Kun äitiys kaduttaa

Mä en varmaan voi tehdä lapsia, koska haluan matkustella. Haluan kiertää Australiaa, Aasiaa ja Amerikkaa yhdessä mieheni kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Minä en niinkään kaipaa mitään tekemistä, että minulta olisi lasten takia jäänyt tekemistä pois, vaan kaipaan omaa rauhaa. Sitä, että minun ei tarvitsisi tulla pääni sisästä ulos sen takia, että joku tarvitsee minua. Teen sitä jo koko päivän töissä, ja siksi kotona haluaisi varata oman itsensä omalle itselleen.

Eikö sinulla sitten ole kumppania tai sukua, joka voisi tarpeentullen antaa tukensa? Oma aika on kullan arvoista, ja sitä pitäisi olla myös lapsiarjessa.

Eikai ole ihme, jos ap kokee itsensä nurkkaanajetuksi, jos kokee vanhemmuuden samalla tavalla.

Vierailija kirjoitti:

Palstalla toitotetaan miten kaikkien pitää hankkia lapsia ja nyt ap:lle sanotaan "miksi menit hankkimaan lapsia!!!!111" koittakaa nyt jo päättää mitä mieltä olette 😂😂

Kuka sanoo noin? Olen täysin rehellisesti sitä mieltä, että vanhempani olisivat voineet jättää lisääntymättä. Ei kaikista ole vanhemmiksi.

Vierailija kirjoitti:

Mä en varmaan voi tehdä lapsia, koska haluan matkustella. Haluan kiertää Australiaa, Aasiaa ja Amerikkaa yhdessä mieheni kanssa.

Minä taas en ymmärrä, että miksi lapsi olisi este matkustelulle. Säälihän se on kaikkien kannalta, jos lapsi tarkoittaa vanhempien mielestä samaa kuin elinkautinen. :D

Suomalaisessa yhteiskunnassa lapset nähdään hirveänä taakkana, vaikka asian voisi nähdä toisinkin.

Elämä muuttuu sitä eläessä aina, eli 30-vuotiaana on turha haikailla 20-vuotiaan elämää tms.  Siksi tuollainen haikailu, ei ole tervettä eikä mitenkään fiksua.

Minulla on kolme lasta, ja rakastan elämääni juuri tällaisena. Luulen, että ainakin osaksi tämä rentous johtuu siitä, että en ole koskaan yrittänytkään olla täydellinen äiti. Ja siksi olen sama ihminen kuin ennen lapsiakin. Lapsista on kasvanut hauskoja, huumorintajuisia ihmisiä, joiden seurassa on kiva olla. Meillä on sääntöjä ja niiden rikkomisesta rangaistaan, keskustelen paljon lasteni kanssa,  vaadin heiltä aika paljon, mm. kotitöissä pitää auttaa ja harkkoihin mennään pääsääntöisesti itse. Harrastusten valinnassa on kiinnitetty huomiota siihen, että lapsi voi kulkea niihin omatoimisesti ja harrastusajat on suht. OK. Esim. jääkiekkoon en olisi suostunut.

Olen usein törmännyt äiteihin, jotka puhuvat lapsilleen ällöllä äänellä, eivät ikinä suutu, oikein korostavat sitä, että ovat ÄITEJÄ, muumimaisen pehmeitä, sukupuolettomia möykkyjä maripaidoissaan ja leggareissaan ja suostuvat keskustelemaankin vain jostain kestovaipoista tai muskareista. Jos muuttaa elämänsä tämmöiseksi, ei ihme, että kaduttaa. Elämä on silloin tosi hyllyllä odottamassa aikaa parempaa. Äitikin on nainen ja ihminen ja toimii lapsilleen myös naisen mallina, tekee töitä, harrastaa ja osallistuu.  Vanhempien ei myöskään tarvitse alistua kamalaan harkkarumbaan, itseä ja omaa jaksamista voi ajatella ja pitääkin ajatella.

Se, mitä itse kadun, on nuoruuteni syömishäiriö, joka vei elämästäni vuosia. Ajatuksissani puhun mustista vuosista, jolloin en elänyt ollenkaan.

Mäkin sain palkintoni vasta lapsen ollessa 17, mutta parempi myöhään kuin ei silloinkaan. Etukäteen sitä ei voikaan tietää, millainen reissu tulee, mutta hyvin tuli rähjäännyttyä. En silti vaihtaisi pois, vanhemmuus on ollut kokemuksena mielenkiintoinen.

