Elämäni paras päätös oli pako suhteesta, jossa kotitöiden jako ei onnistunut

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voiko oikeasti joku ajatella näin kapeasti? Siivous menee ihmissuhteen edelle? Voi älynpuute!

No niinpä. Kyllä siinä on miettimisen paikka, jos ei saa aikaiseksi siivota edes omia sotkujaan vaan sälyttää kaiken toisen ihmisen, jota pitäisi rakastaa, harteille.

Mieheni ei ole koskaan pessyt pyykkiä, ruokana on laittanut vain hernekeittoa purkista ja minä siivoan aina meillä! Rakastan miestäni vieläkin, yli 43 vuoden jälkeen, valtavasti. Koska rakastan, haluan palvella häntä. Hän myös palvelee minua, tekee lumityöt, kaikki ulkotyöt ja kauppareissut ja pankkiasiat yms. Emme riitele töistä koskaan. Ihme kitinää, kuten joku jo sanoi. Ei rakkaus ole taistelua ja omista oikeuksista raivokkaasti kiinnipitämistä! Rakkaus on sovittelua ja auttamista.

Oletko kenties lukutaidoton? Ap:n kumppani ei sovitellut eikö auttanut.

Kiitos on sana joka kuuluu harvemman nuoren miehen ja naisen sanavarastoon. Aina, kun tulen kotiin ja kumppani on tehnyt ruuan, ulkoiluttanut koiran tai siivonnut, sanon kiitos. Vaikka se olis se 1500 kerta suhteen aikana kun toinen on tehnyt ruokaa, kiitos ruuasta. Ja teen samoin hänelle, koska se on ihanaa, tulla kotiin tähän tilanteeseen.

Miten ihmeessä päädytään tilanteeseen, että toinen vaan omii tämän tilanteen itselleen, eikä koskaan toteuta tätä vastavuoroisesti ja olettaa silti, että toinen säilyy tyytyväisenä suhteeseen?

Juuri tästä tässä uupumuksessa ja pahassa olossa on kysymys, kun toinen vaan katsoo vierestä ja nostaa kädet ilmaan.

Kukaan, ei tasan tarkkaan "sokeudu" sille ja "totu" siihen että aina toinen siivoaa tai pyykkää tai tekee ruuan. Koskaanko ei tule mieleen, että ohhoh, tossahan tuo pyykkikone on, en muista millon viimeksi olen käynnistänyt, ehkä juhannuksena 2013. Eikä ymmärrä, että kaapissa on aina puhtaat vaatteet ja kuka ne on sinne pessyt ja laittanut.

Kyllä nämä ihmiset, ketkä eivät vastavuoroisesti osaa a) edes ajatella ja b) sitten toimia tai c) edes kiittää ! on kasvatettu kotona toisen työtä arvostamattomiksi ja ovat jotenkin häiriintyneitä. Ja sietävät asua yksin.

Kirjoitin jo aiemmin. Sanon vain, että sattui todella syvälle sydämeen, kun oli nuori, erittäin, erittäin rakastunut, todella onnellinen yhteenmuutosta, yhdessä olosta, toisesta ihmisestä ja sai huomata, että kaikki arkinen onkin minun vastuullani ja hänen vastauksensa on joo joo, oho, en huomannut, no en mä mitenkään voi keritä, mun on keskityttävä mun tärkeään lukemiseen, jne.

Olisin tietysti voinut ajatella, että mitä välii, jättää psakat paikalleen, antaa lian kerääntyä, syödä eineksiä pelkästään...mutta mitä järkeä siinä sitten olisi? Miksi olisin ansainnut sellaisen elämän?

Näin todellakin siinä itkuni keskellä tulevaisuuteni. Olin 22 vuotias ja yht'äkkiä tajusin, että tässä on käännekohta. Voin tietysti tinkiä itselleni tärkeistä asioista, jotka ovat ihan normeja, sitä paitsi: kohtuullisen siisti kämppä ja kunnon ruoka.  Tai voin tietysti alistua ja ymmärtää, että eihän hän huomaa, kerkiä, hänen on keskityttävä ja minä sitten vaan teen. Tai sitten tämä kaikki muuttuu nyt. Just nyt.

