Lue keskustelun säännöt.
Miten paljon isovanhemmat auttavat teitä lasten kanssa?
Miten paljon saatte apua isovanhemmilta ja millaista?
Silloin kun itse olin lapsi niin:
- Isovanhemmat molemmilta puolilta maksoivat äitini ja minun sairaalamaksut raskaus-ja vauva-ajalta.
- Maksoivat kalusteet vanhempieni kotiin ja osan vauva-tarvikkeista
- Toivat ruokakasseja käydessään
- Toinen mummo siivosi perusteellisesti ja pesi ikkunoita käydessään ja toinen maksoi kotisiivoojan muutamia kertoja.
- Toinen mummo hoiti minua ehkä 4-15 yötä vuodessa n. 3-11-vuotiaana
- Toinen taas ehkä 1-2 viikonloppua kuukaudessa ja useita viikkoja putkeen kesäisin 3-11-vuotiaana.
- Mummot maksoivat harrastuksen ja puhelinlaskun vanhempana
- Antoivat tarvittaessa rahaa vanhemmilleni
- Antoivat paljon rahaa vaatteisiin
- Hoisivat lemmikit ja kukat kotonamme, jos olimme lomalla
- Tarjosivat apua, jos vanhemmat olivat sairaana.
- Maksoivat lääkärikäyntini ja oikomishoidon
Molemmat mummot olivat vielä työelämässä ja toisella oli omia sairauksia. Kumpikin oli myös hoidattanut omia lapsiaan paljon omilla vanhemmillaan.
Minulla on nyt leikki-ikäinen lapsi, jonka isovanhemmilta toivoisin enemmän apua. En niinkään rahallista kuin muuta. Omat vanhempani ovat kuolleet. Isovanhemmat ovat varakkaita ja suht terveitä +60-kymppisiä eläkeläisiä, jotka asuvat kävelymatkan päässä meiltä. He eivät käy kuin syntymäpäivillä. Sanovat kaipaavansa lasta, mutta eivät itse soita tai kyläile ja näkevät ehkä kerran kuukaudessa. Jos menen kylään, eivät puhu kuin lapselle, eivätkä tarjoa mitään, jos en erikseen pyydä. Arvostelu ja mitätöinti heidän puoleltaan on jatkuvaa ja outoa. Jos esim. Kehotan lasta pesemään kädet ennen ruokaa se on turhaa ja lapsi yritetään ohjata pöytään. En siksi mielelläni vietä aikaa heidän kanssaan.
Vapaa-aika menee heillä kotona tv:tä katsoen ja matonhapsuja suoristellen. Lapsi on ollut koko elämänsä aikana ehkä 8 yötä heillä hoidossa. Puheista muille voisi tosin luulla heidän osallistuvan lapsen elämään lähes päivittäin. Mitään käytännön apua esim. siivouksessa on turha pyytää, vaikka olisin miten sairaana.
Omat lapsensa he hoidattivat omilla vanhemmillaan näiden pikkulapsi-ajan. Olen jotenkin pyöristynyt ja mietin mistä tällainen ero johtuu. He eivät erityisemmin pidä minusta, mutta puheiden perusteella lapset ja lastenlapset ovat heille kaikki kaikessa, joten en voi ymmärtää. Tuntuu, että se on pelkkää puhetta, ja että lapsesta ollaan kiinnostuneita vain kun on yleisöä jolle näyttää miten omistautuneita isovanhempia ollaan.
Millaista teillä muilla on ja onko kellään samanlaisia isovanhempia ja miten olette saaneet heitä osallistumaan enemmän lastenne elämään?
Kommentit (670)
Vierailija kirjoitti:
Isovanhemmilta on myös oma elämä. Nykyään harrastetaan myös eläkeläisenä. Matkustetaan. Silloin tällöin voi tavata perikuntaa. On aika nauttia elämästä ja vähän jo tuhlaillakin.
Mun vanhemmilla (lasteni isovanhemmilla) ei muuta olekaan kuin omaa elämää. Niistä ei ole kuulunut pihaustakaan 10 vuoteen eivätkä ole halunneet koskaan nähdä lapsenlapsiaan. Tätähän sä tarkoitit, isovanhemmilla tosiaan pitää olla oma elämä. Ettei sun vanhemmat kuitenkin vaan auutaisi sua ja lapsiasi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Elämä on ihan helvetin epäreilua. Loistavan tukiverkon omaavan vanhemmuus on noin sata kertaa helpompaa kuin totaalitukiverkottoman joka ei saa ikinä apua mistään.
