Lue keskustelun säännöt.
Miten paljon isovanhemmat auttavat teitä lasten kanssa?
Miten paljon saatte apua isovanhemmilta ja millaista?
Silloin kun itse olin lapsi niin:
- Isovanhemmat molemmilta puolilta maksoivat äitini ja minun sairaalamaksut raskaus-ja vauva-ajalta.
- Maksoivat kalusteet vanhempieni kotiin ja osan vauva-tarvikkeista
- Toivat ruokakasseja käydessään
- Toinen mummo siivosi perusteellisesti ja pesi ikkunoita käydessään ja toinen maksoi kotisiivoojan muutamia kertoja.
- Toinen mummo hoiti minua ehkä 4-15 yötä vuodessa n. 3-11-vuotiaana
- Toinen taas ehkä 1-2 viikonloppua kuukaudessa ja useita viikkoja putkeen kesäisin 3-11-vuotiaana.
- Mummot maksoivat harrastuksen ja puhelinlaskun vanhempana
- Antoivat tarvittaessa rahaa vanhemmilleni
- Antoivat paljon rahaa vaatteisiin
- Hoisivat lemmikit ja kukat kotonamme, jos olimme lomalla
- Tarjosivat apua, jos vanhemmat olivat sairaana.
- Maksoivat lääkärikäyntini ja oikomishoidon
Molemmat mummot olivat vielä työelämässä ja toisella oli omia sairauksia. Kumpikin oli myös hoidattanut omia lapsiaan paljon omilla vanhemmillaan.
Minulla on nyt leikki-ikäinen lapsi, jonka isovanhemmilta toivoisin enemmän apua. En niinkään rahallista kuin muuta. Omat vanhempani ovat kuolleet. Isovanhemmat ovat varakkaita ja suht terveitä +60-kymppisiä eläkeläisiä, jotka asuvat kävelymatkan päässä meiltä. He eivät käy kuin syntymäpäivillä. Sanovat kaipaavansa lasta, mutta eivät itse soita tai kyläile ja näkevät ehkä kerran kuukaudessa. Jos menen kylään, eivät puhu kuin lapselle, eivätkä tarjoa mitään, jos en erikseen pyydä. Arvostelu ja mitätöinti heidän puoleltaan on jatkuvaa ja outoa. Jos esim. Kehotan lasta pesemään kädet ennen ruokaa se on turhaa ja lapsi yritetään ohjata pöytään. En siksi mielelläni vietä aikaa heidän kanssaan.
Vapaa-aika menee heillä kotona tv:tä katsoen ja matonhapsuja suoristellen. Lapsi on ollut koko elämänsä aikana ehkä 8 yötä heillä hoidossa. Puheista muille voisi tosin luulla heidän osallistuvan lapsen elämään lähes päivittäin. Mitään käytännön apua esim. siivouksessa on turha pyytää, vaikka olisin miten sairaana.
Omat lapsensa he hoidattivat omilla vanhemmillaan näiden pikkulapsi-ajan. Olen jotenkin pyöristynyt ja mietin mistä tällainen ero johtuu. He eivät erityisemmin pidä minusta, mutta puheiden perusteella lapset ja lastenlapset ovat heille kaikki kaikessa, joten en voi ymmärtää. Tuntuu, että se on pelkkää puhetta, ja että lapsesta ollaan kiinnostuneita vain kun on yleisöä jolle näyttää miten omistautuneita isovanhempia ollaan.
Millaista teillä muilla on ja onko kellään samanlaisia isovanhempia ja miten olette saaneet heitä osallistumaan enemmän lastenne elämään?
Kommentit (670)
Kaikki viikonloput meidän lapset isovanhemmilla. Molemmat tehdään 12h työtä arkena.
Ollaan kyllä ansaittu vapaamme yhdessä, laatuaikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meillä on ihanat isovanhemmat. Miehen vanhemmat ottaa lapset aina joka toinen viikko moneksi päiväksi, että saadaan levätä. Minun vanhemmat taas vuoroviikkoina katsoo viisikin päivää putkeen, että saamme nukkua univelat pois ja hoitaa parisuhdetta.
