Lue keskustelun säännöt.
Kun äitiys kaduttaa
14.02.2019 |
https://www.hs.fi/elama/art-2000006000499.html
Olen itsekin kirjoittanu tästä aiheesta joskus. Menetin elämäni ja identiteettini, kun sain lapset. Ovathan he tietenkin rakkaita, mutta edelleen valitsisin mieluummin lapsettoman elämän. Virhe, jota ei enää tekemättömäksi saa.
Kommentit (476)
Vierailija kirjoitti:
Voin sanoa, että itse olen lähes kolmekymppinen ja lapsi on 5kk. Näinä kuukausina olen tuntenut katumusta suurissa määrin, vaikka lasta rakastankin. Harmittaa, kun valitsin tämän tien elämääni. Muistelen kaiholla, kuinka onnellinen olin kun sain tehdä mitä vain, milloin vain ja olin aina hyvin levännyt. Nykyään aamukahviakaan ei saa juoda kuumana.
Nyt kun lapset on saatu teini-ikään on taas aikaa. En kyllä vaihtaisi pois yhtään hetkeä vauva-ajasta eikä mielestäni normaali ihminen kadu lapsiaan.
Oon mä kyllä vauva-aikanakin juonut kuumaa kahvia ja saanut omaa aikaa, ehkä se sitten on asennekysymys. Oma aika ei minulle tarkoita pelkkää biletystä vaan työtä, opiskelua ja kivojen asioiden tekemistä. Lasten kanssa on kiva matkustaa ja harrastaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voin sanoa, että itse olen lähes kolmekymppinen ja lapsi on 5kk. Näinä kuukausina olen tuntenut katumusta suurissa määrin, vaikka lasta rakastankin. Harmittaa, kun valitsin tämän tien elämääni. Muistelen kaiholla, kuinka onnellinen olin kun sain tehdä mitä vain, milloin vain ja olin aina hyvin levännyt. Nykyään aamukahviakaan ei saa juoda kuumana.
Ihan ymmärrettäviä tunteita tuossa vaiheessa. lapsen saaminen on niin suuri elämänmuutos, että siihen liittyy usein paljon kipuilua. Koko elämä muuttui yhdessä yössä, ei ihme jos olet vähän shokissa. Vauva aika on lisäksi hirveän intensiivistä, ja hormonitkin heittelee. Tärkeää olisi käsitellä tämä kriisi, jotta voit lopulta päästää irti vanhasta ja kykenet hyväksymään uudenlaisen elämän.
Olen kokenut samanlaisia tunteita, kun esikoinen syntyi.
Vierailija kirjoitti:
Toki äitiys on välillä tai hyvin useinkin uuvuttavaa. Vastuu ja menettämisen pelko on läsnä koko ajan ja se ei todellakaan lopu pikkulapsiaikaan. Mutta, ettekö te saa ollenkaan iloa lapsistanne? Mun mielestä kaikesta rasittavuudestaan huolimatta heillä on veikeitä ja oivaltavia kommentteja. Joku pieni pelihetki, halaus , hymy ...Yhteiset tekemiset jotka sujuivat ja kukaan ei kiukutellut... mielestäni ne antavat todella paljon ja valaisevat koko päivän. Ilman muuta voi sanoa vaikka ystäville että ehkä kaduttaa lasten hankkiminen kun on niin raskasta, mutta ei pidä unohtaa tätä toista puolta myöskään.
Tottakai saan iloa. Lapseni ovat paras asia maailmassani ja rakastan heitä enemmän kuin mitään muuta. Mikään muu asia ei ole koskaan tuottanut minulle niin suurta iloa kuin lapseni.
SILTI en enää tällä tietämyksellä haluaisi lapsia. Vaikka lasten myötä olen saanut kokea paljon niitä "huippuelämyksiä", niin samalla tavalla olen myös madellut siellä pohjamudissa.
Jos saisin valita nyt, valitsisin tasapaksun elämän ilman ylimääräisiä huolia (lapset).
En koskaan halunnut lapsia. Tulin vahingossa raskaaksi ja päädyin pitämään lapsen sukulaisten "painostuksesta". Silloin kaduin menetettyä nuoruutta ja lapsesta seurannutta yksinäisyyttä. Lapsen ollessa alle kouluikäinen ei ollut itselläni edes nettiä vertaistuen etsimistä varten.