Eikö sitä omaa tukiverkostoa voi itse luoda?
Meillä on kolme lasta pienellä ikäerolla ja aina on saatu hoitoapua, kun on tarvittu, vaikka isovanhemmat asuvat kaukana ja ovat työelämässä, eikä apua ole saatu.
Meidän tukiverkosto on aina muodostunut naapurin äideistä tai "hiekkalaatikko" kavereista ja vuorollaan hoidetaan toistemme lapsia ja lapset leikkivät mielellään keskenään, kun ovat tuttuja keskenään.
Nyt lapset jo koululaisia, mutta sama jatkuu edelleen. Toissa päivänä naapurin lapset olivat meillä leikkimässä, kun vanhemmat kävivät kaupassa ja moni äiti on meidänkin makkarissa nukkunut univelkojaan ja minä hoitanut vauvaa tai naapurin rouva on hoitanut lapsia, kun olen käynyt lenkillä.
Ja jokainen tarvittaessa pystyy hoitamaan useamman lapsen ja leikki-ikäiset mielellään leikkivät keskenään tai ei siellä hiekkalaatikolla tarvitse olla kymmentä äitiä, vaan toiset voivat vahtia myös naapurin lapsia, jolloin äiti voi tehdä omia hommiaan kotona tai nukkua. Ja kännykätkin on keksitty jos tulee hätä.
Ja jokaisen tuttava-ja ystäväpiiristä luulisi löytyvän opiskelijoita, jotka antavat lastenhoitoapua, jotka ei paljon edes maksa, kun hyödyntää kotitalousvähennyksen verotuksessa. Meidänkin naapuristossa asuu monta lukiolaista jotka ovat hoitaneet ilomielin lapsia, korvausta vastaan, jos tarvitsee useamman tunnin hoitoapua tai pitempään.
Naapureista saa helpommin tukiverkon Helsingissä, jossa ihmiset ovat tottuneet vieraisiin ja on ihan normaalia olla muuttanut muualta. Esim. jossain Pohjanmaalla tukiverkko tulee siitä että koko suku asuu melkein naapureina eikä kenenkään muiden kanssa edes oikein olla tekemisissä kuin omien sukulaisten/sukuun naitujen. Vähän vaikea silloin on "ulkopuolisen" tulla siihen suljettuun yhteisöön luomaan omaa tukiverkkoa.
Tämä on varmaan totta. Asuimme lasten pienenä ollessa Helsingin keskustassa ja meillä oli juuri tuollainen puistossa syntynyt tukiverkosto.
Aina joku äideistä pystyi olemaan apuna ja kukin vuorollaan.
Yksi tuttuni joutui muuttamaan Turkuun ja ei olisi tullut kuulema kuuloonkaan, että muiden lapsia olisi hoidettu.
Itse olin ihan muualta Helsinkiin muuttanut ja ihania olivat kaikki tuntemani äidit.
Kaikkien isovanhemmat asuivat kaukana.
Mun tukiverkko on aina koostunut naapureista ja ystävistä. Yhdet isovanhemmat ovat jo 9-kymppisiä ja vanhainkodissa. Toiset isovanhemmat asuvat eri maassa kuin me.
Avointa keskustelua toiveistanne puolin ja toisin. Usein iäkkääksi tulleet eivät jaksa vastata kaikkiin haasteisiin. Voimavarat eivät aina riitä. Levottomuus ympärillä lisää väsymystä. Ikääntyvä ihminen on monella tavalla arvoitus jo itselleenkin. He haluavat hyväksyntää ja laatuaikaa myöskin, eikä vaan vaatimuksia ja suorittamista. Eläkkeelle siirtyminen on iso muutos ja elämä tuo arkeen paljon yrittämistä, selviytymistä ja haasteita jo eletyn elämän lisäksi. Kaiken muutosten ja myllerrysten keskellä elämässä selviytyminen on monelle vaativaa. Ajan käsite on aivan toinen kuin nuorena jolloin muovautui kaikkeen mahdolliseen. Annetaan mummojen ja vaarien kertoa toiveensa oman aikansa käyttämiseen. Kiitos!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isovanhemmilta on myös oma elämä. Nykyään harrastetaan myös eläkeläisenä. Matkustetaan. Silloin tällöin voi tavata perikuntaa. On aika nauttia elämästä ja vähän jo tuhlaillakin.
