Kun äitiys kaduttaa

Vierailija kirjoitti:

https://www.hs.fi/elama/art-2000006000499.html

Olen itsekin kirjoittanu tästä aiheesta joskus. Menetin elämäni ja identiteettini, kun sain lapset. Ovathan he tietenkin rakkaita, mutta edelleen valitsisin mieluummin lapsettoman elämän. Virhe, jota ei enää tekemättömäksi saa.

Älä ruikuta. Kasva aikuiseksi. Ilmeisesti olet ihminen joka ei ole kiitollinen mistään. Vaikka kaikki olisi hyvin, kaikki on silti aina huonosti, olet rasittava.

Eli joudut nyt menemään terapiaan kun sait lapset. Maailmanloppu tuli. Voi voi voi. Halveksin sinua.

Vierailija kirjoitti:

Terapia, terapia, terapia, terapia, blaablaablaa.

Nimenomaan terapian kautta pääsin käsiksi samoihin ajatuksiin kuin ap. Kelan tuella käsittelin lapsuuteni solmuja kolme vuotta ja opin tunnistamaan ja huomionaan omat tunteeni. Sitten tukijakso loppui ja tässä minä olen vastaheränneine tunteineni. Tajuan nyt, että olen onnellisin yksin, mutta kolme lasta olen sumussani onnistunut hankkimaan ja pakkohan ne on saattaa aikuisuuteen.

Sen kuitenkin opin terapiassa, että tunteet eivät ole vaarallisia. Hyväksyn siis tosiaan, mutta silti pyrin olemaan niin hyvä mutsi (erityis-)lapsilleni kuin voin.

Onko todellakin hyvin yleistä, että ihmiset hankkivat lapsia miettimättä, että sen myötä koko elämä muuttuu? Omituista. Tämä laskee käsitystäni ihmisten keskimääräisestä älykkyydestä entisestään.

Sen taitaa olla aika kamala tunne. Vanhemmuus on kuitenkin aikamoisen peruuttamaton tila.

Itse olen joitakin asioita elämässäni katunut, mutta äitiys ei todellakaan ole yksi niistä. Se varmaan surettaisi, jos en olisi koskaan saanut lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Kysymys: miksi sellainen ihminen hankkii monta lasta, joka kokee vanhemmuuden lähinnä taakaksi? Eikö jo ensimmäisen lapsen jälkeen huomaa sen, että vanhemmuus ei ole olekaan se oma juttu? Miksi pahentaa tilannetta hankkimalla vielä lisää lapsia?

No kyllähän se yksi lapsi jo tekee vanhemmasta vanhemman loppuiäksi. Että sama vaikka siihen tekee toisen kaveriksi sitten. Ehkä niistä sisaruksista on sitten kuitenkin toisilleen tukea elämässä. Haukkuvat sitten isona vaikka yhdessä äitiä keskenään ja saavat sillätavalla vertaistukea.

Ps. En kadu lapsia, mutta itseäni äitinä kyllä monessa tilanteessa. Luulin typeryyksissäni, että olisin tosi hyvä äiti.

Vierailija kirjoitti:

Mä en varmaan voi tehdä lapsia, koska haluan matkustella. Haluan kiertää Australiaa, Aasiaa ja Amerikkaa yhdessä mieheni kanssa.

  Heh ja heh. Nää on just niitä keskenkasvusten jorinoita.

Mä teen elämäni matkan lasteni kanssa, ja olen siitä ikikiitollinen. Enempää en voisi toivoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kysymys: miksi sellainen ihminen hankkii monta lasta, joka kokee vanhemmuuden lähinnä taakaksi? Eikö jo ensimmäisen lapsen jälkeen huomaa sen, että vanhemmuus ei ole olekaan se oma juttu? Miksi pahentaa tilannetta hankkimalla vielä lisää lapsia?

No kyllähän se yksi lapsi jo tekee vanhemmasta vanhemman loppuiäksi. Että sama vaikka siihen tekee toisen kaveriksi sitten. Ehkä niistä sisaruksista on sitten kuitenkin toisilleen tukea elämässä. Haukkuvat sitten isona vaikka yhdessä äitiä keskenään ja saavat sillätavalla vertaistukea.

Ps. En kadu lapsia, mutta itseäni äitinä kyllä monessa tilanteessa. Luulin typeryyksissäni, että olisin tosi hyvä äiti.

Yhtä loogista ajattelua kuin sellaiselle uupuneella, joka rupeaa painamaan hommia entistä enemmän. Miksipä yrittää korjata sen minkä voi, jos voi pahentaa tilannetta entisestään?

