Lue keskustelun säännöt.
Minkö lapsuuden asian olet tajunnut "köyhäilyksi" aikuisena?
Mä muistelin äidilleni joskus kuinka meillä syötiin lapsena 90-luvun alussa usein sellaista liha-riisimössöä, jossa oli ihan valtavasti kaalia. Siis varmaan 3/4 koko jutusta. Se oli ihan ok, mutta muistelin vaan. Äiti sanoi sitten että No arvaappa kumpi maksaa vähemmän, kaali vai sianliha? Eli se ei ollutkaan kulinaarinen valinta vaan rahakysymys. En ollut tietenkään lapsena tajunnut.
Kommentit (1364)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä keiteltiin leipäkeittoa kaupasta ilmaiseksi saaduista leivistä yhteen aikaan. Paistettuja perunoita oli ruokana usein Ei maalla ruoka loppunut, kun oma perunamaa, metsät täynnä marjoja ja navetassa lehmiä. Jossakin vaiheessa 70-luvun alkua kuitenkin vanhemmillani oli tosi tiukkaa. Asiat korjaantuivat vuosikymmenen loppuun mennessä. Vanhemmat myivät metsää ja laajensivat tilaa.
Oli öljykriisi, maaltapako, inflaatio ja 1974 oli kuulemma huonot ilmatkin. Talvet syksyksi muuttuneet on, laulettiin.
Niin oli, mutta eipä nuo tuntuneet juuri missään. Eniten siksi, että ei omalla tilalla maalla ollut tietoakaan työttömyydestä eikä ruuasta ollut pulaa, jos perinteinen suomalainen itsekasvatettu kelpasi. Ja minulle aikankin kelpasi. Työlästä sen hommaaminen kyllä oli, marjojen poimimista inhosin kun se koski selkään, mutta olivat ne makeita talvella jäätelön kera. Toisinaan kaupunkilaisserkut tulivat myös kesällä poimimaan marjoa omiin pakastimiinsa,
Ainoa asia, joka silloin haittasi, oli kun kesällä pahimman ölkykriisin aikana supistivat tv-lähetyksiä. Ohjelmaa tuli vain lyhyen aikaa yhdeltä kanavalta. Siihen aikaan nyt ei arkena tullytkaan edes puoleen yöhön saakka ja viikonloppuisinkin nippa nappa. Mutta kun kesälomalla olisi ollut aikaa katsoa ja olisi voinut vähän valvoakin. Aiempina kesinä oli tullut hyviä lännensarjoja, länkkärir ja safarijutut olivat silloin muotia, ja sitten oli heinäkuu, että ei tullut juuri mitään. Oli todella pettynyt olo. No, sarjiksia oli kioskit pullollaan silloinkin, siihen tarjontaan ei mikään kriisi vaikuttanut, ehkä sen, että uutuuksia ei silloin tullut, mutta kun niitä oli tullut jo siihenkin mennessä enemmän kuin ehti lukea.
https://moog.antikvariaattimakedonia.fi/index.php?sivu=sarjat&tyyppi=1
Kyllä, divareita oli silloin vielä enemmän ja niistä ostettiin niitä puolirisaiseksi luettuja. Mielettömästi lainattiin kavereilta, kun yksi osti lehden, se kiersi puoli kyläkuntaa, tai koulua. Osa katosi sille tielleen, joskus tuli takaisin repaleisena ja sille tyypille ei sitten enää lainattu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ja sit tulee sydän- ja verisuonitauteja, kun syö liiankin hyvin ja porsastuu ja muutenkin laiskistuu, kun liikkuu autolla.
Kiinnitti huomiota tässä keskustelu parin kilometrin matkan pitäminen pitkänä, jos esim. äiti on kantanut kauppakasseja kävellen. Ihan tavallinen matka. Joka viikko teen näin, talvella kävellen ja muina aikoina pyörällä. Ei tulisi mieleenkään ostaa autoa enkä viitsi ostaa bussilippua.
Olisin pyöreässä kunnossa, jos nämä lyhyetkin matkat autoilisin!
Vierailija kirjoitti:
Olimme vähävaraisia, oikeastaan köyhiä. Vaatteita eikä mitään "ylimääräistä" ostettu kuin tosi tarpeeseen. Kuusihenkinen perheemme asui aina hyvin pienissä vuokra-asunnoissa, joissa ei mukavuuksia ollut kuin ihan viimeisinä vuosina kun vielä asuin kotona. Omasta huoneesta, tai edes siskon kanssa jaetusta, ei voinut haaveilla. Omakotitalo rakennettiin lopulta arava-lainan turvin, kun vanhimmat lapset jo muuttivat omilleen. Ja parin vuoden jälkeen loputkin. Siellä vanhemmat sitten kaksistaan asuivat tilavassa uudessa talossa.
Tämän järjestelyn älyttömyys on tajuttu suhteellisen äskettäin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kysyn uudelleen, jos joku muistaisi asian.
Eikö kaupoissa ollut juuri muuta kuin niitä talouskyljyksiä ja perunoita, kun niitä on kaikkien 70-80-luvulla syntyneiden perheissä syöty? Eikö äidit osanneet tehdä yhtään eksoottisempia ruokia, vai eikö niistä edes tiedetty? Oliko ruoka kallista sellaisen perustuloisen ihmisen budjetilla? (Eli tehdastyöläiset, metsurit, autonasentajat, kaupantädit).
Muistan esim. että itse söin ensimmäisen kerran lasagnea vasta yläasteella, eikä äiti ollut sellaisesta ruoasta kuullutkaan. Joskus harvoin teki spagettia ja jauhelihakastiketta, mutta ei usein, koska isän mielestä spagetti ei ollut oikeaa ruokaa, vain peruna ja liha olivat sitä.
Itse kasvoin pienessä kylässä, eikä siellä kyläkaupassa mitään mittavia valikoimia ollut. En yhtään muista millaista oli isommissa kaupoissa lähikaupungissa. Markkahinnoista en muista muuta kuin Dajm-tuutin, joka taisi olla kymmenen markan tuntumassa ja siis tosi kallis. Ei sitä koskaan saanut.
