Resilienssi - oletko resilientti ja miten se ilmenee?

Näen asioissa hyvän puolen. Olen hyvin resilientti, monista surullisista kokemuksista selvinnyt.

Täällä väkivaltaisen ja köyhän alkoholistiperheen lapsi, joka pitää itseänsä aika selviytyjänä. Lapsuus oli hlvettiä siihen asti, että muutin kotoa, en muista päivääkään etten pelännyt ja hävennyt. Neitsyyteni menetin r*iskauksen yhteydessä, sen jälkeen minut r*iskattiin vielä uudestaan. Olin vuosia parisuhteessa, jossa minut poljettiin alas, koska kaikki edellä mainittu oli opettanut minulle, että minulla ei ollut arvoa. Tuloksena traumaperäinen stressihäiriö, ahdistus ja masennus, syömishäiriö. Kaikki tämä, mutta aina vain uutta voimaa löytyy. Nykyään olen oppinut välittämään itsestäni ja koen olevani vahva kaikesta huolimatta (tai juuri sen vuoksi). Minulla on myös hyvä ja tasapainoinen parisuhde ja pian tutkintopaperit kädessä yliopistosta alalta, jossa on hyvä työllisyys. Olen oman elämäni supersankari ja ihan hemmetin resilientti.

Vierailija kirjoitti:

Luin täältä enemmän näistä Poijulan teorioista. https://www.menaiset.fi/artikkeli/hyva-olo/terveys/resilienssi-selviyty…

Ehkä ei kannattaisi mainostaa, sillä itse olen täysin eri mieltä omalta kohdaltani, elämänkokemukseni perusteella.

Eli olen joutunut kokemaan Maija Meikäläiseen verrattuna moninkertaisen määrän erilaisia stressi- ja katastrofitilanteita. Olen aina ollut kriisissä yksin, kun tilanne on päällä ja myös jälkeenpäin. En koe kuuluvani mihinkään (yhteisöön, kuten perhe, työpaikka tms}. Selviän nykyisin heittämällä ns. Isoista jutuista, mutta minua nakertaa huomattavasti enemmän arkipäivän pikku epäonnistumiset, esim. turha rahanmenetys, myöhästyminen lennolta tms.

Tällä hetkellä minulla on syöpäepäily ilmassa. Jatkotutkimuksia odottelen nyt pari kk, ihan rauhallisin mielin. Yksin, kun ei ystäviä ole.

Uskon ja luotan J u malaan 100%. K u olemakaan ei pelota.

Poijula ei ota tämmöistä turvaa ja selviytymiskeinoa lukuun ollenkaan.

Kohta 4. Omien arvojen mukaan eläminen.

Vierailija kirjoitti:

Saimme mieheni kanssa esikoisemme viime viikonloppuna. Olemme kauan toivoneet lasta, ja vihdoin hänet meille suotiin. Vauva on kuitenkin todella vaativa ja itkuinen, ja kärsii pahoista mahavaivoista. Edelleenkään ei ole ollut hereillä ja ollut itkemättä, huutamatta tai kiljumatta.

Sydämeni särkyy kun en voi auttaa lastani kivuissaan, ja itken kokoajan. Samalla pelkään, että tämä on tällaista ikuisesti ja en enää koskaan pääse olemaan mieheni kanssa.

Pelottaa, itkettää, harmittaa. Mietin, teimmekö elämämme isoimman virheen nyt kuitenkin hankkimalla lapsen. Olenkohan maailman huonoin äiti?

Onko kellään parisuhde parantunut lapsen jälkeen, ja jos on, voisitteko kertoa siitä tarkemmin?

Huhhuh, tulipahan purettua tunteita.

Lapsella ei ole kipuja vaan nälkä. Aina rinta suuhun kun alkaa olla levoton

Vierailija kirjoitti:

En ole vielä saanut kiinni ajatuksesta, miten sitä voi OPPIA, jos ei ennestään osaa.

Huolehtia itsestään. Liikkua ja harjoitella tietoisuustaitoja. Joka päivä

Minä olen reptilientti.