Onko teille tosiaan se oma aika ja vapaus niin tärkeää, että kadutte lapsianne? Ymmärrän kyllä, että väsymys voi olla kova pikkulasten kanssa. Viekää hyvät ihmiset lapsianne hoitoon enemmän, jos lasten sitovuus ahdistaa. Isovanhemmille, päiväkotiin tai palkkaatte hoitajan, vaikka edes kerran viikossa, ja vietätte vapaaillan. Pääasia että lapsesta huolehtii joku välittävä aikuinen. Nimimerkillä itse mummon kasvattava teiniäidin lapsi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sairasta. Miksi hankitte lapsia jos tiedätte ettei se itselle sovi?

Ei kai sitä voi etukäteen tietää?

Minuakin kaduttaa. Tosin katumukseni tuli vasta, kun lapset alkoivat aikuistumaan. Koko elämänsä parhaansa yrittää rakastaa, kasvattaa ja ohjata, ja kun näki mitä niistä tuli, niin turhaan meni nekin vuodet. Uhraa itsensä, oman aikansa - ei minkään takia.

Eli heistä ei tullut sellaisia kuin Sinä halusit? Eikö ole pääasia, että he ovat onnellisia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voin sanoa, että itse olen lähes kolmekymppinen ja lapsi on 5kk. Näinä kuukausina olen tuntenut katumusta suurissa määrin, vaikka lasta rakastankin. Harmittaa, kun valitsin tämän tien elämääni. Muistelen kaiholla, kuinka onnellinen olin kun sain tehdä mitä vain, milloin vain ja olin aina hyvin levännyt. Nykyään aamukahviakaan ei saa juoda kuumana.

Ihan ymmärrettäviä tunteita tuossa vaiheessa. lapsen saaminen on niin suuri elämänmuutos, että siihen liittyy usein paljon kipuilua. Koko elämä muuttui yhdessä yössä, ei ihme jos olet vähän shokissa. Vauva aika on lisäksi hirveän intensiivistä, ja hormonitkin heittelee. Tärkeää olisi käsitellä tämä kriisi, jotta voit lopulta päästää irti vanhasta ja kykenet hyväksymään uudenlaisen elämän.  

Olen kokenut samanlaisia tunteita, kun esikoinen syntyi. 

Kiitos ensimmäisestä ymmärtäväisestä kommentista. Vaikka kadun lastani en antaisi häntä pois. Elämä nyt meni näin ja varmasti väsymys lisää katumisen tunnetta. Ja edelliselle kommentoijalle vastaan, että mietin kyllä kaikkea. Aina vain kaikki ei mene miten on miettinyt.

Mietit kaikkea muuta paitsi sitä, että vauva työllistää alkuun paljon?

Mietin kyllä sitäkin, mutta jos sinun täytyy saada tietää kävi klassisesti. Mies tahtoi kovasti lasta ja nyt hänellä onkin kovasti menoja kavereidensa kanssa. Mm. kelkkareissut lappiin ja työreissut minne sattuu. Ennen työreissuja oli kerran kuukaudessa. Nyt kerran viikossa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä en ymmärrä minkä vapauden perään ihmiset haikailee. Ei täällä kukaan ole vapaa. Jos haluat elättää itsesi, olet sidottu työpaikkaasi ja veroihin. Kenties asuntolainaankin. Jos sulla ei ole työtä, joudut jatkuvasti todistelemaan valtiolle miksi sun pitäisi saada sosiaaliturvaa. Vaikka ostaisit palan maata ja rupeaisit omavaraiseksi, et siltikään säästyisi veronmaksulta. Nykymaailmassa ei pääse pakoon miltään. Se lapseton ei lopulta ole yhtään sen enempää vapaampi kuin ketään muukaan.

Tuo ”henkisesti vapaa” on vaan keinotekoinen käsite joka on eksynyt ihmisten mieliin kun oma arki välillä tuntuu rankalta.

Lapseton ja lapsellinen viettää aikaa työpaikallaan saman verran. Sen jälkeen lapseton on vapaa tekemään, mitä hän haluaa. Sen sijaan lapsellisen on mentävä lasten ehdoilla.

Lapseton on henkisesti vapaa siinä mielessä, että hän ei ole vastuussa kenenkään muun elämästä. Toki hän voi auttaa ja edistää sillä tavalla muiden elämää, mutta ei hän varsinaisesti ole vastuussa. Vanhempana olet vastuussa lasten elämästä, sillä sinun tulee turvata mahdollisimman hyvä alku elämälle ja siirtää mielestäsi mahdollisimman hyvät arvot lapselle. 

