Lue keskustelun säännöt.
Resilienssi - oletko resilientti ja miten se ilmenee?
Toivutko vaikeista kokemuksista?
Ylen aamu-tv:ssä haastateltavana psykologi Soili Poijula, aiheena myös viime aikojen sek s rikokset.
Kommentit (298)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun näin käsitteen ensimmäistä kertaa vuosia sitten, tajusin sen kuvaavan minua hyvin. Olen kasvanut turvattomassa moniongelmaisessa perheessä ja minulla on lastensuojelutausta vanhempieni vuoksi, mutta minusta on tullut aivan normaali yhteiskunnan jäsen, enkä koe traumatisoituneeni juurikaan. Sisarukseni sen sijaan eivät oikein ole päässeet elämässä eteenpäin, ja tuntuu, että he tarvitsisivat ammattiapua lapsuuden tapahtumista yli pääsemiseksi.
Huomaan resilienssin myös siinä, että myöhemmin elämässä kohtaamani vastoinkäymiset eivät juuri ole vaikuttaneet minuun. Minulla on ollut vaikeita parisuhdekokemuksia ja kuormittava eroprosessi niin kuin monella muullakin, mutta kun vertaan toipumistani ystävieni ja kollegoideni vastaaviin prosesseihin, näkisin selvinneeni keskimääräistä paremmin. Jotkut puhuvat katkerana eksistään vielä kymmenen vuotta eron jälkeen, minulla toipuminen kesti puolisen vuotta, enkä ole sen jälkeen oikein edes ajatellut asiaa.
Luotan täysin kykyyni selvitä vastoinkäymisistä. Koen harvoin ahdistusta, riittämättömyyden tunnetta tai tarvetta syytellä kokemuksiani vastoinkäymisistäni. Menneet kokemukset nousevat mieleeni harvoin. Jos minulta kysytään tai jokin kokemus tulee luontevasti puheeksi, puhun kyllä avoimesti, mutta en omasta puolestani tunne tarvetta prosessoida menneitä tapahtumia sen jälkeen, kun ne on saatu päätökseen.
Minkä asioide koet vahvistaneen sinua elämäsi aikana? Mikä kaikki on ollut hyvin? Mistä olet saanut voimavaroja?
Näkisin, että kyse on omista sisäisistä voimavaroistani ja myös persoonasta. Olen luonteeltani sitkeä ja optimistinen. Ponnistelemalla olen myös saavuttanut asioita, joita olen tavoitellut. Olen saanut kaikki koulutuspaikat (lukio ja yliopisto) ja lähes kaikki työt, joihin olen hakenut. Opiskelu- ja työelämässä olen pärjännyt hyvin ja saanut paljon tunnustusta ja onnistumisen kokemuksia. Koen, että voin tehdä uraani koskevia valintoja itsenäisesti ja että minulle on paljon mahdollisuuksia avoinna. Työni on merkittävä osa identiteettiäni.
Minulla on hyviä ihmissuhteita. Välit sisaruksiini ovat läheiset, vaikka kannankin huolta heidän pärjäämisestään, ja on myös muita sukulaisia, joiden koen tukeneen minua. Vanhempien kanssa en ole väleissä. Minulla on pitkiä ja syviä ystävyyssuhteita, hyvä parisuhde ja miellyttävä työilmapiiri. Osasta kollegoitakin on tullut vuosien varrella läheisiä.
Koska vanhemmiltani ei ole tullut painostusta mihinkään suuntaan, olen voinut tehdä elämässäni sellaisia valintoja kuin itse haluan. Olen muuttanut jo vuosia sitten kaupunkiin, jossa haluan asua välimatkasta sukulaisiin huolimatta. Minulla ei myöskään ole lapsia, enkä sellaisia haluakaan. Tähän voi vaikuttaa se, ettei minulla ole omakohtaisia kokemuksia onnellisesta lapsiperhe-elämästä. Elämäni on kuitenkin hyvin merkityksellistä ja tunnen itseni onnelliseksi.
Kuulostat todelliselta selviytyjältä! Ajattelen, että jotkut ihmiset vaan syntyvät "selviytymään" ja pärjäävät vaikeissakin olosuhteissa/niistä huolimatta. Tämä lienee evoluution ja ihmiskunnan säilymisen kannalta olennainen ominaisuus.
Ei ole tarkoitus vähätellä kyseisen kirjoittajan tekemää työtä, mutta onhan se selvää, että poikkeuksellisen lahjakkaiden ihmisten on helpompi menestyä kuin kyvyiltään selvästi alle keskitason olevien.
Niin, onko se sitten älykkyyttä vai mitä että selviytyy.. voihan se olla myös eräänlainen ominaisuus reagoinnissa tunteiden suhteen. Toisten maailma ei järky niin pahasti traumojen kanssa ja toiset taas joutuvat kamppailemaan enemmän psyyäkseen pinnalla. Voi se olla myöskin älykkyyttä; kykyä etsiä oikeaa apua, tehdä oikeita valintoja tms. Mutta mielestäni myös yksilön herkkyydellä reagoida tunteisiin on merkitystä. Kaikilla ei vain onnistu asian "jättäminen taakse ja katse eteenpäin". Tai sanotaan, että trauma on niin kehossa että sen ohittaminen/sivuuttaminen on mahdotonta, ilman sen läpikäyntiä. Läpikäynnin suhteen on varmasti eroja; toisille riittää vähempi ja toiset tarvivat enemmän käsittelyä. Mielestäni myös trauman laatu vaikuttaa; varhaislapsuuden traumojen käsittely on vaikeampaa kuin esim. teinin tai aikuisen koetun trauman jolloin aivot ovat jo kehittyneemmät.
Nyt viittasin itse siihen, että kyseinen henkilö kertoo menestyneensä opinnoissa hyvin. Matemaattisesti lahjakkaille ihmisille on esimerkiksi paljon työpaikkoja tarjolla.
Tokikyseinen henkilö on varmasti myös älykäs :). Älykkyyttäkin on monenlaista. Ei pelkkä matemaattinen lahjakkuus riitä takaamaan menestystä työelämässä, vaikka sinällään paljon voi mahdollistaakin.
Olen "kyseinen henkilö". Lahjakas olen sekä matemaattisesti että kielellisesti. Pärjäsin kaikissa kouluaineissa joutumatta juuri näkemään vaivaa opintojen eteen. Minua kiinnostavat melkein kaikki maailman ilmiöt, ja etsin koko ajan uutta tietoa eri aiheista. Totta kai näistä ominaisuuksistani on ollut hyötyä työelämässä. Ymmärrän, miten kirjoitetaan hyvä työhakemus, kuinka esiinnytään edukseen työhaastattelussa ja sitten, kun työ on saatu, kuinka edetään vastuullisempiin ja kiinnostavampiin tehtäviin. En ole tällä elämänalueella kokenut oikeastaan ollenkaan pettymyksiä. Valmistuttuani sain kilpaillulta alalta ensimmäisen työn, jota hain.
Minullakin oli tuollainen sisarus. Hän sai huomattavassa määrin myönteistä huomiota perheessämme lahjakkuutensa takia. Epäilen, että se oli yksi syy siihen miksi hän on kokenut lapsuuden myönteisempänä kuin muut sisarukset, joita vertailtiin häneen.
Meillä oli kyllä oikeastaan päinvastoin. Vanhempien mielestä olin näsäviisas, ja koska heille sivistyksellä tai koulutuksella ei ole mitään arvoa, eivät he osoittaneet mitään kiinnostusta koulunkäyntiäni kohtaan. Tunsin itseni lapsena erilaiseksi ja ulkopuoliseksi perheessä niin kuin jo ensimmäisessä viestissäni kerroin. Sisarukseni, jotka ovat jatkaneet vanhempien moniongelmaista elämäntyyliä, ovat paljon läheisempiä vanhempiemme kanssa.
Ei voi kyllä käsittää tuollaista ajattelutapaa.