Vierailija kirjoitti:

Täällä väkivaltaisen ja köyhän alkoholistiperheen lapsi, joka pitää itseänsä aika selviytyjänä. Lapsuus oli hlvettiä siihen asti, että muutin kotoa, en muista päivääkään etten pelännyt ja hävennyt. Neitsyyteni menetin r*iskauksen yhteydessä, sen jälkeen minut r*iskattiin vielä uudestaan. Olin vuosia parisuhteessa, jossa minut poljettiin alas, koska kaikki edellä mainittu oli opettanut minulle, että minulla ei ollut arvoa. Tuloksena traumaperäinen stressihäiriö, ahdistus ja masennus, syömishäiriö. Kaikki tämä, mutta aina vain uutta voimaa löytyy. Nykyään olen oppinut välittämään itsestäni ja koen olevani vahva kaikesta huolimatta (tai juuri sen vuoksi). Minulla on myös hyvä ja tasapainoinen parisuhde ja pian tutkintopaperit kädessä yliopistosta alalta, jossa on hyvä työllisyys. Olen oman elämäni supersankari ja ihan hemmetin resilientti.

vau. missähän sun kaltaisiin ihmisiin voisi tutustua? oma tarinani on hyvin samanlainen. tunnen lähinnä ihmisiä, jotka ovat ihan pumpulissa kasvaneita tai sitten niitä, jotka ovat murskautuneet menneisyytensä alle ja ovat pahasti mt-häiriöisiä jne. oikein kaltaisiani, vaikeuksista huolimatta en tunne... olisi huippua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä väkivaltaisen ja köyhän alkoholistiperheen lapsi, joka pitää itseänsä aika selviytyjänä. Lapsuus oli hlvettiä siihen asti, että muutin kotoa, en muista päivääkään etten pelännyt ja hävennyt. Neitsyyteni menetin r*iskauksen yhteydessä, sen jälkeen minut r*iskattiin vielä uudestaan. Olin vuosia parisuhteessa, jossa minut poljettiin alas, koska kaikki edellä mainittu oli opettanut minulle, että minulla ei ollut arvoa. Tuloksena traumaperäinen stressihäiriö, ahdistus ja masennus, syömishäiriö. Kaikki tämä, mutta aina vain uutta voimaa löytyy. Nykyään olen oppinut välittämään itsestäni ja koen olevani vahva kaikesta huolimatta (tai juuri sen vuoksi). Minulla on myös hyvä ja tasapainoinen parisuhde ja pian tutkintopaperit kädessä yliopistosta alalta, jossa on hyvä työllisyys. Olen oman elämäni supersankari ja ihan hemmetin resilientti.

vau. missähän sun kaltaisiin ihmisiin voisi tutustua? oma tarinani on hyvin samanlainen. tunnen lähinnä ihmisiä, jotka ovat ihan pumpulissa kasvaneita tai sitten niitä, jotka ovat murskautuneet menneisyytensä alle ja ovat pahasti mt-häiriöisiä jne. oikein kaltaisiani, vaikeuksista huolimatta en tunne... olisi huippua.

Saman tarinan voi kertoa monella eri tavalla. Osa jättää kokonaan kertomattakin.

ja sen pituinen se

En mielestäni ole. Käperryn sänkyyn sikiöasentoon vaikeuksien tullessa. Palautuminen kestää vuosia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen.

Putoan aina ”jaloilleni” - tai kolhaisen kyllä itseni, mutta toivun aina.

Kiitos! Tiedätkö, mitkä piirteet saavat sinut olemaan "jankkaamatta asiaa". Tunnen niin monia joilla on 15 vuodenkin jälkeen sama levy päällä samassa raidassa. Mitähän teet toisin? Ap

Elämänfilosofiani, vai onko se luonteenpiirre sitten. Yritän muistaa, että valittamisesta ja vatvomisesta ei ole mitään hyötyä, murehtiminen ei ole koskaan auttanut mitään. Kyllä minäkin valitan ja murehdin, mutta mietin aina, mitä voin TEHDÄ asian eteen. Ja teen.

Samalla aivopesen itseäni uskomaan, että kaikki kääntyy lopulta hyväksi. Aina.

Kun olen kaiken tehnyt niin tiedän, että nyt minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä tilanne ja tarvittaessa antaa anteeksi. Ja tähän pyrin. Vaikeissa asioissa se on vaikeaa, muttayhä uudelleen. Yhä uudelleen.

Ihan oikeasti nuo kaksi viimeistä asiat ovat välttämättömiä. Jos ei pysty antamaan anteeksi, niin sitten pitää hyväksyä tilanne. Muut ihmiset inttävät, ettei heidän tarvitse tehdä niitä. Teen toisin siis lähinnä sen.

