Kun äitiys kaduttaa

Vierailija kirjoitti:

En todellakaan ymmärrä koko aihetta. Kadut tehneesi lapsia ja menettänyt "henkisen vapautesi". WTF!

Ihmisen elämään kuuluu myös vastuu ja velvollisuudet, lapsista, läheisistä, ystävistä, vanhemmistakin. Vain vastuu kasvattaa aikuisen, pelkkä hedonistinen elämä pitää ihmisen ikuisena uhmaikäisenä lapsena.  Jos et välitä muista, älä sitten vaadi että kukaan välittäisi sinustakaan. Mitähän mieltä tällaisen "katuvan" omat vanhemmat ovat, olisiko pitänyt jättää synnyttämättä??

Olet täydellinen esimerkki ihmisestä, joka ei edes halua ymmärtää, mitä ap kirjoitti. On eri asia olla vastuuton ja olla välittämättä muista, kuin katua sitä, että elämä on muuttunut sellaiseksi, jota ei halua. Aphan nimenomaan sanoi olevansa hyvä äiti ja kantavansa vastuun ja velvollisuudet. Aina riittää teitä valittajia, jotka omassa "paremmuudessaan" paukuttelevat henkseleitä ja yrittävät painaa toiset maan rakoon haluamalla tahallaan käsittää asiat väärin.

Vierailija kirjoitti:

Äitiys ei ole syyllisyyden synonymi.

Yritähän se totuus, ihmisraiska, ymmärtää.

Ilmeisesti kommenttisi on minulle tarkoitettu. Ei tietenkään ole synonyymi. Väitän kuitenkin, että hyvin moni äiti ja isä kokee syyllisyyttä monesta vanhemmuuteen liittyvästä asiasta. Toisaalta se on hyvä, koska se pakottaa kehittymään ja tulemaan paremmaksi vanhemmaksi. Toisaalta taas huonoa, koska se on niin raskasta. 

En tiedä, miten voisin omalla kohdallani erottaa syyllisyyden lopullisesti äitiydestä. Tiedän, että mokaan usein. Tiedän, että olen ihminen ja mokaaminen on sallittua. Silti joskus (oikeasti usein) koen syyllisyyttä, kun siellä salilla olen viettäen omaa aikaani harrastuksen parissa ja ekaluokkalainen neljän aikaan itkua tihertäen soittaa, että "äiti, koska sä tuut kotiin". "No ihan just, rakas, onko isoveli kotona? Pyydä sitä olemaan sun kanssa". 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen sitä mieltä, että nämä katujat eivät ole koskaan tyytyväisiä elämäänsä. Tuli hankittua lapsia, kaduttaa. Jos ei olisi hankkinut lapsia, sekin olisi kaduttanut. Aina jollain toisella on asiat paremmin. Kun ei ollut lapsia, sillä perheenäidillä oli kaikki niin hyvin. Sitten kun tuli itse äidiksi, niin sillä lapsettomalla onkin se ihailtava elämä. Aina täytyy saada sitä mitä itsellä ei ole.

Olen samaa mieltä. Jotkut eivät vain ymmärrä hoitaa päätään kuntoon, kun se sairaudentunto puuttuu. Läheiset kyllä huomaavat käytöksestä, ettei ihan täysillä kuljeta. Ei tällaista aikuista saa hoidon piiriin, jos hän tarvittaessa kykenee hetken aikaa esittämään olevansa kunnossa. Läheisille elämä tällaisen ihmisen kanssa on vaikeaa. Siksi kai moni katkaisee välit heti kun mahdollista.