Tajusin senkin, että monessa perheessä oltaisiin minun kaltaisestani lapsesta kiitollisia, hyvin varhain. Vanhempieni elämänhallinta oli niin huonolla tolalla, etteivät he nähneet meillä lapsilla muuta polkua elämässä kuin siirtyä peruskoulusta toimeentulotuelle. He vastustivat toiveitani lukio-opinnoista, koska heidän mielestään se olisi ollut turhaa rahanmenoa. Tästä ei tarvinnut kuitenkaan koskaan lopulta taistella, sillä lastensuojelu puuttui asiaan ennen kuin menin lukioon. Muutin omilleni toiseen kaupunkiin lukion alussa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun näin käsitteen ensimmäistä kertaa vuosia sitten, tajusin sen kuvaavan minua hyvin. Olen kasvanut turvattomassa moniongelmaisessa perheessä ja minulla on lastensuojelutausta vanhempieni vuoksi, mutta minusta on tullut aivan normaali yhteiskunnan jäsen, enkä koe traumatisoituneeni juurikaan. Sisarukseni sen sijaan eivät oikein ole päässeet elämässä eteenpäin, ja tuntuu, että he tarvitsisivat ammattiapua lapsuuden tapahtumista yli pääsemiseksi.
Huomaan resilienssin myös siinä, että myöhemmin elämässä kohtaamani vastoinkäymiset eivät juuri ole vaikuttaneet minuun. Minulla on ollut vaikeita parisuhdekokemuksia ja kuormittava eroprosessi niin kuin monella muullakin, mutta kun vertaan toipumistani ystävieni ja kollegoideni vastaaviin prosesseihin, näkisin selvinneeni keskimääräistä paremmin. Jotkut puhuvat katkerana eksistään vielä kymmenen vuotta eron jälkeen, minulla toipuminen kesti puolisen vuotta, enkä ole sen jälkeen oikein edes ajatellut asiaa.
Luotan täysin kykyyni selvitä vastoinkäymisistä. Koen harvoin ahdistusta, riittämättömyyden tunnetta tai tarvetta syytellä kokemuksiani vastoinkäymisistäni. Menneet kokemukset nousevat mieleeni harvoin. Jos minulta kysytään tai jokin kokemus tulee luontevasti puheeksi, puhun kyllä avoimesti, mutta en omasta puolestani tunne tarvetta prosessoida menneitä tapahtumia sen jälkeen, kun ne on saatu päätökseen.
Minkä asioide koet vahvistaneen sinua elämäsi aikana? Mikä kaikki on ollut hyvin? Mistä olet saanut voimavaroja?
Näkisin, että kyse on omista sisäisistä voimavaroistani ja myös persoonasta. Olen luonteeltani sitkeä ja optimistinen. Ponnistelemalla olen myös saavuttanut asioita, joita olen tavoitellut. Olen saanut kaikki koulutuspaikat (lukio ja yliopisto) ja lähes kaikki työt, joihin olen hakenut. Opiskelu- ja työelämässä olen pärjännyt hyvin ja saanut paljon tunnustusta ja onnistumisen kokemuksia. Koen, että voin tehdä uraani koskevia valintoja itsenäisesti ja että minulle on paljon mahdollisuuksia avoinna. Työni on merkittävä osa identiteettiäni.
Minulla on hyviä ihmissuhteita. Välit sisaruksiini ovat läheiset, vaikka kannankin huolta heidän pärjäämisestään, ja on myös muita sukulaisia, joiden koen tukeneen minua. Vanhempien kanssa en ole väleissä. Minulla on pitkiä ja syviä ystävyyssuhteita, hyvä parisuhde ja miellyttävä työilmapiiri. Osasta kollegoitakin on tullut vuosien varrella läheisiä.
Koska vanhemmiltani ei ole tullut painostusta mihinkään suuntaan, olen voinut tehdä elämässäni sellaisia valintoja kuin itse haluan. Olen muuttanut jo vuosia sitten kaupunkiin, jossa haluan asua välimatkasta sukulaisiin huolimatta. Minulla ei myöskään ole lapsia, enkä sellaisia haluakaan. Tähän voi vaikuttaa se, ettei minulla ole omakohtaisia kokemuksia onnellisesta lapsiperhe-elämästä. Elämäni on kuitenkin hyvin merkityksellistä ja tunnen itseni onnelliseksi.
Kuulostat todelliselta selviytyjältä! Ajattelen, että jotkut ihmiset vaan syntyvät "selviytymään" ja pärjäävät vaikeissakin olosuhteissa/niistä huolimatta. Tämä lienee evoluution ja ihmiskunnan säilymisen kannalta olennainen ominaisuus.
? Nyt en ymmärrä. Miten voi olla todellinen selviytyjä, jos ei ole ollut mistä selvitä?
Kommenttini oli eräälle kirjoittajalle (joita täällä monia :) joka kertoo selviytyneensä useista lapsuuden/nuoruuden kaltoinkohteluista ja vaikeista kasvuoloista huolimatta. Mielestäni se on hienoa! Itsekin olen selviytyjä mutta en voi sanoa yltäneeni em kirjoittajan "tasolle" selviytymisessäni. Kohtuulliseen elämään kuitenkin.
Voiko tätä keinoa kehittää? Jos kyllä niin miten. Konkreettisia ohjeita, kiitos.
Vierailija kirjoitti:
Olen resilientti. Olen selvinnyt vaikeista asioista, pettämisistä, keskenmenosta, läheisten kuolemista, hirveän stressaavista vaikeista työvuosista ilman vammoja sieluun. Toisaalta minulla on kaikkea, terveet lapset, oma terveys ja hyvä mielenkiintoinen työ. Kestän hyvin stressiä ja kiirettä, jopa siinä määrin että ihmiset luulevat minun polttavan itseni loppuun. Antaa tulla vaan lisää!
Mainitsemasi asiat eivät ole stressiä aiheuttavia. Ne ovat asioita, joilla voit hehkutella olevasi niin vahva. Ihan tavallisia asioita, jotka kaikki kestävät tuosta vaan. Jos mitään tuon ihmeempää ei ole sattunut, on ihan turha moisilla arkipäiväisyyksillä itseään nostaa. Vammat sielussa ovat mielikuvitusta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen resilientti. Olen selvinnyt vaikeista asioista, pettämisistä, keskenmenosta, läheisten kuolemista, hirveän stressaavista vaikeista työvuosista ilman vammoja sieluun. Toisaalta minulla on kaikkea, terveet lapset, oma terveys ja hyvä mielenkiintoinen työ. Kestän hyvin stressiä ja kiirettä, jopa siinä määrin että ihmiset luulevat minun polttavan itseni loppuun. Antaa tulla vaan lisää!
Mainitsemasi asiat eivät ole stressiä aiheuttavia. Ne ovat asioita, joilla voit hehkutella olevasi niin vahva. Ihan tavallisia asioita, jotka kaikki kestävät tuosta vaan. Jos mitään tuon ihmeempää ei ole sattunut, on ihan turha moisilla arkipäiväisyyksillä itseään nostaa. Vammat sielussa ovat mielikuvitusta.
Hohhoijaa... trollaa paremmin!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulle on epäselvää tämän keskustelun perusteella, onko resilienssi sitä että säilyy työkykyisenä vastoinkäymisistä huolimatta vai onko se sitä että vihellellen ja laulellen jatkaa elämäänsä jos vaikka oma lapsi sairastuu kuolemanvakavasti vai sitä että parantuu masennuksesta vai sitä ettei ikinä sairastu masennukseen? Onko resilienssi tunteettomuutta, epäempaattisuutta?
Monet kertovat selvinneensä erosta, pettämisestä, työstressistä, vanhempien, lemmikin kuolemasta, seks.hyväksikäytöstä. Nämä kuitenkin ovat mielestäni ihan peruskuraa mitä meidän niskaan säännöllisin väliajoin tippuu ja kyllä minäkin niistä olen selvinnyt. Täällä ei ole mielestäni kenelläkään ollut ihan kunnon esimerkkiä oikeista tragedioista vaikkapa kun oma lapsi menehtyy tai joutuu tragediaan tai kun menettää ihan kaiken, perheen, kotinsa, kaiken.
