Lue keskustelun säännöt.
Minkö lapsuuden asian olet tajunnut "köyhäilyksi" aikuisena?
Mä muistelin äidilleni joskus kuinka meillä syötiin lapsena 90-luvun alussa usein sellaista liha-riisimössöä, jossa oli ihan valtavasti kaalia. Siis varmaan 3/4 koko jutusta. Se oli ihan ok, mutta muistelin vaan. Äiti sanoi sitten että No arvaappa kumpi maksaa vähemmän, kaali vai sianliha? Eli se ei ollutkaan kulinaarinen valinta vaan rahakysymys. En ollut tietenkään lapsena tajunnut.
Kommentit (1364)
Vierailija kirjoitti:
Sain lapsena yhden kerran uuden pyörän. Olinkohan 9-10-vuotias… Kasvoin totta kai ja pyörä kävi pieneksi, mutta en edes tajunnut sitä ennen kuin ysiluokalla, kun tehtiin luokan kans joku pyöräretki ja kaikki ivasivat mun lastenpyörää. Sitä vain tottui veivaamaan pienellä munamankelilla, kun tiesi että uutta ei saa.
Itse sentään sain monta pyörää, jopa sellaisen vaihdepyörän, joka siihen aikaan oli aika kallis. Ne oli silloin niitä kilpapyörän näköisiä.
Isän nuoruudessa taas ei ollut kuin aikuisten pyöriä, hän oli opetellut ajamaan "tangon välistä" kun eivät jalat ylettäneet miesten pyörän poikkitangon yli ja se sama pyörä oli vielä, ruosteisena meillä silloinkin :-) Äidille ja siskolle oli kyllä ostettu uudempi naistenpyörä ja minä sain useamminkin sitä mukaa kuin kasvoin. Isäkin osti sitten eläkepäivillä itselleenkin uuden pyörän, naisten mallia että pääsee sitten kankeampankin satulaan ja oli siinä kolme vaihdettakin. Sillä polki naapureita katsomaan sitten kun eläkkeellä oli siihen aikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Naapurin pankinjohtajan perheessä syötiin monta kertaa viikossa vain ”maitoperunaa”, eli maidossa keitettyjä perunoita. Siis maitopohjaista keittoa, jossa ei ollut kuin perunoita. Perheen äiti kävi kyllä joka kesä yksin Rodoksella, mikä kasarilla oli tosi erikoista. Hyvin harva lensi ulkomaille, ja äidin reissut yksistään herätti kuiskintaa ja ihmetystä. Yhden kerran otti yhden lapsista mukaansa, ja kun uteliaana kyselimme kaverilta että millaista siellä oli, niin oli hyvin vaitonainen. Mitä lie äiti puuhannut ja lapsi nähnyt…
Osa ihmisistä ei vain välitä syömisestä. Joku ei siedä mitään uutta makua. Pitää olla aina samaa, mieluiten mautonta ja väritöntä arkipöperöä. Sitä on pidetty järkevänä säästönä, etenkin tässä pyhän perunan maassa.
Se pankinjohtajakin on voinut kasvaa oman maan perunoilla ja tottunut siihen, ettei mies edes keitä niitä. Jos hänen vaimonsakaan ei ole osannut, niin se on sitten ollut siinä.
Kuulostaa siltä että perheessä on juotu tai oltu muuten onnettomia.Pikemminkin maitoperunoita syöttämällä sai säästettyä sen jokakesäisen ulkomaanreissunsa. Tokihan perheen äiti ja isä on voineet syödä itse paremmin, mutta perheen lapset söi monta kertaa viikossa maitoperunaa. Perheessä oli kyllä onnetonta, mutta ei alkoholin takia. En yhtään ihmettele vaikka perheenäiti olisikin käynyt vähän vieraissa reissuillaan. Kaikki tuntemani aikuiset siihen aikaan siitä supatteli ja juorusivat.
Miten tiedät sen perheen asiat noin tarkasti?
Etkö sinä lapsena tiennyt mitä kaverisi perheessä tapahtuu? Etkö koskaan kuunnellut aikuisten juttuja?
Elin käytännössä kaverin perheessä, mutten silti juuri tiennyt heidän yksityisistä asioistaan. Jos kuulin juoruja, en usein uskonut niihin. Ihmiset puhuivat tahallaan liioiteltua pahaa.
Perheemme tuttavapiiri oli erikoinen ja suppea. Todennäkösesti olimme itse niitä juorujen kohteita.
Velipuolen sukulainen joutui luopumaan lapsestaan äärimmäisen köyhyyden vuoksi. Jutut, joita asiasta kiersi, olivat niin aivottoman tyhmiä ja pahansuopia, etten ymmärrä miten joku levitti niitä.
Meillä keiteltiin leipäkeittoa kaupasta ilmaiseksi saaduista leivistä yhteen aikaan. Paistettuja perunoita oli ruokana usein Ei maalla ruoka loppunut, kun oma perunamaa, metsät täynnä marjoja ja navetassa lehmiä. Jossakin vaiheessa 70-luvun alkua kuitenkin vanhemmillani oli tosi tiukkaa. Asiat korjaantuivat vuosikymmenen loppuun mennessä. Vanhemmat myivät metsää ja laajensivat tilaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kysyn uudelleen, jos joku muistaisi asian.
Eikö kaupoissa ollut juuri muuta kuin niitä talouskyljyksiä ja perunoita, kun niitä on kaikkien 70-80-luvulla syntyneiden perheissä syöty? Eikö äidit osanneet tehdä yhtään eksoottisempia ruokia, vai eikö niistä edes tiedetty? Oliko ruoka kallista sellaisen perustuloisen ihmisen budjetilla? (Eli tehdastyöläiset, metsurit, autonasentajat, kaupantädit).
Muistan esim. että itse söin ensimmäisen kerran lasagnea vasta yläasteella, eikä äiti ollut sellaisesta ruoasta kuullutkaan. Joskus harvoin teki spagettia ja jauhelihakastiketta, mutta ei usein, koska isän mielestä spagetti ei ollut oikeaa ruokaa, vain peruna ja liha olivat sitä.
Itse kasvoin pienessä kylässä, eikä siellä kyläkaupassa mitään mittavia valikoimia ollut. En yhtään muista millaista oli isommissa kaupoissa lähikaupungissa. Markkahinnoista en muista muuta kuin Dajm-tuutin, joka taisi olla kymmenen markan tuntumassa ja siis tosi kallis. Ei sitä koskaan saanut.
Kaupoissa oli 80-luvulla paljonkin kaikkea, mutta a) isät olivat nirsoja ja ruoka tehtiin usein heidän mielensä mukaan. Valmiiseen ruokaan suhtauduttiin epäillen, vaikkei se ollut uusi keksintö. b) usein myytiin raaka-aineita, ei valmiita tai puolivalmisteita, ja työssä käyvillä ihmisillä oli aikaa kokata paremmin vain viikonloppuisin c) suurten ikäluokkien naiset olivat köyhistä lähtökohdista. Monilla oli kyllä taitava äiti, joka oli oppinut nuorena kotiapulaisena gastronomiset taidot, mutta niitä ei välitetty eteenpäin. Kateus tytärtä kohtaan, köyhyys, kyvyttömyys siirtää opittua eteenpäin, maailman muuttuminen. Oli myös edistystä, kun naista ei sidottu hellaan. d) oikea tai kuviteltu säästö.
