Lue keskustelun säännöt.
Ajatus kuolemasta ja elämän rajallisuudesta aiheuttaa ahdistusta ja tyhjyyden tunnetta. Muita?
04.02.2019 |
Sanottakoon heti alkuun, että en ole uskovainen. Olen yrittänyt uskoa, mutta en vaan kykene uskomaan jumalaan. Luulen, että kuoleman jälkeen olemme samassa tilassa mitä ennen syntymää eli meitä ei enää ole kun ruumiissa ei ole enää mitään muuta kuin hajoamisprosessia.
Ajattelen joka päivä elämän rajallisuutta. Onkohan tämä ihan normaalia vai olenko kovaa vauhtia sairastumassa masennukseen tai ahdistukseen? Siis ajatella tällaisia joka päivä.. Nytkin kun luin uutisen, että Matti kuoli. Minua ahdistaa se, että joku päivä minäkin kuolen. Se voi olla milloin tahansa, entä jos tämä on viimeinen päiväni? Tai sinun joka tätä luet? Pitäisi elää täysillä. Elää kuin viimeistä päivää. Mutta arki on tasaista ja harmaata.
Minä nousen ylös ja teen arkiset velvoitteet, menen töihin, käyn kaupassa, rentoudun sohvalla.. Teen erilaisia asioita elämässäni. Ajan autoa, käyn harrastuksissa, näen ystäviä, vietän aikaa miehen kanssa ja joskus matkustelen. Rakastan myös isääni. Minua ahdistaa ajatus, että joku päivä häntä tai mun miestä ei ole. Olen menettänyt äitini ja tuntuu niin pahalle, että häntä ei enää ole. Tai onhan hän minun ajatuksissa, sydämessä ja muistoissa. Elävänä. Mutta sitten kun minua ei enää ole.. Kuolema tuntuu niin lohduttomalta. Oikeasti, kuolla pois ja kadota itse itsestään? Muihin ihmisiin jää jälki muistosta, valokuvia.. Mutta itselleni minua ei enää ole.
Ahdistaa niin kovin kun luin tuon Matin uutisen. Oikeasti mietin joka päivä näitä, että mitä jos en herää enää huomenna. Olisinko tyytyväinen siihen miten olen elämäni elänyt? Tyytyväinen viimeiseen päivääni? Ai niin, mutta jos todella kuolen niin ei minua enää ole, joten sillä ei enää ole minulle itselleni merkitystä. Läheisilleni ehkä, he varmaan miettisivät viimeisiä hetkiäni tai millainen elämä minulla on ollut. Mutta sitten kun läheiseni kuolevat, kaikki minut tunteneet ovat kuolleet niin olen minäkin kadonnut ihan lopullisesti.
Ajattelettko te muutkin tällaisia? Mietin kannattaisiko hakeutua terapiaan. Kun nämä ajatukset kuolemasta ovat alkaneet pyöriä päässä päivittäin ja asia ahdistaa.
Kommentit (87)
Mun melkein kaikki sukulaiset on jo manan majoilla. Pohdin näitä ap:n kertomia juttuja lähes päivittäin. Siltikin olen vielä tässä. Teen työtä. Olen sairaana ja kulutan valtion rajoja. En keksi mitään syytä sille miksi juuri minä olen tässä ja nyt. Vaikka mulla lapsi onkin. Ei kai tässä elämässä oo hevonvitun järkeä mut tallattavaksi tää polku on tehty.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eksistentialistit kutsuvat sitä absurdiksi. Tässä hyvä lyhyt intro aiheeseen:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Maxwell kirjoitti:
Elämä ilman Jumalaa on pelkkä sairas ja absurdi vitsi. Jos taas Jumala on, niin se tarkoittaa että meidät on luotu ja se muuttaa kaiken. Silloin elämällä ja meillä on tarkoitus, merkitys ja arvo.
Suurin osa ihmisistä elää laput silmillä eivätkä mieti tällaisia asioita.
Ap. Vaikka et olekkaan uskovainen, niin lueppa raamatusta saarnajan kirja. Kuvaa hyvin elämää ilman Jumalaa.
Terveisiä keskiajalta... elämällä ei ole tarkoitusta, eikä tarvitse ollakaan. Mikään satuhahmo ei tee sinunkaan elämääsi merkityksellisemmäksi kuin muidenkaan. Koita hyväksyä oma pienuutesi yhtenä eläinlajina planeetalla nimeltä maa pienessä galaksissa universumin pyörteissä. Se voi tuntua pelottavalta ja jumalasatu lohduttaa, että et ole vain arkinen kädellinen joka syö, lisääntyy ja ulostaa kuten kaikki eläimet. Ihmisen arvo on empatiakyvyssä, jos nyt jollakin haluaa kohottaa meidät parhaaksi eläimeksi (jota emme missään nimessä ole, päin vastoin).
