Resilienssi - oletko resilientti ja miten se ilmenee?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos ihminen ei ole kokenut anteeksiantoa sen syvimmässä merkityksessä, ei sitä voikaan ymmärtää. Anteeksiantoa kun tavoittelee läpi elämän ja siinä harjaantuu, siihen liittyvä kokemus syvenee. Jos elää elämänsä viisveisaten anteeksiannosta, ei ole todellakaan samalla viivalla heidän kanssa, jotka siihen on pyrkineet läpi elämän. Se näkyy nimittäin kypsyytenä. Anteeksianto liittyy ensisijaisesti rakkauteen, toki hengellisyyteen myös.

Vai hengellisyyteen ja rakkauteen liittyy anteeksianto. Veljeni tapettiin kun olin lapsi viranomaisen toimesta. Sitä ei anteeksiannolla kuitata. Revi siitä!

Kaikkien elämä ei ole simppeliä ja pikku harmituksia ja niiden käsittelemistä.

Etkö sä käsitä, että olet katkera? Katkera ja vihainen. Minä en ole, voisin olla, mutta en ole, koska olen työstänyt anteeksiantoa läpi elämän. Mistä sinä tiedät, mitä olen joutunut käymään läpi? Niinpä. Et tiedä. Luuletko, että vain katkerilla on ollut/on vaikeaa?

En ole katkera vaan vihainen siitä, mitä vanhempani joutuivat kokemaan , vaikutti koko heidän loppuelämään.

Pitkittynyt viha on yhtä kuin katkeruus. Ei ole normaaalia olla vihainen vuosikausia, siitä tulee merkittävä elämää rajoittava haitta.

Harmi homma jos et sitä itse oivalla.

On täysin normaalia olla katkera, jos on kohdannut jotain todella pahaa. Poikkeuksellisempaa on se, ettei mikään tunnu missään.

Ei ole. Kaikki on kokeneet jotain vääryyttä. Katkeruus myrkyttää koko elämän. Olisiko oukein jos me kaikki oltaisiin katkeria? Vastuullinen ihminen käsittelee tunteensa.

Kaikki eivät ole kohdanneet samassa mittakaavassa vääryyttä eikä se myöskään ole jättänyt kaikkiin samanlaisia jälkiä, koska ihmiset kokevat asioita eri tavoin. Eivät elämässä kaikki ole koskaan samalla viivalla.

Ei tietenkään ole samalla viivalla kokemusten tasolla, mutta sama vastuu meillä on silti omista tunteistamme tai paremmin sutautumisestamme. Onko aikuisuus tyystin unohtunut vai miksi kypsyyden näkökulma tuntuu niin vieraalta?

Sinulla on oma määritelmäsi sille mikä on kypsää käytöstä, jollain muulla on joku toinen näkemys samasta asiasta. Sinä et ole mikään ajatuspoliisi, jolla on valta määrätä miten asioista tulisi ajatella.

Kypsänä pidetty käytös ei kyllä vaihtele ihmisen mukaan, kullä toi on aika universaalia ymmärrystä mikä on kypsää ja mikä ei. Esim. Anteeksi antaminen ja irti päästäminen ja sen ymmärtäminen, että katkeruus pitää ikuisesti kiinni siinä tuskassa vaikka katkeruuden aiheuttaja porskuttaa menemään - eli satutat itseäsi ihan omatoimisesti kun jumitat katkeruudessa, kukaan muu ei tästä kärsi kuin sinä itse!!! Tämä on kypsyyttä, päästää asioista irti jotta voi jatkaa elämäänsä ja kasvaa ihmisenä.

Tämä on niin totta. Ihmiset luulevat, että vihanpito satuttaa toista ihmistä, kun oikeasti sitä toista ihmistä ei voisi vähempää kiinnostaa.

Anteeksi pitää antaa itsensä tähden. Sen tajuaa vasta jälkeenpäin.

To forgive is to set the prisoner free - and to discover the prisoner was you.

Corrie ten Boom, selvinnyt keskitysleiristä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos ihminen ei ole kokenut anteeksiantoa sen syvimmässä merkityksessä, ei sitä voikaan ymmärtää. Anteeksiantoa kun tavoittelee läpi elämän ja siinä harjaantuu, siihen liittyvä kokemus syvenee. Jos elää elämänsä viisveisaten anteeksiannosta, ei ole todellakaan samalla viivalla heidän kanssa, jotka siihen on pyrkineet läpi elämän. Se näkyy nimittäin kypsyytenä. Anteeksianto liittyy ensisijaisesti rakkauteen, toki hengellisyyteen myös.