Meillä oli ihan oikeasti rahapulan takia yksinkertaisia ruokia. Isäni oli todellakin sota-ajan jälkeen syntynyt lapsi, ja hänen lapsuudessaan nähtiin nälkää, ei enää siihen kuoltu, mutta tiukkaa oli. Esimerkiksi perunoista leikattiin idut erikseen siemenperunoiksi ja loppuperuna syötiin... Ja kylässä oli köyhempiäkin perheitä.
Mutta vanhempani kyllä innokkaasti kokeilivat erilaisia asioita, kotiviinitonkka alkoi pulputtaa siinä 80-luvun puolella. Kaikki eksoottiset hedelmät maisteltiin (nehän hävisivät sitten 90-luvun laman myötä kaupoista). Äidillä oli se mestarikokki tms ruokaohjekorttisarja, ja siellähän oli kaikenlaisia eksoottisempiakin ruokalajeja. Niitä joskus tehtiin. Mutta lasagnea meillä ei syöty, koska siihen laitettiin valkosipulia, josta isäni ööö.... ei tykännyt. Se oli kissanruokaa. Koska Karvinen söi sitä ;-D
Kauppojen ruokavalikoima oli aika kapea, muistan, kun Valintatalo tuli, ja siellä oli kaikenlaisia säilykkeitä, mm. herkkusienipurkkeja ja katkarapuja niissä kapeissa lasipurkeissa.
Meillä siis kyllä tunnettiin eksoottiset ja kalliitkin ruoka-aineet, mutta niitä ei käytetty jokapäiväisessä ruuanlaitossa. Lapin lomareissulla oli omat eväät mukana, mutta sitten ostettiin se yksi pieni kimpale kultaa. Tai siis kuivattua poroa, ja sitä nautiskeltiin hartaasti. Sitten isälle tuli Lapista työkaveri ja hänen kauttaan tilattiin puolikkaita poroja...
Äitini ei ole mikään mestarikokki, hänen äitinsä oli vielä kehnompi ruuanlaittaja. Mutta leipää ja pullaa äitini osaa tehdä! Mummo leipoi makeita leivonnaisia, täytekakut oli mahtavia (ja ne oli niitä kermakakkuja, missä oli hilloa välissä ja karkkeja päällä).
Ruoka oli suhteessa kallista, ja kun pienituloisille kaikki muukin on kallista, niin kaikesta säästettiin. Mutta se tehtiin meillä iloisena, otettiin haasteena, että miten voisi jonkun tehdä itse tai hankkia edullisesti. Kun tultiin kotiin, niin kilometri ennen kotia alkoi iso alamäki. Isä laski sen aina alas moottori sammutettuna ja testattiin, kuinka pitkälle pääsi (vaihde vapaalla) ennenkuin piti se moottori käynnistää - aika usein päästiin suoraan autotallin eteen!
Nyt kun mietin, niin ehkä se mustaherukanlehtitee oli sitä äärimmäistä köyhäilyä. Sitten taas meille ostettiin kylän eka videonauhuri ja tietokonekin minulle myöhemmin. Luulen, että jos silloin 70-80-luvuilla olisi ollut internet käytössä, niin isäni olisi kyllä ollut aivan täpinöissään kaikesta tiedosta.
Se köyhäily ja itse tekeminen ei siis ollut mitään pakko-oireista, vaan hauskaa ja mielenkiintoista - ehkä vanhemmille se ei aina ollut sitä, mutta meille lapsille se näyttäytyi sellaisena.
Olen usein miettinyt, miten johonkin tekniseen laitteeseen oli varaa vaikka muuhun ei. Ostettiin uusi tv, kun tuli talvikisat. Silti uudet keittiön verhot oli humpuukia.
Ei epäilystäkään, kuka määritti perheen rahankäytön.Jep!! Isän mielestä vaatteet, kengät, kosmetiikka ja kaikki tytöille tärkeä oli ihan humpuukia. Vaikka vanhemmilla oli yhteinen tili ja yhteiset rahat, niin välillä äiti säästi isän selän takana rahaa että sain bootsit tai levikset, tai jotain muuta mikä oli siihen aikaan tärkeää ja isän mielestä ihan joutavaa rahantuhlausta.
itse puhkesin itkuun , tai iltismäisesti ROMAHDIN JA MURRUIN, kun faija ilmoitti että saan hänen veronpalautuksistaan ekat levikseni ja vielä 501! muistan kuinka micmacissa niitä kävin katsomassa ja sovittamassa. ja lopulta sain ostettua. ne maksoin ihan Törkeen paljon eli jotain 359 markkaa. niitä pidettiin sitten seuraavat 10 vuotta. :) polvet niistä aukesivat sopivasti grungeaikaan ja eikun flanellipaita päälle ja rock on
Mun ekat levikset oli kans 501 ja ne ostettiin kakkoslaatuisina, kun maksoivat vain parisataa markkaa verrattuna niihin lähes 400 markan ykköslaatuisiin. Ne oli vaaleat ja sivusaumassa kulki viiva värivirheenä. Levikset ne oli silti :D Isä oli pitkään nyreissään ja vihainen äidille, joka tuhlasi sellaisen määrän rahaa johonkin housuihin, mitkä ei edes mahdu kauaa kasvuikäiselle. Itse osti rumia farkkuja mitkä maksoi 30-40 mk. Hassua miten siihen aikaan joku 35-40-vuotias mies kulki ihan kamalassa vaatteissa, eikä piitannut siitä miltä näytti. Isäkin oli aika nuori ja pukeutui kuin vanha ukko.
Siihen aikaan sanottiin: rumat vaatteilla koreilee.
Jaa-a, siihen aikaan koulussa tytöt eivät meikanneet ja hyvin harvoilla oli mitään "makeita" vaatteita, mutta voi luoja, oli ne hyvännäköisiä. Piti joskus yölläkin nähdä niistä unta.
Onneksi aika korjaa senkin asian.
Miehet tosiaan määräsi mihin rahat käytetään ja millaista ruokaa syödään. Muistan kun meille tuli käymään äidin ystävätär, joka pillahti itkuun kertoessaan, että ei ollut saanut ostaa itselleen uusia sloggeja, vaikka mies tuhlasi omiin suksiinsa samalla reissulla monta sataa markkaa. Lapsena ihmettelin mielessäni, että eihän alushousut maksa läheskään niin paljon kuin sukset, ja kysyin äidiltä myöhemmin että miksi ”Maija” ei vain ostanut niitä alkkareitaan. Minusta oli kummallista että ”Maijalla” oli niin paha mieli että itki sen vuoksi, ja kuitenkin antoi miehensä päättää asiasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kysyn uudelleen, jos joku muistaisi asian.
Eikö kaupoissa ollut juuri muuta kuin niitä talouskyljyksiä ja perunoita, kun niitä on kaikkien 70-80-luvulla syntyneiden perheissä syöty? Eikö äidit osanneet tehdä yhtään eksoottisempia ruokia, vai eikö niistä edes tiedetty? Oliko ruoka kallista sellaisen perustuloisen ihmisen budjetilla? (Eli tehdastyöläiset, metsurit, autonasentajat, kaupantädit).