Olen eri, mutta lukenut saarnaajankirjaa ja siellä on hyvin samanlaisia ajatuksia. Ihminen ilman Jumalaa todellakin on kuin eläin muiden joukossa. Kaiken turhuudesta valittamisen jälkeen kirjoittaja toteaa:
"Minä sanoin sydämessäni: Ihmislasten tähden se niin on, jotta Jumala heitä koettelisi ja he tulisivat näkemään, että he omassa olossaan ovat eläimiä.
Sillä ihmislasten käy niinkuin eläintenkin; sama on kumpienkin kohtalo. Niinkuin toiset kuolevat, niin toisetkin kuolevat; yhtäläinen henki on kaikilla. Ihmisillä ei ole mitään etua eläinten edellä, sillä kaikki on turhuutta.
Kaikki menee samaan paikkaan. Kaikki on tomusta tullut, ja kaikki palajaa tomuun." Saarn. 3:18-20
Ihminen, joka uskoo jumalaan, pelkää elämän realiteettejä ja omaa merkityksettömyyttään. Tämähän on toki täysin sallittua, mutta älkää ihmetelkö, ettei nykypäivän sivistyneet ihmiset kykene uskomaan satuihin vain siksi, että tuntisivat itsensä uniikeiksi lumihiutaleiksi, eikä sotaisiksi kädellisiksi, joita me kaikki olemme. Etunenässä uskovaiset (historia ei tunne montaa sotaa ateismin nimissä..)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole sairautta. Se kuuluu ihmisyyteen.
Olen vakavasti sairas ja itsekin ajattelen elämän rajallisuutta.
Se on tosi ahdistavaa.
Olen uskovainen mutta uskoni on hyvin heikko.
Minulla ei ole mitään muuta turvaa elämässä ja kuolemassa
kuin Jeesus Kristus,Ap, ymmärrän sinua.
Rukoilen puolestasi.
- samaMitä jos konkreettisesti auttaisot ihmisiä, vaikja vapaaehtoistyöllä tai viemällä naapurinmummon kauppaan? Jos siis oikeasti haluat auttaa jotakuta? Lämpimät ajatukset sormet harallaan ei tee muuta kuin kiillottaa egoasi omissa silmissäsi.
Olen vakavasti sairas. En pysty enää auttamaan ketään.
Jos lukisit nuo viestini etkä tulisi ilkeilemään tähän.
Kiitos.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Maxwell kirjoitti:
Elämä ilman Jumalaa on pelkkä sairas ja absurdi vitsi. Jos taas Jumala on, niin se tarkoittaa että meidät on luotu ja se muuttaa kaiken. Silloin elämällä ja meillä on tarkoitus, merkitys ja arvo.
Suurin osa ihmisistä elää laput silmillä eivätkä mieti tällaisia asioita.
Ap. Vaikka et olekkaan uskovainen, niin lueppa raamatusta saarnajan kirja. Kuvaa hyvin elämää ilman Jumalaa.
Terveisiä keskiajalta... elämällä ei ole tarkoitusta, eikä tarvitse ollakaan. Mikään satuhahmo ei tee sinunkaan elämääsi merkityksellisemmäksi kuin muidenkaan. Koita hyväksyä oma pienuutesi yhtenä eläinlajina planeetalla nimeltä maa pienessä galaksissa universumin pyörteissä. Se voi tuntua pelottavalta ja jumalasatu lohduttaa, että et ole vain arkinen kädellinen joka syö, lisääntyy ja ulostaa kuten kaikki eläimet. Ihmisen arvo on empatiakyvyssä, jos nyt jollakin haluaa kohottaa meidät parhaaksi eläimeksi (jota emme missään nimessä ole, päin vastoin).
Olen eri, mutta lukenut saarnaajankirjaa ja siellä on hyvin samanlaisia ajatuksia. Ihminen ilman Jumalaa todellakin on kuin eläin muiden joukossa. Kaiken turhuudesta valittamisen jälkeen kirjoittaja toteaa:
"Minä sanoin sydämessäni: Ihmislasten tähden se niin on, jotta Jumala heitä koettelisi ja he tulisivat näkemään, että he omassa olossaan ovat eläimiä.
Sillä ihmislasten käy niinkuin eläintenkin; sama on kumpienkin kohtalo. Niinkuin toiset kuolevat, niin toisetkin kuolevat; yhtäläinen henki on kaikilla. Ihmisillä ei ole mitään etua eläinten edellä, sillä kaikki on turhuutta.
Kaikki menee samaan paikkaan. Kaikki on tomusta tullut, ja kaikki palajaa tomuun." Saarn. 3:18-20
Ihminen, joka uskoo jumalaan, pelkää elämän realiteettejä ja omaa merkityksettömyyttään. Tämähän on toki täysin sallittua, mutta älkää ihmetelkö, ettei nykypäivän sivistyneet ihmiset kykene uskomaan satuihin vain siksi, että tuntisivat itsensä uniikeiksi lumihiutaleiksi, eikä sotaisiksi kädellisiksi, joita me kaikki olemme. Etunenässä uskovaiset (historia ei tunne montaa sotaa ateismin nimissä..)
