen, oma-aloitteisuuteen, ahkeruuteen ja positiivisuuteen. He eivät jättäneet heitteille, mutta eivät todellakaan olleet mitään helikopterivanhempia. Jokainen ajattelee omalla tavallaan ja varmasti moni pystyy ottamaan aikuisenakin vanhemmiltaan vastaan huomattavastikin taloudellista ja muuta apua ilman tunnon tuskia, mutta itse olimme kasvaneet itsenäisyyteen jo nuorena ja olisimme kokeneet noloksi, että perheen perustettuamme olisimme riippuvaisia vanhemmistamme, ikäänkuin napanuora ei olisi koskaan poikki.
Hyvä on osata sanoa isovanhemman myös ei jos on omiakin menoja tai väsynyt. Lapset täytyy hoitaa itse joskus voi pyytää apua.
Naapurin mummeli on hoitanut tyttöjensä lapset ja koirat ja kissat. Kun lapsenlapset kasvoi teineiksi, ei heitä ole enää näkynyt mummolassa. Ei sen puoleen niitä omiakaan lapsia, muuta kuin nakkaamassa koirat hoitoon.
Nyt on mummelilla ollut aivoverenkiertohäiriöitä ja askel lyhentynyt ja välillä ei tiedä, missä on. Ei ole näkynyt apuna lapsia, ei lapsenlapsia. Me naapurit tätä mummelia auttelemme, että pystyy asumaan kotonaan. Eli tässä näkyy se ajatus, että käytetään vanhat ensin loppuun ja heitetään ne sitten nurkkaan.
Vierailija kirjoitti:
Naapurin mummeli on hoitanut tyttöjensä lapset ja koirat ja kissat. Kun lapsenlapset kasvoi teineiksi, ei heitä ole enää näkynyt mummolassa. Ei sen puoleen niitä omiakaan lapsia, muuta kuin nakkaamassa koirat hoitoon.
Nyt on mummelilla ollut aivoverenkiertohäiriöitä ja askel lyhentynyt ja välillä ei tiedä, missä on. Ei ole näkynyt apuna lapsia, ei lapsenlapsia. Me naapurit tätä mummelia auttelemme, että pystyy asumaan kotonaan. Eli tässä näkyy se ajatus, että käytetään vanhat ensin loppuun ja heitetään ne sitten nurkkaan.
No ei kaikki mene tasan elämässä. Mummeli antoi kuitenkin suuren rakkauden lahjan lapsilleen ja lapsenlapsilleen. Mun vittumaiset vanhemmat antoivat mulle väkivallan ja nöyryyttämisen ja muutaman luunmurtuman sekä koko aikuisiän yksin ilman apua ja tukea.
Vaikka molemmilla olisi yksinäistä vanhuksena, toinen on silti arvokas ja kunnioitettava ja toinen esimerkki halveksuttava paska. Voit päätellä kumpi on kumpi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun katsoo ns menestyjiä, hyvin usein sieltä taustalta paljastuu tukevat, kannustavat ja auttavat vanhemmat. Jotka sen konkreettisen avun lisäksi, antavat rahaa, tarjoavat kontakteja, antavat mökit yms ilmaiseksi käyttöön ja lopulta jättävät vielä ison perinnön.
Myös luuserien vanhemmat ovat usein tuollaisia. Kun saa kaiken liian helpolla ansaitsematta itse, ihmisestä tulee vetelys.
Ei se että vanhempi tukee, auttaa ja kannustaa tarkoita sitä, ettei lapseltakin vaadittaisi.
Sen sijaan tuen ja kannustuksen puute romahduttaa usein ihmisen, vaikka tämä itse raataisi ja yrittäisi koko ajan.