Se vastuu on aikuisuutta, naapurin lapseton, tahtomattaan, rouva hoitaa vanhaa äitiään työpäivän jälkeen, usein myös öisin, ei hän ole henkisesti vapaa, kyllä hän on vastuussa äitinsä hyvin voinnista.

Minuakin ihmetyttää tuo, miten monien mielestä pikkulapsi-ikään verrattavaa aikaa kestää 18-vuotiaaksi asti, eikä "omaa aikaa" tai mitään mahdollisuutta spontaaniuteen ole. Tulee mieleen, että taitavat olla oikeasti lapsettomia. Tottakai jokaisessa ikäkaudessa on omat murheensa, ja vanhemmuuden vastuu painaa loppuiän, mutta jos ajatellaan sitä konkreettista arkea. Kyllä alakouluikäisen vanhempi voi töistä tultuaan maata koko illan katsomassa Netflixiä. Ei ehkä joka päivä, mutta jos joskus on sen tarpeessa. Joskus se puoliso voi tehdä ruuat (tai voidaan tilata ruokaa) ja hoitaa mahdollisen harrastuskuskauksen, itse taas voi tehdä saman silloin, kun itsellä on parempi päivä. Paljon on kiinni siitä, minkälaiseksi arkensa järjestää.

Tietenkään vanhempi ei voi yhtäkkiä lähteä vaikkapa kuukaudeksi ulkomaille. Harva voi edes parisuhteessa tehdä sellaista ilman reilua varoitusaikaa. Useimmissa parisuhteissa ilmoitetaan etukäteen, jos suunnitteilla on vaikkapa ravintolaillallinen kavereiden kanssa.

Tietenkin vaikkapa teini-ikäisen kanssa voi olla suuriakin murheita, mutta on hölmöä kuvitella, ettei teinin vanhemman arki voisi olla sohvalla rötväämistä tai kiinnostavia harrastuksia.

Erityislasten vanhemmat ja yksinhuoltajat on sitten asia erikseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voin sanoa, että itse olen lähes kolmekymppinen ja lapsi on 5kk. Näinä kuukausina olen tuntenut katumusta suurissa määrin, vaikka lasta rakastankin. Harmittaa, kun valitsin tämän tien elämääni. Muistelen kaiholla, kuinka onnellinen olin kun sain tehdä mitä vain, milloin vain ja olin aina hyvin levännyt. Nykyään aamukahviakaan ei saa juoda kuumana.

Ihan ymmärrettäviä tunteita tuossa vaiheessa. lapsen saaminen on niin suuri elämänmuutos, että siihen liittyy usein paljon kipuilua. Koko elämä muuttui yhdessä yössä, ei ihme jos olet vähän shokissa. Vauva aika on lisäksi hirveän intensiivistä, ja hormonitkin heittelee. Tärkeää olisi käsitellä tämä kriisi, jotta voit lopulta päästää irti vanhasta ja kykenet hyväksymään uudenlaisen elämän.  

Olen kokenut samanlaisia tunteita, kun esikoinen syntyi. 

Kiitos ensimmäisestä ymmärtäväisestä kommentista. Vaikka kadun lastani en antaisi häntä pois. Elämä nyt meni näin ja varmasti väsymys lisää katumisen tunnetta. Ja edelliselle kommentoijalle vastaan, että mietin kyllä kaikkea. Aina vain kaikki ei mene miten on miettinyt.

Mietit kaikkea muuta paitsi sitä, että vauva työllistää alkuun paljon?

Mietin kyllä sitäkin, mutta jos sinun täytyy saada tietää kävi klassisesti. Mies tahtoi kovasti lasta ja nyt hänellä onkin kovasti menoja kavereidensa kanssa. Mm. kelkkareissut lappiin ja työreissut minne sattuu. Ennen työreissuja oli kerran kuukaudessa. Nyt kerran viikossa.

Rasittuneen ja kiukkuisen äidin taustalta löytyy yleensä huono, poissaoleva ja etäinen lasten isä. Osanottoni! Yritä saada apua mistä voit, jottei uupumus pahene ja kohdistu lopulta lapseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä en ymmärrä minkä vapauden perään ihmiset haikailee. Ei täällä kukaan ole vapaa. Jos haluat elättää itsesi, olet sidottu työpaikkaasi ja veroihin. Kenties asuntolainaankin. Jos sulla ei ole työtä, joudut jatkuvasti todistelemaan valtiolle miksi sun pitäisi saada sosiaaliturvaa. Vaikka ostaisit palan maata ja rupeaisit omavaraiseksi, et siltikään säästyisi veronmaksulta. Nykymaailmassa ei pääse pakoon miltään. Se lapseton ei lopulta ole yhtään sen enempää vapaampi kuin ketään muukaan.