Kaupoissa oli 80-luvulla paljonkin kaikkea, mutta a) isät olivat nirsoja ja ruoka tehtiin usein heidän mielensä mukaan. Valmiiseen ruokaan suhtauduttiin epäillen, vaikkei se ollut uusi keksintö. b) usein myytiin raaka-aineita, ei valmiita tai puolivalmisteita, ja työssä käyvillä ihmisillä oli aikaa kokata paremmin vain viikonloppuisin c) suurten ikäluokkien naiset olivat köyhistä lähtökohdista. Monilla oli kyllä taitava äiti, joka oli oppinut nuorena kotiapulaisena gastronomiset taidot, mutta niitä ei välitetty eteenpäin. Kateus tytärtä kohtaan, köyhyys, kyvyttömyys siirtää opittua eteenpäin, maailman muuttuminen. Oli myös edistystä, kun naista ei sidottu hellaan. d) oikea tai kuviteltu säästö.
Meillä oli ihan oikeasti rahapulan takia yksinkertaisia ruokia. Isäni oli todellakin sota-ajan jälkeen syntynyt lapsi, ja hänen lapsuudessaan nähtiin nälkää, ei enää siihen kuoltu, mutta tiukkaa oli. Esimerkiksi perunoista leikattiin idut erikseen siemenperunoiksi ja loppuperuna syötiin... Ja kylässä oli köyhempiäkin perheitä.
Mutta vanhempani kyllä innokkaasti kokeilivat erilaisia asioita, kotiviinitonkka alkoi pulputtaa siinä 80-luvun puolella. Kaikki eksoottiset hedelmät maisteltiin (nehän hävisivät sitten 90-luvun laman myötä kaupoista). Äidillä oli se mestarikokki tms ruokaohjekorttisarja, ja siellähän oli kaikenlaisia eksoottisempiakin ruokalajeja. Niitä joskus tehtiin. Mutta lasagnea meillä ei syöty, koska siihen laitettiin valkosipulia, josta isäni ööö.... ei tykännyt. Se oli kissanruokaa. Koska Karvinen söi sitä ;-D
Kauppojen ruokavalikoima oli aika kapea, muistan, kun Valintatalo tuli, ja siellä oli kaikenlaisia säilykkeitä, mm. herkkusienipurkkeja ja katkarapuja niissä kapeissa lasipurkeissa.
Meillä siis kyllä tunnettiin eksoottiset ja kalliitkin ruoka-aineet, mutta niitä ei käytetty jokapäiväisessä ruuanlaitossa. Lapin lomareissulla oli omat eväät mukana, mutta sitten ostettiin se yksi pieni kimpale kultaa. Tai siis kuivattua poroa, ja sitä nautiskeltiin hartaasti. Sitten isälle tuli Lapista työkaveri ja hänen kauttaan tilattiin puolikkaita poroja...
Äitini ei ole mikään mestarikokki, hänen äitinsä oli vielä kehnompi ruuanlaittaja. Mutta leipää ja pullaa äitini osaa tehdä! Mummo leipoi makeita leivonnaisia, täytekakut oli mahtavia (ja ne oli niitä kermakakkuja, missä oli hilloa välissä ja karkkeja päällä).
Ruoka oli suhteessa kallista, ja kun pienituloisille kaikki muukin on kallista, niin kaikesta säästettiin. Mutta se tehtiin meillä iloisena, otettiin haasteena, että miten voisi jonkun tehdä itse tai hankkia edullisesti. Kun tultiin kotiin, niin kilometri ennen kotia alkoi iso alamäki. Isä laski sen aina alas moottori sammutettuna ja testattiin, kuinka pitkälle pääsi (vaihde vapaalla) ennenkuin piti se moottori käynnistää - aika usein päästiin suoraan autotallin eteen!
Nyt kun mietin, niin ehkä se mustaherukanlehtitee oli sitä äärimmäistä köyhäilyä. Sitten taas meille ostettiin kylän eka videonauhuri ja tietokonekin minulle myöhemmin. Luulen, että jos silloin 70-80-luvuilla olisi ollut internet käytössä, niin isäni olisi kyllä ollut aivan täpinöissään kaikesta tiedosta.
Se köyhäily ja itse tekeminen ei siis ollut mitään pakko-oireista, vaan hauskaa ja mielenkiintoista - ehkä vanhemmille se ei aina ollut sitä, mutta meille lapsille se näyttäytyi sellaisena.
Olen usein miettinyt, miten johonkin tekniseen laitteeseen oli varaa vaikka muuhun ei. Ostettiin uusi tv, kun tuli talvikisat. Silti uudet keittiön verhot oli humpuukia.
Ei epäilystäkään, kuka määritti perheen rahankäytön.Jep!! Isän mielestä vaatteet, kengät, kosmetiikka ja kaikki tytöille tärkeä oli ihan humpuukia. Vaikka vanhemmilla oli yhteinen tili ja yhteiset rahat, niin välillä äiti säästi isän selän takana rahaa että sain bootsit tai levikset, tai jotain muuta mikä oli siihen aikaan tärkeää ja isän mielestä ihan joutavaa rahantuhlausta.
itse puhkesin itkuun , tai iltismäisesti ROMAHDIN JA MURRUIN, kun faija ilmoitti että saan hänen veronpalautuksistaan ekat levikseni ja vielä 501! muistan kuinka micmacissa niitä kävin katsomassa ja sovittamassa. ja lopulta sain ostettua. ne maksoin ihan Törkeen paljon eli jotain 359 markkaa. niitä pidettiin sitten seuraavat 10 vuotta. :) polvet niistä aukesivat sopivasti grungeaikaan ja eikun flanellipaita päälle ja rock on
Elin nousukasmaisessa kunnassa, mutta tuo farkkuvillitys onnistui ohittamaan sen. Enemmän kilpailtiin college-paitamuodilla.
joo, tunnistan tuon collegepaita trendin. itse hävisin sen kai ihan kuusnolla, koska en saanut uusia vaatteita juuri kioskaan. paitsi kerran pääsin pätemään, kun Saksan sukulaiset toivat uuden hienon collegen tuliaisena, mutta se oli kokoa xl! ja itse olin m-kokoinen. no grungen ja hiphopin hengessä mikään ylisuuri ja kulahtanut ei ollu huonoa päinvastoin.
Meille ostettiin tahallaan vähän liian isoja vaatteita, että menisivät pidempään kuin yhden talven tai kesän. Olin pienikokoinen lapsi ja teini, joten hassua että xs-s-kokoisena piti käyttää m tai jopa isompia paitoja. Hihat vaan käärittiin ja taas mentiin.
Vähän sama juttu :-) Onneksi me sisarukset oltiin eri sukupuolta, muuten olisin varmaankin joutunut käyttämään jonkun vanhojakin vaatteita. Niinhän joissain isommissa perheissä tehdään kyllä nykyäänkin.