Ei millään pahalla, mutta tuo ei varmaan auta ap: ta. Tuossa tilanteessa meitä ei auta inttäminen.
( Eikä ilkeilykään auta mitään.)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen itsekin nyt vajaa kolmekymppinen ja ehkä tämä on jotain kriisiä. Haluaisin kovin lapsiakin, saako elämä eri merkityksen sitten? Mutta ei se poista sitä faktaa mitä aloitusviestissä kerroin. En siis lasta olisi siksi yrittämässä/tekemässä (niitä ei tehdä vaan saadaan jos saadaan), että elämälläni olisi jatkumo vaan ihan muista syistä. Monilla kavereillani on elämässä nyt sitä, että vanhempia on kuollut tai sairastunut vakavasti. Itsellänikin on. Mielestäni meidän vanhemmat ovat kärsineet aisoista aivan liian nuorena (kaikki alle 70v) eli lähtö on tullut liian aikaisin jos miettii keskimittaista elämää. Se ahdistaa itseänikin, miksi osa saa elää pitkään ja osa kuolee nuorena? Tosin sattumaahan se on, niin raadollista vain. Toisaalta mietin mitä väliä on miten kauan elää kun ei itse sitä ole kuoleman jälkeen pohtimassa.
Yksi kaveri on uskovainen ja ihan innoissaan aina, että kyllä Jeesus pelastaa ja kuoleman jälkeen on paratiisi. Häntä ei ahdista ollenkaan, kuolee sit kun kuolee joskus. Minulla taas ei ole tätä ajatusta ja siksipä ahdistelen ja negistelen tätä asiaa joka päivä. Tuntuu, että jää ihan elämättä kun kaikki pyörii tämän ympärillä. Mietin jopa tutuista, että mihinköhän tuokin kuolee ja milloin? Pian vai 50 vuoden päästä?
Ap
Vierailija kirjoitti:
Mun melkein kaikki sukulaiset on jo manan majoilla. Pohdin näitä ap:n kertomia juttuja lähes päivittäin. Siltikin olen vielä tässä. Teen työtä. Olen sairaana ja kulutan valtion rajoja. En keksi mitään syytä sille miksi juuri minä olen tässä ja nyt. Vaikka mulla lapsi onkin. Ei kai tässä elämässä oo hevonvitun järkeä mut tallattavaksi tää polku on tehty.
Elämässä ei olekaan järkeä, se on vain sattumalta yhteen osuvien olosuhteiden tulosta, jolloin inhimilliseltä kannalta katsottuna yksi ihminen voi kärsiä elämässään paljonkin, kun joku toinen pääsee helpommalla. Se tuntuu taatusti epäreilulta, mutta luonto on julma. Ihminen sitten parhaimmassa tapauksessa yrittää parantaa ja tehdä rauhaa siellä, missä luonto veisi toiseen suuntaan. Tsemppiä kuitenkin sinulle ja toivottavasti vointisi paranee. Pidä hyvää huolta lapsestasi ja koita löytää edes pientä mielihyvää tuottavaa tekemistä, oli se sitten lenkjeily, vapaaehtoistyö tai telkkarin katselu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minullakin on näitä mietteitä, olen nelikymppinen. Kun tuttuja lähtee manan majoille, alkaa miettiä olevaisuutta. Myös työttömyys on tehnyt oloni merkityksettömäksi - onneksi on lapsia joita hoitaa, kun ei urasuunnitelmat koskaan ottaneet toteutuakseen.
Minä olen löytänyt uskon siihen, että henkemme jatkaa edelleen. Minulla on aina ollut erikoisia tapahtumia, enneunia ja nyt, kun isoäitini kuoli, menin meediolle. Sieltä sain todellakin vahvistuksen tälle uskolleni, kuulin asioita ja yksityiskohtia, joita vain ajatuksiani tai päiväkirjojani lukenut voisi tietää.
Olemme koko ajan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Kaikella on merkitystä.
Kaikkia nuo ahdistavat, joilla aivot on, mutta henkisesti terve ei vatvo mokomia vaan keskittyy elämiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen itsekin nyt vajaa kolmekymppinen ja ehkä tämä on jotain kriisiä. Haluaisin kovin lapsiakin, saako elämä eri merkityksen sitten? Mutta ei se poista sitä faktaa mitä aloitusviestissä kerroin. En siis lasta olisi siksi yrittämässä/tekemässä (niitä ei tehdä vaan saadaan jos saadaan), että elämälläni olisi jatkumo vaan ihan muista syistä. Monilla kavereillani on elämässä nyt sitä, että vanhempia on kuollut tai sairastunut vakavasti. Itsellänikin on. Mielestäni meidän vanhemmat ovat kärsineet aisoista aivan liian nuorena (kaikki alle 70v) eli lähtö on tullut liian aikaisin jos miettii keskimittaista elämää. Se ahdistaa itseänikin, miksi osa saa elää pitkään ja osa kuolee nuorena? Tosin sattumaahan se on, niin raadollista vain. Toisaalta mietin mitä väliä on miten kauan elää kun ei itse sitä ole kuoleman jälkeen pohtimassa.