Muistan esim. että itse söin ensimmäisen kerran lasagnea vasta yläasteella, eikä äiti ollut sellaisesta ruoasta kuullutkaan. Joskus harvoin teki spagettia ja jauhelihakastiketta, mutta ei usein, koska isän mielestä spagetti ei ollut oikeaa ruokaa, vain peruna ja liha olivat sitä.
Itse kasvoin pienessä kylässä, eikä siellä kyläkaupassa mitään mittavia valikoimia ollut. En yhtään muista millaista oli isommissa kaupoissa lähikaupungissa. Markkahinnoista en muista muuta kuin Dajm-tuutin, joka taisi olla kymmenen markan tuntumassa ja siis tosi kallis. Ei sitä koskaan saanut.
Kaupoissa oli 80-luvulla paljonkin kaikkea, mutta a) isät olivat nirsoja ja ruoka tehtiin usein heidän mielensä mukaan. Valmiiseen ruokaan suhtauduttiin epäillen, vaikkei se ollut uusi keksintö. b) usein myytiin raaka-aineita, ei valmiita tai puolivalmisteita, ja työssä käyvillä ihmisillä oli aikaa kokata paremmin vain viikonloppuisin c) suurten ikäluokkien naiset olivat köyhistä lähtökohdista. Monilla oli kyllä taitava äiti, joka oli oppinut nuorena kotiapulaisena gastronomiset taidot, mutta niitä ei välitetty eteenpäin. Kateus tytärtä kohtaan, köyhyys, kyvyttömyys siirtää opittua eteenpäin, maailman muuttuminen. Oli myös edistystä, kun naista ei sidottu hellaan. d) oikea tai kuviteltu säästö.
Meillä oli ihan oikeasti rahapulan takia yksinkertaisia ruokia. Isäni oli todellakin sota-ajan jälkeen syntynyt lapsi, ja hänen lapsuudessaan nähtiin nälkää, ei enää siihen kuoltu, mutta tiukkaa oli. Esimerkiksi perunoista leikattiin idut erikseen siemenperunoiksi ja loppuperuna syötiin... Ja kylässä oli köyhempiäkin perheitä.
Mutta vanhempani kyllä innokkaasti kokeilivat erilaisia asioita, kotiviinitonkka alkoi pulputtaa siinä 80-luvun puolella. Kaikki eksoottiset hedelmät maisteltiin (nehän hävisivät sitten 90-luvun laman myötä kaupoista). Äidillä oli se mestarikokki tms ruokaohjekorttisarja, ja siellähän oli kaikenlaisia eksoottisempiakin ruokalajeja. Niitä joskus tehtiin. Mutta lasagnea meillä ei syöty, koska siihen laitettiin valkosipulia, josta isäni ööö.... ei tykännyt. Se oli kissanruokaa. Koska Karvinen söi sitä ;-D
Kauppojen ruokavalikoima oli aika kapea, muistan, kun Valintatalo tuli, ja siellä oli kaikenlaisia säilykkeitä, mm. herkkusienipurkkeja ja katkarapuja niissä kapeissa lasipurkeissa.
Meillä siis kyllä tunnettiin eksoottiset ja kalliitkin ruoka-aineet, mutta niitä ei käytetty jokapäiväisessä ruuanlaitossa. Lapin lomareissulla oli omat eväät mukana, mutta sitten ostettiin se yksi pieni kimpale kultaa. Tai siis kuivattua poroa, ja sitä nautiskeltiin hartaasti. Sitten isälle tuli Lapista työkaveri ja hänen kauttaan tilattiin puolikkaita poroja...
Äitini ei ole mikään mestarikokki, hänen äitinsä oli vielä kehnompi ruuanlaittaja. Mutta leipää ja pullaa äitini osaa tehdä! Mummo leipoi makeita leivonnaisia, täytekakut oli mahtavia (ja ne oli niitä kermakakkuja, missä oli hilloa välissä ja karkkeja päällä).
Ruoka oli suhteessa kallista, ja kun pienituloisille kaikki muukin on kallista, niin kaikesta säästettiin. Mutta se tehtiin meillä iloisena, otettiin haasteena, että miten voisi jonkun tehdä itse tai hankkia edullisesti. Kun tultiin kotiin, niin kilometri ennen kotia alkoi iso alamäki. Isä laski sen aina alas moottori sammutettuna ja testattiin, kuinka pitkälle pääsi (vaihde vapaalla) ennenkuin piti se moottori käynnistää - aika usein päästiin suoraan autotallin eteen!
Nyt kun mietin, niin ehkä se mustaherukanlehtitee oli sitä äärimmäistä köyhäilyä. Sitten taas meille ostettiin kylän eka videonauhuri ja tietokonekin minulle myöhemmin. Luulen, että jos silloin 70-80-luvuilla olisi ollut internet käytössä, niin isäni olisi kyllä ollut aivan täpinöissään kaikesta tiedosta.
Se köyhäily ja itse tekeminen ei siis ollut mitään pakko-oireista, vaan hauskaa ja mielenkiintoista - ehkä vanhemmille se ei aina ollut sitä, mutta meille lapsille se näyttäytyi sellaisena.
Olen usein miettinyt, miten johonkin tekniseen laitteeseen oli varaa vaikka muuhun ei. Ostettiin uusi tv, kun tuli talvikisat. Silti uudet keittiön verhot oli humpuukia.
Ei epäilystäkään, kuka määritti perheen rahankäytön.Jep!! Isän mielestä vaatteet, kengät, kosmetiikka ja kaikki tytöille tärkeä oli ihan humpuukia. Vaikka vanhemmilla oli yhteinen tili ja yhteiset rahat, niin välillä äiti säästi isän selän takana rahaa että sain bootsit tai levikset, tai jotain muuta mikä oli siihen aikaan tärkeää ja isän mielestä ihan joutavaa rahantuhlausta.
itse puhkesin itkuun , tai iltismäisesti ROMAHDIN JA MURRUIN, kun faija ilmoitti että saan hänen veronpalautuksistaan ekat levikseni ja vielä 501! muistan kuinka micmacissa niitä kävin katsomassa ja sovittamassa. ja lopulta sain ostettua. ne maksoin ihan Törkeen paljon eli jotain 359 markkaa. niitä pidettiin sitten seuraavat 10 vuotta. :) polvet niistä aukesivat sopivasti grungeaikaan ja eikun flanellipaita päälle ja rock on
Mun ekat levikset oli kans 501 ja ne ostettiin kakkoslaatuisina, kun maksoivat vain parisataa markkaa verrattuna niihin lähes 400 markan ykköslaatuisiin. Ne oli vaaleat ja sivusaumassa kulki viiva värivirheenä. Levikset ne oli silti :D Isä oli pitkään nyreissään ja vihainen äidille, joka tuhlasi sellaisen määrän rahaa johonkin housuihin, mitkä ei edes mahdu kauaa kasvuikäiselle. Itse osti rumia farkkuja mitkä maksoi 30-40 mk. Hassua miten siihen aikaan joku 35-40-vuotias mies kulki ihan kamalassa vaatteissa, eikä piitannut siitä miltä näytti. Isäkin oli aika nuori ja pukeutui kuin vanha ukko.
niinpä niin, mutta mun faija oli tosi nuori ja nuorekas ja kulki sitten sellaisissa vermeissä että onneksi ei usein tavattu kadulla. häpesin hänen virityksiään, aika taiteellinen tyyppi ja silleen. ihan hetero mutta siihen aikaan miehet ei pitäneet fuksianpunaista villahuivia kaulalla talvella! ristus sentään näitä muistoja. mutta vaikka oli ahdasmielisempää silloin, niin kai silloinkin erilaisuutta hyväksyttiin kun eihän siinä ole muuta mahdollisuutta kuin hyväksyä. mutta levikset juu, ne oli todelliset tiimifarkut kyllä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kysyn uudelleen, jos joku muistaisi asian.