Nyt lapsi on jo lähes aikuinen ja kadun enää sitä, että en osannut olla rakastava, hyvä vanhempi ihanalle lapselleni, jonka lapsuusajan väritti äidin vakava masennus ja uupumus.
Vierailija kirjoitti:
Äitini uupui meihin lapsiin sanoi mulle mm. "en tiedä mitä sun kanssa tekis kun ei sua voi tap paakaan", kun olin pieni. Näitä sitten käsiteltiin vuosia terapiassa.
Uupuneet äidit, hakekaa apua! Äitiyttä ei ole tarkoitettu yksinäiseksi urakaksi.
Ei niin. Isällekin voi antaa vastuuta. Ei tarvitse olla joku jumalainen ja täydellinen Äiti Maa joka hoitaa kaiken yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voin sanoa, että itse olen lähes kolmekymppinen ja lapsi on 5kk. Näinä kuukausina olen tuntenut katumusta suurissa määrin, vaikka lasta rakastankin. Harmittaa, kun valitsin tämän tien elämääni. Muistelen kaiholla, kuinka onnellinen olin kun sain tehdä mitä vain, milloin vain ja olin aina hyvin levännyt. Nykyään aamukahviakaan ei saa juoda kuumana.
Nyt kun lapset on saatu teini-ikään on taas aikaa. En kyllä vaihtaisi pois yhtään hetkeä vauva-ajasta eikä mielestäni normaali ihminen kadu lapsiaan.
Oon mä kyllä vauva-aikanakin juonut kuumaa kahvia ja saanut omaa aikaa, ehkä se sitten on asennekysymys. Oma aika ei minulle tarkoita pelkkää biletystä vaan työtä, opiskelua ja kivojen asioiden tekemistä. Lasten kanssa on kiva matkustaa ja harrastaa.
Miten sait vauva-aikana omaa aikaa? Ärsyttävää, että omaa-aikaa pidetään jotenkin itsestäänselvyytenä ja että kyllä kaikilla siihen on mahdollisuus, jos vain halua on. Että omasta ajasta on tullut ikään kuin hyvän ihmisen ominaisuus: jos et osaa järjestää omaa aikaa, olet tyhmä ihminen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voin sanoa, että itse olen lähes kolmekymppinen ja lapsi on 5kk. Näinä kuukausina olen tuntenut katumusta suurissa määrin, vaikka lasta rakastankin. Harmittaa, kun valitsin tämän tien elämääni. Muistelen kaiholla, kuinka onnellinen olin kun sain tehdä mitä vain, milloin vain ja olin aina hyvin levännyt. Nykyään aamukahviakaan ei saa juoda kuumana.
Ihan ymmärrettäviä tunteita tuossa vaiheessa. lapsen saaminen on niin suuri elämänmuutos, että siihen liittyy usein paljon kipuilua. Koko elämä muuttui yhdessä yössä, ei ihme jos olet vähän shokissa. Vauva aika on lisäksi hirveän intensiivistä, ja hormonitkin heittelee. Tärkeää olisi käsitellä tämä kriisi, jotta voit lopulta päästää irti vanhasta ja kykenet hyväksymään uudenlaisen elämän.
Olen kokenut samanlaisia tunteita, kun esikoinen syntyi.
Kiitos ensimmäisestä ymmärtäväisestä kommentista. Vaikka kadun lastani en antaisi häntä pois. Elämä nyt meni näin ja varmasti väsymys lisää katumisen tunnetta. Ja edelliselle kommentoijalle vastaan, että mietin kyllä kaikkea. Aina vain kaikki ei mene miten on miettinyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä en ymmärrä minkä vapauden perään ihmiset haikailee. Ei täällä kukaan ole vapaa. Jos haluat elättää itsesi, olet sidottu työpaikkaasi ja veroihin. Kenties asuntolainaankin. Jos sulla ei ole työtä, joudut jatkuvasti todistelemaan valtiolle miksi sun pitäisi saada sosiaaliturvaa. Vaikka ostaisit palan maata ja rupeaisit omavaraiseksi, et siltikään säästyisi veronmaksulta. Nykymaailmassa ei pääse pakoon miltään. Se lapseton ei lopulta ole yhtään sen enempää vapaampi kuin ketään muukaan.