Lisäksi kummatkin panevat aina muutaman satasen tilille tukeakseen nuorta perhettä. Ostavat myös lastenvaatteita ja urheiluvälineitä. Kesälomat lapset saavat viettää aina kaksi viikkoa appivanhemmilla ja kaksi viikkoa minun vanhemmilla.
Ihanaa, kun on niin huolehtivat isovanhemmat. Omani ovat eläkkeellä ja miehen vanhemmat vielä työelämässä, siksi voivat ottaa vain lomillaan ja anopin työvuorojen mukaan viikolla tai viikonloppuisin.
Minulla taas on täyshullu ja omahyväinen anoppi ja ollaan laitettu jo kauan sitten rajat ja puhelimeen estot, ettei soittele ja viestittele, kun tykätään miehen kanssa nukkua iltapäivälle asti ja vireimmillään ollaan yöllä ja hoidetaan sitä parisuhdetta ja ystäväsuhteita.
Onneksi anoppille on pikkuhiljaa mennyt jakeluun, jos haluaa niitä lapsenlapsiaan nähdä ja tavata ja saada sitten vanhana vieraita hoivakotiin, kannattaa noudattaa meidän sääntöjä.
Molempien lasten synnyttyä, ollaan tehty treffit jo sairaalan pihalla ja annettu vauva anopin huostaan, jotta minä ja mieheni voidaan rauhassa toipua synnytyksestä ja nukkua univelat pois.
Ja sen jälkeen isovanhempien hoitoapu on kyllä tullut tarpeeseen, kun mies on halunnut juhlistaa kavereiden kanssa lapsen syntymää ja on ollut niin otettu, että juhliminen on kestänyt viikkoja, jolloin voin itse toipua synnytyksestä ja sitten onkin jo mun vuoro juhlia uutta perhelisäystä.
Onneksi lapsukaiset tykkää anopista ja ovat aina viihtyneet hyvin mummollassa ja viimeiksi kun käytiin katsomassa lapsia, nuorin kysyi, ketä nuo vieraat ovat ja meni anopin syliin. Jotekin ovat kieleltään niin verbaalisia ja ihania, et sydän pakahtuu onnesta.
Vierailija kirjoitti:
Oma äitini sanoi: minä en sun äpärääsu hoida. Eikä ole hoitanut, ei edes nähnyt kuin esikoisen ihan pienenä vauvana (ja tämä ihan omasta tahdostaan). Äitipuoleni piti huolen, että isäni ei ehtinyt kuin piipahtaa meillä, sitten puhelin soi ja isän piti mennä.
Eivät he välitä, ja sellaista on vaikea selittää sellaiselle joka ei ole tällaista kokenut. Esimerkit laimenevat kun ne kirjoittaa typistetysti tähän, ja on vaikea luoda kuva siitä omasta ulkopuolisuudesta ja vanhempien jäätävästä kohtelusta. Ajoittain se tekee katkeraksi, että minulla olisi ihanat lapset ja tavallisen hyvä elämä ja meillä niin paljon annettavaa isovanhemmille, mutta he eivät tätä halua.
En halua edes mennä mihinkään auttamiseen ja rahalliseen apuun. Ihan itse on pärjätty, mutta minusta se ei ole mikään hieno asia. Kenenkään ei pitäisi joutua pärjäämään näin, täysin ilman mitään henkistä suhdetta lähisukuunsa. Se olisi voimavara, jota moni ei ymmärrä kunnes sen menettää.
Todella hyvin kiteytetty. Lisäisin tähän vielä orpouden tunteen ja arvottomuuden tunteen joka tulee ulkopuolisuudesta ja siitä että sinut on ”hylätty”. Mun vanhemmat (jotka ei edes onia lapsiaan rakastanut) kaltoinkohtelivat lapsuuden ja sit heittivät pihalle 18v tullessa yäyteen. Lapsi heitettiin maailmalle yksin ilman tukea ja apua, lähdin itsekin kotoa mukanani repullinen vaatteita ja rahaa oli 100 mk. Siitä sit itse ilman apuja hommaamaan työtä, asuntoa ja jotain keinoa millä itse maksaa lukio loppuun. En saanut (enkä koskaan ole saanut tuon 18v iän jälkeen) yhtään rahaa, lahjaa, tukea, apua, välittämistä enkä edes yhteydenpitoa ja kiinnostusta. Heitä ei kiinnosta.