Eikö kaupoissa ollut juuri muuta kuin niitä talouskyljyksiä ja perunoita, kun niitä on kaikkien 70-80-luvulla syntyneiden perheissä syöty? Eikö äidit osanneet tehdä yhtään eksoottisempia ruokia, vai eikö niistä edes tiedetty? Oliko ruoka kallista sellaisen perustuloisen ihmisen budjetilla? (Eli tehdastyöläiset, metsurit, autonasentajat, kaupantädit).
Muistan esim. että itse söin ensimmäisen kerran lasagnea vasta yläasteella, eikä äiti ollut sellaisesta ruoasta kuullutkaan. Joskus harvoin teki spagettia ja jauhelihakastiketta, mutta ei usein, koska isän mielestä spagetti ei ollut oikeaa ruokaa, vain peruna ja liha olivat sitä.
Itse kasvoin pienessä kylässä, eikä siellä kyläkaupassa mitään mittavia valikoimia ollut. En yhtään muista millaista oli isommissa kaupoissa lähikaupungissa. Markkahinnoista en muista muuta kuin Dajm-tuutin, joka taisi olla kymmenen markan tuntumassa ja siis tosi kallis. Ei sitä koskaan saanut.
Kaupoissa oli 80-luvulla paljonkin kaikkea, mutta a) isät olivat nirsoja ja ruoka tehtiin usein heidän mielensä mukaan. Valmiiseen ruokaan suhtauduttiin epäillen, vaikkei se ollut uusi keksintö. b) usein myytiin raaka-aineita, ei valmiita tai puolivalmisteita, ja työssä käyvillä ihmisillä oli aikaa kokata paremmin vain viikonloppuisin c) suurten ikäluokkien naiset olivat köyhistä lähtökohdista. Monilla oli kyllä taitava äiti, joka oli oppinut nuorena kotiapulaisena gastronomiset taidot, mutta niitä ei välitetty eteenpäin. Kateus tytärtä kohtaan, köyhyys, kyvyttömyys siirtää opittua eteenpäin, maailman muuttuminen. Oli myös edistystä, kun naista ei sidottu hellaan. d) oikea tai kuviteltu säästö.
Meillä oli ihan oikeasti rahapulan takia yksinkertaisia ruokia. Isäni oli todellakin sota-ajan jälkeen syntynyt lapsi, ja hänen lapsuudessaan nähtiin nälkää, ei enää siihen kuoltu, mutta tiukkaa oli. Esimerkiksi perunoista leikattiin idut erikseen siemenperunoiksi ja loppuperuna syötiin... Ja kylässä oli köyhempiäkin perheitä.
Mutta vanhempani kyllä innokkaasti kokeilivat erilaisia asioita, kotiviinitonkka alkoi pulputtaa siinä 80-luvun puolella. Kaikki eksoottiset hedelmät maisteltiin (nehän hävisivät sitten 90-luvun laman myötä kaupoista). Äidillä oli se mestarikokki tms ruokaohjekorttisarja, ja siellähän oli kaikenlaisia eksoottisempiakin ruokalajeja. Niitä joskus tehtiin. Mutta lasagnea meillä ei syöty, koska siihen laitettiin valkosipulia, josta isäni ööö.... ei tykännyt. Se oli kissanruokaa. Koska Karvinen söi sitä ;-D
Kauppojen ruokavalikoima oli aika kapea, muistan, kun Valintatalo tuli, ja siellä oli kaikenlaisia säilykkeitä, mm. herkkusienipurkkeja ja katkarapuja niissä kapeissa lasipurkeissa.
Meillä siis kyllä tunnettiin eksoottiset ja kalliitkin ruoka-aineet, mutta niitä ei käytetty jokapäiväisessä ruuanlaitossa. Lapin lomareissulla oli omat eväät mukana, mutta sitten ostettiin se yksi pieni kimpale kultaa. Tai siis kuivattua poroa, ja sitä nautiskeltiin hartaasti. Sitten isälle tuli Lapista työkaveri ja hänen kauttaan tilattiin puolikkaita poroja...
Äitini ei ole mikään mestarikokki, hänen äitinsä oli vielä kehnompi ruuanlaittaja. Mutta leipää ja pullaa äitini osaa tehdä! Mummo leipoi makeita leivonnaisia, täytekakut oli mahtavia (ja ne oli niitä kermakakkuja, missä oli hilloa välissä ja karkkeja päällä).
Ruoka oli suhteessa kallista, ja kun pienituloisille kaikki muukin on kallista, niin kaikesta säästettiin. Mutta se tehtiin meillä iloisena, otettiin haasteena, että miten voisi jonkun tehdä itse tai hankkia edullisesti. Kun tultiin kotiin, niin kilometri ennen kotia alkoi iso alamäki. Isä laski sen aina alas moottori sammutettuna ja testattiin, kuinka pitkälle pääsi (vaihde vapaalla) ennenkuin piti se moottori käynnistää - aika usein päästiin suoraan autotallin eteen!
Nyt kun mietin, niin ehkä se mustaherukanlehtitee oli sitä äärimmäistä köyhäilyä. Sitten taas meille ostettiin kylän eka videonauhuri ja tietokonekin minulle myöhemmin. Luulen, että jos silloin 70-80-luvuilla olisi ollut internet käytössä, niin isäni olisi kyllä ollut aivan täpinöissään kaikesta tiedosta.
Se köyhäily ja itse tekeminen ei siis ollut mitään pakko-oireista, vaan hauskaa ja mielenkiintoista - ehkä vanhemmille se ei aina ollut sitä, mutta meille lapsille se näyttäytyi sellaisena.
Olen usein miettinyt, miten johonkin tekniseen laitteeseen oli varaa vaikka muuhun ei. Ostettiin uusi tv, kun tuli talvikisat. Silti uudet keittiön verhot oli humpuukia.