Kannustuksesta olen täysin samaa mieltä. Kasvoin kolmen sisarukseni kanssa tavallisessa työläisperheessä. Vanhempamme olivat ahkeria ja toimeliaita. Lapsia kohtaan he olivat kannustavia ja rohkaisivat omatoimisuuteen ja itsenäisyyteen sekä kannustivat hankkimaan niin hyvän koulutuksen mihin kyvyt riittää, mutta samalla korostivat että ammatin on oltava sellainen, jossa arvelee viihtyvänsä. Meistä kaikista tuli korkeasti koulutettuja mieluisalle alalle. Vanhemmat olisivat kyllä halunneet kohtuullisen pienistä tuloistaan tukea opiskelua, mutta hankimme työtä jo alaikäisenä ja itse perehdyin myös sijoittamiseen emmekä halunneet kuormittaa heitä taloudellisesti aikuisena. Vanhemmilla ei ollut autoa, joten auttelimme heitä esimerkiksi sairaalareissuilla jo nuorena, kun heidän terveys ei ollut paras mahdollinen vuosikymmenien ruumiillisen työn jäljiltä.
Niinpä sain ostettua oman asunnon heti opiskelujen päätyttyä, jolloin olin myös avioitunut. Minä ja yksi sisaruksistani hankimme myös lapsia. Noin kerran vuodessa kehtasimme ottaa vastaan lastenhoitoapua yön yli, mutta muuten halusimme ehdottomasti viettää esimerkiksi lomat lasten kanssa. Tapasimme isovanhempia lähinnä kyläillessä perheenä. Olemme keränneet varallisuutemme työllämme ja sijoituksilla ja ohittaneet monta kultalusikka suussa syntynyttä koulukaveria, jotka ovat kyllä saaneet jos jonkinmoista apua vanhemmiltaan. Perintöjä emme juuri saaneet, muutama tuhatta euroa nuppia kohden, mutta emme mitään ole odottaneetkaan.
Paras lahja omilta vanhemmiltani oli mainitsemasi kannustavan asenteen lisäksi rohkaisu itsenäisyyteen, oma-aloitteisuuteen, ahkeruuteen ja positiivisuuteen. He eivät jättäneet heitteille, mutta eivät todellakaan olleet mitään helikopterivanhempia. Jokainen ajattelee omalla tavallaan ja varmasti moni pystyy ottamaan aikuisenakin vanhemmiltaan vastaan huomattavastikin taloudellista ja muuta apua ilman tunnon tuskia, mutta itse olimme kasvaneet itsenäisyyteen jo nuorena ja olisimme kokeneet noloksi, että perheen perustettuamme olisimme riippuvaisia vanhemmistamme, ikäänkuin napanuora ei olisi koskaan poikki.
Niin. Sinä olet keskivertotallaaja. Et menestyjä.
Uskomaton ketju. Ja kuinka nykyään jotkut vanhemmat elävät vielä vanhempiensa kautta ja ovat riippuvaisia isovanhemmista ja heidän lastenhoitoavusta, siivouksesta jopa rahasta ja ikkunan pesusta.
Onko teillä perheessä myös määräysvalta isovanhemmilla, mitä teette tai jätätte tekemättä. Tai miten kasvatetaan lapset tai mitkä arvot he saavat elämälleen.
Ja monessa perheessä kun ei ole lainkaan isovanhempia ja tulevaisuudessa yhä useammin, kun lapset tehdään yhä vanhempana.
Me ei edes ole kaivattu isovanhempien apua tai rahaa, kun lasten syntyessä miehen vanhemmat olivat kuolleet muutamaa vuotta aikaisemmin ja omat vanhempani kuolivat yllättäen kun olin lapsi. Ja näin on monella ystävälläkin.
Ainoa asia mitä on toivottu, on ollut, että lapset olisivat saaneet tutustua isovanhempiinsa, mutta sekin ilman hoitovastuuta.
Eikä tulisi mielenkään odottaa siivous tai rahallista apua sukulaisilta, kun usein samalla menettää asioihinsa itsemääräämisoikeuden ja antajalla on sanansa sanottavansa asioihin.