Omalla kohdallani sanoisin että tosiaan tuo elämän perusturva on tärkeä että kestää vastoinkäymisiä. Lapset, perhe terveinä ja elossa, oma koti, rahatilanne vakaa, itsekin terve, turvaverkkoa, ystäviä. Mikäs siinä, olen itsekin turvaverkon ollessa vahva selvinnyt vaikeuksista. Mutta sitten tuli viiden vuoden vaihe jossa nämä kaikki vietiin, pala palalta. En jaksa kirjoittaa tähän koko stooria kun siitä tulisi niin pitkä että ei mahdu yhteen viestiin. Nyt olen sairastunut masennukseen, ahdistukseen, unettomuuteen ja ollut työkyvytön useita vuosia. Samalla olen kuitenkin ollut eri perheenjäsenien omaishoitaja ja käynyt myös oman vaikean sairauden leikkauksineen läpi. Ihan yksin. En ole saanut minkäänlaista fyysistä tai henkistä tai rahallista tukea mistään. Siksi kuitenkin koen olevani vahva, vaikka olenkin säilyttänyt herkkyyteni. Nyt kun toinen omaishoidettavani kuoli, eli tapahtui se mitä olen 5 vuotta pelännyt joka solullani, koen että alan parantua ahdistuksesta. Toinen omaishoidettavani onkin sitten oma vanhempi, joka tulee menehtymään muutaman vuoden sisällä, mutta uskon selviäväni sitä sillä vanhemman kuolema on ihan luonnollista ja olen sen ennenkin kokenut.
En ole katkera eikä anteeksi annolle näissä minun vaikeuksissani ole edes kohdetta. Olen hoitanut itseäni vuosia terapioissa, ryhmissä ja liikunnalla ja hankkiutumalla harrastusporukoihin, kehitän myös itseäni ahkerasti urallisissa taidoissa vaikka en niistä nyt rahaa sairaslomalla ole saanutkaan. Nyt minulla onkin alkamassa uusi elämänvaihe ja paluu työelämään ja voin mennä eteenpäin.
Ilmeisesti minulla ei ole resilienssiä kun olen sairastunut masennukseen. Mutta en koe olevani mieleltäni heikko, vaan kuten sanoin, vahva. En tunne ketään joka olisi mennyt näin totaaliyksin läpi tällaisista asioista.
Vierailija kirjoitti:
Minulle on epäselvää tämän keskustelun perusteella, onko resilienssi sitä että säilyy työkykyisenä vastoinkäymisistä huolimatta vai onko se sitä että vihellellen ja laulellen jatkaa elämäänsä jos vaikka oma lapsi sairastuu kuolemanvakavasti vai sitä että parantuu masennuksesta vai sitä ettei ikinä sairastu masennukseen? Onko resilienssi tunteettomuutta, epäempaattisuutta?
Monet kertovat selvinneensä erosta, pettämisestä, työstressistä, vanhempien, lemmikin kuolemasta, seks.hyväksikäytöstä. Nämä kuitenkin ovat mielestäni ihan peruskuraa mitä meidän niskaan säännöllisin väliajoin tippuu ja kyllä minäkin niistä olen selvinnyt. Täällä ei ole mielestäni kenelläkään ollut ihan kunnon esimerkkiä oikeista tragedioista vaikkapa kun oma lapsi menehtyy tai joutuu tragediaan tai kun menettää ihan kaiken, perheen, kotinsa, kaiken.
Omalla kohdallani sanoisin että tosiaan tuo elämän perusturva on tärkeä että kestää vastoinkäymisiä. Lapset, perhe terveinä ja elossa, oma koti, rahatilanne vakaa, itsekin terve, turvaverkkoa, ystäviä. Mikäs siinä, olen itsekin turvaverkon ollessa vahva selvinnyt vaikeuksista. Mutta sitten tuli viiden vuoden vaihe jossa nämä kaikki vietiin, pala palalta. En jaksa kirjoittaa tähän koko stooria kun siitä tulisi niin pitkä että ei mahdu yhteen viestiin. Nyt olen sairastunut masennukseen, ahdistukseen, unettomuuteen ja ollut työkyvytön useita vuosia. Samalla olen kuitenkin ollut eri perheenjäsenien omaishoitaja ja käynyt myös oman vaikean sairauden leikkauksineen läpi. Ihan yksin. En ole saanut minkäänlaista fyysistä tai henkistä tai rahallista tukea mistään. Siksi kuitenkin koen olevani vahva, vaikka olenkin säilyttänyt herkkyyteni. Nyt kun toinen omaishoidettavani kuoli, eli tapahtui se mitä olen 5 vuotta pelännyt joka solullani, koen että alan parantua ahdistuksesta. Toinen omaishoidettavani onkin sitten oma vanhempi, joka tulee menehtymään muutaman vuoden sisällä, mutta uskon selviäväni sitä sillä vanhemman kuolema on ihan luonnollista ja olen sen ennenkin kokenut.
En ole katkera eikä anteeksi annolle näissä minun vaikeuksissani ole edes kohdetta. Olen hoitanut itseäni vuosia terapioissa, ryhmissä ja liikunnalla ja hankkiutumalla harrastusporukoihin, kehitän myös itseäni ahkerasti urallisissa taidoissa vaikka en niistä nyt rahaa sairaslomalla ole saanutkaan. Nyt minulla onkin alkamassa uusi elämänvaihe ja paluu työelämään ja voin mennä eteenpäin.
Ilmeisesti minulla ei ole resilienssiä kun olen sairastunut masennukseen. Mutta en koe olevani mieleltäni heikko, vaan kuten sanoin, vahva. En tunne ketään joka olisi mennyt näin totaaliyksin läpi tällaisista asioista.
Se on lähinnä ongelmanratkaisukykyä, jos yksinkerrtaistetaan. Että osaa etsiä apua, ja lopulta selviytyy kaikesta huolimatta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jatkan vielä. Eräs ketjussa kertoi kuinka hän on selvinnyt vaikeasta lapsuudesta tms. ja ihan lääkäri todennut että ei hänellä siitä huolimatta ole masennusta.
En sano että sinulla menisi näin, mutta minulla oli ystävä joka kun minä sairastuin masennukseen ja jouduin sairauslomalle otti minut hyökkäyskohteekseen. Vähätteli minun masennustani ja korosti ja jauhoi omista vaikeuksistaan, esim. kuinka paljon hän joutuu tekemään töitä ja korjaamaan ja tekemään remonttia, kuinka vaikeaa hänellä on. Haukkui ja halveksi minua kuinka helpolla minä pääsen(2 kuolemanvakavasti sairasta omaishoidettavaa, unettomuus, fyysiset sairaudet ja leikkaukset). Hän jauhoi katkerana asioistaan myös muille ihmisille ja kännissä jopa haukkui halveksien muita ihmisiä. Omaa miestään kohtaan hän alkoi käyttäytyä aggressiivisesti. Hän itkeskeli, valvoi öitä miettien rahavaikeuksiaan, eli pelossa ongelmissaan ja selkeästi kärsi masennusoireista. Mutta hän halveksi niin suuresti masennusdiagnoosia ja sairaslomaa(minulle sanoi että tuollaista turhan itkijää, masentunutta kukaan ei ikinä tule enää ottamaan töihin, olen mennyttä kalua) että hän ei suostunut itselleen myöntämään eikä lääkärissä käydessään että hänellä voisi olla masennus ja työuupumus.
Hän itse piti itseään vahvana, siis resilienttinä, mutta hän purki kuitenkin pahaa oloaan muihin ympärillään niin että muut alkoivat häntä karttelemaan, niin myös minä.
Vierailija kirjoitti:
Minulle on epäselvää tämän keskustelun perusteella, onko resilienssi sitä että säilyy työkykyisenä vastoinkäymisistä huolimatta vai onko se sitä että vihellellen ja laulellen jatkaa elämäänsä jos vaikka oma lapsi sairastuu kuolemanvakavasti vai sitä että parantuu masennuksesta vai sitä ettei ikinä sairastu masennukseen? Onko resilienssi tunteettomuutta, epäempaattisuutta?