Mun vanhemmilla (lasteni isovanhemmilla) ei muuta olekaan kuin omaa elämää. Niistä ei ole kuulunut pihaustakaan 10 vuoteen eivätkä ole halunneet koskaan nähdä lapsenlapsiaan. Tätähän sä tarkoitit, isovanhemmilla tosiaan pitää olla oma elämä. Ettei sun vanhemmat kuitenkin vaan auutaisi sua ja lapsiasi?
mulla oli niin onnellisesti että halusibn itse hoitaa oman ainoan lapseni plus lapsen isä. Olivat jo sen verran vanhempia että en olisi luottanut. Toki kylässä käytiin puolin ja toisin. Lapsuusaika on niin lyhyt. Kyllä se siitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yöksi eivät ole lasta ottaneet koskaan. Toinen käy välillä leikkimässä lapsen kanssa meillä, toinen on niin kiireinen, että vaan tervehtii nopeasti ovelta.
Tinttelitaava kirjoitti:
Avointa keskustelua toiveistanne puolin ja toisin. Usein iäkkääksi tulleet eivät jaksa vastata kaikkiin haasteisiin. Voimavarat eivät aina riitä. Levottomuus ympärillä lisää väsymystä. Ikääntyvä ihminen on monella tavalla arvoitus jo itselleenkin. He haluavat hyväksyntää ja laatuaikaa myöskin, eikä vaan vaatimuksia ja suorittamista. Eläkkeelle siirtyminen on iso muutos ja elämä tuo arkeen paljon yrittämistä, selviytymistä ja haasteita jo eletyn elämän lisäksi. Kaiken muutosten ja myllerrysten keskellä elämässä selviytyminen on monelle vaativaa. Ajan käsite on aivan toinen kuin nuorena jolloin muovautui kaikkeen mahdolliseen. Annetaan mummojen ja vaarien kertoa toiveensa oman aikansa käyttämiseen. Kiitos!
Tää on ehkä joskus totta muttei aina. Mun välinpitämättömät vanhemmat on terveitä ja virtaa täynnä, laukkaa joka eläkeliiton tapahtumassa, reissaa ja golffaa ja urheilee. Tästä energiamäärästä luulis riittävän edes vähän lapsille/lapsenlapsille. Mutta EI! Edes kerta vuoteen soittaminen on liikaa (eivätkä vastaa jos niille soitan).
No nyt on 10 v menny ilman mitään yhteydenpitoa, vanhuksilla terveyttä riittää mutta lspset on ihan se ja sama. (Kuulen niiden kuulumiset tädiltäni aina sillointällöin)
Raihnaisuus ja uupumus ei ole mikään selitys. Vittumainen itsekkyys ja kusipäisyys on selitys näiden tapauksessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä aion olla vittumaisille vanhemmilleni yhtä vittumainen sitten kun ovat paskavaippaiässä. Olivat paskoja vanhempia ja paskoja isovanhempia, eivät kyllä ansaitse mitään välittämistä.
Tai toki voin hoitaa niinkuin mua hoidettiin lapsena: hskattiin ja piiskattiin, jatkuvaa tukkapöllyä ja läpsimistä, vienti vaatteet päällä kylmään suihkuun, nälässä pitoa, kellariin lukitsemista. Saman ”rakjaudellisrn hoivan” olen valmis antamaan mitä itse sain.
Tulin raskaaksi 17-vuotiaana ja yhdessä poikaystävän kanssa päätettiin pitää kaksoset.
Minun vanhempani olivat heti sitä mieltä, että, jos näin on, niin saatte kyllä omista sotkuistanne selvitä, eivätkä he aio katsoa lasten perään kun me juoksemme kavereilla ja festareilla riekkumassa.
Ja käytännössä tämä tarkoitti esim sitä, että, kun minä, mies ja kaksivuotiaat oltiin kaikki mahataudissa, tuhahti isä puhelimeen, että niin, enkös minä varoittanut, että se lastenhoito on rankkaa. Ei tullut kuuloonkaan, että kymmenen kilometrin päässä asuvat vanhempani olisivat tulleet hätiin. Ei sillä, että olisi jokin fyysinen este ollut, vaan ihan periaatteesta.
Soitettiin sitten miehen äiti avuksi ja hän tuli mielellään; kyllä minun äitini kakoi puhelimeen, kun seuraavana päivänä oli soittanut ja paljon kauempana asuva anoppini olikin luurin toisessa päässä.