Kotona käytin isompana jotain isän vanhoja vaatteita, kouluun ostettiin aina omat. Minusta vaateostoksilla käyminen oli tylsää, mutta äiti vei joka syksy kauppaan ja sitten ostettiin kuluneimpien ja kerta kaikkiaan liian pieneksi käyneiden tilalle uudet.
Jotkut kaverit harrasti pukeutumista, oli tiikerihousua ja myöhemmin bändipaitaa. Itselle riitti, kun oli joku farkkutakki niskaan, muuten aika sama, mitä oli päällä, mielluummin sellaista, johon kukaan vaan ei kiinnittänyt mitään huomiota. Eikä yleensä kiinnittänytkään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kysyn uudelleen, jos joku muistaisi asian.
Eikö kaupoissa ollut juuri muuta kuin niitä talouskyljyksiä ja perunoita, kun niitä on kaikkien 70-80-luvulla syntyneiden perheissä syöty? Eikö äidit osanneet tehdä yhtään eksoottisempia ruokia, vai eikö niistä edes tiedetty? Oliko ruoka kallista sellaisen perustuloisen ihmisen budjetilla? (Eli tehdastyöläiset, metsurit, autonasentajat, kaupantädit).
Muistan esim. että itse söin ensimmäisen kerran lasagnea vasta yläasteella, eikä äiti ollut sellaisesta ruoasta kuullutkaan. Joskus harvoin teki spagettia ja jauhelihakastiketta, mutta ei usein, koska isän mielestä spagetti ei ollut oikeaa ruokaa, vain peruna ja liha olivat sitä.
Itse kasvoin pienessä kylässä, eikä siellä kyläkaupassa mitään mittavia valikoimia ollut. En yhtään muista millaista oli isommissa kaupoissa lähikaupungissa. Markkahinnoista en muista muuta kuin Dajm-tuutin, joka taisi olla kymmenen markan tuntumassa ja siis tosi kallis. Ei sitä koskaan saanut.
Kaupoissa oli 80-luvulla paljonkin kaikkea, mutta a) isät olivat nirsoja ja ruoka tehtiin usein heidän mielensä mukaan. Valmiiseen ruokaan suhtauduttiin epäillen, vaikkei se ollut uusi keksintö. b) usein myytiin raaka-aineita, ei valmiita tai puolivalmisteita, ja työssä käyvillä ihmisillä oli aikaa kokata paremmin vain viikonloppuisin c) suurten ikäluokkien naiset olivat köyhistä lähtökohdista. Monilla oli kyllä taitava äiti, joka oli oppinut nuorena kotiapulaisena gastronomiset taidot, mutta niitä ei välitetty eteenpäin. Kateus tytärtä kohtaan, köyhyys, kyvyttömyys siirtää opittua eteenpäin, maailman muuttuminen. Oli myös edistystä, kun naista ei sidottu hellaan. d) oikea tai kuviteltu säästö.
Meillä oli ihan oikeasti rahapulan takia yksinkertaisia ruokia. Isäni oli todellakin sota-ajan jälkeen syntynyt lapsi, ja hänen lapsuudessaan nähtiin nälkää, ei enää siihen kuoltu, mutta tiukkaa oli. Esimerkiksi perunoista leikattiin idut erikseen siemenperunoiksi ja loppuperuna syötiin... Ja kylässä oli köyhempiäkin perheitä.
Mutta vanhempani kyllä innokkaasti kokeilivat erilaisia asioita, kotiviinitonkka alkoi pulputtaa siinä 80-luvun puolella. Kaikki eksoottiset hedelmät maisteltiin (nehän hävisivät sitten 90-luvun laman myötä kaupoista). Äidillä oli se mestarikokki tms ruokaohjekorttisarja, ja siellähän oli kaikenlaisia eksoottisempiakin ruokalajeja. Niitä joskus tehtiin. Mutta lasagnea meillä ei syöty, koska siihen laitettiin valkosipulia, josta isäni ööö.... ei tykännyt. Se oli kissanruokaa. Koska Karvinen söi sitä ;-D
Kauppojen ruokavalikoima oli aika kapea, muistan, kun Valintatalo tuli, ja siellä oli kaikenlaisia säilykkeitä, mm. herkkusienipurkkeja ja katkarapuja niissä kapeissa lasipurkeissa.
Meillä siis kyllä tunnettiin eksoottiset ja kalliitkin ruoka-aineet, mutta niitä ei käytetty jokapäiväisessä ruuanlaitossa. Lapin lomareissulla oli omat eväät mukana, mutta sitten ostettiin se yksi pieni kimpale kultaa. Tai siis kuivattua poroa, ja sitä nautiskeltiin hartaasti. Sitten isälle tuli Lapista työkaveri ja hänen kauttaan tilattiin puolikkaita poroja...
Äitini ei ole mikään mestarikokki, hänen äitinsä oli vielä kehnompi ruuanlaittaja. Mutta leipää ja pullaa äitini osaa tehdä! Mummo leipoi makeita leivonnaisia, täytekakut oli mahtavia (ja ne oli niitä kermakakkuja, missä oli hilloa välissä ja karkkeja päällä).
Ruoka oli suhteessa kallista, ja kun pienituloisille kaikki muukin on kallista, niin kaikesta säästettiin. Mutta se tehtiin meillä iloisena, otettiin haasteena, että miten voisi jonkun tehdä itse tai hankkia edullisesti. Kun tultiin kotiin, niin kilometri ennen kotia alkoi iso alamäki. Isä laski sen aina alas moottori sammutettuna ja testattiin, kuinka pitkälle pääsi (vaihde vapaalla) ennenkuin piti se moottori käynnistää - aika usein päästiin suoraan autotallin eteen!
Nyt kun mietin, niin ehkä se mustaherukanlehtitee oli sitä äärimmäistä köyhäilyä. Sitten taas meille ostettiin kylän eka videonauhuri ja tietokonekin minulle myöhemmin. Luulen, että jos silloin 70-80-luvuilla olisi ollut internet käytössä, niin isäni olisi kyllä ollut aivan täpinöissään kaikesta tiedosta.
Se köyhäily ja itse tekeminen ei siis ollut mitään pakko-oireista, vaan hauskaa ja mielenkiintoista - ehkä vanhemmille se ei aina ollut sitä, mutta meille lapsille se näyttäytyi sellaisena.