Eivät ole mähneet kuin yhden kolmesta lapsestani joskus sukujuhlissa, eivät tiedä nimiä, ikiä, eivät pidä mitään yhteyttä.
Sellanen ehkävähän ymmärtää miltä on molemmat vsnhemmat kuollut nuorena. Paitsi että tää on vielä pahempi tuska, vsnhemmat elossa ja terveitä eläkeläisiä, muttaovat täysin välinpitämäyttömiä.
Viimeksi näin vilaukselta 12 vuotta sitten sukujuhlissa. Eivät edes tervehtineet tai tulleet puhumaan. Omalle lapselleen. Käsittämätöntä.
Ja joo tosiaan muille en koskaan puhu tästä siksi että AINA ne hyväosaiset kääntää tän mun syyksi ja käy syyttämään mua välien puuttumisesta. Muut ei ymmärrä.
Vierailija kirjoitti:
Kaikki viikonloput meidän lapset isovanhemmilla. Molemmat tehdään 12h työtä arkena.
Ollaan kyllä ansaittu vapaamme yhdessä, laatuaikaa.
Teidän isovanhemmat auttavat mielettömästi! Meillä on ollut 12 v lapsia ja emme ole miehen kanssa yhtä ainoaa kertaa saaneet olla yötä kaksin ilman lapsia, siis ikinä. Uuvuttavaa tää on mutta ei ole niitä isovanhempia. MLL ei täällä hoida yön yli keikkoja joten sit ollaan vielä seuraavatkin 12 vuotta ilman kahdenkeskistä huilia (nuorin lapsi 2v)
Elämä on ihan helvetin epäreilua. Loistavan tukiverkon omaavan vanhemmuus on noin sata kertaa helpompaa kuin totaalitukiverkottoman joka ei saa ikinä apua mistään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Elämä on ihan helvetin epäreilua. Loistavan tukiverkon omaavan vanhemmuus on noin sata kertaa helpompaa kuin totaalitukiverkottoman joka ei saa ikinä apua mistään.
Riippuu. Mä olisin joko kuollut tai vankilassa ilman tukiverkkoja. Hoidin puolison ja erityislapsen.
Vierailija kirjoitti:
Elämä on ihan helvetin epäreilua. Loistavan tukiverkon omaavan vanhemmuus on noin sata kertaa helpompaa kuin totaalitukiverkottoman joka ei saa ikinä apua mistään.
Jep ja lidäyksenä vielä se että tukiverkotonta halveksitaan, eristetään äitiporukasta ja arvostellaan ja syytetään tukiverkon puuttumisesta.
Mä en ole itse voinut vaikuttaa tukiverkottomuuteeni, mulla on pahasti häiriintyneet aggressiiviset vanhemnat ja mt-ongelmaiset appivanhemmat joista kummatkaan ei pidä mitään yhteyttä eivätkä halua olla tekemisissä. Mut silti aina haukutaan jos jollekulle kerron asiasta. Oon kuullu varmaan tuhat kertaa seuraavat arvostelut:
Olit varmasn todella vaikea teini / olet varmasn loukannut vanhempiasi pahasti / oket varmaan iljeä ja caikea anopilke / olet varmaan ollut niskoja nakkeleva ja ylimielinen / olet varmaan tehnyt jotain törkeää vanhemmillesi / varmaan sun pitää katsoa peiliin / ei kukasn yksin riitele / oletkohan miettinyt omaa osuuttasi adiaan/ jne jne
ENÄÄ EN JAKSA. oon aivan kurkkua myöten täyä paskaa että koko asia on tabu ja muille tulee hirvee kiire ja hätä selittää tää asia mun syyksi.
No joo ehkä se on pmaa syytä että paskalla tuurilla synnyin väkivaltaisille ja sadistisille tunnekylmille vanhemmille. Siinä olisi jo rangaistuata tarpeeksi mutta ei, pitää vielä syytellä mua tukiverkottomuudesta.