Noissa tilanteissa on yleensä niin, että on vaikea tietää, mitä asialle voisi tehdä tai voiko mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä väkivaltaisen ja köyhän alkoholistiperheen lapsi, joka pitää itseänsä aika selviytyjänä. Lapsuus oli hlvettiä siihen asti, että muutin kotoa, en muista päivääkään etten pelännyt ja hävennyt. Neitsyyteni menetin r*iskauksen yhteydessä, sen jälkeen minut r*iskattiin vielä uudestaan. Olin vuosia parisuhteessa, jossa minut poljettiin alas, koska kaikki edellä mainittu oli opettanut minulle, että minulla ei ollut arvoa. Tuloksena traumaperäinen stressihäiriö, ahdistus ja masennus, syömishäiriö. Kaikki tämä, mutta aina vain uutta voimaa löytyy. Nykyään olen oppinut välittämään itsestäni ja koen olevani vahva kaikesta huolimatta (tai juuri sen vuoksi). Minulla on myös hyvä ja tasapainoinen parisuhde ja pian tutkintopaperit kädessä yliopistosta alalta, jossa on hyvä työllisyys. Olen oman elämäni supersankari ja ihan hemmetin resilientti.

vau. missähän sun kaltaisiin ihmisiin voisi tutustua? oma tarinani on hyvin samanlainen. tunnen lähinnä ihmisiä, jotka ovat ihan pumpulissa kasvaneita tai sitten niitä, jotka ovat murskautuneet menneisyytensä alle ja ovat pahasti mt-häiriöisiä jne. oikein kaltaisiani, vaikeuksista huolimatta en tunne... olisi huippua.

Varmaan tällaisia ihmisiä on jo ympärilläsi, et vain tiedä sitä. Minulla on taustalla hankala lapsuus, jossa kärsin henkisestä ja fyysisestä väkivallasta. Taustalla vaikuttivat isäni päihde- ja mielenterveysongelmat sekä äitini masennus. 15-vuotiaana jouduin hyväksikäytetyksi. 

Koen, että olen selvinnyt hyvin ja ihan järjissäni näistä kokemuksista. Olen tasapainoinen ja tyytyväinen elämääni, hankkinut hyvän koulutuksen ja työpaikan, puolisoksi on löytynyt rakastava ihminen, meillä on ihanat lapset ja taloudellinen tilannekin on hyvä. En koe mitään tarvetta käydä läpi lapsuuden kokemuksia juuri kenenkään kanssa - olen kyllä jutellut kaikesta puolisoni kanssa ja aikoinaan myös joidenkin ystävien, mutta mennyt on mennyttä ja tänä päivänä elän tätä päivää. Niinpä nykyisessä ystävä- ja tuttavapiirissäni kukaan ei voisi arvata, että taustani on ollut jotenkin hankala. Korkeintaan se näkyy siinä, että suhtaudun suvaitsevaisesti ja ymmärtäväisesti erilaisiin ihmisiin ja elämäntilanteisiin.

Mulla on mielestäni aika hyvä resilienssi ja koen niin nimenomaan sen vuoksi, että vaikeiden kokemusten jälkeen käännän katseeni eteenpäin enkä jää tuleen makaamaan. Erot useampaan "ei, koska lapsuus"-vastaajaan on ehkä temperamentissa, (saattaa olla jonkun kanssa ehkä älyssäkin, mutta on minua fiksumpiakin joilla huono resilienssi) ja siinä, että lapsuuteni ei musta oikeasti ollut vain huono. Kun luetellaan joitain traumakokemuksia kuinka sattui sitä ja tätä... ei niillä tapahtumilla ole musta niin paljon väliä vaan turvallisuuden tunteella. Vanhempani rakastivat mua aina ja mulla on perusluotto ainakin siihen, että on olemassa muita ihmisiä, joiden kanssa tunnen kuuluvani joukkoon jne vaikka niitä olisi harvassakin. Ja kun on selvinnyt jo monenlaisista vaikeista asioista, pienenä lapsena vanhempien rakkaudella ja sitten itse, luottaa itseensä. Kun tapahtuu jotain pskaa tietää, että voin selvitä tästä. Voi vähän ottaa pattiin, mutta sitten kun katsoo, että kaikki tai monet ei-niin-"resilientitkin" selviää jotenkin niin kyllä minäkin. Ajattelee vaan, että vaikeudet kuuluu elämään, mutta ei kannata tehdä koko elämästä pskaa. Mut ero on ehkä siinä luottaako itseensä, onko selvinnyt aiemmin, tunteeko ketään joka on selvinnyt. Luonteessakin. Mulla on yksi sisarus, jolla on aika huono resilienssi mielestäni ja hän on kasvanut lastensuojelulaitoksessa nuoruutensa. Mä oikeasti luulen, että merkittävin tekijä oli erottaminen perheestä. Se kokemus, että ympärillä ei ole ketään, joka rakastaa sua. Aina ihmettelen miten jotkut ei ymmärrä.