Rupean pikku hiljaa itsekin ymmärtämään tämän. Tunteen, että koti ei oo sun koti enää. Joskus tuntuu siltä, että mua ei haluta tänne. Et vois vaan lähteä ovesta ulos. Normaalia reagointia, sanoisin. Ja vaiheittaista. Joku kysyy turvaverkkojen perään. Vastalauseena esitän, et kuinka paljon sitä sit tarttis niin kuin saada? Käyt treffeillä, jeejee, sama paska arki vastassa taas. Seuraavat treffit joskus kahden kk:n päästä. Koita siinä sit löytää jotain arjen romantiikkaa. Tai huutaen viet päiväkotiin ja siitä töihin rauhoittamaan. Onko turvaverkot jtn mikä on läsnä koko ajan vai? Ei kyl. Lenkkeily. Yksin meet. Ei huvita. Paskat pääse puolison kanssa enää käymään. Mut kyl tää tästä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sairasta. Miksi hankitte lapsia jos tiedätte ettei se itselle sovi?

Miten sen voi etukäteen tietää? Luulin haluavani lapsia, mutta se, millaiseksi elämä on muodostunut sen jälkeen, ei ole sitä elämää, mitä toivoin.

Ap

Ylipäätään aniharva, jos kukaan osaa kuvitella oman tulevaisuutensa kokemuksena.

Lapsettomana eläminen on naiselle henkisesti hyvin raskasta koska väistämättä joutuu yhteisöjen marginaaliin, ei ole hiekkakuopan reunalla olevia tuttuja, eikä yhteisiä lastenkoulu-puheenaihetta, sillä sellaista äitiä saati isoäitiä ei edes ole, joka tutustuessaan ei ohimennen mainitsisi lapsiaan. 

Vierailija kirjoitti:

Elämä muuttuu sitä eläessä aina, eli 30-vuotiaana on turha haikailla 20-vuotiaan elämää tms.  Siksi tuollainen haikailu, ei ole tervettä eikä mitenkään fiksua.

Minulla on kolme lasta, ja rakastan elämääni juuri tällaisena. Luulen, että ainakin osaksi tämä rentous johtuu siitä, että en ole koskaan yrittänytkään olla täydellinen äiti. Ja siksi olen sama ihminen kuin ennen lapsiakin. Lapsista on kasvanut hauskoja, huumorintajuisia ihmisiä, joiden seurassa on kiva olla. Meillä on sääntöjä ja niiden rikkomisesta rangaistaan, keskustelen paljon lasteni kanssa,  vaadin heiltä aika paljon, mm. kotitöissä pitää auttaa ja harkkoihin mennään pääsääntöisesti itse. Harrastusten valinnassa on kiinnitetty huomiota siihen, että lapsi voi kulkea niihin omatoimisesti ja harrastusajat on suht. OK. Esim. jääkiekkoon en olisi suostunut.

Olen usein törmännyt äiteihin, jotka puhuvat lapsilleen ällöllä äänellä, eivät ikinä suutu, oikein korostavat sitä, että ovat ÄITEJÄ, muumimaisen pehmeitä, sukupuolettomia möykkyjä maripaidoissaan ja leggareissaan ja suostuvat keskustelemaankin vain jostain kestovaipoista tai muskareista. Jos muuttaa elämänsä tämmöiseksi, ei ihme, että kaduttaa. Elämä on silloin tosi hyllyllä odottamassa aikaa parempaa. Äitikin on nainen ja ihminen ja toimii lapsilleen myös naisen mallina, tekee töitä, harrastaa ja osallistuu.  Vanhempien ei myöskään tarvitse alistua kamalaan harkkarumbaan, itseä ja omaa jaksamista voi ajatella ja pitääkin ajatella.

Se, mitä itse kadun, on nuoruuteni syömishäiriö, joka vei elämästäni vuosia. Ajatuksissani puhun mustista vuosista, jolloin en elänyt ollenkaan.