Yksi kaveri on uskovainen ja ihan innoissaan aina, että kyllä Jeesus pelastaa ja kuoleman jälkeen on paratiisi. Häntä ei ahdista ollenkaan, kuolee sit kun kuolee joskus. Minulla taas ei ole tätä ajatusta ja siksipä ahdistelen ja negistelen tätä asiaa joka päivä. Tuntuu, että jää ihan elämättä kun kaikki pyörii tämän ympärillä. Mietin jopa tutuista, että mihinköhän tuokin kuolee ja milloin? Pian vai 50 vuoden päästä?
Ap
Mitä jos hyväksyt sen, että kaikkia pelottaa kuolema, ihan linnuista ja koppakuoriaisista lähtien. Ja sitten keskityt elämään. Mistä tykkäät? Mistä saat mielihyvää ja milloin tunnet olevasi tarpeellinen jollekulle tai vaikka työpaikalla? Kukaan tai mikään ei ole tärkeä suuressa mittakaavassa, mutta itsellesi ja läheisillesi olet ainutlaatuinen ja tärkeä. Minun koirani ei ole maailman tai edes Suomen mittakaavalla merkityksellinen, mutta minulle se on maailman rakkain olento ja tärkeä omana itsenään. Ja tuo uskovainen kaverisi pelkää kuolemaa niin paljon, että pyhittää koko elämänsä kuolemanjälkeisen elämän palvonnalle, eikä suostu näkemään todellista maailmaa raadollisuuksineen ja epätasa-arvoisuuksineen. Eli onko parempi elää tynnyrissä vai seikkailla kohti myrskyjä.
Vierailija kirjoitti:
Sanottakoon heti alkuun, että en ole uskovainen. Olen yrittänyt uskoa, mutta en vaan kykene uskomaan jumalaan. Luulen, että kuoleman jälkeen olemme samassa tilassa mitä ennen syntymää eli meitä ei enää ole kun ruumiissa ei ole enää mitään muuta kuin hajoamisprosessia.
Ajattelen joka päivä elämän rajallisuutta. Onkohan tämä ihan normaalia vai olenko kovaa vauhtia sairastumassa masennukseen tai ahdistukseen? Siis ajatella tällaisia joka päivä.. Nytkin kun luin uutisen, että Matti kuoli. Minua ahdistaa se, että joku päivä minäkin kuolen. Se voi olla milloin tahansa, entä jos tämä on viimeinen päiväni? Tai sinun joka tätä luet? Pitäisi elää täysillä. Elää kuin viimeistä päivää. Mutta arki on tasaista ja harmaata.
Minä nousen ylös ja teen arkiset velvoitteet, menen töihin, käyn kaupassa, rentoudun sohvalla.. Teen erilaisia asioita elämässäni. Ajan autoa, käyn harrastuksissa, näen ystäviä, vietän aikaa miehen kanssa ja joskus matkustelen. Rakastan myös isääni. Minua ahdistaa ajatus, että joku päivä häntä tai mun miestä ei ole. Olen menettänyt äitini ja tuntuu niin pahalle, että häntä ei enää ole. Tai onhan hän minun ajatuksissa, sydämessä ja muistoissa. Elävänä. Mutta sitten kun minua ei enää ole.. Kuolema tuntuu niin lohduttomalta. Oikeasti, kuolla pois ja kadota itse itsestään? Muihin ihmisiin jää jälki muistosta, valokuvia.. Mutta itselleni minua ei enää ole.
Ahdistaa niin kovin kun luin tuon Matin uutisen. Oikeasti mietin joka päivä näitä, että mitä jos en herää enää huomenna. Olisinko tyytyväinen siihen miten olen elämäni elänyt? Tyytyväinen viimeiseen päivääni? Ai niin, mutta jos todella kuolen niin ei minua enää ole, joten sillä ei enää ole minulle itselleni merkitystä. Läheisilleni ehkä, he varmaan miettisivät viimeisiä hetkiäni tai millainen elämä minulla on ollut. Mutta sitten kun läheiseni kuolevat, kaikki minut tunteneet ovat kuolleet niin olen minäkin kadonnut ihan lopullisesti.
Ajattelettko te muutkin tällaisia? Mietin kannattaisiko hakeutua terapiaan. Kun nämä ajatukset kuolemasta ovat alkaneet pyöriä päässä päivittäin ja asia ahdistaa.
Ap, minä olen kokenut tismalleen samat ahdistukset kuolemaa ajattelemalla.
Nuorena oli pakko keksiä heti jotain muuta tekemistä ja pohtimista, kun ajatus kuolemasta oli täysin sietämätön. Vähän vanhempana tunsin epätoivoa ja surua ahdistuksen lisäksi. Ja edelleen pyristelin ulos kuoleman ajatuksesta.