Ja kyllä, olen katkera, enkä edes häpeä katkeruuttani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Elämä on ihan helvetin epäreilua. Loistavan tukiverkon omaavan vanhemmuus on noin sata kertaa helpompaa kuin totaalitukiverkottoman joka ei saa ikinä apua mistään.
Eikö sitä omaa tukiverkostoa voi itse luoda?
Meillä on kolme lasta pienellä ikäerolla ja aina on saatu hoitoapua, kun on tarvittu, vaikka isovanhemmat asuvat kaukana ja ovat työelämässä, eikä apua ole saatu.
Meidän tukiverkosto on aina muodostunut naapurin äideistä tai "hiekkalaatikko" kavereista ja vuorollaan hoidetaan toistemme lapsia ja lapset leikkivät mielellään keskenään, kun ovat tuttuja keskenään.
Nyt lapset jo koululaisia, mutta sama jatkuu edelleen. Toissa päivänä naapurin lapset olivat meillä leikkimässä, kun vanhemmat kävivät kaupassa ja moni äiti on meidänkin makkarissa nukkunut univelkojaan ja minä hoitanut vauvaa tai naapurin rouva on hoitanut lapsia, kun olen käynyt lenkillä.
Ja jokainen tarvittaessa pystyy hoitamaan useamman lapsen ja leikki-ikäiset mielellään leikkivät keskenään tai ei siellä hiekkalaatikolla tarvitse olla kymmentä äitiä, vaan toiset voivat vahtia myös naapurin lapsia, jolloin äiti voi tehdä omia hommiaan kotona tai nukkua. Ja kännykätkin on keksitty jos tulee hätä.
Ja jokaisen tuttava-ja ystäväpiiristä luulisi löytyvän opiskelijoita, jotka antavat lastenhoitoapua, jotka ei paljon edes maksa, kun hyödyntää kotitalousvähennyksen verotuksessa. Meidänkin naapuristossa asuu monta lukiolaista jotka ovat hoitaneet ilomielin lapsia, korvausta vastaan, jos tarvitsee useamman tunnin hoitoapua tai pitempään.
Ohiksena, toimin terapiapalvelualalla, ja moni tukiverkoton on kaltoinkohdeltu lapsi. Kaltoinkohdellulta puuttuuperusluottamus toisiin ihmisiin ja usko siihen että muut haluavat heille hyvää - johan he lapsena huomasivt että se tärkein ihminen (äiti/isä) petti heidät ja hakkasi/nöyryytti/kaltoinkohteli.
Tällaisten on todella vaikea luoda verkostoja ja tutustua, saati luotta ja uskoa toisiin ihmisiin.
Nää superverkostoitujat joilla joka naapuri auttaa ovat hyvän lapsuuden ja perusluottamuksrn omaavia. Kaltoinkohdellulle ei oikein toimi ohje että luo se verkosto itse.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ainoa lapsi ja en tarvinnut apua. Mitä nyt mies. Olin saanut tulla mennä ja matkustaa.
Vierailija kirjoitti:
Ohiksena, toimin terapiapalvelualalla, ja moni tukiverkoton on kaltoinkohdeltu lapsi. Kaltoinkohdellulta puuttuuperusluottamus toisiin ihmisiin ja usko siihen että muut haluavat heille hyvää - johan he lapsena huomasivt että se tärkein ihminen (äiti/isä) petti heidät ja hakkasi/nöyryytti/kaltoinkohteli.
Tällaisten on todella vaikea luoda verkostoja ja tutustua, saati luotta ja uskoa toisiin ihmisiin.Nää superverkostoitujat joilla joka naapuri auttaa ovat hyvän lapsuuden ja perusluottamuksrn omaavia. Kaltoinkohdellulle ei oikein toimi ohje että luo se verkosto itse.
Joo, vähän sama kun maratoonari sanoisi rammalle jolta jalka puuttuu että reippaasti vaan lenkille, maratoonin juoksu on tahtoasia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isovanhemmilta on myös oma elämä. Nykyään harrastetaan myös eläkeläisenä. Matkustetaan. Silloin tällöin voi tavata perikuntaa. On aika nauttia elämästä ja vähän jo tuhlaillakin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Elämä on ihan helvetin epäreilua. Loistavan tukiverkon omaavan vanhemmuus on noin sata kertaa helpompaa kuin totaalitukiverkottoman joka ei saa ikinä apua mistään.