Ei epäilystäkään, kuka määritti perheen rahankäytön.Jep!! Isän mielestä vaatteet, kengät, kosmetiikka ja kaikki tytöille tärkeä oli ihan humpuukia. Vaikka vanhemmilla oli yhteinen tili ja yhteiset rahat, niin välillä äiti säästi isän selän takana rahaa että sain bootsit tai levikset, tai jotain muuta mikä oli siihen aikaan tärkeää ja isän mielestä ihan joutavaa rahantuhlausta.
itse puhkesin itkuun , tai iltismäisesti ROMAHDIN JA MURRUIN, kun faija ilmoitti että saan hänen veronpalautuksistaan ekat levikseni ja vielä 501! muistan kuinka micmacissa niitä kävin katsomassa ja sovittamassa. ja lopulta sain ostettua. ne maksoin ihan Törkeen paljon eli jotain 359 markkaa. niitä pidettiin sitten seuraavat 10 vuotta. :) polvet niistä aukesivat sopivasti grungeaikaan ja eikun flanellipaita päälle ja rock on
Elin nousukasmaisessa kunnassa, mutta tuo farkkuvillitys onnistui ohittamaan sen. Enemmän kilpailtiin college-paitamuodilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Monta tuntia kestävät ostosreissut Prismaan joka kuukausi. Kerralla pyrittiin ostamaan kaikki mahdollinen, jotta välissä ei tarvinnut käydä kaupassa. Säästyi kallista bensaa, pikkuisen lähikaupan kalliimmat hinnat ja myös heräteostokset.
Meillä ostettiin kenkiä ja vaatteita alekorista johon päätyivät sellaiset virheelliset tuotteet virhe (esim. väriläiskä tms.) Selityksenä meille lapsille oli että kun on jo joku viiru tai läiskä valmiiksi niin sitten ei harmita kun ne likaantuvat tai kuluvat käytössä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kysyn uudelleen, jos joku muistaisi asian.
Eikö kaupoissa ollut juuri muuta kuin niitä talouskyljyksiä ja perunoita, kun niitä on kaikkien 70-80-luvulla syntyneiden perheissä syöty? Eikö äidit osanneet tehdä yhtään eksoottisempia ruokia, vai eikö niistä edes tiedetty? Oliko ruoka kallista sellaisen perustuloisen ihmisen budjetilla? (Eli tehdastyöläiset, metsurit, autonasentajat, kaupantädit).
Muistan esim. että itse söin ensimmäisen kerran lasagnea vasta yläasteella, eikä äiti ollut sellaisesta ruoasta kuullutkaan. Joskus harvoin teki spagettia ja jauhelihakastiketta, mutta ei usein, koska isän mielestä spagetti ei ollut oikeaa ruokaa, vain peruna ja liha olivat sitä.
Itse kasvoin pienessä kylässä, eikä siellä kyläkaupassa mitään mittavia valikoimia ollut. En yhtään muista millaista oli isommissa kaupoissa lähikaupungissa. Markkahinnoista en muista muuta kuin Dajm-tuutin, joka taisi olla kymmenen markan tuntumassa ja siis tosi kallis. Ei sitä koskaan saanut.
Kaupoissa oli 80-luvulla paljonkin kaikkea, mutta a) isät olivat nirsoja ja ruoka tehtiin usein heidän mielensä mukaan. Valmiiseen ruokaan suhtauduttiin epäillen, vaikkei se ollut uusi keksintö. b) usein myytiin raaka-aineita, ei valmiita tai puolivalmisteita, ja työssä käyvillä ihmisillä oli aikaa kokata paremmin vain viikonloppuisin c) suurten ikäluokkien naiset olivat köyhistä lähtökohdista. Monilla oli kyllä taitava äiti, joka oli oppinut nuorena kotiapulaisena gastronomiset taidot, mutta niitä ei välitetty eteenpäin. Kateus tytärtä kohtaan, köyhyys, kyvyttömyys siirtää opittua eteenpäin, maailman muuttuminen. Oli myös edistystä, kun naista ei sidottu hellaan. d) oikea tai kuviteltu säästö.
Meillä oli ihan oikeasti rahapulan takia yksinkertaisia ruokia. Isäni oli todellakin sota-ajan jälkeen syntynyt lapsi, ja hänen lapsuudessaan nähtiin nälkää, ei enää siihen kuoltu, mutta tiukkaa oli. Esimerkiksi perunoista leikattiin idut erikseen siemenperunoiksi ja loppuperuna syötiin... Ja kylässä oli köyhempiäkin perheitä.
Mutta vanhempani kyllä innokkaasti kokeilivat erilaisia asioita, kotiviinitonkka alkoi pulputtaa siinä 80-luvun puolella. Kaikki eksoottiset hedelmät maisteltiin (nehän hävisivät sitten 90-luvun laman myötä kaupoista). Äidillä oli se mestarikokki tms ruokaohjekorttisarja, ja siellähän oli kaikenlaisia eksoottisempiakin ruokalajeja. Niitä joskus tehtiin. Mutta lasagnea meillä ei syöty, koska siihen laitettiin valkosipulia, josta isäni ööö.... ei tykännyt. Se oli kissanruokaa. Koska Karvinen söi sitä ;-D
Kauppojen ruokavalikoima oli aika kapea, muistan, kun Valintatalo tuli, ja siellä oli kaikenlaisia säilykkeitä, mm. herkkusienipurkkeja ja katkarapuja niissä kapeissa lasipurkeissa.
Meillä siis kyllä tunnettiin eksoottiset ja kalliitkin ruoka-aineet, mutta niitä ei käytetty jokapäiväisessä ruuanlaitossa. Lapin lomareissulla oli omat eväät mukana, mutta sitten ostettiin se yksi pieni kimpale kultaa. Tai siis kuivattua poroa, ja sitä nautiskeltiin hartaasti. Sitten isälle tuli Lapista työkaveri ja hänen kauttaan tilattiin puolikkaita poroja...
Äitini ei ole mikään mestarikokki, hänen äitinsä oli vielä kehnompi ruuanlaittaja. Mutta leipää ja pullaa äitini osaa tehdä! Mummo leipoi makeita leivonnaisia, täytekakut oli mahtavia (ja ne oli niitä kermakakkuja, missä oli hilloa välissä ja karkkeja päällä).
Ruoka oli suhteessa kallista, ja kun pienituloisille kaikki muukin on kallista, niin kaikesta säästettiin. Mutta se tehtiin meillä iloisena, otettiin haasteena, että miten voisi jonkun tehdä itse tai hankkia edullisesti. Kun tultiin kotiin, niin kilometri ennen kotia alkoi iso alamäki. Isä laski sen aina alas moottori sammutettuna ja testattiin, kuinka pitkälle pääsi (vaihde vapaalla) ennenkuin piti se moottori käynnistää - aika usein päästiin suoraan autotallin eteen!
Nyt kun mietin, niin ehkä se mustaherukanlehtitee oli sitä äärimmäistä köyhäilyä. Sitten taas meille ostettiin kylän eka videonauhuri ja tietokonekin minulle myöhemmin. Luulen, että jos silloin 70-80-luvuilla olisi ollut internet käytössä, niin isäni olisi kyllä ollut aivan täpinöissään kaikesta tiedosta.
Se köyhäily ja itse tekeminen ei siis ollut mitään pakko-oireista, vaan hauskaa ja mielenkiintoista - ehkä vanhemmille se ei aina ollut sitä, mutta meille lapsille se näyttäytyi sellaisena.
Olen usein miettinyt, miten johonkin tekniseen laitteeseen oli varaa vaikka muuhun ei. Ostettiin uusi tv, kun tuli talvikisat. Silti uudet keittiön verhot oli humpuukia.