Kuolettavan rakastuneena, hulluna siihen ihmiseen, menettämisen pelonkin ollessa läsnä tajusin, että vain oikeastaan yhdessä vaihtoehdossa todella on järkeä, koska nuo kaksi muutahan joka tapauksessa erottavat meidät, vihassa vielä.

Vierailija kirjoitti:

Jätin joitakin vuosia sitten kumppanin, joka ei osallistunut tasa-arvoisesti kotitöiden tekoon. Elämä on ollut mielettömän helppoa ja mukavaa sen jälkeen.

Kumppanini into osallistua kodin töihin hiipui pikku hiljaa yhteen muuton jälkeen. Lopulta oltiin tilanteessa, jossa minä en matkatyön, pitkien työpäivien, kotitöiden ja lemmikkien hoidon jälkeen ehtinyt enää nukkua tarpeeksi puhumattakaan siitä, että olisin ehtinyt harrastaa jotain. Meillä ei myöskään enää ollut lainkaan mukavaa yhteistä aikaa, koska kaikki se aika, jota en ollut töissä tai nukkumassa, kului kotitöiden parissa.

En ole missään tapauksessa raivosiisti, mutta tiettyjä asioita kotona nyt on vain pakko tehdä. Pyykkiä on pestävä, jotta saa puhtaita vaatteita, kaupassa on käytävä jotta saa ruokaa, eläinten vahingot pitää siivota lattialta, välillä on imuroitava. Keittiössä on pidettävä sellainen järjestys, että siellä mahtuu toimimaan. Kodin pitää olla sellaisessa kunnossa, että arkiset asiat sujuvat riittävän helposti eivätkä aiheuta ylimääräistä stressiä.

Kumppani työskenteli pääasiassa kotoa käsin vapailla aikatauluilla, mutta ei kyennyt kuitenkaan esimerkiksi käynnistämään pesukonetta päivän aikana. En sitä tosin olisi niin välttämättä edellyttänytkään, kunhan olisi sitten osallistunut toimintaan iltaisin ja viikonloppuisin. Uskon, että jos meistä kumpikin olisi esimerkiksi tehnyt 20 tai 30 minuuttia kotitöitä päivässä, plus lemmikkien hoito, kaikki olisi sujunut oikein hyvin. Kun se kaikki jäi minun vastuulleni, katastrofi oli valmis.

Käytännössä minä heräsin arkisin viideltä ja viikonloppuisin seitsemältä. Nukkumaan pääsin 23 maissa illalla. Lemmikkien hoitoon liittyvät pakolliset aamurutiinit jäivät hoitamatta, jos jätin ne kumppanin vastuulle. Hän nukkui niin kauan kuin nukutti. Viikolla soittelin joskus töistä, ja hän oli puoliltapäivin monesti vasta syömässä aamupalaa. Viikonloppuisinkaan hän ei kuitenkaan halunnut aamurutiineja hoitaa, koska ”hänelläkin on oikeus ottaa viikonloppuna rennommin”. Koskaan ei ollut minun vuoroni levätä.

Anelin apua, yritin kertoa väsymyksestäni, lopulta en jaksanut kuin itkeä. Kumppani koki käytökseni nalkuttamisena ja manipulointina ja reagoi tilanteeseen sulkeutumalla kokonaan. Käytännössä loppuaikoina minä itkin ja siivosin, hän istui jurona television edessä ja vaikeni. Useimpina arkipäivinä en ehtinyt työpäivän jälkeen istua kertaakaan alas ennen kuin oli jo aika mennä nukkumaan, ja kello oli siihenkin jo liian paljon. Lauantaiaamuna kello soi taas ennen seitsemää.

Meillä ei luojan kiitos ollut lapsia, joten lähteminen oli siinä mielessä helppoa. Olen jälkeen päin miettinyt, että tilanne vähintäänkin lähenteli henkistä väkivaltaa. En ole koskaan kokenut mitään niin syvästi loukkaavaa kuin se, että toinen katsoo vierestä ilmeettömänä kuinka minä uuvun täysin, reagoimatta asiaan mitenkään.