Vai hengellisyyteen ja rakkauteen liittyy anteeksianto. Veljeni tapettiin kun olin lapsi viranomaisen toimesta. Sitä ei anteeksiannolla kuitata. Revi siitä!

Kaikkien elämä ei ole simppeliä ja pikku harmituksia ja niiden käsittelemistä.

Etkö sä käsitä, että olet katkera? Katkera ja vihainen. Minä en ole, voisin olla, mutta en ole, koska olen työstänyt anteeksiantoa läpi elämän. Mistä sinä tiedät, mitä olen joutunut käymään läpi? Niinpä. Et tiedä. Luuletko, että vain katkerilla on ollut/on vaikeaa?

En ole katkera vaan vihainen siitä, mitä vanhempani joutuivat kokemaan , vaikutti koko heidän loppuelämään.

Pitkittynyt viha on yhtä kuin katkeruus. Ei ole normaaalia olla vihainen vuosikausia, siitä tulee merkittävä elämää rajoittava haitta.

Harmi homma jos et sitä itse oivalla.

On täysin normaalia olla katkera, jos on kohdannut jotain todella pahaa. Poikkeuksellisempaa on se, ettei mikään tunnu missään.

Ei ole. Kaikki on kokeneet jotain vääryyttä. Katkeruus myrkyttää koko elämän. Olisiko oukein jos me kaikki oltaisiin katkeria? Vastuullinen ihminen käsittelee tunteensa.

Kaikki eivät ole kohdanneet samassa mittakaavassa vääryyttä eikä se myöskään ole jättänyt kaikkiin samanlaisia jälkiä, koska ihmiset kokevat asioita eri tavoin. Eivät elämässä kaikki ole koskaan samalla viivalla.

Ei tietenkään ole samalla viivalla kokemusten tasolla, mutta sama vastuu meillä on silti omista tunteistamme tai paremmin sutautumisestamme. Onko aikuisuus tyystin unohtunut vai miksi kypsyyden näkökulma tuntuu niin vieraalta?

Sinulla on oma määritelmäsi sille mikä on kypsää käytöstä, jollain muulla on joku toinen näkemys samasta asiasta. Sinä et ole mikään ajatuspoliisi, jolla on valta määrätä miten asioista tulisi ajatella.

Kypsänä pidetty käytös ei kyllä vaihtele ihmisen mukaan, kullä toi on aika universaalia ymmärrystä mikä on kypsää ja mikä ei. Esim. Anteeksi antaminen ja irti päästäminen ja sen ymmärtäminen, että katkeruus pitää ikuisesti kiinni siinä tuskassa vaikka katkeruuden aiheuttaja porskuttaa menemään - eli satutat itseäsi ihan omatoimisesti kun jumitat katkeruudessa, kukaan muu ei tästä kärsi kuin sinä itse!!! Tämä on kypsyyttä, päästää asioista irti jotta voi jatkaa elämäänsä ja kasvaa ihmisenä.

Tämä on niin totta. Ihmiset luulevat, että vihanpito satuttaa toista ihmistä, kun oikeasti sitä toista ihmistä ei voisi vähempää kiinnostaa.

Anteeksi pitää antaa itsensä tähden. Sen tajuaa vasta jälkeenpäin.

To forgive is to set the prisoner free - and to discover the prisoner was you.

Corrie ten Boom, selvinnyt keskitysleiristä

En minä kuvittele katkeruuden satuttavan toisia. Enhän ole edes näiden ihmisten kanssa tekemisissä. Tuska pitää kiinni menneisyydessä. Katkeruus on vain yksi tuskan ilmentymä, ei se varsinainen ongelma.

Harmi kun tosi hyvä ketju meni pilalle. Miksi ette voi voi syytellä toisia katkeruudesta jossain muualla? Ketjun aihe on edelleen resilienssi, menkää pätemään muualle.