Eikö sitä omaa tukiverkostoa voi itse luoda?
Meillä on kolme lasta pienellä ikäerolla ja aina on saatu hoitoapua, kun on tarvittu, vaikka isovanhemmat asuvat kaukana ja ovat työelämässä, eikä apua ole saatu.
Meidän tukiverkosto on aina muodostunut naapurin äideistä tai "hiekkalaatikko" kavereista ja vuorollaan hoidetaan toistemme lapsia ja lapset leikkivät mielellään keskenään, kun ovat tuttuja keskenään.
Nyt lapset jo koululaisia, mutta sama jatkuu edelleen. Toissa päivänä naapurin lapset olivat meillä leikkimässä, kun vanhemmat kävivät kaupassa ja moni äiti on meidänkin makkarissa nukkunut univelkojaan ja minä hoitanut vauvaa tai naapurin rouva on hoitanut lapsia, kun olen käynyt lenkillä.
Ja jokainen tarvittaessa pystyy hoitamaan useamman lapsen ja leikki-ikäiset mielellään leikkivät keskenään tai ei siellä hiekkalaatikolla tarvitse olla kymmentä äitiä, vaan toiset voivat vahtia myös naapurin lapsia, jolloin äiti voi tehdä omia hommiaan kotona tai nukkua. Ja kännykätkin on keksitty jos tulee hätä.
Ja jokaisen tuttava-ja ystäväpiiristä luulisi löytyvän opiskelijoita, jotka antavat lastenhoitoapua, jotka ei paljon edes maksa, kun hyödyntää kotitalousvähennyksen verotuksessa. Meidänkin naapuristossa asuu monta lukiolaista jotka ovat hoitaneet ilomielin lapsia, korvausta vastaan, jos tarvitsee useamman tunnin hoitoapua tai pitempään.
Naapureista saa helpommin tukiverkon Helsingissä, jossa ihmiset ovat tottuneet vieraisiin ja on ihan normaalia olla muuttanut muualta. Esim. jossain Pohjanmaalla tukiverkko tulee siitä että koko suku asuu melkein naapureina eikä kenenkään muiden kanssa edes oikein olla tekemisissä kuin omien sukulaisten/sukuun naitujen. Vähän vaikea silloin on "ulkopuolisen" tulla siihen suljettuun yhteisöön luomaan omaa tukiverkkoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ohiksena, toimin terapiapalvelualalla, ja moni tukiverkoton on kaltoinkohdeltu lapsi. Kaltoinkohdellulta puuttuuperusluottamus toisiin ihmisiin ja usko siihen että muut haluavat heille hyvää - johan he lapsena huomasivt että se tärkein ihminen (äiti/isä) petti heidät ja hakkasi/nöyryytti/kaltoinkohteli.
Tällaisten on todella vaikea luoda verkostoja ja tutustua, saati luotta ja uskoa toisiin ihmisiin.Nää superverkostoitujat joilla joka naapuri auttaa ovat hyvän lapsuuden ja perusluottamuksrn omaavia. Kaltoinkohdellulle ei oikein toimi ohje että luo se verkosto itse.
Mutta osaavatko tälläisen ihmisen lapsia sen paremmin hoitaa isovanhemmat, kuin muutkaan, jos he eivät pysty luottamaan toiseen ja hoidon olevan yhtä hyvää ja oikeaa, mitä itse tarjoavat? Ja eikö silloin pitäisi ensiksihoitaa oma mieli kuntoon?
Tämä ketjun aihe on minulle vaikea. Surettaa ja ahdistaa.
Sain vanhimman lapsen parikymppisenä samoihin aikoihin kuin kolmikymppinen sisareni sai putkeen kaksi. Minulla ei ole ajokorttia, eikä vanhempieni lähelle mene bussia. Sisko kävi joka viikonloppu vanhemmillamme, minä jäin yksin. Vanhempani ovat pihejä, eivätkä halua tuhlata bensaa, joten he eivät käyneet meillä. Myös soittaminen maksaa heidän mielestään liikaa.