Monet kertovat selvinneensä erosta, pettämisestä, työstressistä, vanhempien, lemmikin kuolemasta, seks.hyväksikäytöstä. Nämä kuitenkin ovat mielestäni ihan peruskuraa mitä meidän niskaan säännöllisin väliajoin tippuu ja kyllä minäkin niistä olen selvinnyt. Täällä ei ole mielestäni kenelläkään ollut ihan kunnon esimerkkiä oikeista tragedioista vaikkapa kun oma lapsi menehtyy tai joutuu tragediaan tai kun menettää ihan kaiken, perheen, kotinsa, kaiken.
Omalla kohdallani sanoisin että tosiaan tuo elämän perusturva on tärkeä että kestää vastoinkäymisiä. Lapset, perhe terveinä ja elossa, oma koti, rahatilanne vakaa, itsekin terve, turvaverkkoa, ystäviä. Mikäs siinä, olen itsekin turvaverkon ollessa vahva selvinnyt vaikeuksista. Mutta sitten tuli viiden vuoden vaihe jossa nämä kaikki vietiin, pala palalta. En jaksa kirjoittaa tähän koko stooria kun siitä tulisi niin pitkä että ei mahdu yhteen viestiin. Nyt olen sairastunut masennukseen, ahdistukseen, unettomuuteen ja ollut työkyvytön useita vuosia. Samalla olen kuitenkin ollut eri perheenjäsenien omaishoitaja ja käynyt myös oman vaikean sairauden leikkauksineen läpi. Ihan yksin. En ole saanut minkäänlaista fyysistä tai henkistä tai rahallista tukea mistään. Siksi kuitenkin koen olevani vahva, vaikka olenkin säilyttänyt herkkyyteni. Nyt kun toinen omaishoidettavani kuoli, eli tapahtui se mitä olen 5 vuotta pelännyt joka solullani, koen että alan parantua ahdistuksesta. Toinen omaishoidettavani onkin sitten oma vanhempi, joka tulee menehtymään muutaman vuoden sisällä, mutta uskon selviäväni sitä sillä vanhemman kuolema on ihan luonnollista ja olen sen ennenkin kokenut.
En ole katkera eikä anteeksi annolle näissä minun vaikeuksissani ole edes kohdetta. Olen hoitanut itseäni vuosia terapioissa, ryhmissä ja liikunnalla ja hankkiutumalla harrastusporukoihin, kehitän myös itseäni ahkerasti urallisissa taidoissa vaikka en niistä nyt rahaa sairaslomalla ole saanutkaan. Nyt minulla onkin alkamassa uusi elämänvaihe ja paluu työelämään ja voin mennä eteenpäin.
Ilmeisesti minulla ei ole resilienssiä kun olen sairastunut masennukseen. Mutta en koe olevani mieleltäni heikko, vaan kuten sanoin, vahva. En tunne ketään joka olisi mennyt näin totaaliyksin läpi tällaisista asioista.
Minkä takia koet seksuaalisen hyväksikäytön olevan ihan peruskuraa? Perustelisitko tätä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jatkan vielä. Eräs ketjussa kertoi kuinka hän on selvinnyt vaikeasta lapsuudesta tms. ja ihan lääkäri todennut että ei hänellä siitä huolimatta ole masennusta.
En sano että sinulla menisi näin, mutta minulla oli ystävä joka kun minä sairastuin masennukseen ja jouduin sairauslomalle otti minut hyökkäyskohteekseen. Vähätteli minun masennustani ja korosti ja jauhoi omista vaikeuksistaan, esim. kuinka paljon hän joutuu tekemään töitä ja korjaamaan ja tekemään remonttia, kuinka vaikeaa hänellä on. Haukkui ja halveksi minua kuinka helpolla minä pääsen(2 kuolemanvakavasti sairasta omaishoidettavaa, unettomuus, fyysiset sairaudet ja leikkaukset). Hän jauhoi katkerana asioistaan myös muille ihmisille ja kännissä jopa haukkui halveksien muita ihmisiä. Omaa miestään kohtaan hän alkoi käyttäytyä aggressiivisesti. Hän itkeskeli, valvoi öitä miettien rahavaikeuksiaan, eli pelossa ongelmissaan ja selkeästi kärsi masennusoireista. Mutta hän halveksi niin suuresti masennusdiagnoosia ja sairaslomaa(minulle sanoi että tuollaista turhan itkijää, masentunutta kukaan ei ikinä tule enää ottamaan töihin, olen mennyttä kalua) että hän ei suostunut itselleen myöntämään eikä lääkärissä käydessään että hänellä voisi olla masennus ja työuupumus.
Hän itse piti itseään vahvana, siis resilienttinä, mutta hän purki kuitenkin pahaa oloaan muihin ympärillään niin että muut alkoivat häntä karttelemaan, niin myös minä.
Niin tuttua! Sääli, että ihmisillä on niin korkea kynnys hoitaa masennustaan. Hoitamaton masennus aiheuttaa paljon kärsimystä myös masentuneen läheisille ja hekin saattavat masentua.
Tunnistan monia ketjussa mainittuja asioita itsestäni, olen resilientti. Itselläni oli turvallinen lapsuus, vaikka sinnekin jotain väkivaltaa liittyy. Selviän vastoinkäymisistä selvästi helpommin kuin muut, vaikka tunteita ja tapahtumia ei koskaan saisi mielestäni kunnolla vertailla ja laittaa pahemmuusjärjestykseen eri ihmisten kanssa.
En ole tunteeton, päinvastoin olen erittäin empaattinen ja syvästi tunteva ollut lapsesta asti. Laitoin aina muut etusijalle, koska ymmärrän heidän tarpeitaan ja vaikuttimi.aan helposti. Nykyään olen oppinut olemaan välillä itsekäs.
Olen erittäin analyyttinen, tiedonjanoinen ja seuraan maailmaa tarkasti. Minuun sopivat melko monet sosiaalisesti erityisherkän piirteet ja luulen, että tämän takia minun on helppo ymmärtää toisten vaikuttimia silloinkin, kun ne ovat ristiriidassa omien ajatusteni kanssa. Minulla on myös jo lapsuudesta muutaman muunkin mainitsema kokemus siitä, että olen jollain tasolla aikuisempi kuin tasapainottomasti käyttäytyvä isäni.
Minä en myöskään stressaa monistakaan asioista. Ajattelen, että asioilla on tapana järjestyä, koska mieleni luo koko ajan vaihtoehtoisia polkuja tulevaisuuteen, joten monikaan asia ei yllätä minua. Esimerkiksi ihmisten tunteen purkaukset vaistoan yleensä jo hieman ennakolta heidän käytöksestään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle on epäselvää tämän keskustelun perusteella, onko resilienssi sitä että säilyy työkykyisenä vastoinkäymisistä huolimatta vai onko se sitä että vihellellen ja laulellen jatkaa elämäänsä jos vaikka oma lapsi sairastuu kuolemanvakavasti vai sitä että parantuu masennuksesta vai sitä ettei ikinä sairastu masennukseen? Onko resilienssi tunteettomuutta, epäempaattisuutta?
Monet kertovat selvinneensä erosta, pettämisestä, työstressistä, vanhempien, lemmikin kuolemasta, seks.hyväksikäytöstä. Nämä kuitenkin ovat mielestäni ihan peruskuraa mitä meidän niskaan säännöllisin väliajoin tippuu ja kyllä minäkin niistä olen selvinnyt. Täällä ei ole mielestäni kenelläkään ollut ihan kunnon esimerkkiä oikeista tragedioista vaikkapa kun oma lapsi menehtyy tai joutuu tragediaan tai kun menettää ihan kaiken, perheen, kotinsa, kaiken.