Olen usein miettinyt, miten johonkin tekniseen laitteeseen oli varaa vaikka muuhun ei. Ostettiin uusi tv, kun tuli talvikisat. Silti uudet keittiön verhot oli humpuukia.
Ei epäilystäkään, kuka määritti perheen rahankäytön.Jep!! Isän mielestä vaatteet, kengät, kosmetiikka ja kaikki tytöille tärkeä oli ihan humpuukia. Vaikka vanhemmilla oli yhteinen tili ja yhteiset rahat, niin välillä äiti säästi isän selän takana rahaa että sain bootsit tai levikset, tai jotain muuta mikä oli siihen aikaan tärkeää ja isän mielestä ihan joutavaa rahantuhlausta.
itse puhkesin itkuun , tai iltismäisesti ROMAHDIN JA MURRUIN, kun faija ilmoitti että saan hänen veronpalautuksistaan ekat levikseni ja vielä 501! muistan kuinka micmacissa niitä kävin katsomassa ja sovittamassa. ja lopulta sain ostettua. ne maksoin ihan Törkeen paljon eli jotain 359 markkaa. niitä pidettiin sitten seuraavat 10 vuotta. :) polvet niistä aukesivat sopivasti grungeaikaan ja eikun flanellipaita päälle ja rock on
Elin nousukasmaisessa kunnassa, mutta tuo farkkuvillitys onnistui ohittamaan sen. Enemmän kilpailtiin college-paitamuodilla.
joo, tunnistan tuon collegepaita trendin. itse hävisin sen kai ihan kuusnolla, koska en saanut uusia vaatteita juuri kioskaan. paitsi kerran pääsin pätemään, kun Saksan sukulaiset toivat uuden hienon collegen tuliaisena, mutta se oli kokoa xl! ja itse olin m-kokoinen. no grungen ja hiphopin hengessä mikään ylisuuri ja kulahtanut ei ollu huonoa päinvastoin.
Meille ostettiin tahallaan vähän liian isoja vaatteita, että menisivät pidempään kuin yhden talven tai kesän. Olin pienikokoinen lapsi ja teini, joten hassua että xs-s-kokoisena piti käyttää m tai jopa isompia paitoja. Hihat vaan käärittiin ja taas mentiin.
ihme, ettei meillä ostettu vaatteissa kasvunvaraa.. nimittäin kengissä ostettiin! muistan, kun ostettiin lenkkareita niin ostettiin varmaan kaksi numeroa liian isot, että on kasvunvaraa sitten. näytin hessu hopolta mutta taas mentiin. ;D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä keiteltiin leipäkeittoa kaupasta ilmaiseksi saaduista leivistä yhteen aikaan. Paistettuja perunoita oli ruokana usein Ei maalla ruoka loppunut, kun oma perunamaa, metsät täynnä marjoja ja navetassa lehmiä. Jossakin vaiheessa 70-luvun alkua kuitenkin vanhemmillani oli tosi tiukkaa. Asiat korjaantuivat vuosikymmenen loppuun mennessä. Vanhemmat myivät metsää ja laajensivat tilaa.
Meillä aina kuivahtamaan päässeet leivänkannikat kerättiin talteen ja sitten niistä keitettiin leipäressua, joka siis oli eräänlaista leipäkeittoa. Siihen aikaan ei ollut ruispaloja vaan kaikki leivät olivat happamia, ja sitä ne olivat keitettynäkin. En oikein pitänyt siitä ruuasta, mutta ei sitä kyllä kovin usein ollutkaan.
Viipailoituakin leipää kyllä oli kaupoissa ja muutenkin sellaista vuokaleipää, joka ei ollut niin hapanta. Sellaista oli joskus harvoin koulussa, yleensä siellä kyllä oli armeijan tapaan näkkileipää. Minä en oikein pitänyt näkkileivästä, joten ne oli makeita päiviä, kun oli muuta leipää.
Kotona oli aina sitä hyvin hapanta kokonaista leipää, josta piti aina leikata siivut pöytään pantavaksi. Sitten kun 1980-luvun lopulla tuli, meillekin asti, ruispalat, niin meidänkin väki ihastui niihin niin, että sen jälkeen niitä oli aina tarjolla, joskin osalle syöjiä piti edelleen olla sitä hapanta perinteistä. Itse syön vieläkin ruispaloja.
Vai sitä on leipäressu! Taannoin tein voileipäkakkua vanhempieni luona, ja 71-vuotias äitini alkoi kerätä leivänreunoja talteen, vaikka sanoin että heitä ulos linnuille tai roskiin. Kehui että voisihan näistä tehdä leipäressua, ja ihmettelin mitä se on. Sana oli niin hassu että tuppasi naurattamaan. Ei hän sitten tehnyt sitä ressua, vaan vei ulos linnuille.
Sapilas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Iso osa lapsuudestani oli sitä, mitä nykysin pidetään ekologisena elämäntapana. Käärepaperista tuli piirustuspaperia, vesivärejä ostettiin värinappi kerrallaan ja liimattiin pahville, vaatteista leikattiin matonkuteita ja napit säästettiin, ruokaa ei koskaan heitetty roskiin,siitä saattoi aina tehdä jotain uutta. Sukat ja sukkahousut parsittiin (osaan yhä parsia niin, että sitä reikää ei huomaa), vaatteita ei viety kirppikselle, ne siirtyi seuraavalle sisarukselle tai serkuille.
Ja me olimme niitä varakkaita!Sama täällä. Oli ihan normaalia elää näin.
Ja täällä. Edelleen säästän kukkapaperit pienelle piirustuspaperiksi, parsin sukat, en tuhlaa vettä, vuoden vaatebudjettini on 300 euroa. Lapsuuskodissani pyrittiin omavaraisuuteen, matkoilla ei lomilla käyty, koska me kolme lasta hoisimme puutarhan ja lanttu-, peruna-ja sokerijuurikaspellot, heinänteko omalla ja naapurien pelloilla. Palkaksi saimme käydä talvella koulua, lyseota, joka oli maksullinen. Yksi traktori ostettiin lapsilisillä.
300e vaatteisiin vuodessa?
Mulla on varaa ehkä 50e. Nyt jo käytin 20e alushousuihin kun oli ihan pakko että töissä pukkarissa kehtaa vaihtaa vaatteet ja sekin rahanmeno riipii sielua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja sit tulee sydän- ja verisuonitauteja, kun syö liiankin hyvin ja porsastuu ja muutenkin laiskistuu, kun liikkuu autolla.