Tuo ”henkisesti vapaa” on vaan keinotekoinen käsite joka on eksynyt ihmisten mieliin kun oma arki välillä tuntuu rankalta.

Lapseton ja lapsellinen viettää aikaa työpaikallaan saman verran. Sen jälkeen lapseton on vapaa tekemään, mitä hän haluaa. Sen sijaan lapsellisen on mentävä lasten ehdoilla.

Lapseton on henkisesti vapaa siinä mielessä, että hän ei ole vastuussa kenenkään muun elämästä. Toki hän voi auttaa ja edistää sillä tavalla muiden elämää, mutta ei hän varsinaisesti ole vastuussa. Vanhempana olet vastuussa lasten elämästä, sillä sinun tulee turvata mahdollisimman hyvä alku elämälle ja siirtää mielestäsi mahdollisimman hyvät arvot lapselle. 

Onhan se varmaan noinkin, mutta suurella osalla on ollut ennen lapsiakin ihmissuhteita joiden eteen olisi tehnyt mitä vaan. Ennen kuin tulin äidiksi, koin vastuuta olla hyvä lapsi vanhemmilleni ja hyvä sisko sisaruksilleni. Kun sain lapsen, niin tottakai minusta tuli se henkilö joka on vastuussa lapseni hyvinvoinnista, mutta en koe että äitiys tekisi minusta ylivoimaisesti jotenkin enemmän vastuullisen verrattuna aikaan jolloin olin vain vanhempieni lapsi ja sisarusteni sisko. Ehkä tätä ei tajua ihmiset joilla ei ole äärimmäisen läheiset välit lapsuuden perheenjäseniinsä. Tottakai ne perheenjäsenet ovat aikuisia ja lapsi on lapsi joka ei pysty huolehtimaan itsestään, mutta ennen lasta en tuntenut itseäni mitenkään henkisesti vapaaksi.[/quote

Kukaan ei ole koskasn vapaa. Näin sanoi joku keskitysleiriltä vapautunut vankikin. Silti lapset lisää vastuuta enemmän kuin kukaan aikuinen, sillä lapsille on opetettava, mitä on hyvä elämä. Aikuisille voit olla vain tukena, mutta lapsille olet koko maailma.

Yksikään äiti ei kasvata lastaan yksin tai ole koko maailma lapselle.

"Rasittuneen ja kiukkuisen äidin taustalta löytyy yleensä huono, poissaoleva ja etäinen lasten isä. Osanottoni! Yritä saada apua mistä voit, jottei uupumus pahene ja kohdistu lopulta lapseen."

Näin menee meilläkin, vaikka teen lapsille ruuat joka päivä. Hain tarhoista/kerhoista joka päivä ja nyt autan kaikkia lapsia läksyjen kanssa koulun jälkeen. Imuroin ja hoidan astiarumban. Hoidan kaikki pihahommat ja autoihin liittyvät asiat. Vien yksin lapsia harrastuksiin (hoplop, uimaan, liikuntahallille, metsäretkille, kelkkamäkeen jne.)

Silti, kun vaimo tulee töiden jälkeen kotiin ja heti alkaa valitus miten on raskasta, vaikka ihan kaikki on hoidettu joka päivä. Saan silti kuulla ainakin viikottain ja välillä jopa päivittäin, että en ole tarpeeksi lasten kanssa.

T: Se poissa oleva, etäinen ja huono isä joka ei tee mitään

Vierailija kirjoitti:

"Rasittuneen ja kiukkuisen äidin taustalta löytyy yleensä huono, poissaoleva ja etäinen lasten isä. Osanottoni! Yritä saada apua mistä voit, jottei uupumus pahene ja kohdistu lopulta lapseen."

Näin menee meilläkin, vaikka teen lapsille ruuat joka päivä. Hain tarhoista/kerhoista joka päivä ja nyt autan kaikkia lapsia läksyjen kanssa koulun jälkeen. Imuroin ja hoidan astiarumban. Hoidan kaikki pihahommat ja autoihin liittyvät asiat. Vien yksin lapsia harrastuksiin (hoplop, uimaan, liikuntahallille, metsäretkille, kelkkamäkeen jne.)

Silti, kun vaimo tulee töiden jälkeen kotiin ja heti alkaa valitus miten on raskasta, vaikka ihan kaikki on hoidettu joka päivä. Saan silti kuulla ainakin viikottain ja välillä jopa päivittäin, että en ole tarpeeksi lasten kanssa.