Omalla kohdallani sanoisin että tosiaan tuo elämän perusturva on tärkeä että kestää vastoinkäymisiä. Lapset, perhe terveinä ja elossa, oma koti, rahatilanne vakaa, itsekin terve, turvaverkkoa, ystäviä. Mikäs siinä, olen itsekin turvaverkon ollessa vahva selvinnyt vaikeuksista. Mutta sitten tuli viiden vuoden vaihe jossa nämä kaikki vietiin, pala palalta. En jaksa kirjoittaa tähän koko stooria kun siitä tulisi niin pitkä että ei mahdu yhteen viestiin. Nyt olen sairastunut masennukseen, ahdistukseen, unettomuuteen ja ollut työkyvytön useita vuosia. Samalla olen kuitenkin ollut eri perheenjäsenien omaishoitaja ja käynyt myös oman vaikean sairauden leikkauksineen läpi. Ihan yksin. En ole saanut minkäänlaista fyysistä tai henkistä tai rahallista tukea mistään. Siksi kuitenkin koen olevani vahva, vaikka olenkin säilyttänyt herkkyyteni. Nyt kun toinen omaishoidettavani kuoli, eli tapahtui se mitä olen 5 vuotta pelännyt joka solullani, koen että alan parantua ahdistuksesta. Toinen omaishoidettavani onkin sitten oma vanhempi, joka tulee menehtymään muutaman vuoden sisällä, mutta uskon selviäväni sitä sillä vanhemman kuolema on ihan luonnollista ja olen sen ennenkin kokenut.
En ole katkera eikä anteeksi annolle näissä minun vaikeuksissani ole edes kohdetta. Olen hoitanut itseäni vuosia terapioissa, ryhmissä ja liikunnalla ja hankkiutumalla harrastusporukoihin, kehitän myös itseäni ahkerasti urallisissa taidoissa vaikka en niistä nyt rahaa sairaslomalla ole saanutkaan. Nyt minulla onkin alkamassa uusi elämänvaihe ja paluu työelämään ja voin mennä eteenpäin.
Ilmeisesti minulla ei ole resilienssiä kun olen sairastunut masennukseen. Mutta en koe olevani mieleltäni heikko, vaan kuten sanoin, vahva. En tunne ketään joka olisi mennyt näin totaaliyksin läpi tällaisista asioista.
Minkä takia koet seksuaalisen hyväksikäytön olevan ihan peruskuraa? Perustelisitko tätä?
Voi anteeksi, kirjoitin liian pikaisesti siksi koska aikaisemmat tekstini eivät ole mahtuneet tänne, yritin kirjoittaa jo eilen. Tarkoitan omia kokemuksiani. Aivan eri asia on sellainen jossa pientä lasta toistuvasti käytetään hyväksi. Minusta ei ole edes tarpeen että ihmisellä odotetaan olevan jotain resilienssiä että tällaisista pitäisi selvitä kovapintaisesti. En halua omista kokemuksistani kertoa täällä julkisesti, se olisi useamman vuoden terapian juttu. Olen miettinyt näitä viime kuukausien juttuja lehdissä ja osin olen triggeröitynyt vaikka olen kuvitellut selvinneeni jo menneestä. Haluaisin sanoa vaan sen että tytöt ja lapset muutenkin pitäisi jo lapsesta lähtien opettaa puolustamaan rajojaan ja sanomaan ei tiukasti ja jämäkästi heitä lähentyville. Tätä pitäisi opettaa jo koulussa ja tehdä harjoitteita kuinka työnnetään mies pois, huudetaan apua ja soitetaan hätänumeroon. Ainakin minun ikäpolven tytöt opetettiin kilteiksi. Ei siinä osaa sitten sanoa jämäkästi ei kun joku tutuksi ja ystävälliseksi tekeytynyt mies yhtäkkiä, täysin yllättäen tuleekin päälle.
Vierailija kirjoitti:
Voiko tätä keinoa kehittää? Jos kyllä niin miten. Konkreettisia ohjeita, kiitos.
Olen mielestäni melko resilientti, ollut isoja vaikeuksia, joista olen selvinnyt - tosin viimeisen selättäminen on vielä kesken, mutta käänne parempaan jo tapahtunut.
Ehkä sellainen, ettei luovuta täysin ja yrittää tehdä parasta mahdollista annetuilla korteilla. Ja kun on tullut se hetki, että ei kerta kaikkiaan jaksa, olen antanut itselleni luvan siihen. Todennut, että nyt on tämän aika eikä tarvitse jaksaa ja sitten myöhemmin jaksaa taas. Eli mielestäni tärkeää on sekä lupa että fokus että toivo. Eli saa olla masentunut tai voimaton, mutta mielessä on ajatus siitä, että se liittyy tähän hetkeen ja siitä selviämiseen, ei koko loppuelämään.
Yksi on myös nauttiminen ja nautittavien asioiden huomaaminen. Nautin ihan pikkuasioista ja arjesta. Ihastelen joka päivä talvista maisemaa ja typeriä windows kympin avauskuvia luontokohteista.
Viimeisen koettelemukseni keskellä olen ollut todella yksin ja se on vaikeuttanut asioita ja pitkittänyt selviämistä eli todella lämmin halaus kaikille täysin yksin asioidensa keskellä rämpiville - ihminen on heimoeläjä ja kun on liian yksin serotoniini ja oksitosiini ei erity normaalisti, ruoka ei sula, mieli ahdistuu jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun näin käsitteen ensimmäistä kertaa vuosia sitten, tajusin sen kuvaavan minua hyvin. Olen kasvanut turvattomassa moniongelmaisessa perheessä ja minulla on lastensuojelutausta vanhempieni vuoksi, mutta minusta on tullut aivan normaali yhteiskunnan jäsen, enkä koe traumatisoituneeni juurikaan. Sisarukseni sen sijaan eivät oikein ole päässeet elämässä eteenpäin, ja tuntuu, että he tarvitsisivat ammattiapua lapsuuden tapahtumista yli pääsemiseksi.
Huomaan resilienssin myös siinä, että myöhemmin elämässä kohtaamani vastoinkäymiset eivät juuri ole vaikuttaneet minuun. Minulla on ollut vaikeita parisuhdekokemuksia ja kuormittava eroprosessi niin kuin monella muullakin, mutta kun vertaan toipumistani ystävieni ja kollegoideni vastaaviin prosesseihin, näkisin selvinneeni keskimääräistä paremmin. Jotkut puhuvat katkerana eksistään vielä kymmenen vuotta eron jälkeen, minulla toipuminen kesti puolisen vuotta, enkä ole sen jälkeen oikein edes ajatellut asiaa.
Luotan täysin kykyyni selvitä vastoinkäymisistä. Koen harvoin ahdistusta, riittämättömyyden tunnetta tai tarvetta syytellä kokemuksiani vastoinkäymisistäni. Menneet kokemukset nousevat mieleeni harvoin. Jos minulta kysytään tai jokin kokemus tulee luontevasti puheeksi, puhun kyllä avoimesti, mutta en omasta puolestani tunne tarvetta prosessoida menneitä tapahtumia sen jälkeen, kun ne on saatu päätökseen.
Minkä asioide koet vahvistaneen sinua elämäsi aikana? Mikä kaikki on ollut hyvin? Mistä olet saanut voimavaroja?
Näkisin, että kyse on omista sisäisistä voimavaroistani ja myös persoonasta. Olen luonteeltani sitkeä ja optimistinen. Ponnistelemalla olen myös saavuttanut asioita, joita olen tavoitellut. Olen saanut kaikki koulutuspaikat (lukio ja yliopisto) ja lähes kaikki työt, joihin olen hakenut. Opiskelu- ja työelämässä olen pärjännyt hyvin ja saanut paljon tunnustusta ja onnistumisen kokemuksia. Koen, että voin tehdä uraani koskevia valintoja itsenäisesti ja että minulle on paljon mahdollisuuksia avoinna. Työni on merkittävä osa identiteettiäni.
Minulla on hyviä ihmissuhteita. Välit sisaruksiini ovat läheiset, vaikka kannankin huolta heidän pärjäämisestään, ja on myös muita sukulaisia, joiden koen tukeneen minua. Vanhempien kanssa en ole väleissä. Minulla on pitkiä ja syviä ystävyyssuhteita, hyvä parisuhde ja miellyttävä työilmapiiri. Osasta kollegoitakin on tullut vuosien varrella läheisiä.
Koska vanhemmiltani ei ole tullut painostusta mihinkään suuntaan, olen voinut tehdä elämässäni sellaisia valintoja kuin itse haluan. Olen muuttanut jo vuosia sitten kaupunkiin, jossa haluan asua välimatkasta sukulaisiin huolimatta. Minulla ei myöskään ole lapsia, enkä sellaisia haluakaan. Tähän voi vaikuttaa se, ettei minulla ole omakohtaisia kokemuksia onnellisesta lapsiperhe-elämästä. Elämäni on kuitenkin hyvin merkityksellistä ja tunnen itseni onnelliseksi.