Tietenkin elämä muuttuu. Mutta itse voi edes jonkin verran yrittää määritellä, mihin suuntaan se muuttuu. Minä en siinä onnistunut. Enkä todellakaan ole mikään ”muumimainen ällö lepertelijä”, vaan ihan normaalisti käyttäytyvä ihminen. En ole koskaan sietänyt minkäänlaista lässytystä lapsille tai eläimille. Fakta nyt vaan on se, että en pidä lapsiperhearjesta, ja kadun tätä ratkaisua. Ei sinun tarvitse siitä vetää johtopäätöstä, että olen leggareissa kulkeva sukupuoleton möykky.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Elämä muuttuu sitä eläessä aina, eli 30-vuotiaana on turha haikailla 20-vuotiaan elämää tms.  Siksi tuollainen haikailu, ei ole tervettä eikä mitenkään fiksua.

Minulla on kolme lasta, ja rakastan elämääni juuri tällaisena. Luulen, että ainakin osaksi tämä rentous johtuu siitä, että en ole koskaan yrittänytkään olla täydellinen äiti. Ja siksi olen sama ihminen kuin ennen lapsiakin. Lapsista on kasvanut hauskoja, huumorintajuisia ihmisiä, joiden seurassa on kiva olla. Meillä on sääntöjä ja niiden rikkomisesta rangaistaan, keskustelen paljon lasteni kanssa,  vaadin heiltä aika paljon, mm. kotitöissä pitää auttaa ja harkkoihin mennään pääsääntöisesti itse. Harrastusten valinnassa on kiinnitetty huomiota siihen, että lapsi voi kulkea niihin omatoimisesti ja harrastusajat on suht. OK. Esim. jääkiekkoon en olisi suostunut.

Olen usein törmännyt äiteihin, jotka puhuvat lapsilleen ällöllä äänellä, eivät ikinä suutu, oikein korostavat sitä, että ovat ÄITEJÄ, muumimaisen pehmeitä, sukupuolettomia möykkyjä maripaidoissaan ja leggareissaan ja suostuvat keskustelemaankin vain jostain kestovaipoista tai muskareista. Jos muuttaa elämänsä tämmöiseksi, ei ihme, että kaduttaa. Elämä on silloin tosi hyllyllä odottamassa aikaa parempaa. Äitikin on nainen ja ihminen ja toimii lapsilleen myös naisen mallina, tekee töitä, harrastaa ja osallistuu.  Vanhempien ei myöskään tarvitse alistua kamalaan harkkarumbaan, itseä ja omaa jaksamista voi ajatella ja pitääkin ajatella.

Se, mitä itse kadun, on nuoruuteni syömishäiriö, joka vei elämästäni vuosia. Ajatuksissani puhun mustista vuosista, jolloin en elänyt ollenkaan.

Tietenkin elämä muuttuu. Mutta itse voi edes jonkin verran yrittää määritellä, mihin suuntaan se muuttuu. Minä en siinä onnistunut. Enkä todellakaan ole mikään ”muumimainen ällö lepertelijä”, vaan ihan normaalisti käyttäytyvä ihminen. En ole koskaan sietänyt minkäänlaista lässytystä lapsille tai eläimille. Fakta nyt vaan on se, että en pidä lapsiperhearjesta, ja kadun tätä ratkaisua. Ei sinun tarvitse siitä vetää johtopäätöstä, että olen leggareissa kulkeva sukupuoleton möykky.

Oletko hakenut terapiasta itsellesi keinoja käsitellä tilannettasi? Mitä olet tähän mennessä yrittänyt

tehdä tilanteesi parantamiseksi?

Elämää voi tietysti vähän suunnata, mutta mä olen vähän sillä fiiliksellä, että monet vanhemmat tekee helvettinsä ihan itse. Kun lapselta ei koskaan vaadita yhtään mitään, annetaan kiukutella, annetaan sikailla ruokapöydässä, annetaan käyttäytyä ihan miten sattuu, annetaan pelata tuntitolkulla, annetaan riehua ja sotkea, kotihelvetti on valmis.

Meillä lapset on alusta saakka syöneet samaa ruokaa kuin me vanhemmatkin, odotan heiltä kaunista käytöstä ruokapöydässä ja matkoilla, peliaika on rajoitettu jne. Sellaista menoa, jota näin nuorena, kun tein lastenhoitokeikkoja perheissä, en ole omassa kodissa suvainnut.

Pitää jaksaa ottaa vastaan se kiukku ja protestointi ja kasvattaa. Niin ne menneetkin sukupolvet teki ja jaksoi hyvin. 