Tuo ”henkisesti vapaa” on vaan keinotekoinen käsite joka on eksynyt ihmisten mieliin kun oma arki välillä tuntuu rankalta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voin sanoa, että itse olen lähes kolmekymppinen ja lapsi on 5kk. Näinä kuukausina olen tuntenut katumusta suurissa määrin, vaikka lasta rakastankin. Harmittaa, kun valitsin tämän tien elämääni. Muistelen kaiholla, kuinka onnellinen olin kun sain tehdä mitä vain, milloin vain ja olin aina hyvin levännyt. Nykyään aamukahviakaan ei saa juoda kuumana.
Ihan ymmärrettäviä tunteita tuossa vaiheessa. lapsen saaminen on niin suuri elämänmuutos, että siihen liittyy usein paljon kipuilua. Koko elämä muuttui yhdessä yössä, ei ihme jos olet vähän shokissa. Vauva aika on lisäksi hirveän intensiivistä, ja hormonitkin heittelee. Tärkeää olisi käsitellä tämä kriisi, jotta voit lopulta päästää irti vanhasta ja kykenet hyväksymään uudenlaisen elämän.
Olen kokenut samanlaisia tunteita, kun esikoinen syntyi.
Kiitos ensimmäisestä ymmärtäväisestä kommentista. Vaikka kadun lastani en antaisi häntä pois. Elämä nyt meni näin ja varmasti väsymys lisää katumisen tunnetta. Ja edelliselle kommentoijalle vastaan, että mietin kyllä kaikkea. Aina vain kaikki ei mene miten on miettinyt.
Mietit kaikkea muuta paitsi sitä, että vauva työllistää alkuun paljon?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä en ymmärrä minkä vapauden perään ihmiset haikailee. Ei täällä kukaan ole vapaa. Jos haluat elättää itsesi, olet sidottu työpaikkaasi ja veroihin. Kenties asuntolainaankin. Jos sulla ei ole työtä, joudut jatkuvasti todistelemaan valtiolle miksi sun pitäisi saada sosiaaliturvaa. Vaikka ostaisit palan maata ja rupeaisit omavaraiseksi, et siltikään säästyisi veronmaksulta. Nykymaailmassa ei pääse pakoon miltään. Se lapseton ei lopulta ole yhtään sen enempää vapaampi kuin ketään muukaan.
Tuo ”henkisesti vapaa” on vaan keinotekoinen käsite joka on eksynyt ihmisten mieliin kun oma arki välillä tuntuu rankalta.
Lapseton ja lapsellinen viettää aikaa työpaikallaan saman verran. Sen jälkeen lapseton on vapaa tekemään, mitä hän haluaa. Sen sijaan lapsellisen on mentävä lasten ehdoilla.
Lapseton on henkisesti vapaa siinä mielessä, että hän ei ole vastuussa kenenkään muun elämästä. Toki hän voi auttaa ja edistää sillä tavalla muiden elämää, mutta ei hän varsinaisesti ole vastuussa. Vanhempana olet vastuussa lasten elämästä, sillä sinun tulee turvata mahdollisimman hyvä alku elämälle ja siirtää mielestäsi mahdollisimman hyvät arvot lapselle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äitini uupui meihin lapsiin sanoi mulle mm. "en tiedä mitä sun kanssa tekis kun ei sua voi tap paakaan", kun olin pieni. Näitä sitten käsiteltiin vuosia terapiassa.
Uupuneet äidit, hakekaa apua! Äitiyttä ei ole tarkoitettu yksinäiseksi urakaksi.
Ei niin. Isällekin voi antaa vastuuta. Ei tarvitse olla joku jumalainen ja täydellinen Äiti Maa joka hoitaa kaiken yksin.
Isä kantaa vastuuta lapsesta alusta asti, jos se on hänen luonteensa mukaista. Äiti ei ole vastuussa siitä millä tavalla isä roolinsa hoitaa. Naisten syyllistäminen miesten vastuuttomuudesta tulisi lopettaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sairasta. Miksi hankitte lapsia jos tiedätte ettei se itselle sovi?
Ei kai sitä voi etukäteen tietää?