Jos onkin vain senhetkinen tunneilmasto ja olosuhteet eikä mitään väkisinväkerrettyä pskaa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun näin käsitteen ensimmäistä kertaa vuosia sitten, tajusin sen kuvaavan minua hyvin. Olen kasvanut turvattomassa moniongelmaisessa perheessä ja minulla on lastensuojelutausta vanhempieni vuoksi, mutta minusta on tullut aivan normaali yhteiskunnan jäsen, enkä koe traumatisoituneeni juurikaan. Sisarukseni sen sijaan eivät oikein ole päässeet elämässä eteenpäin, ja tuntuu, että he tarvitsisivat ammattiapua lapsuuden tapahtumista yli pääsemiseksi.

Huomaan resilienssin myös siinä, että myöhemmin elämässä kohtaamani vastoinkäymiset eivät juuri ole vaikuttaneet minuun. Minulla on ollut vaikeita parisuhdekokemuksia ja kuormittava eroprosessi niin kuin monella muullakin, mutta kun vertaan toipumistani ystävieni ja kollegoideni vastaaviin prosesseihin, näkisin selvinneeni keskimääräistä paremmin. Jotkut puhuvat katkerana eksistään vielä kymmenen vuotta eron jälkeen, minulla toipuminen kesti puolisen vuotta, enkä ole sen jälkeen oikein edes ajatellut asiaa.

Luotan täysin kykyyni selvitä vastoinkäymisistä. Koen harvoin ahdistusta, riittämättömyyden tunnetta tai tarvetta syytellä kokemuksiani vastoinkäymisistäni. Menneet kokemukset nousevat mieleeni harvoin. Jos minulta kysytään tai jokin kokemus tulee luontevasti puheeksi, puhun kyllä avoimesti, mutta en omasta puolestani tunne tarvetta prosessoida menneitä tapahtumia sen jälkeen, kun ne on saatu päätökseen.

Minkä asioide koet vahvistaneen sinua elämäsi aikana? Mikä kaikki on ollut hyvin? Mistä olet saanut voimavaroja?

Näkisin, että kyse on omista sisäisistä voimavaroistani ja myös persoonasta. Olen luonteeltani sitkeä ja optimistinen. Ponnistelemalla olen myös saavuttanut asioita, joita olen tavoitellut. Olen saanut kaikki koulutuspaikat (lukio ja yliopisto) ja lähes kaikki työt, joihin olen hakenut. Opiskelu- ja työelämässä olen pärjännyt hyvin ja saanut paljon tunnustusta ja onnistumisen kokemuksia. Koen, että voin tehdä uraani koskevia valintoja itsenäisesti ja että minulle on paljon mahdollisuuksia avoinna. Työni on merkittävä osa identiteettiäni.

Minulla on hyviä ihmissuhteita. Välit sisaruksiini ovat läheiset, vaikka kannankin huolta heidän pärjäämisestään, ja on myös muita sukulaisia, joiden koen tukeneen minua. Vanhempien kanssa en ole väleissä. Minulla on pitkiä ja syviä ystävyyssuhteita, hyvä parisuhde ja miellyttävä työilmapiiri. Osasta kollegoitakin on tullut vuosien varrella läheisiä.

Koska vanhemmiltani ei ole tullut painostusta mihinkään suuntaan, olen voinut tehdä elämässäni sellaisia valintoja kuin itse haluan. Olen muuttanut jo vuosia sitten kaupunkiin, jossa haluan asua välimatkasta sukulaisiin huolimatta. Minulla ei myöskään ole lapsia, enkä sellaisia haluakaan. Tähän voi vaikuttaa se, ettei minulla ole omakohtaisia kokemuksia onnellisesta lapsiperhe-elämästä. Elämäni on kuitenkin hyvin merkityksellistä ja tunnen itseni onnelliseksi.

Kuulostat todelliselta selviytyjältä! Ajattelen, että jotkut ihmiset vaan syntyvät "selviytymään" ja pärjäävät vaikeissakin olosuhteissa/niistä huolimatta. Tämä lienee evoluution ja ihmiskunnan säilymisen kannalta olennainen ominaisuus. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun näin käsitteen ensimmäistä kertaa vuosia sitten, tajusin sen kuvaavan minua hyvin. Olen kasvanut turvattomassa moniongelmaisessa perheessä ja minulla on lastensuojelutausta vanhempieni vuoksi, mutta minusta on tullut aivan normaali yhteiskunnan jäsen, enkä koe traumatisoituneeni juurikaan. Sisarukseni sen sijaan eivät oikein ole päässeet elämässä eteenpäin, ja tuntuu, että he tarvitsisivat ammattiapua lapsuuden tapahtumista yli pääsemiseksi.