Nyt kuuskymmpisenä, kun omat vanhemmat ovat kuolleet ja itselläkin on sairautta, kuolema ei enää tunnu karmealta. Itse kuolemisen hetki pelottaa toisinaan, mutta olen valmis poistumaan elävien parista. Toisinaan ajatus on suorastaan vapauttava.
Olen alkanut suunnitella, miten hoidan asiat kuntoon lapsieni tähden. Teen testamentin ja kirjoitan myös kirjeen heille avattavaksi kuolemani jälkeen.
Haluan että lapsilleni ei tule stressiä ja ahdistusta poismenostani ja perinnönjako sujuu ongelmitta.
Eli jos ja kun elät vanhemmaksi, ajatuksesi ehkä muuttuvat hyväksymään kuoleman.
Toisaalta minä uskon vahvasti Jumalaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä sillä on väliä enää sen jälkeen kun olet kuollut? Et sinä silloin enää mitään mistään tajua. Ihan niinkuin ennen syntymääsi miljardit vuodet kuluivat ilman että huomasit sitä millään tavalla. Yrittäisit nyt vaan nauttia täysillä siitä vähästä ajasta, mitä sinulla on jäljellä.
No tässä se ahdistus onkin. Periaatteessa ihan sama oonko rapajuoppo ja oisin kuollut vaikka kakskymppisenä. Tai sitten ehkä mun elämä onkin vaan prinsessasatua, olisin miljardööri ja eläisin 110-vuotiaaksi. Mitä väliä tällä minkään kannalta on? Toki itseni ja läheisten sen aikaa kun olen elossa ja läheisille ehkä sen jälkeenkin.. Mutta jos miettii vuosisatoja, tuhansia vuosia. Ehkä voisin keksiä vaikka parannuskeinon syöpään ja pysäyttää ilmastonmuutoksen, mutta on vain ajan kysymys noin yleisesti ottaen milloin joku muu sen tekisi. Eli yhteiskunnan tulevaisuuden kannalta ei niin väliksi yhden yksilön keksinnöt tai keksimättä jättämiset, koska aina tulee joku muu joka sen voisi keksiä..
Ap
Ihmiset ovat tuhonneet suuren osan muista eläimistä ja koko ekosysteemistä. Ne ihmiset, jotka elävät pienen elämän, ovat oikeasti tehneet suuren palveluksen koko muulle maailmalle. Historian suuret miehet aiheuttivat hirveää tuhoa ja kärsimystä joka suuntaan.
Muista eläimistä??? Ei ihmiset ole eläimiä, vaan täysin uniikkeja Luojan luomia yksilöitä.
Ap, juttusi ois voinu olla mun kirjoittamani. Ajattelen myös näitä asioita päivittäin, ja olen ahdistunut.
Meitä on siis todellakin muitakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Maxwell kirjoitti:
Elämä ilman Jumalaa on pelkkä sairas ja absurdi vitsi. Jos taas Jumala on, niin se tarkoittaa että meidät on luotu ja se muuttaa kaiken. Silloin elämällä ja meillä on tarkoitus, merkitys ja arvo.
Suurin osa ihmisistä elää laput silmillä eivätkä mieti tällaisia asioita.
Ap. Vaikka et olekkaan uskovainen, niin lueppa raamatusta saarnajan kirja. Kuvaa hyvin elämää ilman Jumalaa.
Terveisiä keskiajalta... elämällä ei ole tarkoitusta, eikä tarvitse ollakaan. Mikään satuhahmo ei tee sinunkaan elämääsi merkityksellisemmäksi kuin muidenkaan. Koita hyväksyä oma pienuutesi yhtenä eläinlajina planeetalla nimeltä maa pienessä galaksissa universumin pyörteissä. Se voi tuntua pelottavalta ja jumalasatu lohduttaa, että et ole vain arkinen kädellinen joka syö, lisääntyy ja ulostaa kuten kaikki eläimet. Ihmisen arvo on empatiakyvyssä, jos nyt jollakin haluaa kohottaa meidät parhaaksi eläimeksi (jota emme missään nimessä ole, päin vastoin).
Olen eri, mutta lukenut saarnaajankirjaa ja siellä on hyvin samanlaisia ajatuksia. Ihminen ilman Jumalaa todellakin on kuin eläin muiden joukossa. Kaiken turhuudesta valittamisen jälkeen kirjoittaja toteaa:
"Minä sanoin sydämessäni: Ihmislasten tähden se niin on, jotta Jumala heitä koettelisi ja he tulisivat näkemään, että he omassa olossaan ovat eläimiä.
Sillä ihmislasten käy niinkuin eläintenkin; sama on kumpienkin kohtalo. Niinkuin toiset kuolevat, niin toisetkin kuolevat; yhtäläinen henki on kaikilla. Ihmisillä ei ole mitään etua eläinten edellä, sillä kaikki on turhuutta.