Nyt kaksoset ovat 7-vuotiaita ja lisänä heillä on 4-vuotias sisarus. Vanhempani ovat edelleen samalla asenteella, kuin kaksosten ollessa pieniä, emmekä me heiltä ole vuosiin muuta odottaneetkaan. Tällä hetkellä kolmekymppiset sisarukseni ovat myös alkaneet perustaa perhettä ja jostain kumman syystä heille sitä apua ja läsnäoloa kyllä heruu ja vanhempani selvästi haluavat olla näille lapsenlapsille mummi ja pappa, kun minun lasteni kanssa he haluavat edelleen pitää yllä korkeintaan kaukaista sukulaissuhdetta.
On se vähän surullista, kun ihan vain periaatteesta ei kiinnosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se tukiverkon luominen ei ole niin helppoa. Minä tutustuin kotiäitivuosina todella moneen äitiin, ja yritin monta kertaa luoda lähempää suhdetta, ja yritin myös ihan konkreettisesti luoda sellaista verkostoa että autettaisiin toisiamme lasten kanssa. Tunti, pari silloin tällöin. Mutta siinä kävi niin, että minä olin ainoa, jolla oli tarvetta tällaiselle. Muilla oli miehillä lyhyemmät työajat, monilla monet isovanhemmat auttamassa. Ei se käy ihan tuosta noin vain, ainakaan minulle ei käynyt.
Minäkin olen asiasta aika ajoin tosi katkera, varsinkin siitä kuinka tätä vieritetään usein sen tukiverkottoman syyksi. Erityisen vihainen maailmalle olen ollut niinä kertoina, kun joku naapuri on nähnyt meillä siivoojan ja tulee kommentoimaan, että onpa kiva kun on varaa! Eikä se ole mikään hyvällä sanottu kommentti. Silti saman naapurin äiti käy pesemässä ikkunat koska haluaa auttaa lastaan. Minun äitini haukkui minut elämänsä virheeksi ja h* oran pennuksi (olen adoptoitu), ei puhettakaan mistään tuesta saati avusta. Kerran palkkasimme lastenvahdin, ja siitä vinoiltiin. Ja vinoilijat vanhempia, joilla paljon keskinäistä aikaa puolison kanssa ja ns. helppo elämä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isovanhemmilta on myös oma elämä. Nykyään harrastetaan myös eläkeläisenä. Matkustetaan. Silloin tällöin voi tavata perikuntaa. On aika nauttia elämästä ja vähän jo tuhlaillakin.
Mun vanhemmilla (lasteni isovanhemmilla) ei muuta olekaan kuin omaa elämää. Niistä ei ole kuulunut pihaustakaan 10 vuoteen eivätkä ole halunneet koskaan nähdä lapsenlapsiaan. Tätähän sä tarkoitit, isovanhemmilla tosiaan pitää olla oma elämä. Ettei sun vanhemmat kuitenkin vaan auutaisi sua ja lapsiasi?
mulla oli niin onnellisesti että halusibn itse hoitaa oman ainoan lapseni plus lapsen isä. Olivat jo sen verran vanhempia että en olisi luottanut. Toki kylässä käytiin puolin ja toisin. Lapsuusaika on niin lyhyt. Kyllä se siitä.
Meillä ei ole edes tätä. Äitini ei ole nähnyt kuin vanhimman lapseni, ja isäni luona on käynyt ainoastaan esikoinen ja hänkin kerran! Muita ei ole koskaan kutsuttu, ja lakkasimme itse kyselemästä kun vastaus oli aina "täytyy nyt katsoa että koska sopisi". Asumme viiden kilometrin päässä toisistamme. Syynä on isäni vaimo, joka taas syyttää minua kaikesta.
Meillä isä ei käy enää ollenkaan, en tiedä miksi. Aiemmin kävivät piipahtamassa. Lienee sanomattakin selvää, että isän vaimolla on itsellään lapsia ja lapsenlapsia, ja heidän elämässään isäni on heille Ukki, ja he näkevät usein.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lastenhoito ja kasvatus kuuluvat lapsen äidille ja isälle, eivät isovanhemmille. Ihmettelen, miksi 24/7 kotona olevat, nuoret ja terveet äidit ja isät kuskaavat lapsensa päiväksi yhteiskunnan hoitoon, jopa kokopäivähoitoon. Kotihoidossa oleville lapsille on muutaman tunnin kestäviä päiväkerhoja kunnan ja seurakunnan järjestämänä. En ymmärrä, miksi nuoret ja terveet äidit ja isät hoidattavat lapsiaan jatkuvasti isovanhemmilla. Lastenhoito ei kuulu isovanhemmille, vaan se on lasten omien vanhempien tehtävä. Isovanhempien ei tule sekaantua lapsiperheen asioihin eikä tuputtaa jatkuvasti neuvoja, jos neuvoja ei kysytä.