Hohhoijaa taas. Jos ap on sitä mieltä, ettei lapsiperhearki hälle sopinutkaan, niin ainoa vaihtoehto on, että hänellä on mielenterveysongelmia? Olette te mammat kyllä niin seonneet näköjään tuossa omassa äitiyskuplassanne. Se mikä sopii teille, ei välttämättä sovi jollekin muulle. Eikä se tarkoita, että kyseessä on oltava mielenterveyspotilas.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä näen tän kysymyksen niin, että kasvamiseen kuuluu hyväksyä elämä sellaisena kuin se on. Se mitä elämä olis nyt ilman lapsia on mielikuvitusta. Ei todellakaan voi tietää mikä olis todellisuus. Todellisuuden lisäksi kannattaa hyväksyä ne tunteet et välillä kaduttaa. Kyseessä on vaan tunne. Lapsellista jäädä haikailemaan jotain mitä joskus oli. Elämä muuttuu joka tapauksessa koko ajan.

Minä myös olen kokenut tunteiden hyväksymisen parhaaksi keinoksi, ja elämäni on ihan mukavaa, vaikka katumus onkin.

Miksi tästä aiheesta ei kuitenkaan saisi puhua? Todellakin tabu. Onko teille itselle ilmaistu että teitä ei haluta, vai pelkäättekö omia katumuksen tunteita, joita taatusti ilmenee jokaisen vanhemman elämässä ainakin hetkellisesti?

On aika säälittävää yrittää tyrehdyttää hyvä, vertaistuellinen, tabuja rikkova ja mahdollisesti monelle vielä lapsettomalle, joiden kannattaa sellaisina pysyäkin, silmiä avaava ketju yrittämällä väittää, että katumus voi johtua vain siitä, että vanhempi on persoonallisuushäiriöinen, mielenterveysongelmainen, sairas, älyllisesti jälkeenjäänyt, epätaitava tai jollain tapaa huonompi kuin keskiverto. Kliseisiä tapoja ylläpitää tabuja ja saada toisin ajatteleva hiljenemään.

Entä jos vanhemmuuttaan usein katuvat ne, jolla eväät siihen ovat mielenterveyden puolesta heikot? Kuten isäni, joka pohti minulle ääneen ollessani alaikäinen olisiko hirt-täy-ty-mi-nen hyvä ratkaisu silloin, kun hänellä on nyt elämässä vastatuulta.

Entä jos vanhemmuutta ovat katumatta vain ne, jotka eivät ymmärrä millainen vastuu heillä todella on harteillaan? Heillä ei ole rankkaa, koska heillä ei ole ongelmia jättää pientä lasta vahtimatta esim uimassa, he eivät tiedä ja ymmärrä lapsen kehitystä ja sitä millaisen vastuun lapsuusajan kokemusten vaikuttaminen lapsen psyykeeseen kasaa heidän harteilleen, ja heistä on ihan ok jättää lapsi toissijaiseksi, koska hehän taatusti pystyvät tekemään kaiken niin kuin ennen lapsiakin ja ovat harhoissaan vielä parhaita äitejä?

Sekoitat nyt vanhemmuuden pohtimisen ja sen katumisen (toiveen siitä että saisi peruutettua sen). Ne ovat eri asioita. On aivan eri asia miettiä tekojaan ja niiden seurauksia kuin katua niitä ja toivoa niitä tekemättömiksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sairasta. Miksi hankitte lapsia jos tiedätte ettei se itselle sovi?

ei kaikki tiedä ettei se itselle sovi ennenkun niitä lapsia on. On jopa ennen synnytystä saattanut ajatella että todellakin haluaa lapsia ja ison perheen mutta asia ei olekaan niin. Itsellä tällainen tuttu josta luuli että tulisi täydellinen äiti ja rakasti lapsia yli kaiken mutta kun omat syntyi asia ei ollutkaan enää niin eikä sitä pystynyt etukäteen aavistamaan.

Itse olet sairas kun syyllistät näitä äitejä jo lisää.

Miksiköhän sekin tuttusi sitten teki enemmän lapsia kuin yhden?! Ehkä sen ekan jälkeen olis jo voinut tajuta jotain.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen sitä mieltä, että nämä katujat eivät ole koskaan tyytyväisiä elämäänsä. Tuli hankittua lapsia, kaduttaa. Jos ei olisi hankkinut lapsia, sekin olisi kaduttanut. Aina jollain toisella on asiat paremmin. Kun ei ollut lapsia, sillä perheenäidillä oli kaikki niin hyvin. Sitten kun tuli itse äidiksi, niin sillä lapsettomalla onkin se ihailtava elämä. Aina täytyy saada sitä mitä itsellä ei ole.