Kuulostat todelliselta selviytyjältä! Ajattelen, että jotkut ihmiset vaan syntyvät "selviytymään" ja pärjäävät vaikeissakin olosuhteissa/niistä huolimatta. Tämä lienee evoluution ja ihmiskunnan säilymisen kannalta olennainen ominaisuus.
Ei ole tarkoitus vähätellä kyseisen kirjoittajan tekemää työtä, mutta onhan se selvää, että poikkeuksellisen lahjakkaiden ihmisten on helpompi menestyä kuin kyvyiltään selvästi alle keskitason olevien.
Niin, onko se sitten älykkyyttä vai mitä että selviytyy.. voihan se olla myös eräänlainen ominaisuus reagoinnissa tunteiden suhteen. Toisten maailma ei järky niin pahasti traumojen kanssa ja toiset taas joutuvat kamppailemaan enemmän psyyäkseen pinnalla. Voi se olla myöskin älykkyyttä; kykyä etsiä oikeaa apua, tehdä oikeita valintoja tms. Mutta mielestäni myös yksilön herkkyydellä reagoida tunteisiin on merkitystä. Kaikilla ei vain onnistu asian "jättäminen taakse ja katse eteenpäin". Tai sanotaan, että trauma on niin kehossa että sen ohittaminen/sivuuttaminen on mahdotonta, ilman sen läpikäyntiä. Läpikäynnin suhteen on varmasti eroja; toisille riittää vähempi ja toiset tarvivat enemmän käsittelyä. Mielestäni myös trauman laatu vaikuttaa; varhaislapsuuden traumojen käsittely on vaikeampaa kuin esim. teinin tai aikuisen koetun trauman jolloin aivot ovat jo kehittyneemmät.
Nyt viittasin itse siihen, että kyseinen henkilö kertoo menestyneensä opinnoissa hyvin. Matemaattisesti lahjakkaille ihmisille on esimerkiksi paljon työpaikkoja tarjolla.
Tokikyseinen henkilö on varmasti myös älykäs :). Älykkyyttäkin on monenlaista. Ei pelkkä matemaattinen lahjakkuus riitä takaamaan menestystä työelämässä, vaikka sinällään paljon voi mahdollistaakin.
Olen "kyseinen henkilö". Lahjakas olen sekä matemaattisesti että kielellisesti. Pärjäsin kaikissa kouluaineissa joutumatta juuri näkemään vaivaa opintojen eteen. Minua kiinnostavat melkein kaikki maailman ilmiöt, ja etsin koko ajan uutta tietoa eri aiheista. Totta kai näistä ominaisuuksistani on ollut hyötyä työelämässä. Ymmärrän, miten kirjoitetaan hyvä työhakemus, kuinka esiinnytään edukseen työhaastattelussa ja sitten, kun työ on saatu, kuinka edetään vastuullisempiin ja kiinnostavampiin tehtäviin. En ole tällä elämänalueella kokenut oikeastaan ollenkaan pettymyksiä. Valmistuttuani sain kilpaillulta alalta ensimmäisen työn, jota hain.
Minullakin oli tuollainen sisarus. Hän sai huomattavassa määrin myönteistä huomiota perheessämme lahjakkuutensa takia. Epäilen, että se oli yksi syy siihen miksi hän on kokenut lapsuuden myönteisempänä kuin muut sisarukset, joita vertailtiin häneen.
Meillä oli kyllä oikeastaan päinvastoin. Vanhempien mielestä olin näsäviisas, ja koska heille sivistyksellä tai koulutuksella ei ole mitään arvoa, eivät he osoittaneet mitään kiinnostusta koulunkäyntiäni kohtaan. Tunsin itseni lapsena erilaiseksi ja ulkopuoliseksi perheessä niin kuin jo ensimmäisessä viestissäni kerroin. Sisarukseni, jotka ovat jatkaneet vanhempien moniongelmaista elämäntyyliä, ovat paljon läheisempiä vanhempiemme kanssa.
Ei voi kyllä käsittää tuollaista ajattelutapaa.
Tajusin senkin, että monessa perheessä oltaisiin minun kaltaisestani lapsesta kiitollisia, hyvin varhain. Vanhempieni elämänhallinta oli niin huonolla tolalla, etteivät he nähneet meillä lapsilla muuta polkua elämässä kuin siirtyä peruskoulusta toimeentulotuelle. He vastustivat toiveitani lukio-opinnoista, koska heidän mielestään se olisi ollut turhaa rahanmenoa. Tästä ei tarvinnut kuitenkaan koskaan lopulta taistella, sillä lastensuojelu puuttui asiaan ennen kuin menin lukioon. Muutin omilleni toiseen kaupunkiin lukion alussa.
Itsekin olisin hartaasti halunnut tuossa vaiheessa muuttaa pois kotoa. Olin kuitenkin korkeasti koulutetusta keskiluokkaisesta perheestä, jolloin perheemme ongelmia (perheväkivaltaa, alkoholismia, elämänhallinnan ongelmia yms.) ei missään suostuttu näkemään, vaikka niistä yritti puhua eri ihmisille. Oli pakko sinnitellä ahdistuneena kotona lukion loppuun asti, kun ei ollut rahaa muuttaa yksinään pois kotoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun näin käsitteen ensimmäistä kertaa vuosia sitten, tajusin sen kuvaavan minua hyvin. Olen kasvanut turvattomassa moniongelmaisessa perheessä ja minulla on lastensuojelutausta vanhempieni vuoksi, mutta minusta on tullut aivan normaali yhteiskunnan jäsen, enkä koe traumatisoituneeni juurikaan. Sisarukseni sen sijaan eivät oikein ole päässeet elämässä eteenpäin, ja tuntuu, että he tarvitsisivat ammattiapua lapsuuden tapahtumista yli pääsemiseksi.
Huomaan resilienssin myös siinä, että myöhemmin elämässä kohtaamani vastoinkäymiset eivät juuri ole vaikuttaneet minuun. Minulla on ollut vaikeita parisuhdekokemuksia ja kuormittava eroprosessi niin kuin monella muullakin, mutta kun vertaan toipumistani ystävieni ja kollegoideni vastaaviin prosesseihin, näkisin selvinneeni keskimääräistä paremmin. Jotkut puhuvat katkerana eksistään vielä kymmenen vuotta eron jälkeen, minulla toipuminen kesti puolisen vuotta, enkä ole sen jälkeen oikein edes ajatellut asiaa.
Luotan täysin kykyyni selvitä vastoinkäymisistä. Koen harvoin ahdistusta, riittämättömyyden tunnetta tai tarvetta syytellä kokemuksiani vastoinkäymisistäni. Menneet kokemukset nousevat mieleeni harvoin. Jos minulta kysytään tai jokin kokemus tulee luontevasti puheeksi, puhun kyllä avoimesti, mutta en omasta puolestani tunne tarvetta prosessoida menneitä tapahtumia sen jälkeen, kun ne on saatu päätökseen.
Minkä asioide koet vahvistaneen sinua elämäsi aikana? Mikä kaikki on ollut hyvin? Mistä olet saanut voimavaroja?
Näkisin, että kyse on omista sisäisistä voimavaroistani ja myös persoonasta. Olen luonteeltani sitkeä ja optimistinen. Ponnistelemalla olen myös saavuttanut asioita, joita olen tavoitellut. Olen saanut kaikki koulutuspaikat (lukio ja yliopisto) ja lähes kaikki työt, joihin olen hakenut. Opiskelu- ja työelämässä olen pärjännyt hyvin ja saanut paljon tunnustusta ja onnistumisen kokemuksia. Koen, että voin tehdä uraani koskevia valintoja itsenäisesti ja että minulle on paljon mahdollisuuksia avoinna. Työni on merkittävä osa identiteettiäni.
Minulla on hyviä ihmissuhteita. Välit sisaruksiini ovat läheiset, vaikka kannankin huolta heidän pärjäämisestään, ja on myös muita sukulaisia, joiden koen tukeneen minua. Vanhempien kanssa en ole väleissä. Minulla on pitkiä ja syviä ystävyyssuhteita, hyvä parisuhde ja miellyttävä työilmapiiri. Osasta kollegoitakin on tullut vuosien varrella läheisiä.