Minuakin kaduttaa. Tosin katumukseni tuli vasta, kun lapset alkoivat aikuistumaan. Koko elämänsä parhaansa yrittää rakastaa, kasvattaa ja ohjata, ja kun näki mitä niistä tuli, niin turhaan meni nekin vuodet. Uhraa itsensä, oman aikansa - ei minkään takia.
Mun äiti varmaan ajattelee musta juuri näin :(. Lapsuudessa kuitenkin oli vikaa aika paljonkin...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en ymmärrä minkä vapauden perään ihmiset haikailee. Ei täällä kukaan ole vapaa. Jos haluat elättää itsesi, olet sidottu työpaikkaasi ja veroihin. Kenties asuntolainaankin. Jos sulla ei ole työtä, joudut jatkuvasti todistelemaan valtiolle miksi sun pitäisi saada sosiaaliturvaa. Vaikka ostaisit palan maata ja rupeaisit omavaraiseksi, et siltikään säästyisi veronmaksulta. Nykymaailmassa ei pääse pakoon miltään. Se lapseton ei lopulta ole yhtään sen enempää vapaampi kuin ketään muukaan.
Tuo ”henkisesti vapaa” on vaan keinotekoinen käsite joka on eksynyt ihmisten mieliin kun oma arki välillä tuntuu rankalta.
Lapseton ja lapsellinen viettää aikaa työpaikallaan saman verran. Sen jälkeen lapseton on vapaa tekemään, mitä hän haluaa. Sen sijaan lapsellisen on mentävä lasten ehdoilla.
Lapseton on henkisesti vapaa siinä mielessä, että hän ei ole vastuussa kenenkään muun elämästä. Toki hän voi auttaa ja edistää sillä tavalla muiden elämää, mutta ei hän varsinaisesti ole vastuussa. Vanhempana olet vastuussa lasten elämästä, sillä sinun tulee turvata mahdollisimman hyvä alku elämälle ja siirtää mielestäsi mahdollisimman hyvät arvot lapselle.
Onhan se varmaan noinkin, mutta suurella osalla on ollut ennen lapsiakin ihmissuhteita joiden eteen olisi tehnyt mitä vaan. Ennen kuin tulin äidiksi, koin vastuuta olla hyvä lapsi vanhemmilleni ja hyvä sisko sisaruksilleni. Kun sain lapsen, niin tottakai minusta tuli se henkilö joka on vastuussa lapseni hyvinvoinnista, mutta en koe että äitiys tekisi minusta ylivoimaisesti jotenkin enemmän vastuullisen verrattuna aikaan jolloin olin vain vanhempieni lapsi ja sisarusteni sisko. Ehkä tätä ei tajua ihmiset joilla ei ole äärimmäisen läheiset välit lapsuuden perheenjäseniinsä. Tottakai ne perheenjäsenet ovat aikuisia ja lapsi on lapsi joka ei pysty huolehtimaan itsestään, mutta ennen lasta en tuntenut itseäni mitenkään henkisesti vapaaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en ymmärrä minkä vapauden perään ihmiset haikailee. Ei täällä kukaan ole vapaa. Jos haluat elättää itsesi, olet sidottu työpaikkaasi ja veroihin. Kenties asuntolainaankin. Jos sulla ei ole työtä, joudut jatkuvasti todistelemaan valtiolle miksi sun pitäisi saada sosiaaliturvaa. Vaikka ostaisit palan maata ja rupeaisit omavaraiseksi, et siltikään säästyisi veronmaksulta. Nykymaailmassa ei pääse pakoon miltään. Se lapseton ei lopulta ole yhtään sen enempää vapaampi kuin ketään muukaan.
Tuo ”henkisesti vapaa” on vaan keinotekoinen käsite joka on eksynyt ihmisten mieliin kun oma arki välillä tuntuu rankalta.
Lapseton ja lapsellinen viettää aikaa työpaikallaan saman verran. Sen jälkeen lapseton on vapaa tekemään, mitä hän haluaa. Sen sijaan lapsellisen on mentävä lasten ehdoilla.
Lapseton on henkisesti vapaa siinä mielessä, että hän ei ole vastuussa kenenkään muun elämästä. Toki hän voi auttaa ja edistää sillä tavalla muiden elämää, mutta ei hän varsinaisesti ole vastuussa. Vanhempana olet vastuussa lasten elämästä, sillä sinun tulee turvata mahdollisimman hyvä alku elämälle ja siirtää mielestäsi mahdollisimman hyvät arvot lapselle.