Olen samaa mieltä. Jotkut eivät vain ymmärrä hoitaa päätään kuntoon, kun se sairaudentunto puuttuu. Läheiset kyllä huomaavat käytöksestä, ettei ihan täysillä kuljeta. Ei tällaista aikuista saa hoidon piiriin, jos hän tarvittaessa kykenee hetken aikaa esittämään olevansa kunnossa. Läheisille elämä tällaisen ihmisen kanssa on vaikeaa. Siksi kai moni katkaisee välit heti kun mahdollista.

Hohhoijaa taas. Jos ap on sitä mieltä, ettei lapsiperhearki hälle sopinutkaan, niin ainoa vaihtoehto on, että hänellä on mielenterveysongelmia? Olette te mammat kyllä niin seonneet näköjään tuossa omassa äitiyskuplassanne. Se mikä sopii teille, ei välttämättä sovi jollekin muulle. Eikä se tarkoita, että kyseessä on oltava mielenterveyspotilas.

Onko sinusta tervettä se, että ihminen ei edes yritä etsiä mitään ratkaisuja ongelmiinsa?

Toki äitiys on välillä tai hyvin useinkin uuvuttavaa. Vastuu ja menettämisen pelko on läsnä koko ajan ja se ei todellakaan lopu pikkulapsiaikaan. Mutta, ettekö te saa ollenkaan iloa lapsistanne? Mun mielestä kaikesta rasittavuudestaan huolimatta heillä on veikeitä ja oivaltavia kommentteja. Joku pieni pelihetki, halaus , hymy ...Yhteiset tekemiset jotka sujuivat ja kukaan ei kiukutellut... mielestäni ne antavat todella paljon ja valaisevat koko päivän. Ilman muuta voi sanoa vaikka ystäville että ehkä kaduttaa lasten hankkiminen kun on niin raskasta, mutta ei pidä unohtaa tätä toista puolta myöskään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä näen tän kysymyksen niin, että kasvamiseen kuuluu hyväksyä elämä sellaisena kuin se on. Se mitä elämä olis nyt ilman lapsia on mielikuvitusta. Ei todellakaan voi tietää mikä olis todellisuus. Todellisuuden lisäksi kannattaa hyväksyä ne tunteet et välillä kaduttaa. Kyseessä on vaan tunne. Lapsellista jäädä haikailemaan jotain mitä joskus oli. Elämä muuttuu joka tapauksessa koko ajan.

Minä myös olen kokenut tunteiden hyväksymisen parhaaksi keinoksi, ja elämäni on ihan mukavaa, vaikka katumus onkin.

Miksi tästä aiheesta ei kuitenkaan saisi puhua? Todellakin tabu. Onko teille itselle ilmaistu että teitä ei haluta, vai pelkäättekö omia katumuksen tunteita, joita taatusti ilmenee jokaisen vanhemman elämässä ainakin hetkellisesti?

On aika säälittävää yrittää tyrehdyttää hyvä, vertaistuellinen, tabuja rikkova ja mahdollisesti monelle vielä lapsettomalle, joiden kannattaa sellaisina pysyäkin, silmiä avaava ketju yrittämällä väittää, että katumus voi johtua vain siitä, että vanhempi on persoonallisuushäiriöinen, mielenterveysongelmainen, sairas, älyllisesti jälkeenjäänyt, epätaitava tai jollain tapaa huonompi kuin keskiverto. Kliseisiä tapoja ylläpitää tabuja ja saada toisin ajatteleva hiljenemään.

Entä jos vanhemmuuttaan usein katuvat ne, jolla eväät siihen ovat mielenterveyden puolesta heikot? Kuten isäni, joka pohti minulle ääneen ollessani alaikäinen olisiko hirt-täy-ty-mi-nen hyvä ratkaisu silloin, kun hänellä on nyt elämässä vastatuulta.