Huomaan resilienssin myös siinä, että myöhemmin elämässä kohtaamani vastoinkäymiset eivät juuri ole vaikuttaneet minuun. Minulla on ollut vaikeita parisuhdekokemuksia ja kuormittava eroprosessi niin kuin monella muullakin, mutta kun vertaan toipumistani ystävieni ja kollegoideni vastaaviin prosesseihin, näkisin selvinneeni keskimääräistä paremmin. Jotkut puhuvat katkerana eksistään vielä kymmenen vuotta eron jälkeen, minulla toipuminen kesti puolisen vuotta, enkä ole sen jälkeen oikein edes ajatellut asiaa.

Luotan täysin kykyyni selvitä vastoinkäymisistä. Koen harvoin ahdistusta, riittämättömyyden tunnetta tai tarvetta syytellä kokemuksiani vastoinkäymisistäni. Menneet kokemukset nousevat mieleeni harvoin. Jos minulta kysytään tai jokin kokemus tulee luontevasti puheeksi, puhun kyllä avoimesti, mutta en omasta puolestani tunne tarvetta prosessoida menneitä tapahtumia sen jälkeen, kun ne on saatu päätökseen.

Minkä asioide koet vahvistaneen sinua elämäsi aikana? Mikä kaikki on ollut hyvin? Mistä olet saanut voimavaroja?

Näkisin, että kyse on omista sisäisistä voimavaroistani ja myös persoonasta. Olen luonteeltani sitkeä ja optimistinen. Ponnistelemalla olen myös saavuttanut asioita, joita olen tavoitellut. Olen saanut kaikki koulutuspaikat (lukio ja yliopisto) ja lähes kaikki työt, joihin olen hakenut. Opiskelu- ja työelämässä olen pärjännyt hyvin ja saanut paljon tunnustusta ja onnistumisen kokemuksia. Koen, että voin tehdä uraani koskevia valintoja itsenäisesti ja että minulle on paljon mahdollisuuksia avoinna. Työni on merkittävä osa identiteettiäni.

Minulla on hyviä ihmissuhteita. Välit sisaruksiini ovat läheiset, vaikka kannankin huolta heidän pärjäämisestään, ja on myös muita sukulaisia, joiden koen tukeneen minua. Vanhempien kanssa en ole väleissä. Minulla on pitkiä ja syviä ystävyyssuhteita, hyvä parisuhde ja miellyttävä työilmapiiri. Osasta kollegoitakin on tullut vuosien varrella läheisiä.

Koska vanhemmiltani ei ole tullut painostusta mihinkään suuntaan, olen voinut tehdä elämässäni sellaisia valintoja kuin itse haluan. Olen muuttanut jo vuosia sitten kaupunkiin, jossa haluan asua välimatkasta sukulaisiin huolimatta. Minulla ei myöskään ole lapsia, enkä sellaisia haluakaan. Tähän voi vaikuttaa se, ettei minulla ole omakohtaisia kokemuksia onnellisesta lapsiperhe-elämästä. Elämäni on kuitenkin hyvin merkityksellistä ja tunnen itseni onnelliseksi.

Kuulostat todelliselta selviytyjältä! Ajattelen, että jotkut ihmiset vaan syntyvät "selviytymään" ja pärjäävät vaikeissakin olosuhteissa/niistä huolimatta. Tämä lienee evoluution ja ihmiskunnan säilymisen kannalta olennainen ominaisuus. 

Ei ole tarkoitus vähätellä kyseisen kirjoittajan tekemää työtä, mutta onhan se selvää, että poikkeuksellisen lahjakkaiden ihmisten on helpompi menestyä kuin kyvyiltään selvästi alle keskitason olevien.