Kun pääsin omaan asuntooni, tuntui kuin taivas olisi auennut. Siivottavana ovat nyt vain omat ja lemmikkien sotkut, ja on paljon helpompaa olla yksin vastuussa itsestään kuin yksin vastuussa kahdesta aikuisesta, kun toinen käyttäytyy kuin pikkulapsi. En enää koskaan mistään hinnasta ryhdy suhteeseen, jossa toinen osapuoli ei osallistu tasapuolisesti kotitöihin. Kun käyn treffeillä, selvitän heti ensimmäisenä ihmisestä sen, onnistuvatko kotihommat ja mitä hän ajattelee kotitöiden jakamisesta. Jos arki muuttuu tällaiseksi kuin meillä oli, elämästä tulee aivan loputtoman kauheaa. Nuo vuodet tuntuvat nyt painajaiselta.

En puhunut tässä kirjoituksessa nyt tarkoituksella sukupuolista, koska en haluaisi, että tästä keskustelusta tulee taas sellainen ankea sukupuolien sota.

AP! Sinulla ei ollut oikeutta jättää mukavaa miestä! Teit väärin miestä kohtaan, ja tämä lanka on väärin kaikkia miehiä kohtaan!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voiko oikeasti joku ajatella näin kapeasti? Siivous menee ihmissuhteen edelle? Voi älynpuute!

No niinpä. Kyllä siinä on miettimisen paikka, jos ei saa aikaiseksi siivota edes omia sotkujaan vaan sälyttää kaiken toisen ihmisen, jota pitäisi rakastaa, harteille.

Mieheni ei ole koskaan pessyt pyykkiä, ruokana on laittanut vain hernekeittoa purkista ja minä siivoan aina meillä! Rakastan miestäni vieläkin, yli 43 vuoden jälkeen, valtavasti. Koska rakastan, haluan palvella häntä. Hän myös palvelee minua, tekee lumityöt, kaikki ulkotyöt ja kauppareissut ja pankkiasiat yms. Emme riitele töistä koskaan. Ihme kitinää, kuten joku jo sanoi. Ei rakkaus ole taistelua ja omista oikeuksista raivokkaasti kiinnipitämistä! Rakkaus on sovittelua ja auttamista.

En ikinä voisi rakastaa miehesi kaltaista... miksi tuota nyt edes pitäisi sanoa. Ei siis ole tarvetta sovittelulle tuollaisen kanssa, koska palveltava vätys ei kelpaa yhdellekään oikealle naiselle. "Pankkiasioiden hoito", HAH!!!

Vierailija kirjoitti:

Kiitos on sana joka kuuluu harvemman nuoren miehen ja naisen sanavarastoon. Aina, kun tulen kotiin ja kumppani on tehnyt ruuan, ulkoiluttanut koiran tai siivonnut, sanon kiitos. Vaikka se olis se 1500 kerta suhteen aikana kun toinen on tehnyt ruokaa, kiitos ruuasta. Ja teen samoin hänelle, koska se on ihanaa, tulla kotiin tähän tilanteeseen.

Miten ihmeessä päädytään tilanteeseen, että toinen vaan omii tämän tilanteen itselleen, eikä koskaan toteuta tätä vastavuoroisesti ja olettaa silti, että toinen säilyy tyytyväisenä suhteeseen?

Juuri tästä tässä uupumuksessa ja pahassa olossa on kysymys, kun toinen vaan katsoo vierestä ja nostaa kädet ilmaan.

Kukaan, ei tasan tarkkaan "sokeudu" sille ja "totu" siihen että aina toinen siivoaa tai pyykkää tai tekee ruuan. Koskaanko ei tule mieleen, että ohhoh, tossahan tuo pyykkikone on, en muista millon viimeksi olen käynnistänyt, ehkä juhannuksena 2013. Eikä ymmärrä, että kaapissa on aina puhtaat vaatteet ja kuka ne on sinne pessyt ja laittanut.

Kyllä nämä ihmiset, ketkä eivät vastavuoroisesti osaa a) edes ajatella ja b) sitten toimia tai c) edes kiittää ! on kasvatettu kotona toisen työtä arvostamattomiksi ja ovat jotenkin häiriintyneitä. Ja sietävät asua yksin.

Minä en pidä "kiitos"-sanasta siksi, että monet kuvittelevat tehneensä osansa kun kiittävät kauniisti. Tiskaamisesta ei tarvitse kiittää, parempi kun vain tiskaa vuorostaan huomenna.