Kaikki menee samaan paikkaan. Kaikki on tomusta tullut, ja kaikki palajaa tomuun." Saarn. 3:18-20
Ihminen, joka uskoo jumalaan, pelkää elämän realiteettejä ja omaa merkityksettömyyttään. Tämähän on toki täysin sallittua, mutta älkää ihmetelkö, ettei nykypäivän sivistyneet ihmiset kykene uskomaan satuihin vain siksi, että tuntisivat itsensä uniikeiksi lumihiutaleiksi, eikä sotaisiksi kädellisiksi, joita me kaikki olemme. Etunenässä uskovaiset (historia ei tunne montaa sotaa ateismin nimissä..)
Ei millään pahalla, mutta tuo ei varmaan auta ap: ta. Tuossa tilanteessa meitä ei auta inttäminen.
( Eikä ilkeilykään auta mitään.)
Ei millään pahalla, mutta ap mainitsee heti aloituksessa, ettei ole uskovainen ja haluaa keskustella kuolemanpelosta ei-uskovaisen näkökulmasta. Silti tänne puskee uskovaisia tuputusviestejä. En minäkään tule tuputtamaan faktoja uskovaisten aloituksiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä sillä on väliä enää sen jälkeen kun olet kuollut? Et sinä silloin enää mitään mistään tajua. Ihan niinkuin ennen syntymääsi miljardit vuodet kuluivat ilman että huomasit sitä millään tavalla. Yrittäisit nyt vaan nauttia täysillä siitä vähästä ajasta, mitä sinulla on jäljellä.
No tässä se ahdistus onkin. Periaatteessa ihan sama oonko rapajuoppo ja oisin kuollut vaikka kakskymppisenä. Tai sitten ehkä mun elämä onkin vaan prinsessasatua, olisin miljardööri ja eläisin 110-vuotiaaksi. Mitä väliä tällä minkään kannalta on? Toki itseni ja läheisten sen aikaa kun olen elossa ja läheisille ehkä sen jälkeenkin.. Mutta jos miettii vuosisatoja, tuhansia vuosia. Ehkä voisin keksiä vaikka parannuskeinon syöpään ja pysäyttää ilmastonmuutoksen, mutta on vain ajan kysymys noin yleisesti ottaen milloin joku muu sen tekisi. Eli yhteiskunnan tulevaisuuden kannalta ei niin väliksi yhden yksilön keksinnöt tai keksimättä jättämiset, koska aina tulee joku muu joka sen voisi keksiä..
Ap
Ihmiset ovat tuhonneet suuren osan muista eläimistä ja koko ekosysteemistä. Ne ihmiset, jotka elävät pienen elämän, ovat oikeasti tehneet suuren palveluksen koko muulle maailmalle. Historian suuret miehet aiheuttivat hirveää tuhoa ja kärsimystä joka suuntaan.
Muista eläimistä??? Ei ihmiset ole eläimiä, vaan täysin uniikkeja Luojan luomia yksilöitä.
Sarkasmia toivottavasti? Jos ei niin lue joku ala-asteen biologian kirja evoluutiosta tai googlaa gorillan kuva ja hämmästy..
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Maxwell kirjoitti:
Elämä ilman Jumalaa on pelkkä sairas ja absurdi vitsi. Jos taas Jumala on, niin se tarkoittaa että meidät on luotu ja se muuttaa kaiken. Silloin elämällä ja meillä on tarkoitus, merkitys ja arvo.
Suurin osa ihmisistä elää laput silmillä eivätkä mieti tällaisia asioita.
Ap. Vaikka et olekkaan uskovainen, niin lueppa raamatusta saarnajan kirja. Kuvaa hyvin elämää ilman Jumalaa.
Terveisiä keskiajalta... elämällä ei ole tarkoitusta, eikä tarvitse ollakaan. Mikään satuhahmo ei tee sinunkaan elämääsi merkityksellisemmäksi kuin muidenkaan. Koita hyväksyä oma pienuutesi yhtenä eläinlajina planeetalla nimeltä maa pienessä galaksissa universumin pyörteissä. Se voi tuntua pelottavalta ja jumalasatu lohduttaa, että et ole vain arkinen kädellinen joka syö, lisääntyy ja ulostaa kuten kaikki eläimet. Ihmisen arvo on empatiakyvyssä, jos nyt jollakin haluaa kohottaa meidät parhaaksi eläimeksi (jota emme missään nimessä ole, päin vastoin).
Olen eri, mutta lukenut saarnaajankirjaa ja siellä on hyvin samanlaisia ajatuksia. Ihminen ilman Jumalaa todellakin on kuin eläin muiden joukossa. Kaiken turhuudesta valittamisen jälkeen kirjoittaja toteaa:
"Minä sanoin sydämessäni: Ihmislasten tähden se niin on, jotta Jumala heitä koettelisi ja he tulisivat näkemään, että he omassa olossaan ovat eläimiä.