Resilienssi herättää sanana minussa hiukan epäilyksiä. Omassa suvussa nimittäin erittäin tasapainottomilta vaikuttavat juuri ne ihmiset, jotka suurieleisesti julistavat, että menneet on vain jätettävä taakse, niissä ei saa rypeä. Itse he kuitenkin koko ajan vaikuttavat olevan hajoamisen kynnyksellä ja näyttävät vain juoksevan ahdistusta pakoon minkä ehtivät.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun näin käsitteen ensimmäistä kertaa vuosia sitten, tajusin sen kuvaavan minua hyvin. Olen kasvanut turvattomassa moniongelmaisessa perheessä ja minulla on lastensuojelutausta vanhempieni vuoksi, mutta minusta on tullut aivan normaali yhteiskunnan jäsen, enkä koe traumatisoituneeni juurikaan. Sisarukseni sen sijaan eivät oikein ole päässeet elämässä eteenpäin, ja tuntuu, että he tarvitsisivat ammattiapua lapsuuden tapahtumista yli pääsemiseksi.

Huomaan resilienssin myös siinä, että myöhemmin elämässä kohtaamani vastoinkäymiset eivät juuri ole vaikuttaneet minuun. Minulla on ollut vaikeita parisuhdekokemuksia ja kuormittava eroprosessi niin kuin monella muullakin, mutta kun vertaan toipumistani ystävieni ja kollegoideni vastaaviin prosesseihin, näkisin selvinneeni keskimääräistä paremmin. Jotkut puhuvat katkerana eksistään vielä kymmenen vuotta eron jälkeen, minulla toipuminen kesti puolisen vuotta, enkä ole sen jälkeen oikein edes ajatellut asiaa.

Luotan täysin kykyyni selvitä vastoinkäymisistä. Koen harvoin ahdistusta, riittämättömyyden tunnetta tai tarvetta syytellä kokemuksiani vastoinkäymisistäni. Menneet kokemukset nousevat mieleeni harvoin. Jos minulta kysytään tai jokin kokemus tulee luontevasti puheeksi, puhun kyllä avoimesti, mutta en omasta puolestani tunne tarvetta prosessoida menneitä tapahtumia sen jälkeen, kun ne on saatu päätökseen.

Minkä asioide koet vahvistaneen sinua elämäsi aikana? Mikä kaikki on ollut hyvin? Mistä olet saanut voimavaroja?

Näkisin, että kyse on omista sisäisistä voimavaroistani ja myös persoonasta. Olen luonteeltani sitkeä ja optimistinen. Ponnistelemalla olen myös saavuttanut asioita, joita olen tavoitellut. Olen saanut kaikki koulutuspaikat (lukio ja yliopisto) ja lähes kaikki työt, joihin olen hakenut. Opiskelu- ja työelämässä olen pärjännyt hyvin ja saanut paljon tunnustusta ja onnistumisen kokemuksia. Koen, että voin tehdä uraani koskevia valintoja itsenäisesti ja että minulle on paljon mahdollisuuksia avoinna. Työni on merkittävä osa identiteettiäni.

Minulla on hyviä ihmissuhteita. Välit sisaruksiini ovat läheiset, vaikka kannankin huolta heidän pärjäämisestään, ja on myös muita sukulaisia, joiden koen tukeneen minua. Vanhempien kanssa en ole väleissä. Minulla on pitkiä ja syviä ystävyyssuhteita, hyvä parisuhde ja miellyttävä työilmapiiri. Osasta kollegoitakin on tullut vuosien varrella läheisiä.

Koska vanhemmiltani ei ole tullut painostusta mihinkään suuntaan, olen voinut tehdä elämässäni sellaisia valintoja kuin itse haluan. Olen muuttanut jo vuosia sitten kaupunkiin, jossa haluan asua välimatkasta sukulaisiin huolimatta. Minulla ei myöskään ole lapsia, enkä sellaisia haluakaan. Tähän voi vaikuttaa se, ettei minulla ole omakohtaisia kokemuksia onnellisesta lapsiperhe-elämästä. Elämäni on kuitenkin hyvin merkityksellistä ja tunnen itseni onnelliseksi.

Kuulostat todelliselta selviytyjältä! Ajattelen, että jotkut ihmiset vaan syntyvät "selviytymään" ja pärjäävät vaikeissakin olosuhteissa/niistä huolimatta. Tämä lienee evoluution ja ihmiskunnan säilymisen kannalta olennainen ominaisuus. 