Se on yksi vitunhailee kuinka paljon se yksi mies sotkee,mutta puoliso ei ole äiti! Mies siivoo omat sotkunsa 100% tai painukoon helvettiin!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos on sana joka kuuluu harvemman nuoren miehen ja naisen sanavarastoon. Aina, kun tulen kotiin ja kumppani on tehnyt ruuan, ulkoiluttanut koiran tai siivonnut, sanon kiitos. Vaikka se olis se 1500 kerta suhteen aikana kun toinen on tehnyt ruokaa, kiitos ruuasta. Ja teen samoin hänelle, koska se on ihanaa, tulla kotiin tähän tilanteeseen.

Miten ihmeessä päädytään tilanteeseen, että toinen vaan omii tämän tilanteen itselleen, eikä koskaan toteuta tätä vastavuoroisesti ja olettaa silti, että toinen säilyy tyytyväisenä suhteeseen?

Juuri tästä tässä uupumuksessa ja pahassa olossa on kysymys, kun toinen vaan katsoo vierestä ja nostaa kädet ilmaan.

Kukaan, ei tasan tarkkaan "sokeudu" sille ja "totu" siihen että aina toinen siivoaa tai pyykkää tai tekee ruuan. Koskaanko ei tule mieleen, että ohhoh, tossahan tuo pyykkikone on, en muista millon viimeksi olen käynnistänyt, ehkä juhannuksena 2013. Eikä ymmärrä, että kaapissa on aina puhtaat vaatteet ja kuka ne on sinne pessyt ja laittanut.

Kyllä nämä ihmiset, ketkä eivät vastavuoroisesti osaa a) edes ajatella ja b) sitten toimia tai c) edes kiittää ! on kasvatettu kotona toisen työtä arvostamattomiksi ja ovat jotenkin häiriintyneitä. Ja sietävät asua yksin.

Minä en pidä "kiitos"-sanasta siksi, että monet kuvittelevat tehneensä osansa kun kiittävät kauniisti. Tiskaamisesta ei tarvitse kiittää, parempi kun vain tiskaa vuorostaan huomenna.

jaa. Kyllä meillä onnellinen parisuhde perustuu kiitoksiin. Se kuvaa toisen arvostamista. Aika monesti se into yhteiseen katoaa kun huomaa ettei omaa tekemistä tai itseä arvosteta. Näissä ketjuissa naiset valittavat kuinka mies ei tee - eli ei arvosta. Jos kelaa historiassa taaksepäin, olisiko aika monessa tapauksessa tuota "kiitoksen" (=arvostuksen) puutetta ollut myös toisinpäin? Mies siivonnut väärin, laittanut väärin ruokaa? Jotenkin aika hankala kuvitella, että vika aina miehissä, yleensä paisuhteessa nyt on kaksi vuorovaikutuksessa olevaa ihmistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos on sana joka kuuluu harvemman nuoren miehen ja naisen sanavarastoon. Aina, kun tulen kotiin ja kumppani on tehnyt ruuan, ulkoiluttanut koiran tai siivonnut, sanon kiitos. Vaikka se olis se 1500 kerta suhteen aikana kun toinen on tehnyt ruokaa, kiitos ruuasta. Ja teen samoin hänelle, koska se on ihanaa, tulla kotiin tähän tilanteeseen.

Miten ihmeessä päädytään tilanteeseen, että toinen vaan omii tämän tilanteen itselleen, eikä koskaan toteuta tätä vastavuoroisesti ja olettaa silti, että toinen säilyy tyytyväisenä suhteeseen?

Juuri tästä tässä uupumuksessa ja pahassa olossa on kysymys, kun toinen vaan katsoo vierestä ja nostaa kädet ilmaan.

Kukaan, ei tasan tarkkaan "sokeudu" sille ja "totu" siihen että aina toinen siivoaa tai pyykkää tai tekee ruuan. Koskaanko ei tule mieleen, että ohhoh, tossahan tuo pyykkikone on, en muista millon viimeksi olen käynnistänyt, ehkä juhannuksena 2013. Eikä ymmärrä, että kaapissa on aina puhtaat vaatteet ja kuka ne on sinne pessyt ja laittanut.