Ja siis jatkona tuolle: olen itse perheellinen ja lapsellinen ihminen, mutta se, elämä ja arjen hallitsemattomuus ja kaoottisuus, jota monissa lapsiperheissä näen, kauhistuttaa ja varmaan kaduttaisi minuakin. Rotia ja järjestystä elämään vähän sen Supernannyn tyylillä, niin parempaa on luvassa. Ja jos joku harmittelee täällä sitä, mitä niistä lapsista sitten vielä tuli, niin se on seurausta tuosta samasta arjen osaamattomuudesta.

Mä opin äitiysvuosina tosi hyväksi organisoijaksi, nyt oon päälle nelikymppisenä triathlonkunnossa ja kilpailenkin. Väitän, että jos olisin perheetön ja lapseton, näin ei olisi, vaan voisin olla mukavuudenhaluinen ja jopa läski.

Vierailija kirjoitti:

Pitää jaksaa ottaa vastaan se kiukku ja protestointi ja kasvattaa. Niin ne menneetkin sukupolvet teki ja jaksoi hyvin. 

Tämä on totta. Vanhemman pitää olla se, joka toiminnallaan tekee lapsen elämästä turvallista ja auttaa lasta opettelemaan tunteiden käsittelyä. Ei vanhempi voi ajatella kasvattamista pelkästään jatkuvana huippuhetkien hakemisena lapsen seurassa.

En ymmärrä, että jos lapsenteko kaduttaa niin eikö sen huomaa jo sen ensimmäisen kohdalla, että on tehnyt virheen eikä hommaa enempää? Itsellä on yksi lapsi ja kaduttaa. Lasken melkein sekunteja, että täyttäisi 18, vaikka nyt on vasta kohta 3v. Harmittaa, että samalla tulen laskeneeksi sekunteja omaan vanhenemiseeni :(

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Elämä muuttuu sitä eläessä aina, eli 30-vuotiaana on turha haikailla 20-vuotiaan elämää tms.  Siksi tuollainen haikailu, ei ole tervettä eikä mitenkään fiksua.

Minulla on kolme lasta, ja rakastan elämääni juuri tällaisena. Luulen, että ainakin osaksi tämä rentous johtuu siitä, että en ole koskaan yrittänytkään olla täydellinen äiti. Ja siksi olen sama ihminen kuin ennen lapsiakin. Lapsista on kasvanut hauskoja, huumorintajuisia ihmisiä, joiden seurassa on kiva olla. Meillä on sääntöjä ja niiden rikkomisesta rangaistaan, keskustelen paljon lasteni kanssa,  vaadin heiltä aika paljon, mm. kotitöissä pitää auttaa ja harkkoihin mennään pääsääntöisesti itse. Harrastusten valinnassa on kiinnitetty huomiota siihen, että lapsi voi kulkea niihin omatoimisesti ja harrastusajat on suht. OK. Esim. jääkiekkoon en olisi suostunut.

Olen usein törmännyt äiteihin, jotka puhuvat lapsilleen ällöllä äänellä, eivät ikinä suutu, oikein korostavat sitä, että ovat ÄITEJÄ, muumimaisen pehmeitä, sukupuolettomia möykkyjä maripaidoissaan ja leggareissaan ja suostuvat keskustelemaankin vain jostain kestovaipoista tai muskareista. Jos muuttaa elämänsä tämmöiseksi, ei ihme, että kaduttaa. Elämä on silloin tosi hyllyllä odottamassa aikaa parempaa. Äitikin on nainen ja ihminen ja toimii lapsilleen myös naisen mallina, tekee töitä, harrastaa ja osallistuu.  Vanhempien ei myöskään tarvitse alistua kamalaan harkkarumbaan, itseä ja omaa jaksamista voi ajatella ja pitääkin ajatella.

Se, mitä itse kadun, on nuoruuteni syömishäiriö, joka vei elämästäni vuosia. Ajatuksissani puhun mustista vuosista, jolloin en elänyt ollenkaan.

Tietenkin elämä muuttuu. Mutta itse voi edes jonkin verran yrittää määritellä, mihin suuntaan se muuttuu. Minä en siinä onnistunut. Enkä todellakaan ole mikään ”muumimainen ällö lepertelijä”, vaan ihan normaalisti käyttäytyvä ihminen. En ole koskaan sietänyt minkäänlaista lässytystä lapsille tai eläimille. Fakta nyt vaan on se, että en pidä lapsiperhearjesta, ja kadun tätä ratkaisua. Ei sinun tarvitse siitä vetää johtopäätöstä, että olen leggareissa kulkeva sukupuoleton möykky.