Onhan se varmaan noinkin, mutta suurella osalla on ollut ennen lapsiakin ihmissuhteita joiden eteen olisi tehnyt mitä vaan. Ennen kuin tulin äidiksi, koin vastuuta olla hyvä lapsi vanhemmilleni ja hyvä sisko sisaruksilleni. Kun sain lapsen, niin tottakai minusta tuli se henkilö joka on vastuussa lapseni hyvinvoinnista, mutta en koe että äitiys tekisi minusta ylivoimaisesti jotenkin enemmän vastuullisen verrattuna aikaan jolloin olin vain vanhempieni lapsi ja sisarusteni sisko. Ehkä tätä ei tajua ihmiset joilla ei ole äärimmäisen läheiset välit lapsuuden perheenjäseniinsä. Tottakai ne perheenjäsenet ovat aikuisia ja lapsi on lapsi joka ei pysty huolehtimaan itsestään, mutta ennen lasta en tuntenut itseäni mitenkään henkisesti vapaaksi.[/quote
Kukaan ei ole koskasn vapaa. Näin sanoi joku keskitysleiriltä vapautunut vankikin. Silti lapset lisää vastuuta enemmän kuin kukaan aikuinen, sillä lapsille on opetettava, mitä on hyvä elämä. Aikuisille voit olla vain tukena, mutta lapsille olet koko maailma.
Lapsivihamielisessä yhteiskunnassa eletään.
Minusta on erittäin hyvä, että asiasta voi nykyään puhua _edes_ anonyymisti. Ilmapiiri on nykyään sallivampi. Näissä keskusteluissa on kuitenkin tylsää se, että ainakin puolet keskustelijoista on selvästi lapsettomia trolleja. Niin kuin "10- ja 12-vuotiaiden lasten äiti" ap, joka kaipaa kovasti erityisesti "lenkille menoa ilman jatkuvaa aikataulutusta". Kirjoittajalla ei selvästi ole hajuakaan siitä, minkälaista arki tuonikäisten lasten kanssa on. Tai sitten on itse perheenä valittu joku aivan mahdoton harrastuskuskauskaruselli, johon mies ei tietenkään yhtään osallistu (joka ei taas ole mikään perhellisyyteen liittyvä pakollinen asia, vaan järjesteltävissä).
Oikeasti tuollaisten tunteiden kanssa painiskelevien on varmaan hankala löytää tältä palstalta vertaistukea, kun valtaosasta "vertaiskokemuksia" paistaa läpi stereotyyppiset kuvitelmat ja kärjistykset sekä samaistuttavan konkretian puute. Kommentit ovat tasoa "lapseni on 3-vuotias ja lasken sekunteja siihen että hän täyttää 18".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voin sanoa, että itse olen lähes kolmekymppinen ja lapsi on 5kk. Näinä kuukausina olen tuntenut katumusta suurissa määrin, vaikka lasta rakastankin. Harmittaa, kun valitsin tämän tien elämääni. Muistelen kaiholla, kuinka onnellinen olin kun sain tehdä mitä vain, milloin vain ja olin aina hyvin levännyt. Nykyään aamukahviakaan ei saa juoda kuumana.
Nyt kun lapset on saatu teini-ikään on taas aikaa. En kyllä vaihtaisi pois yhtään hetkeä vauva-ajasta eikä mielestäni normaali ihminen kadu lapsiaan.
Oon mä kyllä vauva-aikanakin juonut kuumaa kahvia ja saanut omaa aikaa, ehkä se sitten on asennekysymys. Oma aika ei minulle tarkoita pelkkää biletystä vaan työtä, opiskelua ja kivojen asioiden tekemistä. Lasten kanssa on kiva matkustaa ja harrastaa.Miten sait vauva-aikana omaa aikaa? Ärsyttävää, että omaa-aikaa pidetään jotenkin itsestäänselvyytenä ja että kyllä kaikilla siihen on mahdollisuus, jos vain halua on. Että omasta ajasta on tullut ikään kuin hyvän ihmisen ominaisuus: jos et osaa järjestää omaa aikaa, olet tyhmä ihminen.