T: Se poissa oleva, etäinen ja huono isä joka ei tee mitään

Miksi syyllistyit tästä, jollet koe olevasi tuollainen isä? Tiedätkö, aina kaikessa ei ole kyse sinusta.

Oon tosi pahoillani teidän teidän tilanteesta, joita kaduttaa äitiys. Silti halua sanoa kiitos siitä, että nostatte tämän aiheen puheeksi.

Olen vapaaehtoisesti lapseton nainen, ja koko elämäni kuullut siitä, miten mieli kyllä muuttuu, ja kyllä se oma lapsi on sitten eri asia. Oikeastaan siis niin, että lapsi pitäisi vaikka ei oikeastaan edes haluaisi, koska sitä ihanuutta ei voi muuten ymmärtää. Että naisen tehtävä vaan on olla äiti, ja kyllä ne vaistot sitten hoitaa.

Välillä olen itsekkin miettinyt, että teenkö nyt kauhean virheen, koska jotkut niistä, jotka vannottivat, etteivät halua lapsia, hehkuttavat sitä, miten paljon parempaa elämä nyt on.

Siksi minusta myös meille vapaaehtoisesti lapsettomille on tosi tärkeitä puheenvuoroja tällaiset, että lapsi ei aina joka tilanteessa automaattisesti paranna elämää ja että katuminen on myös mahdollista.

Itse välillä haaveilen kuinka elämä olisi yhtä lomaa ilman lapsia. Uskon vahvasti, että olisin ihan yhtä onnellinen ilman lapsia. Molemmissa tapauksissa on omat hyvät puolensa. Mulle lapsiperheenä vaikeinta on se, ettei aivot nollaudu arjessa yhtään. Oon semmoinen ihminen joka saa ladattua akkuja vain silloin kun saa olla yksin omissa ajatuksissa rauhassa.

Onnellinen kyllä olen, ja olen enemmän kuin tyytyväinen siihen, että mies hoitaa osuutensa. Voin ilmoittaa esim lähteväni tyttöjen kanssa reissuun viikonlopuksi ja asia on ok. Elämäni ei oikeastaan ole toiminnaltaan muuttunyt kauheasti, koska lapsilla on kotona myös isä. Mutta vaikeinta ja uuvuttavinta on se, että työpäivän jälkeen alkaa vielä raskaampi työpäivä perheen parissa missä lapset vaativat koko ajan minun läsnäoloa. Tuntuu, että olen ylikuormittunut ihan vain siksi, että en oo löytänyt tapaa miten saisin levättyä ilman, että päässä liikkuu kaikki asiat mitä pitäisi hoitaa, että arki pyörii.

Mutta ymmärrän, että ihmisiä kaduttaa äitiys. Lapsettomuus varmaan sopisi paremmin munkin pääkopalle, mutta rakastan kyllä tätä lapsiarkeakin vaikka se on 500kertaa raskaampaa kuin ilman lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Onko todellakin hyvin yleistä, että ihmiset hankkivat lapsia miettimättä, että sen myötä koko elämä muuttuu? Omituista. Tämä laskee käsitystäni ihmisten keskimääräisestä älykkyydestä entisestään.

Onko aivan käsittämätön ajatus, että joku olisi ajatellut ennen lapsen saamista, että haluaa että kaikki muuttuu, ja sen jälkeen huomannut, että kyseinen muutos ei sopinutkaan itselle?

Tämä on toki hirveän pelottava ajatus, koska lapsen saamista ei voi perua. On helpompi ajatella, että mulle ei ikinä voisi käydä noin, koska minä (toisin kuin nuo tyhmät) ajattelin asioita etukäteen. Tai minä (toisin kuin nuo teinit) olen aikuinen ja valmis elämänmuutokseen. Tai minä (toisin kuin nuo huonot äidit) olen hyvä ihminen, mulle ei vaan voi tapahtua noin.

Suurin osa ihmisiä ei kadu lapsiaan, ja toisaalta varmasti löytyy joku tyhmä ja huono ja epävalmis joka hankki lapsen ajattelematta asiaa sen enempää, mutta mitä sulta olisi pois tunnustaa, että joskus suuren elämänmuutokseen seurauksia ei pystykään arvioimaan ennalta? Että joskus käy oikeasti niin huono tuuri, että tekee läpimietityn valinnan, joka jälkeenpäin osoittautuu vääräksi? Eikö siihen voisi suhtautua myötätunnolla?