Koska vanhemmiltani ei ole tullut painostusta mihinkään suuntaan, olen voinut tehdä elämässäni sellaisia valintoja kuin itse haluan. Olen muuttanut jo vuosia sitten kaupunkiin, jossa haluan asua välimatkasta sukulaisiin huolimatta. Minulla ei myöskään ole lapsia, enkä sellaisia haluakaan. Tähän voi vaikuttaa se, ettei minulla ole omakohtaisia kokemuksia onnellisesta lapsiperhe-elämästä. Elämäni on kuitenkin hyvin merkityksellistä ja tunnen itseni onnelliseksi.
Nuo ovat hyviä ominaisuuksia. Olitko lapsena joissain asioissa poikkeuksellisen lahjakas? Saitko esimerkiksi koulusta hyvää palautetta ja kannustusta? Oliko sinulla jotain turvallisia aikuisia lähelläsi?
Kyllä, olin lapsena koulussa hyvin lahjakas. Huomasin tämän heti, kun koulu alkoi, ja opettajat tukivat ja kannustivat minua. En ole ollut päiväkodissa enkä esikoulussa, eikä meillä kotona ollut oikein mitään leluja tai edes kyniä ja piirustuspaperia eivätkä vanhemmat tehneet meidän lasten kanssa mitään. Oli ihanaa päästä kouluun, jossa sai lukea, kirjoittaa, laskea ja piirtää - oppia koko ajan uutta. Lapsethan ovat luonnostaan tiedonhaluisia, mutta tähän tarpeeseen ei kotona vastattu mitenkään. Tajusin jo ensimmäisenä kouluvuotenani, että koulutus on keinoni päästä pois perheeni vaikutuspiiristä. Muistan, että oikeasti ajattelin näin jo kuusi-seitsemänvuotiaana.
Olin tajunnut olevani jotenkin "erilainen" perheessäni viisivuotiaana. Muistan hetken elävästi. Isä oli kotona meidän lasten kanssa äidin ollessa muualla, ja jostain hänen kommentistaan tajusin yhtäkkiä, että isäni on keskimääräistä aikuista tyhmempi ja kapeakatseisempi, että minulla, viisivuotiaalla lapsella on paremmin perusteltu näkemys aiheesta, josta isäni esitti kommenttinsa. Näitä tilanteita tuli sittemmin tietysti koko ajan lisää.
Olisin voinut kirjoittaa aivan samoin.
Jo ihan ekaluokilla ymmärsin koulussa, että minulla on lahjakkuutta, ja sillä ja ahkeralla opiskelulla pääsen pois sieltä missä elän. Lähiö, kouluttamattomat, alkoholistivanhemmat, ei rakkautta tai huolenpitoa.
Jokainen hyvä todistus ja stipendi vahvisti itsetuntoani, ja uskoa siihen, että minä en ole sama kuin taustani, ja että minulla on keinot määritellä kuka olen, ja tavoittaa haluamani.
Koska lähtökohta oli nolla, jokainen vähäinenkin onnistuminen jäi mieleeni voittona. Ehkä joku paremmista lähtökohdista tullut koki saman saavutuksen epäonnistumisena, koska hänen rimansa oli niin paljon korkeammalla.
Koin voittona, kun pääsin ylioppilaaksi ja pääsin opiskelemaan. Koin suurena henkilökohtaisena saavutuksena, kun valmistuin, kun sain ensimmäisen vakituisen työni, kun pystyin ostamaan ensimmäisen, hyvin remonttikuntoisen asuntoni.
Koen joka kerta onnistumista, kun voin olla lapsen vanhempainillassa, siistinä ja kunniallisena ja työssäkäyvänä ja selvin päin.
Koen aina ylpeyttä siitä, että lapsi voi tuoda kavereitaan kotiin, ja meillä on lämmintä ja nättiä, ja voin tarjota välipalan.
Aina ylpeänä tarjoudun antamaan kyytiä hänelle ja kavereilleen harrastuksiin, koska minulla on varaa pitää autoa jolla uskaltaa lähteä pidemmällekin matkalle.
Koen onnistumista myös siitä, että erosin lapsen isästä, kun hänestä alkoi tulla alkoholisti.
Epäonnistuin puolison valinnassa, mutta korjasin asiaa sen verran kuin pystyin.
Ja koen suurta ja helpottavaa onnistumista siitä, että olen vieläkin hengissä ja pidän lapsestani edelleen hyvää huolta, sen iän yli missä itse jäin orvoksi heidän alkoholismin takia. Tämä oli minulle salainen pelko, että lapseni jäisi orvoksi nuorena.
Vierailija kirjoitti:
Tunnistan monia ketjussa mainittuja asioita itsestäni, olen resilientti. Itselläni oli turvallinen lapsuus, vaikka sinnekin jotain väkivaltaa liittyy. Selviän vastoinkäymisistä selvästi helpommin kuin muut, vaikka tunteita ja tapahtumia ei koskaan saisi mielestäni kunnolla vertailla ja laittaa pahemmuusjärjestykseen eri ihmisten kanssa.
En ole tunteeton, päinvastoin olen erittäin empaattinen ja syvästi tunteva ollut lapsesta asti. Laitoin aina muut etusijalle, koska ymmärrän heidän tarpeitaan ja vaikuttimi.aan helposti. Nykyään olen oppinut olemaan välillä itsekäs.
Olen erittäin analyyttinen, tiedonjanoinen ja seuraan maailmaa tarkasti. Minuun sopivat melko monet sosiaalisesti erityisherkän piirteet ja luulen, että tämän takia minun on helppo ymmärtää toisten vaikuttimia silloinkin, kun ne ovat ristiriidassa omien ajatusteni kanssa. Minulla on myös jo lapsuudesta muutaman muunkin mainitsema kokemus siitä, että olen jollain tasolla aikuisempi kuin tasapainottomasti käyttäytyvä isäni.
Minä en myöskään stressaa monistakaan asioista. Ajattelen, että asioilla on tapana järjestyä, koska mieleni luo koko ajan vaihtoehtoisia polkuja tulevaisuuteen, joten monikaan asia ei yllätä minua. Esimerkiksi ihmisten tunteen purkaukset vaistoan yleensä jo hieman ennakolta heidän käytöksestään.
Oma selviytymiseni elämän katastrofeista lähtee varmaan samanlaisesta.
Olen tunteellinen ja hyvin empaattinen, joskus arkakin, olen ollut myös masentunut.
Jossain vaiheessa vain totean, että tästä on nyt vain jotenkin selvittävä. Minulla on vahvat matemaattiset ja loogiset ongelmanratkaisutaipumukset. Koen kaipa alan vain etsiä vaihtoehtoisia ratkaisuja. Ja myös olen oppinut, etten yritä ratkaista kaikkea heti kerralla, vaan palastelen asian. Otan sen vuoren käsittelyyn lapiollinen kerrallaan.
Luovuttaa ei saa. Joskus siihen riittää, että pakottaa itsensä ylös taas sinäkin aamuna, vaatteet päälle ja ulos. Tarpeeksi huonossa tilanteessa se on valtava saavutus ja voitto. Sitten vaan sama uudelleen, tänäänkin, ja taas tänäänkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole resilienssiä. Mutta kärsinkin ahdistuneisuushäiriöstä, paniikkihäiriöstä ja keskivaikeasta masennuksesta. Syy? Lapsuus.
Lakkaa murehtimasta lapsuuttasi. Et ole voinut siihen vaikuttaa. Muut ovat päättäneet puolestasi. Vanhempasi ovat tehneet parhaansa, kykyjensä mukaan.
Isä apui its ensä k.uoliaaksi olkkarissa
Äiti piti nälässä ja löi
jatkanko?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole resilienssiä. Mutta kärsinkin ahdistuneisuushäiriöstä, paniikkihäiriöstä ja keskivaikeasta masennuksesta. Syy? Lapsuus.