Kyllä nämä ihmiset, ketkä eivät vastavuoroisesti osaa a) edes ajatella ja b) sitten toimia tai c) edes kiittää ! on kasvatettu kotona toisen työtä arvostamattomiksi ja ovat jotenkin häiriintyneitä. Ja sietävät asua yksin.

Minä en pidä "kiitos"-sanasta siksi, että monet kuvittelevat tehneensä osansa kun kiittävät kauniisti. Tiskaamisesta ei tarvitse kiittää, parempi kun vain tiskaa vuorostaan huomenna.

jaa. Kyllä meillä onnellinen parisuhde perustuu kiitoksiin. Se kuvaa toisen arvostamista. Aika monesti se into yhteiseen katoaa kun huomaa ettei omaa tekemistä tai itseä arvosteta. Näissä ketjuissa naiset valittavat kuinka mies ei tee - eli ei arvosta. Jos kelaa historiassa taaksepäin, olisiko aika monessa tapauksessa tuota "kiitoksen" (=arvostuksen) puutetta ollut myös toisinpäin? Mies siivonnut väärin, laittanut väärin ruokaa? Jotenkin aika hankala kuvitella, että vika aina miehissä, yleensä paisuhteessa nyt on kaksi vuorovaikutuksessa olevaa ihmistä.

Niin, teillä. Ei se tarkoita että kaikille toimii sama resepti. Minusta tuntuisi alentuvalta kiitellä toista koko ajan tai jos minua kiiteltäisiin koko ajan joka pikkujutusta. Usko pois: sinulla ei ole oikeutta väheksyä meidän tapaamme vaikka teillä on eri tapa.

Ja on yksinkertaisesti typerää alkaa etsiä syytä naisesta, jos mies ei tee mitään kotitöitä kuten täällä ovat monet kertoneet. Mikään ei oikeuta heittäytymään vapaamatkustajaksi. Tuo "miehen väärin tekeminen" on ollut 20 vuotta niin kulunut klisee, että en ymmärrä miksi sekin nyt pitää taas kaivaa esiin.

Meillä minä olen se, joka pääsääntöisesti siivoaa, kokkaa ja pyykkää. Ajallisesti näissä askareissa ei mene kauaa, koska mies siivoaa OMAT jälkensä. Ihanko totta väitätte, että siivousaikaa ei lisää se, että joutuu raivaamaan toisen roskia, vaatekasoja ja tiskejä, raapimaan kuivettuneita ruokakökköjä tasoista ym? Toisten sotkujen siivoaminen turhauttaa, ei se että ylläpitää siistiä perussiistiä kotia. Ettekö tosiaan näe näissä eroa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voiko oikeasti joku ajatella näin kapeasti? Siivous menee ihmissuhteen edelle? Voi älynpuute!

No niinpä. Kyllä siinä on miettimisen paikka, jos ei saa aikaiseksi siivota edes omia sotkujaan vaan sälyttää kaiken toisen ihmisen, jota pitäisi rakastaa, harteille.

Mieheni ei ole koskaan pessyt pyykkiä, ruokana on laittanut vain hernekeittoa purkista ja minä siivoan aina meillä! Rakastan miestäni vieläkin, yli 43 vuoden jälkeen, valtavasti. Koska rakastan, haluan palvella häntä. Hän myös palvelee minua, tekee lumityöt, kaikki ulkotyöt ja kauppareissut ja pankkiasiat yms. Emme riitele töistä koskaan. Ihme kitinää, kuten joku jo sanoi. Ei rakkaus ole taistelua ja omista oikeuksista raivokkaasti kiinnipitämistä! Rakkaus on sovittelua ja auttamista.

Miten te pärjäätte, jos toinen joutuu pitkäksi aikaa sairaalaan? Syökö miehesi vain hernekeittoa vai käykö päivittäin ulkona syömässä?

Vierailija kirjoitti:

Meillä minä olen se, joka pääsääntöisesti siivoaa, kokkaa ja pyykkää. Ajallisesti näissä askareissa ei mene kauaa, koska mies siivoaa OMAT jälkensä. Ihanko totta väitätte, että siivousaikaa ei lisää se, että joutuu raivaamaan toisen roskia, vaatekasoja ja tiskejä, raapimaan kuivettuneita ruokakökköjä tasoista ym? Toisten sotkujen siivoaminen turhauttaa, ei se että ylläpitää siistiä perussiistiä kotia. Ettekö tosiaan näe näissä eroa?