Resilienssiä ihmistä voisi kutsua lieroksi. Luiskahtaa hyppysistä, vaikka olisi missä pihtiotteesta ja menee olemattomastakin raosta läpi. Jatkaa myös elämäänsä vaikka katkenneena.

Olen selvinnyt vaikka mistä vaikeuksista. Suren aikani, en tarvitse mitään jutteluapua, käyn asiat läpi omassa päässäni. Isän alkoholismi, työttömyys, lapsen vakava sairaus, ero. Vaativa asiantuntija työ tässä ohessa. Nyt menossa vaikea kriisi mykyisen miesystävän mt-ongelmien takia. Jaksan tämänkin, ilman että itse oireilen.

Olen tässä elämäni aikana todennut, että minulla on huomattavasti enemmän resilienssiä kuin monella muulla. Ok, lapsuuteni oli ihan tavallinen, köyhän maalaisperheen lapsuus, ei siitä saa revittyä traumoja. Hyvät kokemukset lapsuudessa rakentavat resilienssiä. Meillä suvussa ei ole ollut tapana jäädä tuleen makaamaan. Isäni suvusta on jouduttu Stalinen leireille ja tapettu siellä - kotiin jääneet ovat joutuneet jatkamaan elämäänsä epätietoisuudesta ja epätoivosta huolimatta. Molempien vanhempieni suvut ovat joutuneet jättämään kaiken taakseen Karjalaan, ja sen jälkeen on rakennettu uusi elämä uudelle paikkakunnalle. On kuollut lapsia, puolisoita, on tuhoutunut taloja, yrityksiä, terveys. Tätä kaikkea SURRAAN, ja murehditaan, mutta ei lopeteta elämää, ei jäädä märehtimään. Jatketaan, koska mitä muutakaan tehtäisiin?

Miehen suvussa onkin sitten ihan toinen meininki. Siellä muistellaan 50 vuoden takaisia vääryyksiä eikä päästä niistä yli, kiukutellaan joka vaiheessa ja kaikki on aina heitä vastaan. Maailma, verottaja, työnantaja, puoliso, autokauppias, terveydenhoitaja. Ulistaan ja volistaan, ja koko elämä jää siihen.

Minun sukuni on sitä katajaista kansaa, joka taipuu, muttei taitu. Miehen suku sitten on jotain kuivia risuja, jotka napsahtaa poikki heti kun vähänkin tulee kuormitusta.

Osittain varmasti geneettistä, mutta enemmän kyllä kasvuympäristön muokkaamaa.

On ja ei ole. Minulla on hyvin vähän mitään positiivisia kokemuksia tai asioita tapahtunut koko elämäni aikana. Turvaton lapsuus ja kaikki läheiset ihmiset kuolleet ympäriltä. Ei turvaverkkoja ole ollut vuosiin. Väitän ettei voi olla vaikuttamatta ihmiseen jollakin perustavalla tavalla vaikka yrittäisi toisin ajatella. 

Ikinä ei voi luottaa mihinkään kun on ollut pieni onnenhetki niin kaikki on viety seuraavana päivänä pois. Sitten kun on herkkä ja empaattinen ihminen niin tuollainen on vaan todella kuluttavaa. Toisaalta olen tietyissä asioissa kova ja vahva. En murru ensimmäisenä mutta kyllä kaikki on kuitenkin jälkensä jättänyt. Ei siitä mihinkään pääse. 

Joskus olen havainnut sellaista että kovasti huudetaan tietyistä piireistä tämän resilienssin perään. Mutta sitten kun näille ihmisille tapahtuu jotakin; vaikka läheisen kuolema niin sitä ollaan sitten vuodattamassa sinne ja tänne ja heitä pitää niiiiin ymmärtää kun on vaikea tilanne elämässä. Siksi en pidä koko resilienssi-sanasta. Sitä käytetään tietyissä tarkoituksissa ihan tarkoituksella ja halutaan mitätöidä ihmisen kokemukset ja että aina vaan pitäisi jaksaa ja jaksaa kaikesta pjaskasta riippumatta. Sillä haetaan myös tuottavuutta.

Jos ei olisi, en olisi tässä. Etenkin viimeinen vuosi on ollut oikea selviämisen tehtävä viidakossa -eloonjäämisleiri.

Tästä on suunta ainostaan ylöspäin.