Kiinnitti huomiota tässä keskustelu parin kilometrin matkan pitäminen pitkänä, jos esim. äiti on kantanut kauppakasseja kävellen. Ihan tavallinen matka. Joka viikko teen näin, talvella kävellen ja muina aikoina pyörällä. Ei tulisi mieleenkään ostaa autoa enkä viitsi ostaa bussilippua.
Olisin pyöreässä kunnossa, jos nämä lyhyetkin matkat autoilisin!
Meilläkin oli lähikauppaan sen pari kilometriä, yleensä polkupyörällä käytiin. Joskus kävellenkin. Isompana mopedilla ja sitten kun oli auto, niin kauempana isommissa kaupoissa.
Äiti taas aikoinaan kävi sukulaisissaan polkupyörällä ja matkaa oli muutama kymmenen kilometriä. Isä kävi nuoruudessaan kirkonkylällä polkupyörällä tai jalan 16 km:n päässä. Eipä ihme, että ei koskaan valittanut, että armeijassa marssiminen olisi ollut raskasta.
Sydäntaudin kyllä isä siitä huolimatta sai. Joskaan se ei ollut perinteinen sepelvaltimotauti. Mutta se on selvää, että sopiva määrä liikuntaa on vain hyväksi ja itse ainakin liikun nykyisin liian vähän.
Vierailija kirjoitti:
Sapilas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Iso osa lapsuudestani oli sitä, mitä nykysin pidetään ekologisena elämäntapana. Käärepaperista tuli piirustuspaperia, vesivärejä ostettiin värinappi kerrallaan ja liimattiin pahville, vaatteista leikattiin matonkuteita ja napit säästettiin, ruokaa ei koskaan heitetty roskiin,siitä saattoi aina tehdä jotain uutta. Sukat ja sukkahousut parsittiin (osaan yhä parsia niin, että sitä reikää ei huomaa), vaatteita ei viety kirppikselle, ne siirtyi seuraavalle sisarukselle tai serkuille.
Ja me olimme niitä varakkaita!Sama täällä. Oli ihan normaalia elää näin.
Ja täällä. Edelleen säästän kukkapaperit pienelle piirustuspaperiksi, parsin sukat, en tuhlaa vettä, vuoden vaatebudjettini on 300 euroa. Lapsuuskodissani pyrittiin omavaraisuuteen, matkoilla ei lomilla käyty, koska me kolme lasta hoisimme puutarhan ja lanttu-, peruna-ja sokerijuurikaspellot, heinänteko omalla ja naapurien pelloilla. Palkaksi saimme käydä talvella koulua, lyseota, joka oli maksullinen. Yksi traktori ostettiin lapsilisillä.
300e vaatteisiin vuodessa?
Mulla on varaa ehkä 50e. Nyt jo käytin 20e alushousuihin kun oli ihan pakko että töissä pukkarissa kehtaa vaihtaa vaatteet ja sekin rahanmeno riipii sielua.
Lieneekö sitä markkintalousmyönteistä politiikkaa sitten, mutta nykyään joku pätkätyöläinen tai työtön on tosiaan rutiköyhä verrattuna 1970-luvun vaikka ns roskaduunia tehneeseen duunariin. Serkun perheessä oli paperimies isä ja vaimo siivooja, ja oli mökit ja autot ja kaikkea mitä tarvitsivat, pianosta lähtien. Yritäpä siivoojana nykyään samaa.
Tekninen kehitys on mennyt eteenpäin ja monet asiat parantuneet, mutta yhteiskunnassa on taas moni juttu mennyt taaksepäin ja rajusti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mausteet olivat hyvin harvinaisia. Oli suola, maustepippuri ja valkopippuri. 80- luvulla tuli curry ja oregano. Sitten mausteet levisivät nopeasti. Varsinaista köyhäilyä oli aamuisesta puurosta maidolla jatkettu velli iltapalaksi. Makaroni ja riisi olivat pyhäruokaa. Tavallinen ruoka oli joko perunat ja ruskea kastike, tai perunat ja sipulikastike. Nyt vanhemmiten tuo yksinkertaisuus alkaa olla nostalgista.
Vierailija kirjoitti:
Elämä ei ollut yhtään niin modernia kuin sen kuviteltiin olevan. Olen aina tiennyt sen, mutta tämä ketju todistaa sen jälleen kerran.
Muistan kun naiset osasivat tehdä kaikenlaista, mutta siihen suhtauduttiin melkein vihamielisesti. Kauheaa akkavaltaa, vanhanaikaista, köyhyyttä. Miesten perinnetaidot taas oli harrastuksia, voimaa vaativia perustaitoja ja siksi ok.
Piti ostaa kaupasta ja kuluttaa. Ja pian oli taas muotia tehdä itse, ettei taidot unohdu.
Mä alan uskomaan siihen, että mä olen elänyt koko lapsuuteni jossain kuplassa, koska mä en oikeasti tunnista mitään tuollaista. En tiedä, johtuuko se siitä, että etenkin isän sivussa on paljon vahvoja (henkisesti ja fyysisesti) naisia, ja siitä, että sodassa haavoittunut isänisä palvoi sitä maatakin, minkä päällä vaimonsa käveli.
Rahaa ei ollut, mutta huolenpitoa ja välittämistä senkin edestä. Itse piti toimeen tulla, mutta kotiin oli vanhempien sisaruksetkin aina tervetulleita. Äidinisä oli joutunut työtapaturman takia sairaseläkkeelle, joka oli sellainen, että sillä tuli toimeen, ja mummo kävi tehtaassa töissä. Minä olin papalla hoidossa, ja ne ovat hyviä muistoja. Ja pappa sentään oli alkoholisti !(hoiti niitä kipujaan viinalla ja sittenhän se jäi päälle).
Mutta tää avaa taas enemmän sitä, miksi mun mieheni taas on sellainen kuin se on. Heillä ei ollut koskaan rahasta pulaa, mutta asenne oli juuri päinvastainen, ilkeä ja ilkkuva ja itsekäs. Siellä suvussa on paljon lapsia, jotka eivät ole missään tekemisissä vanhempiensa kanssa, eivät edes hautajaisiin suostu tulemaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sapilas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Iso osa lapsuudestani oli sitä, mitä nykysin pidetään ekologisena elämäntapana. Käärepaperista tuli piirustuspaperia, vesivärejä ostettiin värinappi kerrallaan ja liimattiin pahville, vaatteista leikattiin matonkuteita ja napit säästettiin, ruokaa ei koskaan heitetty roskiin,siitä saattoi aina tehdä jotain uutta. Sukat ja sukkahousut parsittiin (osaan yhä parsia niin, että sitä reikää ei huomaa), vaatteita ei viety kirppikselle, ne siirtyi seuraavalle sisarukselle tai serkuille.