Ei epäilystäkään, kuka määritti perheen rahankäytön.
Ei mennyt nyt nappiin. Äiti sai ensin ompelukoneen, pakastimen, tiskikoneen ja kasvihuoneen, ja sitten meille yhteiseksi ostettiin videot. Telkka oli mustavalkoinen paljon kauemmin. Se tietokone ostettiin minulle, tytölle. Noihin oli rahaa, koska niihin säästettiin ihan tarkoituksella. Olisi me varmaan voitu syödä grillattuja broilereita ja ranskanleipää joka päivä välillä ja käydä ruotsinlaivalla, mutta mieluummin vanhemmat panostivat kiinteisiin asioihin. Äiti sai myös olohuoneen seinään valokuvatapetin, kun ne oli muotia 80-luvulla, sellainen oranssi-musta auringonlasku.
Vierailija kirjoitti:
Meillä keiteltiin leipäkeittoa kaupasta ilmaiseksi saaduista leivistä yhteen aikaan. Paistettuja perunoita oli ruokana usein Ei maalla ruoka loppunut, kun oma perunamaa, metsät täynnä marjoja ja navetassa lehmiä. Jossakin vaiheessa 70-luvun alkua kuitenkin vanhemmillani oli tosi tiukkaa. Asiat korjaantuivat vuosikymmenen loppuun mennessä. Vanhemmat myivät metsää ja laajensivat tilaa.
Oli öljykriisi, maaltapako, inflaatio ja 1974 oli kuulemma huonot ilmatkin. Talvet syksyksi muuttuneet on, laulettiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meillä keiteltiin leipäkeittoa kaupasta ilmaiseksi saaduista leivistä yhteen aikaan. Paistettuja perunoita oli ruokana usein Ei maalla ruoka loppunut, kun oma perunamaa, metsät täynnä marjoja ja navetassa lehmiä. Jossakin vaiheessa 70-luvun alkua kuitenkin vanhemmillani oli tosi tiukkaa. Asiat korjaantuivat vuosikymmenen loppuun mennessä. Vanhemmat myivät metsää ja laajensivat tilaa.
Meillä aina kuivahtamaan päässeet leivänkannikat kerättiin talteen ja sitten niistä keitettiin leipäressua, joka siis oli eräänlaista leipäkeittoa. Siihen aikaan ei ollut ruispaloja vaan kaikki leivät olivat happamia, ja sitä ne olivat keitettynäkin. En oikein pitänyt siitä ruuasta, mutta ei sitä kyllä kovin usein ollutkaan.
Viipailoituakin leipää kyllä oli kaupoissa ja muutenkin sellaista vuokaleipää, joka ei ollut niin hapanta. Sellaista oli joskus harvoin koulussa, yleensä siellä kyllä oli armeijan tapaan näkkileipää. Minä en oikein pitänyt näkkileivästä, joten ne oli makeita päiviä, kun oli muuta leipää.
Kotona oli aina sitä hyvin hapanta kokonaista leipää, josta piti aina leikata siivut pöytään pantavaksi. Sitten kun 1980-luvun lopulla tuli, meillekin asti, ruispalat, niin meidänkin väki ihastui niihin niin, että sen jälkeen niitä oli aina tarjolla, joskin osalle syöjiä piti edelleen olla sitä hapanta perinteistä. Itse syön vieläkin ruispaloja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kysyn uudelleen, jos joku muistaisi asian.
Eikö kaupoissa ollut juuri muuta kuin niitä talouskyljyksiä ja perunoita, kun niitä on kaikkien 70-80-luvulla syntyneiden perheissä syöty? Eikö äidit osanneet tehdä yhtään eksoottisempia ruokia, vai eikö niistä edes tiedetty? Oliko ruoka kallista sellaisen perustuloisen ihmisen budjetilla? (Eli tehdastyöläiset, metsurit, autonasentajat, kaupantädit).
Muistan esim. että itse söin ensimmäisen kerran lasagnea vasta yläasteella, eikä äiti ollut sellaisesta ruoasta kuullutkaan. Joskus harvoin teki spagettia ja jauhelihakastiketta, mutta ei usein, koska isän mielestä spagetti ei ollut oikeaa ruokaa, vain peruna ja liha olivat sitä.
Itse kasvoin pienessä kylässä, eikä siellä kyläkaupassa mitään mittavia valikoimia ollut. En yhtään muista millaista oli isommissa kaupoissa lähikaupungissa. Markkahinnoista en muista muuta kuin Dajm-tuutin, joka taisi olla kymmenen markan tuntumassa ja siis tosi kallis. Ei sitä koskaan saanut.
Kaupoissa oli 80-luvulla paljonkin kaikkea, mutta a) isät olivat nirsoja ja ruoka tehtiin usein heidän mielensä mukaan. Valmiiseen ruokaan suhtauduttiin epäillen, vaikkei se ollut uusi keksintö. b) usein myytiin raaka-aineita, ei valmiita tai puolivalmisteita, ja työssä käyvillä ihmisillä oli aikaa kokata paremmin vain viikonloppuisin c) suurten ikäluokkien naiset olivat köyhistä lähtökohdista. Monilla oli kyllä taitava äiti, joka oli oppinut nuorena kotiapulaisena gastronomiset taidot, mutta niitä ei välitetty eteenpäin. Kateus tytärtä kohtaan, köyhyys, kyvyttömyys siirtää opittua eteenpäin, maailman muuttuminen. Oli myös edistystä, kun naista ei sidottu hellaan. d) oikea tai kuviteltu säästö.
Meillä oli ihan oikeasti rahapulan takia yksinkertaisia ruokia. Isäni oli todellakin sota-ajan jälkeen syntynyt lapsi, ja hänen lapsuudessaan nähtiin nälkää, ei enää siihen kuoltu, mutta tiukkaa oli. Esimerkiksi perunoista leikattiin idut erikseen siemenperunoiksi ja loppuperuna syötiin... Ja kylässä oli köyhempiäkin perheitä.
Mutta vanhempani kyllä innokkaasti kokeilivat erilaisia asioita, kotiviinitonkka alkoi pulputtaa siinä 80-luvun puolella. Kaikki eksoottiset hedelmät maisteltiin (nehän hävisivät sitten 90-luvun laman myötä kaupoista). Äidillä oli se mestarikokki tms ruokaohjekorttisarja, ja siellähän oli kaikenlaisia eksoottisempiakin ruokalajeja. Niitä joskus tehtiin. Mutta lasagnea meillä ei syöty, koska siihen laitettiin valkosipulia, josta isäni ööö.... ei tykännyt. Se oli kissanruokaa. Koska Karvinen söi sitä ;-D
Kauppojen ruokavalikoima oli aika kapea, muistan, kun Valintatalo tuli, ja siellä oli kaikenlaisia säilykkeitä, mm. herkkusienipurkkeja ja katkarapuja niissä kapeissa lasipurkeissa.