Jos mies siivoaa omat jälkensä, miten on mahdollista että sinä olet "pääsääntöisesti" vastuussa työstä? Kokemukseni mukaan miehet tuottavat jopa enemmän kuin puolet sotkusta ja syövät tuplasti sen mitä nainen=tuplasti enemmän ruuanlaittotyötä. Jos mies tekisi osansa, ei nainen joutuisi olemaan pääsääntöisesti vastuussa.

Vierailija kirjoitti:

Meillä minä olen se, joka pääsääntöisesti siivoaa, kokkaa ja pyykkää. Ajallisesti näissä askareissa ei mene kauaa, koska mies siivoaa OMAT jälkensä. Ihanko totta väitätte, että siivousaikaa ei lisää se, että joutuu raivaamaan toisen roskia, vaatekasoja ja tiskejä, raapimaan kuivettuneita ruokakökköjä tasoista ym? Toisten sotkujen siivoaminen turhauttaa, ei se että ylläpitää siistiä perussiistiä kotia. Ettekö tosiaan näe näissä eroa?

Olen monta kertaa päättänyt, että jatkossa meidän koti on aina siisti. Muutama päivä menee mutta olen koko ajan v*ttuuntunut. Tajusin sitten, että se johtuu siitä, että kuljen miehen perässä korjaamassa jotain. Sammuttelen turhia valoja, laitan kaapinovia kiinni, keräilen lehtiä ja astioita, pyyhin muruja ja kahviroiskeita. Kaikki voi paremmin kun höllään ja eletään kuten ennenkin. Tykkään siististä kodista, mutta olen opetellut sietämään sotkua.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä on, mikäli pariskunnan toinen osapuoli on krooninen suttupytty joka *ei oikeasti tajua* miten paljon sotkee. Minun puolisoni oli ja osin on edelleen sellainen, mutta on pikkuhiljaa heräämässä todellisuuteen. Nalkuttaminen ei ole ratkaisu mihinkään, vaan havainnollistaminen ja ystävällisesti mutta painokkaasti esitetty “tuutko katsomaan... viitsitkö...?” sen SIIVOO JÄLKES!!!! kailottamisen sijasta. Tälle piti oikeasti näyttää, miten paljon työpöytä onkaan eri näköinen kun siihen ei kerry kasaa leivänmuruja ja jäänteitä kaikesta mitä päivän aikana suuhunsa pistää. Samoin jättää hänen astiansa ja pyykkinsä pesemättä, mikäli jättää ne ympäri kämppää. Nykyään pesee itse omat astiansa heti syötyään ja vie likaiset vaatteet kuuliaisesti koneeseen eikä jätä niitä sinne sun tänne. Minä en jätä likaisia kalsareita killumaan ovenkahvaan enkä hikistä paitaa sohvalle, ei hänenkään ole syytä jättää.

Hänen aikaisempi toimintamallinsa käsitti muun muassa:

Herää aamulla, aamiaista tehdessään (teemme omat koska minulla erityisruokavalio) kaataa kahvia pitkin pöytää ja kaapiston ovia, tekee samoin maidon kanssa, onnistuu saamaan pöydän muistuttamaan lintulautaa leivän ym. muruineen ja tekee saman olohuoneen pöydälle, jossa syö. Jättää astiat ko. pöydälle. Menee paskalle, jättää lehden lattialle ja paskaviirut pyttyyn. Ei käytä vessapaperia, vaan suihkua ja kastelee puoli hyyskää märäksi eikä kuivaa jälkiään. Ulkona käytyään lampsii kengät jalassa sisälle, ei havaitse jättämäänsä kuravanaa (ei muuten koskaan tee tuota kenenkään muun kodissa). Valmistaa ruokaa itselleen; kääreet ja pakkaukset jäävät pöydälle, samoin tahrat, tähteet ja astiat. Kattilat ja pannut jättää hellalle kuivumaan.

Ei koske pölynimuriin sen enempää kuin moppiin tai rättiinkään, tietokone ja uutiset vievät kaiken ajan.