Lapseni paljastui autistiseksi. Hänen kanssaan oli vaikeaa, ja raskasta. Hän ei ole kehitysvammainen, mutta vaikeasti autistinen. Kun soitin äidille, ei voinut puhua mistään vaikeasta asiasta. Äiti mitätöi kaiken mitä sanoin ja lopetti puhelut nopeasti. Hän kertoi ummet ja lammet siskoni lapsista. Miten ne olivat olleet koko viikonlopun siellä ja miten olivat taitavia. Vähensin yhteydenpitoa ja kun äiti ihmetteli sanoin etten jouda, kun "Jimin" kanssa on paljon tekemistä.
Kun "Jimi" oli kymmenen, menin naimisiin toisen erityislapsen yksinhuoltajan kanssa. Vanhempani eivät hyväksyneet liittoani, eivätkä mieheni poikaa. "Kaapo" oli heidän mielestään ilkeä ja huonokäytöksinen. Loukkaannuin vielä enemmän. Kumpikin lapsi on rakas ja "Kaapo" ongelmistaan huolimatta opiskelee ja elää nykyään suht tavanomaista elämää.
Saimme kaksi tavanomaista lasta, mutta hekään eivät kiinnosta. Vieläkin kun harvoin soitan puhuvat joko omista sairauksistaan, tai sisareni lapsista. Eivät kysele "Jimin, Kaapon, Eliaksen tai Mian" kuulumisia.
Ehkä olen lapsellinen, mutta jätin kaikki sukulaiseni kutsumatta rippijuhliin, ja valmistujaisiin. Miksi turhaan. Olen miettinyt mistä tällainen johtuu? Olenko epämiellyttävämpi, kuin siskoni?, vaikuttaako se etten ollut toivottu lapsi näin paljon, entä erityislapset? Tuskin ikinä tiedän. Vanhempani eivät ole kertaakaan kysyneet miksi minä soitan parin kuukauden välein, kun sisko käy joka viikko.
Että ei apua, eikä kiinnostusta ole lainkaan. "Jimin" toiset isovanhemmat kuuluvat uskonnolliseen yhteisöön, joka ei hyväksy yhteydenpitoa yhteisöstä eronneisiin. Kolmen muun toiset isovanhemmat ovat niitä normaaleja, ihania ja välittävä. Iäkkäitä he ovat, mutta kyselevät lasten kuulumisia ja haluavat kylään molemmin puolin.
Anteeksi kun kirjoitin näin pitkästi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ohiksena, toimin terapiapalvelualalla, ja moni tukiverkoton on kaltoinkohdeltu lapsi. Kaltoinkohdellulta puuttuuperusluottamus toisiin ihmisiin ja usko siihen että muut haluavat heille hyvää - johan he lapsena huomasivt että se tärkein ihminen (äiti/isä) petti heidät ja hakkasi/nöyryytti/kaltoinkohteli.
Tällaisten on todella vaikea luoda verkostoja ja tutustua, saati luotta ja uskoa toisiin ihmisiin.Nää superverkostoitujat joilla joka naapuri auttaa ovat hyvän lapsuuden ja perusluottamuksrn omaavia. Kaltoinkohdellulle ei oikein toimi ohje että luo se verkosto itse.
Mutta osaavatko tälläisen ihmisen lapsia sen paremmin hoitaa isovanhemmat, kuin muutkaan, jos he eivät pysty luottamaan toiseen ja hoidon olevan yhtä hyvää ja oikeaa, mitä itse tarjoavat? Ja eikö silloin pitäisi ensiksihoitaa oma mieli kuntoon?
No minä olen pahasti kaltoinkohdeltu, mutta mielenterveyteni oikein hyväsdä kuosissa, on lapsia, hyvä ura johtotehtävissä, hyviin toimeentuleva.
Mutta en luota KENEENKÄÄN. En jätä lapsiani millekkään random mll hoitajalle enkä tietenkään väkivaltaisille isovanhemmillekaan - en anna heidän edes tavata lapsia koska isäni edelleen hullu ja väkivaltainen ja käy päälle syyttä milloin misdäkin hulluusraivarissaan.