Entä jos vanhemmuutta ovat katumatta vain ne, jotka eivät ymmärrä millainen vastuu heillä todella on harteillaan? Heillä ei ole rankkaa, koska heillä ei ole ongelmia jättää pientä lasta vahtimatta esim uimassa, he eivät tiedä ja ymmärrä lapsen kehitystä ja sitä millaisen vastuun lapsuusajan kokemusten vaikuttaminen lapsen psyykeeseen kasaa heidän harteilleen, ja heistä on ihan ok jättää lapsi toissijaiseksi, koska hehän taatusti pystyvät tekemään kaiken niin kuin ennen lapsiakin ja ovat harhoissaan vielä parhaita äitejä?

Sekoitat nyt vanhemmuuden pohtimisen ja sen katumisen (toiveen siitä että saisi peruutettua sen). Ne ovat eri asioita. On aivan eri asia miettiä tekojaan ja niiden seurauksia kuin katua niitä ja toivoa niitä tekemättömiksi.

Tunteita ja ajattelua ei voi erottaa toisistaan. Niitä ei voi "sekoittaa" - ne toimivat jo valmiiksi sekaisin ja yhdessä.

Äitinä olo on antoisaa, välillä haastavaa mutta palkitsevaa ja vaativaa. Ei todellakaan kaduta enkä ymmärrä miksi jotain kaduttaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä näen tän kysymyksen niin, että kasvamiseen kuuluu hyväksyä elämä sellaisena kuin se on. Se mitä elämä olis nyt ilman lapsia on mielikuvitusta. Ei todellakaan voi tietää mikä olis todellisuus. Todellisuuden lisäksi kannattaa hyväksyä ne tunteet et välillä kaduttaa. Kyseessä on vaan tunne. Lapsellista jäädä haikailemaan jotain mitä joskus oli. Elämä muuttuu joka tapauksessa koko ajan.

Minä myös olen kokenut tunteiden hyväksymisen parhaaksi keinoksi, ja elämäni on ihan mukavaa, vaikka katumus onkin.

Miksi tästä aiheesta ei kuitenkaan saisi puhua? Todellakin tabu. Onko teille itselle ilmaistu että teitä ei haluta, vai pelkäättekö omia katumuksen tunteita, joita taatusti ilmenee jokaisen vanhemman elämässä ainakin hetkellisesti?

On aika säälittävää yrittää tyrehdyttää hyvä, vertaistuellinen, tabuja rikkova ja mahdollisesti monelle vielä lapsettomalle, joiden kannattaa sellaisina pysyäkin, silmiä avaava ketju yrittämällä väittää, että katumus voi johtua vain siitä, että vanhempi on persoonallisuushäiriöinen, mielenterveysongelmainen, sairas, älyllisesti jälkeenjäänyt, epätaitava tai jollain tapaa huonompi kuin keskiverto. Kliseisiä tapoja ylläpitää tabuja ja saada toisin ajatteleva hiljenemään.

Entä jos vanhemmuuttaan usein katuvat ne, jolla eväät siihen ovat mielenterveyden puolesta heikot? Kuten isäni, joka pohti minulle ääneen ollessani alaikäinen olisiko hirt-täy-ty-mi-nen hyvä ratkaisu silloin, kun hänellä on nyt elämässä vastatuulta.

Entä jos vanhemmuutta ovat katumatta vain ne, jotka eivät ymmärrä millainen vastuu heillä todella on harteillaan? Heillä ei ole rankkaa, koska heillä ei ole ongelmia jättää pientä lasta vahtimatta esim uimassa, he eivät tiedä ja ymmärrä lapsen kehitystä ja sitä millaisen vastuun lapsuusajan kokemusten vaikuttaminen lapsen psyykeeseen kasaa heidän harteilleen, ja heistä on ihan ok jättää lapsi toissijaiseksi, koska hehän taatusti pystyvät tekemään kaiken niin kuin ennen lapsiakin ja ovat harhoissaan vielä parhaita äitejä?