Sillä ihmislasten käy niinkuin eläintenkin; sama on kumpienkin kohtalo. Niinkuin toiset kuolevat, niin toisetkin kuolevat; yhtäläinen henki on kaikilla. Ihmisillä ei ole mitään etua eläinten edellä, sillä kaikki on turhuutta.
Kaikki menee samaan paikkaan. Kaikki on tomusta tullut, ja kaikki palajaa tomuun." Saarn. 3:18-20
Ihminen, joka uskoo jumalaan, pelkää elämän realiteettejä ja omaa merkityksettömyyttään. Tämähän on toki täysin sallittua, mutta älkää ihmetelkö, ettei nykypäivän sivistyneet ihmiset kykene uskomaan satuihin vain siksi, että tuntisivat itsensä uniikeiksi lumihiutaleiksi, eikä sotaisiksi kädellisiksi, joita me kaikki olemme. Etunenässä uskovaiset (historia ei tunne montaa sotaa ateismin nimissä..)
Ei millään pahalla, mutta tuo ei varmaan auta ap: ta. Tuossa tilanteessa meitä ei auta inttäminen.
( Eikä ilkeilykään auta mitään.)
Ei millään pahalla, mutta ap mainitsee heti aloituksessa, ettei ole uskovainen ja haluaa keskustella kuolemanpelosta ei-uskovaisen näkökulmasta. Silti tänne puskee uskovaisia tuputusviestejä. En minäkään tule tuputtamaan faktoja uskovaisten aloituksiin.
Niin, ei ole uskova vielä, mutta huomaan että hän on herätyksen tilassa ja sitten vaan vaikka One Wayhin Sanankuuloon ja oppimaan, miten paljon Jumala rakastaakaan luotujaan, niitä jotka Häneen turvaavat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sanottakoon heti alkuun, että en ole uskovainen. Olen yrittänyt uskoa, mutta en vaan kykene uskomaan jumalaan. Luulen, että kuoleman jälkeen olemme samassa tilassa mitä ennen syntymää eli meitä ei enää ole kun ruumiissa ei ole enää mitään muuta kuin hajoamisprosessia.
Ajattelen joka päivä elämän rajallisuutta. Onkohan tämä ihan normaalia vai olenko kovaa vauhtia sairastumassa masennukseen tai ahdistukseen? Siis ajatella tällaisia joka päivä.. Nytkin kun luin uutisen, että Matti kuoli. Minua ahdistaa se, että joku päivä minäkin kuolen. Se voi olla milloin tahansa, entä jos tämä on viimeinen päiväni? Tai sinun joka tätä luet? Pitäisi elää täysillä. Elää kuin viimeistä päivää. Mutta arki on tasaista ja harmaata.
Minä nousen ylös ja teen arkiset velvoitteet, menen töihin, käyn kaupassa, rentoudun sohvalla.. Teen erilaisia asioita elämässäni. Ajan autoa, käyn harrastuksissa, näen ystäviä, vietän aikaa miehen kanssa ja joskus matkustelen. Rakastan myös isääni. Minua ahdistaa ajatus, että joku päivä häntä tai mun miestä ei ole. Olen menettänyt äitini ja tuntuu niin pahalle, että häntä ei enää ole. Tai onhan hän minun ajatuksissa, sydämessä ja muistoissa. Elävänä. Mutta sitten kun minua ei enää ole.. Kuolema tuntuu niin lohduttomalta. Oikeasti, kuolla pois ja kadota itse itsestään? Muihin ihmisiin jää jälki muistosta, valokuvia.. Mutta itselleni minua ei enää ole.
Ahdistaa niin kovin kun luin tuon Matin uutisen. Oikeasti mietin joka päivä näitä, että mitä jos en herää enää huomenna. Olisinko tyytyväinen siihen miten olen elämäni elänyt? Tyytyväinen viimeiseen päivääni? Ai niin, mutta jos todella kuolen niin ei minua enää ole, joten sillä ei enää ole minulle itselleni merkitystä. Läheisilleni ehkä, he varmaan miettisivät viimeisiä hetkiäni tai millainen elämä minulla on ollut. Mutta sitten kun läheiseni kuolevat, kaikki minut tunteneet ovat kuolleet niin olen minäkin kadonnut ihan lopullisesti.
Ajattelettko te muutkin tällaisia? Mietin kannattaisiko hakeutua terapiaan. Kun nämä ajatukset kuolemasta ovat alkaneet pyöriä päässä päivittäin ja asia ahdistaa.
Ap, minä olen kokenut tismalleen samat ahdistukset kuolemaa ajattelemalla.
Nuorena oli pakko keksiä heti jotain muuta tekemistä ja pohtimista, kun ajatus kuolemasta oli täysin sietämätön. Vähän vanhempana tunsin epätoivoa ja surua ahdistuksen lisäksi. Ja edelleen pyristelin ulos kuoleman ajatuksesta.
Nyt kuuskymmpisenä, kun omat vanhemmat ovat kuolleet ja itselläkin on sairautta, kuolema ei enää tunnu karmealta. Itse kuolemisen hetki pelottaa toisinaan, mutta olen valmis poistumaan elävien parista. Toisinaan ajatus on suorastaan vapauttava.
