Lue keskustelun säännöt.
Ajatus kuolemasta ja elämän rajallisuudesta aiheuttaa ahdistusta ja tyhjyyden tunnetta. Muita?
04.02.2019 |
Sanottakoon heti alkuun, että en ole uskovainen. Olen yrittänyt uskoa, mutta en vaan kykene uskomaan jumalaan. Luulen, että kuoleman jälkeen olemme samassa tilassa mitä ennen syntymää eli meitä ei enää ole kun ruumiissa ei ole enää mitään muuta kuin hajoamisprosessia.
Ajattelen joka päivä elämän rajallisuutta. Onkohan tämä ihan normaalia vai olenko kovaa vauhtia sairastumassa masennukseen tai ahdistukseen? Siis ajatella tällaisia joka päivä.. Nytkin kun luin uutisen, että Matti kuoli. Minua ahdistaa se, että joku päivä minäkin kuolen. Se voi olla milloin tahansa, entä jos tämä on viimeinen päiväni? Tai sinun joka tätä luet? Pitäisi elää täysillä. Elää kuin viimeistä päivää. Mutta arki on tasaista ja harmaata.
Minä nousen ylös ja teen arkiset velvoitteet, menen töihin, käyn kaupassa, rentoudun sohvalla.. Teen erilaisia asioita elämässäni. Ajan autoa, käyn harrastuksissa, näen ystäviä, vietän aikaa miehen kanssa ja joskus matkustelen. Rakastan myös isääni. Minua ahdistaa ajatus, että joku päivä häntä tai mun miestä ei ole. Olen menettänyt äitini ja tuntuu niin pahalle, että häntä ei enää ole. Tai onhan hän minun ajatuksissa, sydämessä ja muistoissa. Elävänä. Mutta sitten kun minua ei enää ole.. Kuolema tuntuu niin lohduttomalta. Oikeasti, kuolla pois ja kadota itse itsestään? Muihin ihmisiin jää jälki muistosta, valokuvia.. Mutta itselleni minua ei enää ole.
Ahdistaa niin kovin kun luin tuon Matin uutisen. Oikeasti mietin joka päivä näitä, että mitä jos en herää enää huomenna. Olisinko tyytyväinen siihen miten olen elämäni elänyt? Tyytyväinen viimeiseen päivääni? Ai niin, mutta jos todella kuolen niin ei minua enää ole, joten sillä ei enää ole minulle itselleni merkitystä. Läheisilleni ehkä, he varmaan miettisivät viimeisiä hetkiäni tai millainen elämä minulla on ollut. Mutta sitten kun läheiseni kuolevat, kaikki minut tunteneet ovat kuolleet niin olen minäkin kadonnut ihan lopullisesti.
Ajattelettko te muutkin tällaisia? Mietin kannattaisiko hakeutua terapiaan. Kun nämä ajatukset kuolemasta ovat alkaneet pyöriä päässä päivittäin ja asia ahdistaa.
Kommentit (87)
Ei minua kuolema itsessään pelota vaan elämättä jäänyt elämä. En ole koskaan ollut kenenkään rakastama ja se on suuri tuska elämässäni. Sen kun saisi vielä kokea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei minua kuolema itsessään pelota vaan elämättä jäänyt elämä. En ole koskaan ollut kenenkään rakastama ja se on suuri tuska elämässäni. Sen kun saisi vielä kokea.
Tämä. Ahdistaa kun ei tiedä miten pitäisi elää ettei myöhemmin tuntisi heittäneensä elämänsä hukkaan. Haluaisin kokea molemminpuolisen rakkauden ja perustaa perheenkin mutta alkaa vaikuttaa siltä että jos haluan perheen se pitäisi vain ottaa ja tehdä jonkun "ihan ok"-tyypin kanssa ja todennäköisesti se rakkaus jää kokematta tässä elämässä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minullakin on näitä mietteitä, olen nelikymppinen. Kun tuttuja lähtee manan majoille, alkaa miettiä olevaisuutta. Myös työttömyys on tehnyt oloni merkityksettömäksi - onneksi on lapsia joita hoitaa, kun ei urasuunnitelmat koskaan ottaneet toteutuakseen.
Minä olen löytänyt uskon siihen, että henkemme jatkaa edelleen. Minulla on aina ollut erikoisia tapahtumia, enneunia ja nyt, kun isoäitini kuoli, menin meediolle. Sieltä sain todellakin vahvistuksen tälle uskolleni, kuulin asioita ja yksityiskohtia, joita vain ajatuksiani tai päiväkirjojani lukenut voisi tietää.
Olemme koko ajan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Kaikella on merkitystä.
Eikä ole. Ihmisille sattuu kamalia asioita, koska tietyt sattumanvaraiset olosuhteet osuvat yhteen ja lopputulos on yksilölle karmea. Mitään merkityksellisyyttä ei ole siinä, että lapsi sattui jäämään rattijuopon alle.
Lapsella oli merkitystä läheistensä elämille ja heillä hänen.
Uskon, että tänne Maahan synnytään kokemaan ja oppimaan erilaisia asioita tästä materiaalisesta elämästä. Jokainen vaikuttaa toinen toiseensa ja maailmaan.