No näiden ajatusten pohjalta ymmärrän erittäin hyvin, miksi ap on tilanteessaan. Kurjaa, ettei ole tuntenut itseään tarpeeksi hyvin kun on lapsientekoon ryhtynyt.

Valitettavasti ap:n tilanteessa voi syyttää vain itseään. Fiksu ihminen kuitenkin pyrkii muuntautumaan nykyiseen tilanteeseen ja tekee siitä parhaimman mahdollisen elämänjatkumon itselleen sekä perheelleen.

Vierailija kirjoitti:

Ja siis jatkona tuolle: olen itse perheellinen ja lapsellinen ihminen, mutta se, elämä ja arjen hallitsemattomuus ja kaoottisuus, jota monissa lapsiperheissä näen, kauhistuttaa ja varmaan kaduttaisi minuakin. Rotia ja järjestystä elämään vähän sen Supernannyn tyylillä, niin parempaa on luvassa. Ja jos joku harmittelee täällä sitä, mitä niistä lapsista sitten vielä tuli, niin se on seurausta tuosta samasta arjen osaamattomuudesta.

Mä opin äitiysvuosina tosi hyväksi organisoijaksi, nyt oon päälle nelikymppisenä triathlonkunnossa ja kilpailenkin. Väitän, että jos olisin perheetön ja lapseton, näin ei olisi, vaan voisin olla mukavuudenhaluinen ja jopa läski.

Ei sen lapsiperhe-elämän tarvitse olla erityisen kaoottista. Ihan voi lapsen jatkuvaan energiaan ja seurantarpeeseen kyllästyä, vaikka lapsi olisi kuinka kiltti. Töissä pitää jo olla sosiaalinen, olisi kiva, jos kotonakin saisi vain puuhailla itsekseen ja lähteä lenkille kun siltä tuntuu. Yksin. 

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä, että jos lapsenteko kaduttaa niin eikö sen huomaa jo sen ensimmäisen kohdalla, että on tehnyt virheen eikä hommaa enempää? Itsellä on yksi lapsi ja kaduttaa. Lasken melkein sekunteja, että täyttäisi 18, vaikka nyt on vasta kohta 3v. Harmittaa, että samalla tulen laskeneeksi sekunteja omaan vanhenemiseeni :(

Suosittelen lämpimästi, että kävisit jonkun kanssa keskustelemassa näistä ajatuksistasi. Se voisi helpottaa oloasi ja ehkä löytäisit jotain tapoja, jolla voisit hiukan helpottaa tilannettasi. Kokeile, itsesi ja lapsesi takia!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja siis jatkona tuolle: olen itse perheellinen ja lapsellinen ihminen, mutta se, elämä ja arjen hallitsemattomuus ja kaoottisuus, jota monissa lapsiperheissä näen, kauhistuttaa ja varmaan kaduttaisi minuakin. Rotia ja järjestystä elämään vähän sen Supernannyn tyylillä, niin parempaa on luvassa. Ja jos joku harmittelee täällä sitä, mitä niistä lapsista sitten vielä tuli, niin se on seurausta tuosta samasta arjen osaamattomuudesta.

Mä opin äitiysvuosina tosi hyväksi organisoijaksi, nyt oon päälle nelikymppisenä triathlonkunnossa ja kilpailenkin. Väitän, että jos olisin perheetön ja lapseton, näin ei olisi, vaan voisin olla mukavuudenhaluinen ja jopa läski.

Ei sen lapsiperhe-elämän tarvitse olla erityisen kaoottista. Ihan voi lapsen jatkuvaan energiaan ja seurantarpeeseen kyllästyä, vaikka lapsi olisi kuinka kiltti. Töissä pitää jo olla sosiaalinen, olisi kiva, jos kotonakin saisi vain puuhailla itsekseen ja lähteä lenkille kun siltä tuntuu. Yksin. 

Järjestä sitten itsellesi hoitoapua, jotta saat omaa aikaa. Ellei läheisiä ole, niin kysy Mannerheimin Lastensuojeluliittoa tai jotain muuta virallista tahoa apuun.