Olen alkanut suunnitella, miten hoidan asiat kuntoon lapsieni tähden. Teen testamentin ja kirjoitan myös kirjeen heille avattavaksi kuolemani jälkeen.
Haluan että lapsilleni ei tule stressiä ja ahdistusta poismenostani ja perinnönjako sujuu ongelmitta.
Eli jos ja kun elät vanhemmaksi, ajatuksesi ehkä muuttuvat hyväksymään kuoleman.
Toisaalta minä uskon vahvasti Jumalaan.
Täällä pesunkestävä ateisti ja nuorena samanlaisia oloja kuin sinulla. Helpottivat 30v jälkeen, kun elää itsensä näköistä elämää ja keskittyy arjen mukaviin hetkiin, eikä vaadi itseltään liikoja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua ahdistaa kanssa. Varmaan 30-kriisi tulossa. Tähän liittyy itsellä myös pohdintaa perheestä ja suvusta. Ahdistaa ajatus, että minulle tärkeät sukulaiset kuolevat ja itse jään tänne. Tähän liittyy myös pohdintaa siitä haluanko lapsia. En ole ikinä ennen halunnut mutta tämän myötä on herännyt sellainen fiilis, että ehkä haluankin. Juurikin siksi, että tänne jäisi joku jälkeeni, en olisi viimeinen, en olisi yksin. En sitten tiedä kuinka typerä syy tämä on. :D
Päivittäin nämä asiat kuitenkin pyörivät päässäni.
Älä hanki lasta kuolemanpelossa. Lapsi ei ole sinun jatkeesi eikä seuralaisesi. Hanki lapsi, jos haluat vilpittömästi pistää toisen erillisen ihmisen tarpeet omiesi edelle ja olet tietoinen, että ko. lapsi ei ole sinulle kiitollisuuden velassa kyseisestä hoivasta ja hänen toiveensa ja ajatuksensa ovat yhtä oikein kuin sinunkin.
Ei tietenkään ole kiitollisuudenvelassa. Mutta siis hankkiiko ihmiset lapsia siksi, että haluaa pistää jonkun tarpeet omiensa edelle? Eihän tuossa ole mitään järkeä? (Niinhän siinä väkisinkin käy tottakai mutta itsestä se kuulostaa pikemminkin kurjalta seuraukselta, ei SYYLTÄ?!)
T. se edellinen
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä sillä on väliä enää sen jälkeen kun olet kuollut? Et sinä silloin enää mitään mistään tajua. Ihan niinkuin ennen syntymääsi miljardit vuodet kuluivat ilman että huomasit sitä millään tavalla. Yrittäisit nyt vaan nauttia täysillä siitä vähästä ajasta, mitä sinulla on jäljellä.
No tässä se ahdistus onkin. Periaatteessa ihan sama oonko rapajuoppo ja oisin kuollut vaikka kakskymppisenä. Tai sitten ehkä mun elämä onkin vaan prinsessasatua, olisin miljardööri ja eläisin 110-vuotiaaksi. Mitä väliä tällä minkään kannalta on? Toki itseni ja läheisten sen aikaa kun olen elossa ja läheisille ehkä sen jälkeenkin.. Mutta jos miettii vuosisatoja, tuhansia vuosia. Ehkä voisin keksiä vaikka parannuskeinon syöpään ja pysäyttää ilmastonmuutoksen, mutta on vain ajan kysymys noin yleisesti ottaen milloin joku muu sen tekisi. Eli yhteiskunnan tulevaisuuden kannalta ei niin väliksi yhden yksilön keksinnöt tai keksimättä jättämiset, koska aina tulee joku muu joka sen voisi keksiä..
Ap
Ihmiset ovat tuhonneet suuren osan muista eläimistä ja koko ekosysteemistä. Ne ihmiset, jotka elävät pienen elämän, ovat oikeasti tehneet suuren palveluksen koko muulle maailmalle. Historian suuret miehet aiheuttivat hirveää tuhoa ja kärsimystä joka suuntaan.
Muista eläimistä??? Ei ihmiset ole eläimiä, vaan täysin uniikkeja Luojan luomia yksilöitä.
Sarkasmia toivottavasti? Jos ei niin lue joku ala-asteen biologian kirja evoluutiosta tai googlaa gorillan kuva ja hämmästy..
En usko evoluutioteoriaan, joka on ainoastaan ja vain 150 vuotta vanha erään ihmisen keksimä valhe, jolla hän yrittää kieltää Kaikkivaltiaan.
Sen sijaan kreationismi on ollut aina olemassa, kuten kolmiyhteinen Jumalammekin; Isä, Poika Jeesus Kristus ja Pyhä Henki.
Luitko nuo viestini? Olen vakavasti sairas.
En pysty enää auttamaan ihmisiä.
Älä tule ilkeilemään ihmisille tähän ketjuun.