Meillä siis kyllä tunnettiin eksoottiset ja kalliitkin ruoka-aineet, mutta niitä ei käytetty jokapäiväisessä ruuanlaitossa. Lapin lomareissulla oli omat eväät mukana, mutta sitten ostettiin se yksi pieni kimpale kultaa. Tai siis kuivattua poroa, ja sitä nautiskeltiin hartaasti. Sitten isälle tuli Lapista työkaveri ja hänen kauttaan tilattiin puolikkaita poroja...
Äitini ei ole mikään mestarikokki, hänen äitinsä oli vielä kehnompi ruuanlaittaja. Mutta leipää ja pullaa äitini osaa tehdä! Mummo leipoi makeita leivonnaisia, täytekakut oli mahtavia (ja ne oli niitä kermakakkuja, missä oli hilloa välissä ja karkkeja päällä).
Ruoka oli suhteessa kallista, ja kun pienituloisille kaikki muukin on kallista, niin kaikesta säästettiin. Mutta se tehtiin meillä iloisena, otettiin haasteena, että miten voisi jonkun tehdä itse tai hankkia edullisesti. Kun tultiin kotiin, niin kilometri ennen kotia alkoi iso alamäki. Isä laski sen aina alas moottori sammutettuna ja testattiin, kuinka pitkälle pääsi (vaihde vapaalla) ennenkuin piti se moottori käynnistää - aika usein päästiin suoraan autotallin eteen!
Nyt kun mietin, niin ehkä se mustaherukanlehtitee oli sitä äärimmäistä köyhäilyä. Sitten taas meille ostettiin kylän eka videonauhuri ja tietokonekin minulle myöhemmin. Luulen, että jos silloin 70-80-luvuilla olisi ollut internet käytössä, niin isäni olisi kyllä ollut aivan täpinöissään kaikesta tiedosta.
Se köyhäily ja itse tekeminen ei siis ollut mitään pakko-oireista, vaan hauskaa ja mielenkiintoista - ehkä vanhemmille se ei aina ollut sitä, mutta meille lapsille se näyttäytyi sellaisena.
Olen usein miettinyt, miten johonkin tekniseen laitteeseen oli varaa vaikka muuhun ei. Ostettiin uusi tv, kun tuli talvikisat. Silti uudet keittiön verhot oli humpuukia.
Ei epäilystäkään, kuka määritti perheen rahankäytön.Ei mennyt nyt nappiin. Äiti sai ensin ompelukoneen, pakastimen, tiskikoneen ja kasvihuoneen, ja sitten meille yhteiseksi ostettiin videot. Telkka oli mustavalkoinen paljon kauemmin. Se tietokone ostettiin minulle, tytölle. Noihin oli rahaa, koska niihin säästettiin ihan tarkoituksella. Olisi me varmaan voitu syödä grillattuja broilereita ja ranskanleipää joka päivä välillä ja käydä ruotsinlaivalla, mutta mieluummin vanhemmat panostivat kiinteisiin asioihin. Äiti sai myös olohuoneen seinään valokuvatapetin, kun ne oli muotia 80-luvulla, sellainen oranssi-musta auringonlasku.
Mitä sitten, oli tasa-arvon ja naisvallan perheitä paljonkin. Mutta usein penni venyi ja sen katkaisi juurikin isän uusi auto tai tv.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kysyn uudelleen, jos joku muistaisi asian.
Eikö kaupoissa ollut juuri muuta kuin niitä talouskyljyksiä ja perunoita, kun niitä on kaikkien 70-80-luvulla syntyneiden perheissä syöty? Eikö äidit osanneet tehdä yhtään eksoottisempia ruokia, vai eikö niistä edes tiedetty? Oliko ruoka kallista sellaisen perustuloisen ihmisen budjetilla? (Eli tehdastyöläiset, metsurit, autonasentajat, kaupantädit).
Muistan esim. että itse söin ensimmäisen kerran lasagnea vasta yläasteella, eikä äiti ollut sellaisesta ruoasta kuullutkaan. Joskus harvoin teki spagettia ja jauhelihakastiketta, mutta ei usein, koska isän mielestä spagetti ei ollut oikeaa ruokaa, vain peruna ja liha olivat sitä.
Itse kasvoin pienessä kylässä, eikä siellä kyläkaupassa mitään mittavia valikoimia ollut. En yhtään muista millaista oli isommissa kaupoissa lähikaupungissa. Markkahinnoista en muista muuta kuin Dajm-tuutin, joka taisi olla kymmenen markan tuntumassa ja siis tosi kallis. Ei sitä koskaan saanut.
Kaupoissa oli 80-luvulla paljonkin kaikkea, mutta a) isät olivat nirsoja ja ruoka tehtiin usein heidän mielensä mukaan. Valmiiseen ruokaan suhtauduttiin epäillen, vaikkei se ollut uusi keksintö. b) usein myytiin raaka-aineita, ei valmiita tai puolivalmisteita, ja työssä käyvillä ihmisillä oli aikaa kokata paremmin vain viikonloppuisin c) suurten ikäluokkien naiset olivat köyhistä lähtökohdista. Monilla oli kyllä taitava äiti, joka oli oppinut nuorena kotiapulaisena gastronomiset taidot, mutta niitä ei välitetty eteenpäin. Kateus tytärtä kohtaan, köyhyys, kyvyttömyys siirtää opittua eteenpäin, maailman muuttuminen. Oli myös edistystä, kun naista ei sidottu hellaan. d) oikea tai kuviteltu säästö.
Meillä oli ihan oikeasti rahapulan takia yksinkertaisia ruokia. Isäni oli todellakin sota-ajan jälkeen syntynyt lapsi, ja hänen lapsuudessaan nähtiin nälkää, ei enää siihen kuoltu, mutta tiukkaa oli. Esimerkiksi perunoista leikattiin idut erikseen siemenperunoiksi ja loppuperuna syötiin... Ja kylässä oli köyhempiäkin perheitä.
Mutta vanhempani kyllä innokkaasti kokeilivat erilaisia asioita, kotiviinitonkka alkoi pulputtaa siinä 80-luvun puolella. Kaikki eksoottiset hedelmät maisteltiin (nehän hävisivät sitten 90-luvun laman myötä kaupoista). Äidillä oli se mestarikokki tms ruokaohjekorttisarja, ja siellähän oli kaikenlaisia eksoottisempiakin ruokalajeja. Niitä joskus tehtiin. Mutta lasagnea meillä ei syöty, koska siihen laitettiin valkosipulia, josta isäni ööö.... ei tykännyt. Se oli kissanruokaa. Koska Karvinen söi sitä ;-D
Kauppojen ruokavalikoima oli aika kapea, muistan, kun Valintatalo tuli, ja siellä oli kaikenlaisia säilykkeitä, mm. herkkusienipurkkeja ja katkarapuja niissä kapeissa lasipurkeissa.
Meillä siis kyllä tunnettiin eksoottiset ja kalliitkin ruoka-aineet, mutta niitä ei käytetty jokapäiväisessä ruuanlaitossa. Lapin lomareissulla oli omat eväät mukana, mutta sitten ostettiin se yksi pieni kimpale kultaa. Tai siis kuivattua poroa, ja sitä nautiskeltiin hartaasti. Sitten isälle tuli Lapista työkaveri ja hänen kauttaan tilattiin puolikkaita poroja...