Ei ole tarkoitus vähätellä kyseisen kirjoittajan tekemää työtä, mutta onhan se selvää, että poikkeuksellisen lahjakkaiden ihmisten on helpompi menestyä kuin kyvyiltään selvästi alle keskitason olevien.

Niin, onko se sitten älykkyyttä vai mitä että selviytyy.. voihan se olla myös eräänlainen ominaisuus reagoinnissa tunteiden suhteen. Toisten maailma ei järky niin pahasti traumojen kanssa ja toiset taas joutuvat kamppailemaan enemmän psyyäkseen pinnalla. Voi se olla myöskin älykkyyttä; kykyä etsiä oikeaa apua, tehdä oikeita valintoja tms. Mutta mielestäni myös yksilön herkkyydellä reagoida tunteisiin on merkitystä. Kaikilla ei vain onnistu asian "jättäminen taakse ja katse eteenpäin". Tai sanotaan, että trauma on niin kehossa että sen ohittaminen/sivuuttaminen on mahdotonta, ilman sen läpikäyntiä. Läpikäynnin suhteen on varmasti eroja; toisille riittää vähempi ja toiset tarvivat enemmän käsittelyä. Mielestäni myös trauman laatu vaikuttaa; varhaislapsuuden traumojen käsittely on vaikeampaa kuin esim. teinin tai aikuisen koetun trauman jolloin aivot ovat jo kehittyneemmät.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun näin käsitteen ensimmäistä kertaa vuosia sitten, tajusin sen kuvaavan minua hyvin. Olen kasvanut turvattomassa moniongelmaisessa perheessä ja minulla on lastensuojelutausta vanhempieni vuoksi, mutta minusta on tullut aivan normaali yhteiskunnan jäsen, enkä koe traumatisoituneeni juurikaan. Sisarukseni sen sijaan eivät oikein ole päässeet elämässä eteenpäin, ja tuntuu, että he tarvitsisivat ammattiapua lapsuuden tapahtumista yli pääsemiseksi.

Huomaan resilienssin myös siinä, että myöhemmin elämässä kohtaamani vastoinkäymiset eivät juuri ole vaikuttaneet minuun. Minulla on ollut vaikeita parisuhdekokemuksia ja kuormittava eroprosessi niin kuin monella muullakin, mutta kun vertaan toipumistani ystävieni ja kollegoideni vastaaviin prosesseihin, näkisin selvinneeni keskimääräistä paremmin. Jotkut puhuvat katkerana eksistään vielä kymmenen vuotta eron jälkeen, minulla toipuminen kesti puolisen vuotta, enkä ole sen jälkeen oikein edes ajatellut asiaa.

Luotan täysin kykyyni selvitä vastoinkäymisistä. Koen harvoin ahdistusta, riittämättömyyden tunnetta tai tarvetta syytellä kokemuksiani vastoinkäymisistäni. Menneet kokemukset nousevat mieleeni harvoin. Jos minulta kysytään tai jokin kokemus tulee luontevasti puheeksi, puhun kyllä avoimesti, mutta en omasta puolestani tunne tarvetta prosessoida menneitä tapahtumia sen jälkeen, kun ne on saatu päätökseen.

Minkä asioide koet vahvistaneen sinua elämäsi aikana? Mikä kaikki on ollut hyvin? Mistä olet saanut voimavaroja?

Näkisin, että kyse on omista sisäisistä voimavaroistani ja myös persoonasta. Olen luonteeltani sitkeä ja optimistinen. Ponnistelemalla olen myös saavuttanut asioita, joita olen tavoitellut. Olen saanut kaikki koulutuspaikat (lukio ja yliopisto) ja lähes kaikki työt, joihin olen hakenut. Opiskelu- ja työelämässä olen pärjännyt hyvin ja saanut paljon tunnustusta ja onnistumisen kokemuksia. Koen, että voin tehdä uraani koskevia valintoja itsenäisesti ja että minulle on paljon mahdollisuuksia avoinna. Työni on merkittävä osa identiteettiäni.

Minulla on hyviä ihmissuhteita. Välit sisaruksiini ovat läheiset, vaikka kannankin huolta heidän pärjäämisestään, ja on myös muita sukulaisia, joiden koen tukeneen minua. Vanhempien kanssa en ole väleissä. Minulla on pitkiä ja syviä ystävyyssuhteita, hyvä parisuhde ja miellyttävä työilmapiiri. Osasta kollegoitakin on tullut vuosien varrella läheisiä.