Ja me olimme niitä varakkaita!Sama täällä. Oli ihan normaalia elää näin.
Ja täällä. Edelleen säästän kukkapaperit pienelle piirustuspaperiksi, parsin sukat, en tuhlaa vettä, vuoden vaatebudjettini on 300 euroa. Lapsuuskodissani pyrittiin omavaraisuuteen, matkoilla ei lomilla käyty, koska me kolme lasta hoisimme puutarhan ja lanttu-, peruna-ja sokerijuurikaspellot, heinänteko omalla ja naapurien pelloilla. Palkaksi saimme käydä talvella koulua, lyseota, joka oli maksullinen. Yksi traktori ostettiin lapsilisillä.
300e vaatteisiin vuodessa?
Mulla on varaa ehkä 50e. Nyt jo käytin 20e alushousuihin kun oli ihan pakko että töissä pukkarissa kehtaa vaihtaa vaatteet ja sekin rahanmeno riipii sielua.
Mulla maksoi pelkkä talvitakki 350€ ja kaulahuivi 140€. Tosin takki on untuvatakki, enkä aio uutta ostaa moneen vuoteen. Kaulahuivi on alpakanvillaa, eli myöskin kestävä ja laadukas. Koska lapsena kaikki vaatehankinnat oli kiven takana tai serkkujen vanhoja, en tosiaankaan pihistele omissa vaatehankinnoissani. En osta usein, mutta ostan aina laadukasta vaikka se maksaisi enemmän. Ei mitään kylmiä tekonahkakenkiä tai takkeja jotka on halpoja, ohuita ja joutuu uusimaan joka talvi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Naapurin pankinjohtajan perheessä syötiin monta kertaa viikossa vain ”maitoperunaa”, eli maidossa keitettyjä perunoita. Siis maitopohjaista keittoa, jossa ei ollut kuin perunoita. Perheen äiti kävi kyllä joka kesä yksin Rodoksella, mikä kasarilla oli tosi erikoista. Hyvin harva lensi ulkomaille, ja äidin reissut yksistään herätti kuiskintaa ja ihmetystä. Yhden kerran otti yhden lapsista mukaansa, ja kun uteliaana kyselimme kaverilta että millaista siellä oli, niin oli hyvin vaitonainen. Mitä lie äiti puuhannut ja lapsi nähnyt…
Osa ihmisistä ei vain välitä syömisestä. Joku ei siedä mitään uutta makua. Pitää olla aina samaa, mieluiten mautonta ja väritöntä arkipöperöä. Sitä on pidetty järkevänä säästönä, etenkin tässä pyhän perunan maassa.
Se pankinjohtajakin on voinut kasvaa oman maan perunoilla ja tottunut siihen, ettei mies edes keitä niitä. Jos hänen vaimonsakaan ei ole osannut, niin se on sitten ollut siinä.
Kuulostaa siltä että perheessä on juotu tai oltu muuten onnettomia.Pikemminkin maitoperunoita syöttämällä sai säästettyä sen jokakesäisen ulkomaanreissunsa. Tokihan perheen äiti ja isä on voineet syödä itse paremmin, mutta perheen lapset söi monta kertaa viikossa maitoperunaa. Perheessä oli kyllä onnetonta, mutta ei alkoholin takia. En yhtään ihmettele vaikka perheenäiti olisikin käynyt vähän vieraissa reissuillaan. Kaikki tuntemani aikuiset siihen aikaan siitä supatteli ja juorusivat.
Miten tiedät sen perheen asiat noin tarkasti?
Etkö sinä lapsena tiennyt mitä kaverisi perheessä tapahtuu? Etkö koskaan kuunnellut aikuisten juttuja?
Kun itse olin lapsi/nuori, niin kavereiden kanssa hengailtiin ulkona. Eipä ne aikuisten jutut sinne kantautuneet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vähän ihmettelen, että oman pihan kasvisten ja hedelmien käyttö ja marjastaminen on täällä jonkun mielestä köyhäilyä… Mitä niillä kasviksilla sitten pitäisi tehdä? Minusta se on ennemminkin ekologista elämäntapaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sapilas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Iso osa lapsuudestani oli sitä, mitä nykysin pidetään ekologisena elämäntapana. Käärepaperista tuli piirustuspaperia, vesivärejä ostettiin värinappi kerrallaan ja liimattiin pahville, vaatteista leikattiin matonkuteita ja napit säästettiin, ruokaa ei koskaan heitetty roskiin,siitä saattoi aina tehdä jotain uutta. Sukat ja sukkahousut parsittiin (osaan yhä parsia niin, että sitä reikää ei huomaa), vaatteita ei viety kirppikselle, ne siirtyi seuraavalle sisarukselle tai serkuille.
Ja me olimme niitä varakkaita!Sama täällä. Oli ihan normaalia elää näin.
Ja täällä. Edelleen säästän kukkapaperit pienelle piirustuspaperiksi, parsin sukat, en tuhlaa vettä, vuoden vaatebudjettini on 300 euroa. Lapsuuskodissani pyrittiin omavaraisuuteen, matkoilla ei lomilla käyty, koska me kolme lasta hoisimme puutarhan ja lanttu-, peruna-ja sokerijuurikaspellot, heinänteko omalla ja naapurien pelloilla. Palkaksi saimme käydä talvella koulua, lyseota, joka oli maksullinen. Yksi traktori ostettiin lapsilisillä.
300e vaatteisiin vuodessa?
Mulla on varaa ehkä 50e. Nyt jo käytin 20e alushousuihin kun oli ihan pakko että töissä pukkarissa kehtaa vaihtaa vaatteet ja sekin rahanmeno riipii sielua.Lieneekö sitä markkintalousmyönteistä politiikkaa sitten, mutta nykyään joku pätkätyöläinen tai työtön on tosiaan rutiköyhä verrattuna 1970-luvun vaikka ns roskaduunia tehneeseen duunariin. Serkun perheessä oli paperimies isä ja vaimo siivooja, ja oli mökit ja autot ja kaikkea mitä tarvitsivat, pianosta lähtien. Yritäpä siivoojana nykyään samaa.