Vierailija kirjoitti:

Musta on hienoa että tästä asiasta pystyy (jo jotenkuten) puhumaan. Vielä kamalampaa olisi jos ei olisi mitään kanavaa, jossa kaltaisesi vanhemmat pystyvät avautumaan tuntemuksista. Toivottavasti pystytte käsittelemään tuntojanne ja elämään silti hyvän elämän.

Itse en äitiyttä kadu. Pikkulapsiarki on niin hektistä ettei tässä edes oikein ehdi miettiä itseään ja omia tarpeitaan. Oma elämä, toiveet ja haaveet on tauolla ja tilalle on tullut paljon muuta. Ymmärrän, että joillekin muutos voi olla kovempi paikka, minä olen selvinnyt hyvin ja voin sanoa jopa nauttivani.

Ja pitää muistaa että vaikka vanhemmuutta katuisi, se ei todellakaan automaattisesti tarkoita sitä että olisi huono vanhempi.

Siis miksi sun oma elämä, toiveet ja haaveet on tauolla? Miten et ehdi miettiä itseäsi ja omia tarpeitasi? Ja ennenkaikkea miksi?

Mulla on kaksi alle 3-vuotiasta lasta eikä mun toiveet ja haaveet ole ollenkaan tauolla. Harrastan rakastamaani lajia, tapaan ystäviä ilman lasta ja teen osapäiväisesti töitä, joihin suhtaudun intohimoisesti. Silti olen suurimman osan vuorokaudesta lasteni kanssa. Mulla on toki osallistuva puoliso, jonka kanssa jaamme hoitovapaat ja talousvastuun enkä koe vanhemmuutta ”selviytymiseksi” vaan omaksi elämäksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kysymys: miksi sellainen ihminen hankkii monta lasta, joka kokee vanhemmuuden lähinnä taakaksi? Eikö jo ensimmäisen lapsen jälkeen huomaa sen, että vanhemmuus ei ole olekaan se oma juttu? Miksi pahentaa tilannetta hankkimalla vielä lisää lapsia?

Kai sitä ensimmäisen jälkeen jotenkin kuvitteli, että tämä nyt on vain joku vaihe, ja että kivaa, kun lapsella on sisarus. Niinkuin tietysti onkin. Mutta se ”vaihe” ei sitten koskaan loppunutkaan. Lapset ovat nyt 10 ja 12. Arki sujuu, tietenkin, mutta en mitenkään tästä lapsiperheen arjesta ole koskaan nauttinut.

Ja vaikka joku tuossa sanoikin, että asioita voi tehdä kuten ennenkin, ei se vaan mene niin. Ja kaikki muuttuu, vaikka miten yrittäisi pitää elämänsä muilta osin ennallaan. Parisuhde muuttuu ja arki muuttuu. Kaipaan sitä spontaaniutta ja rauhallista elämää. Ja sitä, että voin lähteä esim. kävelylenkille tuulettumaan ilman jatkuvaa aikataulutusta ja tai että joku on jatkuvasti seurassani.

Elämä muuttuu joka tapauksessa, hankit lapsia tai et. Oletko käsitellyt näitä tunteitasi psykoterapiassa?

No jaa, ei se välttämättä kamalasti muutu, ja toisaalta lapseton voi valita paljon vapaammin millä tavalla muuttuu, jos muuttuu. Itse olen 44 v nainen ja lapseton, koska en löytänyt koskaan puolisoa, eikä toisaalta ollut ihan niin voimakasta halua saada lasta että olisin kenet tahansa ottanut tai ryhtynyt tietoisesti yksinhuoltajaksi esim. keinohedelmöityksen kautta.

Eikä mun elämäni oikeastaan ole mihinkään nuoruudesta muuttunut. En silloinkaan ollut menijä ja bilettäjä vaan kotihiiri ja vähän erakko luonnekin. Yksinäisyyttä ja rauhaa rakastava. Ihan samanlaista elämää elän nyt kuin silloinkin: tavallista arkea, työtä, kirjoja, tietokonepelejä, luonnossa liikkumista jne. Näin jälkeenpäin tajuan, että oli oikeasti hyvä etten saanut lapsia, koska eihän tällaiselle erakkoluonteelle ja paljon omaa rauhaa tarvivalle se olisi ollut hyvä kokemus ollenkaan, olisi siinä hermo kovilla ollut.