Lakkaa murehtimasta lapsuuttasi. Et ole voinut siihen vaikuttaa. Muut ovat päättäneet puolestasi. Vanhempasi ovat tehneet parhaansa, kykyjensä mukaan.
Isä apui its ensä k.uoliaaksi olkkarissa
Äiti piti nälässä ja löi
jatkanko?
Vanhempasi ovat tehneet parhaansa, kykyjensä mukaan.
Heillä ei vain ollut voimia..mutta jeesus rakastaa sinua
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun näin käsitteen ensimmäistä kertaa vuosia sitten, tajusin sen kuvaavan minua hyvin. Olen kasvanut turvattomassa moniongelmaisessa perheessä ja minulla on lastensuojelutausta vanhempieni vuoksi, mutta minusta on tullut aivan normaali yhteiskunnan jäsen, enkä koe traumatisoituneeni juurikaan. Sisarukseni sen sijaan eivät oikein ole päässeet elämässä eteenpäin, ja tuntuu, että he tarvitsisivat ammattiapua lapsuuden tapahtumista yli pääsemiseksi.
Huomaan resilienssin myös siinä, että myöhemmin elämässä kohtaamani vastoinkäymiset eivät juuri ole vaikuttaneet minuun. Minulla on ollut vaikeita parisuhdekokemuksia ja kuormittava eroprosessi niin kuin monella muullakin, mutta kun vertaan toipumistani ystävieni ja kollegoideni vastaaviin prosesseihin, näkisin selvinneeni keskimääräistä paremmin. Jotkut puhuvat katkerana eksistään vielä kymmenen vuotta eron jälkeen, minulla toipuminen kesti puolisen vuotta, enkä ole sen jälkeen oikein edes ajatellut asiaa.
Luotan täysin kykyyni selvitä vastoinkäymisistä. Koen harvoin ahdistusta, riittämättömyyden tunnetta tai tarvetta syytellä kokemuksiani vastoinkäymisistäni. Menneet kokemukset nousevat mieleeni harvoin. Jos minulta kysytään tai jokin kokemus tulee luontevasti puheeksi, puhun kyllä avoimesti, mutta en omasta puolestani tunne tarvetta prosessoida menneitä tapahtumia sen jälkeen, kun ne on saatu päätökseen.
Minkä asioide koet vahvistaneen sinua elämäsi aikana? Mikä kaikki on ollut hyvin? Mistä olet saanut voimavaroja?
Näkisin, että kyse on omista sisäisistä voimavaroistani ja myös persoonasta. Olen luonteeltani sitkeä ja optimistinen. Ponnistelemalla olen myös saavuttanut asioita, joita olen tavoitellut. Olen saanut kaikki koulutuspaikat (lukio ja yliopisto) ja lähes kaikki työt, joihin olen hakenut. Opiskelu- ja työelämässä olen pärjännyt hyvin ja saanut paljon tunnustusta ja onnistumisen kokemuksia. Koen, että voin tehdä uraani koskevia valintoja itsenäisesti ja että minulle on paljon mahdollisuuksia avoinna. Työni on merkittävä osa identiteettiäni.
Minulla on hyviä ihmissuhteita. Välit sisaruksiini ovat läheiset, vaikka kannankin huolta heidän pärjäämisestään, ja on myös muita sukulaisia, joiden koen tukeneen minua. Vanhempien kanssa en ole väleissä. Minulla on pitkiä ja syviä ystävyyssuhteita, hyvä parisuhde ja miellyttävä työilmapiiri. Osasta kollegoitakin on tullut vuosien varrella läheisiä.
Koska vanhemmiltani ei ole tullut painostusta mihinkään suuntaan, olen voinut tehdä elämässäni sellaisia valintoja kuin itse haluan. Olen muuttanut jo vuosia sitten kaupunkiin, jossa haluan asua välimatkasta sukulaisiin huolimatta. Minulla ei myöskään ole lapsia, enkä sellaisia haluakaan. Tähän voi vaikuttaa se, ettei minulla ole omakohtaisia kokemuksia onnellisesta lapsiperhe-elämästä. Elämäni on kuitenkin hyvin merkityksellistä ja tunnen itseni onnelliseksi.
Nuo ovat hyviä ominaisuuksia. Olitko lapsena joissain asioissa poikkeuksellisen lahjakas? Saitko esimerkiksi koulusta hyvää palautetta ja kannustusta? Oliko sinulla jotain turvallisia aikuisia lähelläsi?
Kyllä, olin lapsena koulussa hyvin lahjakas. Huomasin tämän heti, kun koulu alkoi, ja opettajat tukivat ja kannustivat minua. En ole ollut päiväkodissa enkä esikoulussa, eikä meillä kotona ollut oikein mitään leluja tai edes kyniä ja piirustuspaperia eivätkä vanhemmat tehneet meidän lasten kanssa mitään. Oli ihanaa päästä kouluun, jossa sai lukea, kirjoittaa, laskea ja piirtää - oppia koko ajan uutta. Lapsethan ovat luonnostaan tiedonhaluisia, mutta tähän tarpeeseen ei kotona vastattu mitenkään. Tajusin jo ensimmäisenä kouluvuotenani, että koulutus on keinoni päästä pois perheeni vaikutuspiiristä. Muistan, että oikeasti ajattelin näin jo kuusi-seitsemänvuotiaana.
Olin tajunnut olevani jotenkin "erilainen" perheessäni viisivuotiaana. Muistan hetken elävästi. Isä oli kotona meidän lasten kanssa äidin ollessa muualla, ja jostain hänen kommentistaan tajusin yhtäkkiä, että isäni on keskimääräistä aikuista tyhmempi ja kapeakatseisempi, että minulla, viisivuotiaalla lapsella on paremmin perusteltu näkemys aiheesta, josta isäni esitti kommenttinsa. Näitä tilanteita tuli sittemmin tietysti koko ajan lisää.
Olisin voinut kirjoittaa aivan samoin.
Jo ihan ekaluokilla ymmärsin koulussa, että minulla on lahjakkuutta, ja sillä ja ahkeralla opiskelulla pääsen pois sieltä missä elän. Lähiö, kouluttamattomat, alkoholistivanhemmat, ei rakkautta tai huolenpitoa.
Jokainen hyvä todistus ja stipendi vahvisti itsetuntoani, ja uskoa siihen, että minä en ole sama kuin taustani, ja että minulla on keinot määritellä kuka olen, ja tavoittaa haluamani.
Koska lähtökohta oli nolla, jokainen vähäinenkin onnistuminen jäi mieleeni voittona. Ehkä joku paremmista lähtökohdista tullut koki saman saavutuksen epäonnistumisena, koska hänen rimansa oli niin paljon korkeammalla.Koin voittona, kun pääsin ylioppilaaksi ja pääsin opiskelemaan. Koin suurena henkilökohtaisena saavutuksena, kun valmistuin, kun sain ensimmäisen vakituisen työni, kun pystyin ostamaan ensimmäisen, hyvin remonttikuntoisen asuntoni.
Koen joka kerta onnistumista, kun voin olla lapsen vanhempainillassa, siistinä ja kunniallisena ja työssäkäyvänä ja selvin päin.
Koen aina ylpeyttä siitä, että lapsi voi tuoda kavereitaan kotiin, ja meillä on lämmintä ja nättiä, ja voin tarjota välipalan.
Aina ylpeänä tarjoudun antamaan kyytiä hänelle ja kavereilleen harrastuksiin, koska minulla on varaa pitää autoa jolla uskaltaa lähteä pidemmällekin matkalle.Koen onnistumista myös siitä, että erosin lapsen isästä, kun hänestä alkoi tulla alkoholisti.
Epäonnistuin puolison valinnassa, mutta korjasin asiaa sen verran kuin pystyin.Ja koen suurta ja helpottavaa onnistumista siitä, että olen vieläkin hengissä ja pidän lapsestani edelleen hyvää huolta, sen iän yli missä itse jäin orvoksi heidän alkoholismin takia. Tämä oli minulle salainen pelko, että lapseni jäisi orvoksi nuorena.
Minulta menee nyt yritys alta 50 vuotiaana..
tzemppaas mua vähän
vai oonko liian vähä älyinen?
Ei voi kyllä käsittää tuollaista ajattelutapaa.