Koska vanhemmiltani ei ole tullut painostusta mihinkään suuntaan, olen voinut tehdä elämässäni sellaisia valintoja kuin itse haluan. Olen muuttanut jo vuosia sitten kaupunkiin, jossa haluan asua välimatkasta sukulaisiin huolimatta. Minulla ei myöskään ole lapsia, enkä sellaisia haluakaan. Tähän voi vaikuttaa se, ettei minulla ole omakohtaisia kokemuksia onnellisesta lapsiperhe-elämästä. Elämäni on kuitenkin hyvin merkityksellistä ja tunnen itseni onnelliseksi.

Kuulostat todelliselta selviytyjältä! Ajattelen, että jotkut ihmiset vaan syntyvät "selviytymään" ja pärjäävät vaikeissakin olosuhteissa/niistä huolimatta. Tämä lienee evoluution ja ihmiskunnan säilymisen kannalta olennainen ominaisuus. 

Ei ole tarkoitus vähätellä kyseisen kirjoittajan tekemää työtä, mutta onhan se selvää, että poikkeuksellisen lahjakkaiden ihmisten on helpompi menestyä kuin kyvyiltään selvästi alle keskitason olevien.

Niin, onko se sitten älykkyyttä vai mitä että selviytyy.. voihan se olla myös eräänlainen ominaisuus reagoinnissa tunteiden suhteen. Toisten maailma ei järky niin pahasti traumojen kanssa ja toiset taas joutuvat kamppailemaan enemmän psyyäkseen pinnalla. Voi se olla myöskin älykkyyttä; kykyä etsiä oikeaa apua, tehdä oikeita valintoja tms. Mutta mielestäni myös yksilön herkkyydellä reagoida tunteisiin on merkitystä. Kaikilla ei vain onnistu asian "jättäminen taakse ja katse eteenpäin". Tai sanotaan, että trauma on niin kehossa että sen ohittaminen/sivuuttaminen on mahdotonta, ilman sen läpikäyntiä. Läpikäynnin suhteen on varmasti eroja; toisille riittää vähempi ja toiset tarvivat enemmän käsittelyä. Mielestäni myös trauman laatu vaikuttaa; varhaislapsuuden traumojen käsittely on vaikeampaa kuin esim. teinin tai aikuisen koetun trauman jolloin aivot ovat jo kehittyneemmät.

Nyt viittasin itse siihen, että kyseinen henkilö kertoo menestyneensä opinnoissa hyvin. Matemaattisesti lahjakkaille ihmisille on esimerkiksi paljon työpaikkoja tarjolla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun näin käsitteen ensimmäistä kertaa vuosia sitten, tajusin sen kuvaavan minua hyvin. Olen kasvanut turvattomassa moniongelmaisessa perheessä ja minulla on lastensuojelutausta vanhempieni vuoksi, mutta minusta on tullut aivan normaali yhteiskunnan jäsen, enkä koe traumatisoituneeni juurikaan. Sisarukseni sen sijaan eivät oikein ole päässeet elämässä eteenpäin, ja tuntuu, että he tarvitsisivat ammattiapua lapsuuden tapahtumista yli pääsemiseksi.

Huomaan resilienssin myös siinä, että myöhemmin elämässä kohtaamani vastoinkäymiset eivät juuri ole vaikuttaneet minuun. Minulla on ollut vaikeita parisuhdekokemuksia ja kuormittava eroprosessi niin kuin monella muullakin, mutta kun vertaan toipumistani ystävieni ja kollegoideni vastaaviin prosesseihin, näkisin selvinneeni keskimääräistä paremmin. Jotkut puhuvat katkerana eksistään vielä kymmenen vuotta eron jälkeen, minulla toipuminen kesti puolisen vuotta, enkä ole sen jälkeen oikein edes ajatellut asiaa.

Luotan täysin kykyyni selvitä vastoinkäymisistä. Koen harvoin ahdistusta, riittämättömyyden tunnetta tai tarvetta syytellä kokemuksiani vastoinkäymisistäni. Menneet kokemukset nousevat mieleeni harvoin. Jos minulta kysytään tai jokin kokemus tulee luontevasti puheeksi, puhun kyllä avoimesti, mutta en omasta puolestani tunne tarvetta prosessoida menneitä tapahtumia sen jälkeen, kun ne on saatu päätökseen.