Silloin kun tekeekin jotain, ottaa tavaroita ja jättää siihen mihin sattuu ne laskemaan. Jos siirtää jotain, ei siirrä sitä takaisin vaan jättää keskelle lattiaa (ja on itse asiassa kerran jos toisenkin kironnut kun on ‘niin paljon tavaraa’ ja ‘kaikki on aina tiellä’... miksiköhän :D).

Kun tulen kotiin, vastassa on täysi kaaos.

Kyse ei ole mistään muusta, kuin molempien asumismukavuudesta, ja siihen liittyvästä maalaisjärjen käytöstä.

Ei sen kämpän (ainakaan meidän) tarvitse olla mikään näyttelytila, jossa kaiken pitää olla tiptop ja viimosen päälle. Riittää, että se on sen verran perussiisti, että siellä on hyvä asua ja elää. Kun koti on yhteinen, sitä myös hoidetaan yhdessä. Joidenkin on vaan vaikea sitä käsittää.

Siis onko meillä sama puoliso? Veit jalat suustani kuvaillessasi omasi: meillä asuu ihan samanlainen täystuho. Yks hampaiden pesu, niin hammastahnaa on jopa kylpyhuoneen katossa. Kissan oksennuksia "ei huomaa", mutta osaa silti vaistomaisesti hyppiä niiden yli.

Noora Valkonen on tehnyt tästä keskustelusta jo jutun iltapäivälehteen. Nimi on juttunsa alla.

Samanlainen kokemus.  Itse tein 12h tyopaivia nelja paivaa viikossa.  Tama matkat mukaanlukien tarkoitti sita etta lahdin 6.20 aamulla ja illalla olin 19.30 jalkeen kotona.   Toinen teki noin 8h paivia ja veti lonkkaa.  Tuohon paalle kokkaukset,  pyykit ( esim.  60 asteen ohjelma pesee meidan koneessa yli 2,5h) ,  tiskit.   Kaytannossa ripustin pyykkia valilla viela 23 aikaan illalla, jonka jalkeen kaaduin sankyyn ja sain tuurilla sen 6 tuntia unta, ja sama sykli toistui.  

Heivasin kumppanin,  ja hankin tyon jossa normaalimmat tyoajat.  Parhaita paatoksia molemmat!

Onko tästä sujuvasti kirjoittaneesta ap: stä, joka alussa kärkkäästikin löi vettä kiukaalle vastauksillaan, kuulunut viime aikoina enää mitään?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voiko oikeasti joku ajatella näin kapeasti? Siivous menee ihmissuhteen edelle? Voi älynpuute!

No niinpä. Kyllä siinä on miettimisen paikka, jos ei saa aikaiseksi siivota edes omia sotkujaan vaan sälyttää kaiken toisen ihmisen, jota pitäisi rakastaa, harteille.

Mieheni ei ole koskaan pessyt pyykkiä, ruokana on laittanut vain hernekeittoa purkista ja minä siivoan aina meillä! Rakastan miestäni vieläkin, yli 43 vuoden jälkeen, valtavasti. Koska rakastan, haluan palvella häntä. Hän myös palvelee minua, tekee lumityöt, kaikki ulkotyöt ja kauppareissut ja pankkiasiat yms. Emme riitele töistä koskaan. Ihme kitinää, kuten joku jo sanoi. Ei rakkaus ole taistelua ja omista oikeuksista raivokkaasti kiinnipitämistä! Rakkaus on sovittelua ja auttamista.

Miten te pärjäätte, jos toinen joutuu pitkäksi aikaa sairaalaan? Syökö miehesi vain hernekeittoa vai käykö päivittäin ulkona syömässä?

Käy ulkona syömässä kerran päivässä, jos olen sairaalassa pitempään. Syö sitten kuivaa leipää tms. Hän on hyvin siisti ja siivoaa aina omat tavaransa paikoilleen.  Kun on enää vähän yhteistä aikaa jäljellä, ei sitä tuhlata riitelyyn.

Hyvin kummallista? Joillekin normaali arkielämä vähäisine, stressittömine ja tavallisine, tarpeellisine kotiaskareineen on ylivoimainen suoritus. Tällainen henkilö luultavasti kokee kahvin laiton tai   ateriointinsakin rasittavana työnä ja uhrauksena.