Henkenä liihotellaan muussa maailmassa kuin tässä Maan päällisessä. Kai täälläkin voi käydä, koska toiset näkevät/aistivat henkiä.
Uskonnoista ajattelen, että ihminen on itse keksinyt kaikki uskonnot, mikään niistä ei ole virallinen totuus. Uskonnot ovat politiikkaa, jolla nerokkaasti on hallittu muita ihmisiä. Niistä hyötyy aina joku rahan tai vallan kautta.
Emme ymmärrä, ennen kuin on aika kuolla eli siirtyä henkimaailman todellisuuteen. Irtautua ruumiista ja jatkaa matkaa ihmetellen, että eikö tämä tähän loppunutkaan... Siellä on tutut vastassa.
t. Se, jota kommentoit
P.S. Oikeastaan kuolema vaikuttaa vapauttavalta ja mukavalta ajatukselta. Ei enää TE-toimiston kursseja, yleistä häpeää, penninvenytystä, työpaikkojen etsimistä ja jatkuvia pettymyksiä.
Vierailija kirjoitti:
Olisi pitänyt arvata aloitusta tehdessä, että tämä vaan täyttyy jumalajutuista. Ehkä mulla on sitten jumalan kokoinen aukko itessäni tai jotain, mutta en voi pakottaa itseäni uskomaan ja piste. Ahdistaa vaan enemmän kun ihmiset tulevat kertomaan miten jumalasta se apu löytyy, ettekö oikeasti keksi mitään muuta? Onko usko todella ainut asia, jonka avulla saa tän tyhjyyden tunteen pois? Sepä "kiva", kun en kykene uskomaan..
Ap
Miksi luet vastauksia noin valikoiden? Ymmärrätkö, että elämäsi ei ole "tyhjää", jos ei ole olemassa mitään erityistä tai tärkeää, millä sen "täyttäisi"? Sudokujen ratkominen on tietyltä kantilta täyttä "ajanhukkaa", mutta tein sitä silti, niin kauan kuin minulle tuli siitä hetkeksi hyvä mieli. Käyn myös pyöräilemässä, mutta sitä ei jostain syystä pidetä ajanhukkana, vaikka tulen aina samaan paikkaan takaisin.
Valinta on sinun, haluatko käyttää elämäsi elämiseen vai sen murehtimiseen, mikä mahdollisesti jää sinulta tekemättä? Tai kuinka monta kertaa ehdit vielä nähdä isäsi? Tai kuinka harmaata arkesi on?
Itselläni ehkä "sitku"-elämää estää puolisoni vääjäämättä etenevä sairaus. Olemme molemmat tyytyväisiä siihen mitä meillä nyt on ja yritämme ottaa siitä parhaan mahdollisen irti. Emme tietenkään voi elää, kuin "viimeistä päivää", koska haluan varautua myös siihen, jos kuolen tai tulen työkyvyttömäksi ennen puolisoani.
Vierailija kirjoitti:
ÖÖh miten lintujen kuolemanpelko ilmenee??????
Nehän kirkuvat kauhusta tuolla yläilmoissa :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Katselen aika paljon Youtubea. Törmäsin joskus ehkä vuosi sitten yhteen nuoreen naiseen (oisko 23v tms), jolla on kystinen fibroosi, siis tuskin elää yli kolmekymppiseksi. Hän on tästä huolimatta jotenkin tosi rauhallinen ja "zen", matkustelee paljon kun terveys sallii sen ja hän tuntuu olevan jotenkin tosi sinut tuon asian kanssa. Elää siis täysillä eikä ainakaan videoista välity kuva, että "apua mähän kuolen varmaan kymmenen vuoden sisään!". En ymmärrä miten osa ihmisistä osaa olla noin rauhallisia ja sinut asian kanssa. Osa taas ei mieti ollenkaan tällaisia juttuja, kuten esim. mieheni. Hän ei todellakaan mieti jotain kuolemaa päivittäin. Läheisen kuolema sysäsi nämä ajatukset päähäni ja koen nämä aika ahdistaviksi, koen että koko ajan pitäisi "make the best of it" ja toisaalta ei mitään väliä millään kuten ylempänä selitin..
Ap
Ehkä tuollakin tubettajalla on helppoa olla zen sairaudestaan huolimatta, mikäli hänellä on varakkaat vanhemmat tms tausta. Ei ole toimeentulohuolia tulevaisuuden suhteen eikä vaikeuksia ostaa lääkkeitä tai hoitoa, kun huononee eikä kykene töihin.
Mitä mieheesi tulee, niin ehkei hän ole vielä joutunut kokemaan läheisensä poismenoa? Se sysää väkisinkin tajuntaan totuuden, että kerran täältä lähtee itsekin. Sitä on käsiteltävä ja hyväksyttävä. Eli siis ajateltava.
Mitä?
Siis tottakai on mun seuralainen
Tossa se nytkin ryömii, kun laitetaan mulle rakennekynsiä.
Saatiin kunnalta tää uus asuntokin heti kun kerroin et on pulla uunissa.
ei täs nyt ehdi kuolemaa miettimään...meni just kynsi vinoon...