Ainoa mihin vähän luotan on päiväkoti ja silloinkin luotto perustuu siihen että siellä monta hoitajaa ja vertaiskontrolli. Pph:lle en jättäs ikinä.
Olen lämmin ja rakastava äiti ja mulla on täysin tasapainoinen olotila, olen pidetty ja arvostettu. Mutta luottamus ihmisiin rikottiin lapsena. Sen takia en halua ystäviä enkä verkostojajaan, tiedän että ulospäin kiva ja mukava ihminen voi olla sadistinen ja julma, niinkuin isäni oli (osasi muille vetää hyvin kivan seuramiehen roolia, kotona lähinnä dexter sarjamurhaajan tasoa onalle perheelleen).
Lasten kaverisuhteista pidän huolen mutta lapseni hoidan itse. Jos ei ole ketään johon luottaa 100% (esim hyvät isovanhemmat voisi olla luottamuksen arvoisia mutta niitähän mulla ei ole) niin sitten lapset hoidetaan ITSE. Aina.
Oikomishoidon saatavuus on vaihdellut suuresti paikkakunnittain. Riippuen esim. onko ollut pulaa hoitavasta henkilökunnasta, onko ollut saatavilla oikomishoitoon erikoistuneita hammaslääkäreitä. Pitkään oli monella paikkakunnalla tilanne, että ei ollut tekijöitä edes perushammashoitoon, niin kyllä silloin esteettisistä syistä tehtävät oikomishoidot jäivät toissijaisiksi.
Jännittävä ilmiö että vanhempien välinpitämättömyys tai jopa aikuisen lapsen hylkääminen on tabu. Miksi se on?
Siis kaikissa lehdissä (vauva, meidän perhe, kodinkuvalehti, anna jne) haastatellaan aina vain rakastavia sukuja ja hyvirn vanhempien lapsia, ihan jokaisen menestyjänaisen haastattelussa on iso juttu miten sen vanhemmat on mahtava tukiverkosto, hoitaa lapsenlapsiaan ja siivoaa ja auttaa.
Samoin jos on naisjohtaja tsi poiliitikko, aina kiittelevät miten vanhemmat auttaa ja tukee ja mahdollistaa kaiken, viimeksi muistan että tälleen hehkutti Annika Saarikko.
Yksi ainoa poikkeus tulee mieleen ja se oli Tiin Lymin haastattelu. Ja se olikin sit kummallisen katkeraan sävyyn kirjoitettu toimittajan puolelta.
Vou helveeti kun oikeassa elämässä varmaan 1/3 on paskoja piittaamattomia vanhempia. Just jossain näky tutkimus miten yli 20% isovanhrmmista ei halua pitää mitään yhteyttä eikä välejä ole lapsiin eikä lapsenlapsiin.
Haluaisin että tabu murretaan ja tästä alettas puhumaan.
Oma äitini sanoi: minä en sun äpärääsu hoida. Eikä ole hoitanut, ei edes nähnyt kuin esikoisen ihan pienenä vauvana (ja tämä ihan omasta tahdostaan). Äitipuoleni piti huolen, että isäni ei ehtinyt kuin piipahtaa meillä, sitten puhelin soi ja isän piti mennä.
Eivät he välitä, ja sellaista on vaikea selittää sellaiselle joka ei ole tällaista kokenut. Esimerkit laimenevat kun ne kirjoittaa typistetysti tähän, ja on vaikea luoda kuva siitä omasta ulkopuolisuudesta ja vanhempien jäätävästä kohtelusta. Ajoittain se tekee katkeraksi, että minulla olisi ihanat lapset ja tavallisen hyvä elämä ja meillä niin paljon annettavaa isovanhemmille, mutta he eivät tätä halua.
En halua edes mennä mihinkään auttamiseen ja rahalliseen apuun. Ihan itse on pärjätty, mutta minusta se ei ole mikään hieno asia. Kenenkään ei pitäisi joutua pärjäämään näin, täysin ilman mitään henkistä suhdetta lähisukuunsa. Se olisi voimavara, jota moni ei ymmärrä kunnes sen menettää.