Äitini ei ole mikään mestarikokki, hänen äitinsä oli vielä kehnompi ruuanlaittaja. Mutta leipää ja pullaa äitini osaa tehdä! Mummo leipoi makeita leivonnaisia, täytekakut oli mahtavia (ja ne oli niitä kermakakkuja, missä oli hilloa välissä ja karkkeja päällä).
Ruoka oli suhteessa kallista, ja kun pienituloisille kaikki muukin on kallista, niin kaikesta säästettiin. Mutta se tehtiin meillä iloisena, otettiin haasteena, että miten voisi jonkun tehdä itse tai hankkia edullisesti. Kun tultiin kotiin, niin kilometri ennen kotia alkoi iso alamäki. Isä laski sen aina alas moottori sammutettuna ja testattiin, kuinka pitkälle pääsi (vaihde vapaalla) ennenkuin piti se moottori käynnistää - aika usein päästiin suoraan autotallin eteen!
Nyt kun mietin, niin ehkä se mustaherukanlehtitee oli sitä äärimmäistä köyhäilyä. Sitten taas meille ostettiin kylän eka videonauhuri ja tietokonekin minulle myöhemmin. Luulen, että jos silloin 70-80-luvuilla olisi ollut internet käytössä, niin isäni olisi kyllä ollut aivan täpinöissään kaikesta tiedosta.
Se köyhäily ja itse tekeminen ei siis ollut mitään pakko-oireista, vaan hauskaa ja mielenkiintoista - ehkä vanhemmille se ei aina ollut sitä, mutta meille lapsille se näyttäytyi sellaisena.
Olen usein miettinyt, miten johonkin tekniseen laitteeseen oli varaa vaikka muuhun ei. Ostettiin uusi tv, kun tuli talvikisat. Silti uudet keittiön verhot oli humpuukia.
Ei epäilystäkään, kuka määritti perheen rahankäytön.Jep!! Isän mielestä vaatteet, kengät, kosmetiikka ja kaikki tytöille tärkeä oli ihan humpuukia. Vaikka vanhemmilla oli yhteinen tili ja yhteiset rahat, niin välillä äiti säästi isän selän takana rahaa että sain bootsit tai levikset, tai jotain muuta mikä oli siihen aikaan tärkeää ja isän mielestä ihan joutavaa rahantuhlausta.
itse puhkesin itkuun , tai iltismäisesti ROMAHDIN JA MURRUIN, kun faija ilmoitti että saan hänen veronpalautuksistaan ekat levikseni ja vielä 501! muistan kuinka micmacissa niitä kävin katsomassa ja sovittamassa. ja lopulta sain ostettua. ne maksoin ihan Törkeen paljon eli jotain 359 markkaa. niitä pidettiin sitten seuraavat 10 vuotta. :) polvet niistä aukesivat sopivasti grungeaikaan ja eikun flanellipaita päälle ja rock on
Elin nousukasmaisessa kunnassa, mutta tuo farkkuvillitys onnistui ohittamaan sen. Enemmän kilpailtiin college-paitamuodilla.
joo, tunnistan tuon collegepaita trendin. itse hävisin sen kai ihan kuusnolla, koska en saanut uusia vaatteita juuri kioskaan. paitsi kerran pääsin pätemään, kun Saksan sukulaiset toivat uuden hienon collegen tuliaisena, mutta se oli kokoa xl! ja itse olin m-kokoinen. no grungen ja hiphopin hengessä mikään ylisuuri ja kulahtanut ei ollu huonoa päinvastoin.
Talvella meillä oli omakotitalossa aina aika matala sisälämpötila tyyliin 16-17 astetta, ja käsky ettei pattereiden säätöihin saanut koskea. Kuulemma viileä sisäilma oli terveellisempää, mutta kysymys taisi olla kyllä lämmitysöljyn hinnasta.
Olimme vähävaraisia, oikeastaan köyhiä. Vaatteita eikä mitään "ylimääräistä" ostettu kuin tosi tarpeeseen. Kuusihenkinen perheemme asui aina hyvin pienissä vuokra-asunnoissa, joissa ei mukavuuksia ollut kuin ihan viimeisinä vuosina kun vielä asuin kotona. Omasta huoneesta, tai edes siskon kanssa jaetusta, ei voinut haaveilla. Omakotitalo rakennettiin lopulta arava-lainan turvin, kun vanhimmat lapset jo muuttivat omilleen. Ja parin vuoden jälkeen loputkin. Siellä vanhemmat sitten kaksistaan asuivat tilavassa uudessa talossa.
Nailonsukkien korjauttaminen, jotkut hallitsivat silmukoimiskojeen tms käytön.
Vierailija kirjoitti:
Miehet tosiaan määräsi mihin rahat käytetään ja millaista ruokaa syödään. Muistan kun meille tuli käymään äidin ystävätär, joka pillahti itkuun kertoessaan, että ei ollut saanut ostaa itselleen uusia sloggeja, vaikka mies tuhlasi omiin suksiinsa samalla reissulla monta sataa markkaa. Lapsena ihmettelin mielessäni, että eihän alushousut maksa läheskään niin paljon kuin sukset, ja kysyin äidiltä myöhemmin että miksi ”Maija” ei vain ostanut niitä alkkareitaan. Minusta oli kummallista että ”Maijalla” oli niin paha mieli että itki sen vuoksi, ja kuitenkin antoi miehensä päättää asiasta.
Meilläkin aina kun pyysi äidiltä jotain, niin vastaus oli että kysytään ensin isältä. Äitikin kävi töissä ja tienasi melkein saman verran kuin isä, mutta isältä piti kysyä saako lapselle ostaa jotkut kengät tai vaikka luistimet. Varmaan sen vuoksi en siedä yhtään jos oma mieheni ihmettelee jotain ostostani. Itse olen rahani ansainnut ja päätän mihin ne käytän.
Elämä ei ollut yhtään niin modernia kuin sen kuviteltiin olevan. Olen aina tiennyt sen, mutta tämä ketju todistaa sen jälleen kerran.
Muistan kun naiset osasivat tehdä kaikenlaista, mutta siihen suhtauduttiin melkein vihamielisesti. Kauheaa akkavaltaa, vanhanaikaista, köyhyyttä. Miesten perinnetaidot taas oli harrastuksia, voimaa vaativia perustaitoja ja siksi ok.
Piti ostaa kaupasta ja kuluttaa. Ja pian oli taas muotia tehdä itse, ettei taidot unohdu.
Mun ekat levikset oli kans 501 ja ne ostettiin kakkoslaatuisina, kun maksoivat vain parisataa markkaa verrattuna niihin lähes 400 markan ykköslaatuisiin. Ne oli vaaleat ja sivusaumassa kulki viiva värivirheenä. Levikset ne oli silti :D Isä oli pitkään nyreissään ja vihainen äidille, joka tuhlasi sellaisen määrän rahaa johonkin housuihin, mitkä ei edes mahdu kauaa kasvuikäiselle. Itse osti rumia farkkuja mitkä maksoi 30-40 mk. Hassua miten siihen aikaan joku 35-40-vuotias mies kulki ihan kamalassa vaatteissa, eikä piitannut siitä miltä näytti. Isäkin oli aika nuori ja pukeutui kuin vanha ukko.