Sekoitat nyt vanhemmuuden pohtimisen ja sen katumisen (toiveen siitä että saisi peruutettua sen). Ne ovat eri asioita. On aivan eri asia miettiä tekojaan ja niiden seurauksia kuin katua niitä ja toivoa niitä tekemättömiksi.

Tunteita ja ajattelua ei voi erottaa toisistaan. Niitä ei voi "sekoittaa" - ne toimivat jo valmiiksi sekaisin ja yhdessä.

Olet selvästi tehtävään täysin sopimaton silloin, jos jatkuvasti toivot, ettet olisi lastesi vanhempi.

Äitini uupui meihin lapsiin sanoi mulle mm. "en tiedä mitä sun kanssa tekis kun ei sua voi tap paakaan", kun olin pieni. Näitä sitten käsiteltiin vuosia terapiassa.

Uupuneet äidit, hakekaa apua! Äitiyttä ei ole tarkoitettu yksinäiseksi urakaksi.

Minulla ei ole lapsia, mutta siitä huolimatta ymmärrän teitä katuvia äitejä niin hyvin! Haaveilin lapsesta 14 vuotiaasta alkaen aina 22 vuotiaaksi asti. En koskaan tuntenut, että en haluaisi lapsia. Jostain se vain oli tullut minuun, että lapset ovat luonnollinen osa aikuiselämää. Ehkä se oli koulussa opetettu kristinusko joka ihannoi äitiyttä - tuota täydellistä madonnaa. Tai sitten se, että en tuntenut ketään lapsetonta ja ympäristö näytti esimerkkiä siitä, että vanhemmuus on normi. Tai joka puolella vallitseva äitimyytti. Minä vain ajattelin, että lapsi tietenkin lisää onnellisuutta.

Sitten veljeni sai lapsen, ja näin mitä se oikeasti on. Ei, ei, ei, ei. Parin vuoden aikana ymmärsin, että minun ei ikinä kannata hankkia lapsia, ja jos olisin ehtinyt sen tehdä ennen kuin veljeni, niin olisin hyvin todennäköisesti nyt samanlaisessa tilanteessa kuin te.

Tosi hyvä juttu että nostatte esille tämänkin puolen ja kokemuksen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen sitä mieltä, että nämä katujat eivät ole koskaan tyytyväisiä elämäänsä. Tuli hankittua lapsia, kaduttaa. Jos ei olisi hankkinut lapsia, sekin olisi kaduttanut. Aina jollain toisella on asiat paremmin. Kun ei ollut lapsia, sillä perheenäidillä oli kaikki niin hyvin. Sitten kun tuli itse äidiksi, niin sillä lapsettomalla onkin se ihailtava elämä. Aina täytyy saada sitä mitä itsellä ei ole.

Olen samaa mieltä. Jotkut eivät vain ymmärrä hoitaa päätään kuntoon, kun se sairaudentunto puuttuu. Läheiset kyllä huomaavat käytöksestä, ettei ihan täysillä kuljeta. Ei tällaista aikuista saa hoidon piiriin, jos hän tarvittaessa kykenee hetken aikaa esittämään olevansa kunnossa. Läheisille elämä tällaisen ihmisen kanssa on vaikeaa. Siksi kai moni katkaisee välit heti kun mahdollista.

Hohhoijaa taas. Jos ap on sitä mieltä, ettei lapsiperhearki hälle sopinutkaan, niin ainoa vaihtoehto on, että hänellä on mielenterveysongelmia? Olette te mammat kyllä niin seonneet näköjään tuossa omassa äitiyskuplassanne. Se mikä sopii teille, ei välttämättä sovi jollekin muulle. Eikä se tarkoita, että kyseessä on oltava mielenterveyspotilas.

Onko sinusta tervettä se, että ihminen ei edes yritä etsiä mitään ratkaisuja ongelmiinsa?

Ei tähän ole olemassa mitään ratkaisua. Voi vain hyväksyä tunteet ja opetella elämään niiden kanssa.

Että mua ärrrrrrrrsyttää sanan haastava.