Tekninen kehitys on mennyt eteenpäin ja monet asiat parantuneet, mutta yhteiskunnassa on taas moni juttu mennyt taaksepäin ja rajusti.
Ei se siivooja tienannut siihenkään aikaan. Lisät siirtyi työpaikkaa vaihdettaessa vasta 80-luvun lopulla ja lamassa niistä luovuttiin pitkäksi aikaa. Naisillle oli muutenkin eri palkat 90-lukuun asti, uskomatonta! Mm. suurtalouksissa miehille maksettiin enemmän, että työ olisi houkuttanut.
Paperimies sen sijaan tienasi. Lyönpä vetoa että se siivooja maksoi ruuat ja muut juoksevat kulut, kun mies rakensi talot ja osti auton.
Vierailija kirjoitti:
Mausteet olivat hyvin harvinaisia. Oli suola, maustepippuri ja valkopippuri. 80- luvulla tuli curry ja oregano. Sitten mausteet levisivät nopeasti. Varsinaista köyhäilyä oli aamuisesta puurosta maidolla jatkettu velli iltapalaksi. Makaroni ja riisi olivat pyhäruokaa. Tavallinen ruoka oli joko perunat ja ruskea kastike, tai perunat ja sipulikastike. Nyt vanhemmiten tuo yksinkertaisuus alkaa olla nostalgista.
Mausteet kuuluivat leivontaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Naapurin pankinjohtajan perheessä syötiin monta kertaa viikossa vain ”maitoperunaa”, eli maidossa keitettyjä perunoita. Siis maitopohjaista keittoa, jossa ei ollut kuin perunoita. Perheen äiti kävi kyllä joka kesä yksin Rodoksella, mikä kasarilla oli tosi erikoista. Hyvin harva lensi ulkomaille, ja äidin reissut yksistään herätti kuiskintaa ja ihmetystä. Yhden kerran otti yhden lapsista mukaansa, ja kun uteliaana kyselimme kaverilta että millaista siellä oli, niin oli hyvin vaitonainen. Mitä lie äiti puuhannut ja lapsi nähnyt…
Osa ihmisistä ei vain välitä syömisestä. Joku ei siedä mitään uutta makua. Pitää olla aina samaa, mieluiten mautonta ja väritöntä arkipöperöä. Sitä on pidetty järkevänä säästönä, etenkin tässä pyhän perunan maassa.
Se pankinjohtajakin on voinut kasvaa oman maan perunoilla ja tottunut siihen, ettei mies edes keitä niitä. Jos hänen vaimonsakaan ei ole osannut, niin se on sitten ollut siinä.
Kuulostaa siltä että perheessä on juotu tai oltu muuten onnettomia.Pikemminkin maitoperunoita syöttämällä sai säästettyä sen jokakesäisen ulkomaanreissunsa. Tokihan perheen äiti ja isä on voineet syödä itse paremmin, mutta perheen lapset söi monta kertaa viikossa maitoperunaa. Perheessä oli kyllä onnetonta, mutta ei alkoholin takia. En yhtään ihmettele vaikka perheenäiti olisikin käynyt vähän vieraissa reissuillaan. Kaikki tuntemani aikuiset siihen aikaan siitä supatteli ja juorusivat.
Miten tiedät sen perheen asiat noin tarkasti?
Etkö sinä lapsena tiennyt mitä kaverisi perheessä tapahtuu? Etkö koskaan kuunnellut aikuisten juttuja?
Kun itse olin lapsi/nuori, niin kavereiden kanssa hengailtiin ulkona. Eipä ne aikuisten jutut sinne kantautuneet.
No me leikittiin usein sisälläkin, ja pari kertaa minutkin kutsuttiin syömään maitoperunaa kun satuin olemaan ruoka-aikaan leikkimässä. Se tosin oli niin pahaa, että jatkossa kieltäydyin kohteliaasti. Väkisinkin kuuli mitä kaverin vanhemmat keskenään jutteli tai riiteli, kun eivät missään lukaalissa asuneet. Samoin sitä kuuli meille kylään tulleiden ihmisten juttelua ja juoruilua, ja oppi aikuisten asioita puolivahingossa. Mitä pahaa siinä on? Ainahan sitä on sanottu että seinilläkin on korvat, kun on tarkoitettu että lapset kuulee/kuuntelee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä keiteltiin leipäkeittoa kaupasta ilmaiseksi saaduista leivistä yhteen aikaan. Paistettuja perunoita oli ruokana usein Ei maalla ruoka loppunut, kun oma perunamaa, metsät täynnä marjoja ja navetassa lehmiä. Jossakin vaiheessa 70-luvun alkua kuitenkin vanhemmillani oli tosi tiukkaa. Asiat korjaantuivat vuosikymmenen loppuun mennessä. Vanhemmat myivät metsää ja laajensivat tilaa.
Meillä aina kuivahtamaan päässeet leivänkannikat kerättiin talteen ja sitten niistä keitettiin leipäressua, joka siis oli eräänlaista leipäkeittoa. Siihen aikaan ei ollut ruispaloja vaan kaikki leivät olivat happamia, ja sitä ne olivat keitettynäkin. En oikein pitänyt siitä ruuasta, mutta ei sitä kyllä kovin usein ollutkaan.
Viipailoituakin leipää kyllä oli kaupoissa ja muutenkin sellaista vuokaleipää, joka ei ollut niin hapanta. Sellaista oli joskus harvoin koulussa, yleensä siellä kyllä oli armeijan tapaan näkkileipää. Minä en oikein pitänyt näkkileivästä, joten ne oli makeita päiviä, kun oli muuta leipää.
Kotona oli aina sitä hyvin hapanta kokonaista leipää, josta piti aina leikata siivut pöytään pantavaksi. Sitten kun 1980-luvun lopulla tuli, meillekin asti, ruispalat, niin meidänkin väki ihastui niihin niin, että sen jälkeen niitä oli aina tarjolla, joskin osalle syöjiä piti edelleen olla sitä hapanta perinteistä. Itse syön vieläkin ruispaloja.
Vai sitä on leipäressu! Taannoin tein voileipäkakkua vanhempieni luona, ja 71-vuotias äitini alkoi kerätä leivänreunoja talteen, vaikka sanoin että heitä ulos linnuille tai roskiin. Kehui että voisihan näistä tehdä leipäressua, ja ihmettelin mitä se on. Sana oli niin hassu että tuppasi naurattamaan. Ei hän sitten tehnyt sitä ressua, vaan vei ulos linnuille.