Lasten nukkuessa voin kotona tehdä mitä halusin. Nukkua, lukea, katsoa telkkaria, siivota. Isäkin lapsilla on, joten sain aikaa.
Jälleen kerran, asenteesta kiinni. Jos tarkoittaa omalla ajalla lomaa, niin sitä saa odottaa lapsiperheessä. Ne pienet hetket pitää käyttää hyväksi. Pidän kyllä vähän yksinkertaisena ihmistä, joka lapsia saadessaan odottaa että mikään ei muutu.
Tottakai muuttuu. Se oma aika saattaa vuosia olla kauppareissu yksinään tai kirjanluku lasten nukkuessa. Tai vaunulenkki kun lapsi kerrankin nukkuu.
Teki lapsia tai ei, niin elämä muuttuu, kun ikää tulee.
Kyllä minäkin ihan alkuun välillä ajattelin, että lapsettomana elämä olisi vapaata ja voisin tulla ja mennä miten huvittaa.
Ilman lapsia elämä olisi kyllä vapaampaa, mutta myös yksinäisempää. Ilman lapsia matkustelisin enemmän. Toki voisimme nyttekkin matkustella perheenä, mutta en koe sitä niin tärkeäksi asiaksi, niin aika vähälle on sekin jäänyt. Lapset, kun tulivat kouluikään, niin sain vapauden takaisin. Omatoimisesti menevät kouluun ja tulevat koulusta.
Välillä, kun olen ollut työttömänä pari kuukautta. On alussa tuntunut, että nyt voin tehdä mitä vaan, kun on aikaa ja lapset päivät koulussa. No en tehnyt silti mitään, mitä en muutenkin pystyisi tekemään. Yksin pyörin kaupungilla ja lenkkeilin. Ystävillänikin on perheet ja elämä on ajoittain liian hektistä, eikä ihmisillä tunnu olevan aikaa nähdä.
Ostarilla en ole jaksanut pyöriä syljeskelemässä teiniajan jälkeen.
Onnekseni valitsin lapset ja perheen❤️
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voin sanoa, että itse olen lähes kolmekymppinen ja lapsi on 5kk. Näinä kuukausina olen tuntenut katumusta suurissa määrin, vaikka lasta rakastankin. Harmittaa, kun valitsin tämän tien elämääni. Muistelen kaiholla, kuinka onnellinen olin kun sain tehdä mitä vain, milloin vain ja olin aina hyvin levännyt. Nykyään aamukahviakaan ei saa juoda kuumana.
Nyt kun lapset on saatu teini-ikään on taas aikaa. En kyllä vaihtaisi pois yhtään hetkeä vauva-ajasta eikä mielestäni normaali ihminen kadu lapsiaan.
Oon mä kyllä vauva-aikanakin juonut kuumaa kahvia ja saanut omaa aikaa, ehkä se sitten on asennekysymys. Oma aika ei minulle tarkoita pelkkää biletystä vaan työtä, opiskelua ja kivojen asioiden tekemistä. Lasten kanssa on kiva matkustaa ja harrastaa.Miten sait vauva-aikana omaa aikaa? Ärsyttävää, että omaa-aikaa pidetään jotenkin itsestäänselvyytenä ja että kyllä kaikilla siihen on mahdollisuus, jos vain halua on. Että omasta ajasta on tullut ikään kuin hyvän ihmisen ominaisuus: jos et osaa järjestää omaa aikaa, olet tyhmä ihminen.
En ole alkuperäinen kommentoija, mutta oletusarvohan on, että lapsi syntyy kahden vanhemman perheeseen. Tietysti joku voi joutua ilman omaa tahtoaan yksinhuoltajaksi, tai kumppani paljastua yhtäkkiä kauheaksi itsekkääksi siaksi, joka ei osallistu mihinkään, mutta tuo nyt on yleensä se lähtökohta.
Lapsuudenperheessäni oli paljon ongelmia ja kasvoin vastuunkantajan rooliin. Vanhemmuus on ollut minusta ihana kokemus. Nyt olen vihdoinkin siinä tilanteessa, että saan pitää huolta juuri niistä ihmisistä, joita olen itse omaan elämääni toivonut. Tämä on paljon parempi ja luonnollisempi tilanne kuin se, että joutuu lapsena pitämään huolta koko muusta perheestään.