Tilanteet elämässä eivät ole mitään v-n haastavia, vaan paskoja, hankalia, ärrrrrsyttäviä, kauheita, juuri ja juuri ylitse pääs-fuck-tyjä-ing.

Uuvu, äiti, uuvu.

Tajua elämäsi, älä mene mukaan hulluuksiin.

Katso peiliin ja tajua rajasi, äiti-kulta.

Voin sanoa, että itse olen lähes kolmekymppinen ja lapsi on 5kk. Näinä kuukausina olen tuntenut katumusta suurissa määrin, vaikka lasta rakastankin. Harmittaa, kun valitsin tämän tien elämääni. Muistelen kaiholla, kuinka onnellinen olin kun sain tehdä mitä vain, milloin vain ja olin aina hyvin levännyt. Nykyään aamukahviakaan ei saa juoda kuumana.

Vierailija kirjoitti:

Voin sanoa, että itse olen lähes kolmekymppinen ja lapsi on 5kk. Näinä kuukausina olen tuntenut katumusta suurissa määrin, vaikka lasta rakastankin. Harmittaa, kun valitsin tämän tien elämääni. Muistelen kaiholla, kuinka onnellinen olin kun sain tehdä mitä vain, milloin vain ja olin aina hyvin levännyt. Nykyään aamukahviakaan ei saa juoda kuumana.

Tuliko tuo kaikki sinulle oikeasti sinulle täydellisenä yllätyksenä? Et ollut perehtynyt asioihin millään tavalla etukäteen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sairasta. Miksi hankitte lapsia jos tiedätte ettei se itselle sovi?

Miten sen voi etukäteen tietää? Luulin haluavani lapsia, mutta se, millaiseksi elämä on muodostunut sen jälkeen, ei ole sitä elämää, mitä toivoin.

Ap

Miksi sitten hankit useampia? Etkö tiennyt heti ekan jälkeen?

Jos pennut ei miellytäkään, niin sossun huostaan vaan. Jos ei muuten pääse eroon niin kehitä itsellesi päihdeongelma niin haikara vie nopeemmin ku toi.

Vierailija kirjoitti:

Voin sanoa, että itse olen lähes kolmekymppinen ja lapsi on 5kk. Näinä kuukausina olen tuntenut katumusta suurissa määrin, vaikka lasta rakastankin. Harmittaa, kun valitsin tämän tien elämääni. Muistelen kaiholla, kuinka onnellinen olin kun sain tehdä mitä vain, milloin vain ja olin aina hyvin levännyt. Nykyään aamukahviakaan ei saa juoda kuumana.

Kerkeet vielä antamaan lapsen pois. Hän ei muista sinua ja saa kodin johon hänet oikeasti toivotaan. Sinäkin saat juoda kahvisi kuumana. Kaikille sopiva ratkaisu.

Vierailija kirjoitti:

Voin sanoa, että itse olen lähes kolmekymppinen ja lapsi on 5kk. Näinä kuukausina olen tuntenut katumusta suurissa määrin, vaikka lasta rakastankin. Harmittaa, kun valitsin tämän tien elämääni. Muistelen kaiholla, kuinka onnellinen olin kun sain tehdä mitä vain, milloin vain ja olin aina hyvin levännyt. Nykyään aamukahviakaan ei saa juoda kuumana.

Olen itse saman ikäinen ja lapsenikin on 5kk, mutta kokemus on päinvastainen. En voisi enää kuvitellakaan elämääni ilman häntä ja olen todella onnellinen, että päätin tehdä lapsen. Enempää lapsia en halua kuin tämän yhden, sen tiedostin jo vuosia sitten ja nykyinen arki on vahvistanut sitä. Voimani ja aikani eivät riittäisi isompaan perheeseen ja suurperhe olisi oikea painajainen. Jos tekisin vauvakuumeessa toisen tai kolmannen lapsen, kokisin varmasti ainakin hetkittäin samoja katumuksen tunteita teidän kanssa. Onneksi mietin näitä asioita vuosia ja uskon tiedostavani mikä on itselleni parasta. Tässä tapauksessa määrä on ratkaiseva asia.