Tinttelitaava kirjoitti:
Avointa keskustelua toiveistanne puolin ja toisin. Usein iäkkääksi tulleet eivät jaksa vastata kaikkiin haasteisiin. Voimavarat eivät aina riitä. Levottomuus ympärillä lisää väsymystä. Ikääntyvä ihminen on monella tavalla arvoitus jo itselleenkin. He haluavat hyväksyntää ja laatuaikaa myöskin, eikä vaan vaatimuksia ja suorittamista. Eläkkeelle siirtyminen on iso muutos ja elämä tuo arkeen paljon yrittämistä, selviytymistä ja haasteita jo eletyn elämän lisäksi. Kaiken muutosten ja myllerrysten keskellä elämässä selviytyminen on monelle vaativaa. Ajan käsite on aivan toinen kuin nuorena jolloin muovautui kaikkeen mahdolliseen. Annetaan mummojen ja vaarien kertoa toiveensa oman aikansa käyttämiseen. Kiitos!
Ne eläkkeelle jääneet energiasyöpöt voisivat antaa myös muiden kertoa toiveensa omasta ajastaan ja perheestään. Mikään ei ole hirveämpi ihminen kuin vasta eläkkeelle jäänyt energiasyöppö, joka päättää keskittää kaiken aikansa toisen ihmisen perheseen ja asioihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Perheenäiti kirjoitti:
Lastenhoito ja kasvatus kuuluvat lapsen äidille ja isälle, eivät isovanhemmille. Ihmettelen, miksi 24/7 kotona olevat, nuoret ja terveet äidit ja isät kuskaavat lapsensa päiväksi yhteiskunnan hoitoon, jopa kokopäivähoitoon. Kotihoidossa oleville lapsille on muutaman tunnin kestäviä päiväkerhoja kunnan ja seurakunnan järjestämänä. En ymmärrä, miksi nuoret ja terveet äidit ja isät hoidattavat lapsiaan jatkuvasti isovanhemmilla. Lastenhoito ei kuulu isovanhemmille, vaan se on lasten omien vanhempien tehtävä. Isovanhempien ei tule sekaantua lapsiperheen asioihin eikä tuputtaa jatkuvasti neuvoja, jos neuvoja ei kysytä.
Niitä kunnollisia kerhoja ei muuten enää ole. Vielä 10 vuotta meidänkin alueella oli. Oli seurakunnan kerho, oli päiväkodin kerho ja oli puistotäti. Nyt ei ole mitään noista.
Ei kai voi oikein muuta todeta kun, että on erilaisia ihmisiä. Itse en millään pysty samaistumaan lauseeseen "vanhempani ovat jo omat mukulansa huolehtineet, ei tarvi auttaa".
Olen itse vaan niin erilainen ihminen, mä olen lapsuuteni lomat ollut mummolassa ja silloin kun olin kotona olin yksin, heitteillä. Nyt olen itse äiti, lapsi 8-v. Oma äitini on vastentahtoisesti sekuntikellon kanssa katsonut ehkä 5 yötä yhteensä lasta koko elämänsä aikana. Näistä kerroista maksoin rahaa ja sillä hän suostui.
Olen tullut tulokseen, että moni ei ole lapsirakas ihminen, ei vaikka itsellään olisi lapsia. On eri asia oikeesti tykätä viettää aikaa lasten kanssa kuin, että viettää vaan, koska on pakko (kun tuli ne lapset tehtyä).
En myöskään ymmärrä miten ei sitten ole mitään halua auttaa omaa lasta vanhemmuudessa, kun näkee tämän kamppailevan oikeesti jaksamisen kanssa. Apua ei heru vaikka itkien kysyin kun olin loppu. No, sain apua sitten lastensuojelusta kun itse tein lapsestani ilmon. Kiitos heille sain kotiapua kerran viikossa muutaman tunnin puolentoista vuoden ajan. Tästä nyt jo 4 vuotta, tarvitsin vaan vähän apua, että pääsin rankan ajanjakson yli (lapsen isä menehtyi). Nyt pyyhkii hyvin.
Itse mietin tulevaisuudessa tukiperheeksi ryhtymistä. Tai tukiaikuiseksi.. on vaan sellainen sisäsyntyinen rakkaus ihmisiä kohtaan, varsinkin lapsia ja nuoria.