Juu, sanoin tuossa vähän väärin, oikeastaan se oli enemmänkin vanukasta kuin keittoa. En tiedä, miten se tehtiin. Ehkä niissä maalla olevissa vanhoissa keittokirjoissa olisi senkin resepti. Epäilen, että siihen ehkä laitettiin ripaus siirappiakin.
Vaikka meillä maalla ei siis koskaan ollut ruuasta puutetta, eivätkä edes isovanhempani koskaan muistelleet nähneensä nälkää, ruokaa ei juuri heitetty hukkaan. Kellarissa jos hillon tai mehun pinnalle oli päässyt tulemaan hometta, se kuoritiin vain pois ja loppu käytettiin normaalisti.
Isä sanoi kokeneensa nälkää armeijassa, sanoi että ainakin siihen aikaan sen ikäiset vielä kasvoivat jonkin verran ja kun liikettä sitten oli välillä aika reilusti, milloin itään päin, milloin länteen, ja ruoka välillä vain näkkileipää, niin jonkin verran nälkä kuulema oli koko ajan. Hän ei nuorena tupakoinut, joten oli vaihtanut aina muonatupakat ruokaan, mutta silti ei tullut kylläiseksi.
Kannakselta oli sotamuistoja eräs evakoilta jäänyt perunapelto, jonne oli isäkin yön pimeydessä mennyt varastamaan perunoita. Vartija oli ampunut varoituslaukauksen, jolloin oli tullut niin kiire, että leipälaukku oli jäänyt sinne. Sen joutui sitten maksamaan rahalla kun tuli siviiliin paluuna aika. Siinä firmassa kun jokainen rihmakin kuitataan kirjoihin ja kansiin ja peritään aikanaan takaisin.
Näin jälkeenpäin kyllä vähän ihmetyttää, että miksi niitä perunoita on tarvinnut vahtia. Sinnehän ne jäi venäläiselle, kyllä rauhanehtojen olisi pitänyt olla selvät ainakin johtoportaalle jo siinä vaiheessa, vaikka sota vielä jatkuikin. Voi tietenkin olla, että oma huoltomme käytti niitä perunoita ja sen takia niitä vahditiin, ettei niitä viedä sen sivu. Enpä tullut asiaa tarkemmin kysyneeksi aikoinaan ja nyt ei enää ole, keneltä kysyä. Isä oli nuorimpia siinä porukassa.
Yksi aika oli ollut, ettei heillä ollut nälkä. Heidät oli komennettu rauhan tultua uudelle rajalle erilleen omasta yksiköstään rajanpintaan erilliseen tehtävään, joka käytännössä oli varalla olemista. Kun olivat alistettuna toiselle osastolle, he hakivat muonansa kummastakin huollosta. Kas, heidän oma huoltonsa ei tiennyt alistuksesta, joten antoivat sieltäkin. Johto kai unohti heidät sinne, tilannehan oli silloin vähän sekasortoinen, kun uuden rajan takana piti kaikkea järjestää ja rajan pinnassa Suomen puolella oli paljon esim evakoiden tavaraa, joka oli kauhealla kiireellä kärrätty siihen saakka, mutta vain ihmiset siitä eteenpäin, ja oli satoa korjattavana, kun raja-alueen tiloiltakin miehet olivat armeijassa. Sanoi, että heidän joukkueensa vain makoili sen ajan ja ruokaa riitti.
No, sen jälkeen tulikin lähtö Lapin sotaan. Siellä ei sitten ollutkaan ihan niin mukavaa. Muutama porukasta jäi sille tielleen ja hävitetyt maisemat kuraisten teiden varsilla eivät olleet mikään mieltäylentävä näky. Sakemannit olivat venäläistäkin ilkeämpi vastus, joskaan vaikka tapelleetkaan kuin viivyttääkseen.
Eipä ihme, ettei nykyajan lamoja osannut pitää oikein minään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Elämä ei ollut yhtään niin modernia kuin sen kuviteltiin olevan. Olen aina tiennyt sen, mutta tämä ketju todistaa sen jälleen kerran.
Muistan kun naiset osasivat tehdä kaikenlaista, mutta siihen suhtauduttiin melkein vihamielisesti. Kauheaa akkavaltaa, vanhanaikaista, köyhyyttä. Miesten perinnetaidot taas oli harrastuksia, voimaa vaativia perustaitoja ja siksi ok.
Piti ostaa kaupasta ja kuluttaa. Ja pian oli taas muotia tehdä itse, ettei taidot unohdu.Mä alan uskomaan siihen, että mä olen elänyt koko lapsuuteni jossain kuplassa, koska mä en oikeasti tunnista mitään tuollaista. En tiedä, johtuuko se siitä, että etenkin isän sivussa on paljon vahvoja (henkisesti ja fyysisesti) naisia, ja siitä, että sodassa haavoittunut isänisä palvoi sitä maatakin, minkä päällä vaimonsa käveli.
Rahaa ei ollut, mutta huolenpitoa ja välittämistä senkin edestä. Itse piti toimeen tulla, mutta kotiin oli vanhempien sisaruksetkin aina tervetulleita. Äidinisä oli joutunut työtapaturman takia sairaseläkkeelle, joka oli sellainen, että sillä tuli toimeen, ja mummo kävi tehtaassa töissä. Minä olin papalla hoidossa, ja ne ovat hyviä muistoja. Ja pappa sentään oli alkoholisti !(hoiti niitä kipujaan viinalla ja sittenhän se jäi päälle).
Mutta tää avaa taas enemmän sitä, miksi mun mieheni taas on sellainen kuin se on. Heillä ei ollut koskaan rahasta pulaa, mutta asenne oli juuri päinvastainen, ilkeä ja ilkkuva ja itsekäs. Siellä suvussa on paljon lapsia, jotka eivät ole missään tekemisissä vanhempiensa kanssa, eivät edes hautajaisiin suostu tulemaan.
Synnyin ja kasvoin pitkälti leikkauskohdassa, uuden ja vanhan, maaseudun ja kaupungin välissä. Identiteettinsä kadottaneessa välikylässä. Katselin muiden elämää aina jostain sivusta. Erilaisia rajapintoja ja niiden välistä skismaa riitti.
Meille ostettiin tahallaan vähän liian isoja vaatteita, että menisivät pidempään kuin yhden talven tai kesän. Olin pienikokoinen lapsi ja teini, joten hassua että xs-s-kokoisena piti käyttää m tai jopa isompia paitoja. Hihat vaan käärittiin ja taas mentiin.