Oma äitini siis on ihan hyväkuntoinen, mutta baarit ja sellainen on hälle parasta ajanviettoa. Niinkuin se runo nykyajan mummo ei neulo sukkaa vaan värjäilee tukkaa.. juuri sellainen.
Mutta nykyään oon kyllä ihan hyväksynyt hänet ja nykyään hän on oikeesti avuksikin. On parina päivänä meillä kun pääsen myöhemmin töistä, noin tunnin - puolitoista. Ei tarvi enää lasta hoitaa, eikä viihdyttää, kun on jo niin iso.
Meidän lapsilla valitettavasti vain toiset isovanhemmat elossa, mutta aina ovat auttaneet ja iso apu on heistä ollutkin. Pyrin silti varomaan etten "kuormita" heitä liikaa vaikka ihan oma-aloitteisesti lastenhoitoapua tarjoavatkin. 6-15 yötä vuodessa lapset ovat isovanhemmilla ja satunnaisesti katsovat pari tuntia tarhan/koulun jälkeen. Kyläilemme paljon myös koko porukalla ja tuolloinkaan ei paljon tarvitse lapsien perään itse katsoa kun isovanhemmat ovat niin innokkaasti touhuamssa. Silloin kun lastenhoitoavulle on oikeasti ollut tarvetta sitä on myös aina saanut, ei voi valittaa.
Toivon kyllä että jonain päivänä saan itsekin olla aktiivisesti omien lastenlasten elämässä.
Jatkokysymys niille joilla paskat vanhemmat jotka ei mitenkään osallistu (huom, nyt en tarkoita hoitamista vaan sitä että eivät yhtään välitä, pidä yhteyttä, viitsi käydä jne):
Mitä aiotte tehdä kun itsekkäät paskat vanhenee ja tarvii apua?
Mulla on helppo valinta, en auta tippaakaan kun en ole mitään velkaa - lapsuus oli ihan hirveä väkivaltahelvetti. Mutta entä jos oma lapsuus oli ok? Autatteko sitten? Vai onko piittaamattomuus jo tappanut tunteet vanhempia kohtaan? Painaako syyllisyydentunto? Pelkäätkö muiden arvostelua jos jätät auttamatta?
En tiiä näkyykö muilla samat linkit mutta tän keskustelun alalaidassa on mulla mainos jossa linkki kodin kuvalehden juttuun ”ikääntyviä vanhempia on vaikea hoivata jos välit ovat huonot, mutta pitäisikö sittenkin?”
Siis V-M-P. Kunnon syyllistämistä ja vastuuttamista koko juttu, lapsena ja aikuisena rääkätyn ja kaltoinkohdellun nyt sit pitää olla lempeä ja unohtaa menneet ja hyysätä julmat vanhukset itse...
Niin. tää on kyllä mielenkiintoinen kysymys. Entä jos ne omat vanhemmat on ihan mallikelpoisesti teitä hoitaneet ja teistä huolehtineet ja antaneet teille onnellisen lapsuuden, mutta nyt eivät enää jaksa seuraavaa polvea ottaa hoitaakseen ja huolehtiakseen?
Niin sittenkö ette näistä vanhemmistanne huolta pidä ettekä heistä välitä?
Kuuluuko vanhemmuuteen ehdottomasti kahden sukupolven lapsista huolehtiminen ja kaikenlainen kahden polven auttaminen, jotta se olisi täytetty?
Eikö riitä, että hoiti omat lapsensa hyvin?
Toivottavasti otatte tämän kysymyksen vakavasti, sillä se tulee koskemaan teitä itseänne sitten, kun vanhenette. Jos olette sitä mieltä, että vanhemmat ovat hyviä vanhempia vain silloin, kun hoitavat myös lapsenlapsensa, niin se koskee sitten teitä itseännekin aikanaan.
Ja maailma muuttuu aina vain itsekkäämmäksi, joten entistä isommassa kurimuksessa tulette te sitten olemaan.
Mun vanhemmilla (lasteni isovanhemmilla) ei muuta olekaan kuin omaa elämää. Niistä ei ole kuulunut pihaustakaan 10 vuoteen eivätkä ole halunneet koskaan nähdä lapsenlapsiaan. Tätähän sä tarkoitit, isovanhemmilla tosiaan pitää olla oma elämä. Ettei sun vanhemmat kuitenkin vaan auutaisi sua ja lapsiasi?