Minkä asioide koet vahvistaneen sinua elämäsi aikana? Mikä kaikki on ollut hyvin? Mistä olet saanut voimavaroja?

Näkisin, että kyse on omista sisäisistä voimavaroistani ja myös persoonasta. Olen luonteeltani sitkeä ja optimistinen. Ponnistelemalla olen myös saavuttanut asioita, joita olen tavoitellut. Olen saanut kaikki koulutuspaikat (lukio ja yliopisto) ja lähes kaikki työt, joihin olen hakenut. Opiskelu- ja työelämässä olen pärjännyt hyvin ja saanut paljon tunnustusta ja onnistumisen kokemuksia. Koen, että voin tehdä uraani koskevia valintoja itsenäisesti ja että minulle on paljon mahdollisuuksia avoinna. Työni on merkittävä osa identiteettiäni.

Minulla on hyviä ihmissuhteita. Välit sisaruksiini ovat läheiset, vaikka kannankin huolta heidän pärjäämisestään, ja on myös muita sukulaisia, joiden koen tukeneen minua. Vanhempien kanssa en ole väleissä. Minulla on pitkiä ja syviä ystävyyssuhteita, hyvä parisuhde ja miellyttävä työilmapiiri. Osasta kollegoitakin on tullut vuosien varrella läheisiä.

Koska vanhemmiltani ei ole tullut painostusta mihinkään suuntaan, olen voinut tehdä elämässäni sellaisia valintoja kuin itse haluan. Olen muuttanut jo vuosia sitten kaupunkiin, jossa haluan asua välimatkasta sukulaisiin huolimatta. Minulla ei myöskään ole lapsia, enkä sellaisia haluakaan. Tähän voi vaikuttaa se, ettei minulla ole omakohtaisia kokemuksia onnellisesta lapsiperhe-elämästä. Elämäni on kuitenkin hyvin merkityksellistä ja tunnen itseni onnelliseksi.

Kuulostat todelliselta selviytyjältä! Ajattelen, että jotkut ihmiset vaan syntyvät "selviytymään" ja pärjäävät vaikeissakin olosuhteissa/niistä huolimatta. Tämä lienee evoluution ja ihmiskunnan säilymisen kannalta olennainen ominaisuus. 

Ei ole tarkoitus vähätellä kyseisen kirjoittajan tekemää työtä, mutta onhan se selvää, että poikkeuksellisen lahjakkaiden ihmisten on helpompi menestyä kuin kyvyiltään selvästi alle keskitason olevien.

Niin, onko se sitten älykkyyttä vai mitä että selviytyy.. voihan se olla myös eräänlainen ominaisuus reagoinnissa tunteiden suhteen. Toisten maailma ei järky niin pahasti traumojen kanssa ja toiset taas joutuvat kamppailemaan enemmän psyyäkseen pinnalla. Voi se olla myöskin älykkyyttä; kykyä etsiä oikeaa apua, tehdä oikeita valintoja tms. Mutta mielestäni myös yksilön herkkyydellä reagoida tunteisiin on merkitystä. Kaikilla ei vain onnistu asian "jättäminen taakse ja katse eteenpäin". Tai sanotaan, että trauma on niin kehossa että sen ohittaminen/sivuuttaminen on mahdotonta, ilman sen läpikäyntiä. Läpikäynnin suhteen on varmasti eroja; toisille riittää vähempi ja toiset tarvivat enemmän käsittelyä. Mielestäni myös trauman laatu vaikuttaa; varhaislapsuuden traumojen käsittely on vaikeampaa kuin esim. teinin tai aikuisen koetun trauman jolloin aivot ovat jo kehittyneemmät.

Traumojen käsittelyn haasteet riippuvat tietysti ihan siitäkin mitä ihmiselle on tapahtunut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun näin käsitteen ensimmäistä kertaa vuosia sitten, tajusin sen kuvaavan minua hyvin. Olen kasvanut turvattomassa moniongelmaisessa perheessä ja minulla on lastensuojelutausta vanhempieni vuoksi, mutta minusta on tullut aivan normaali yhteiskunnan jäsen, enkä koe traumatisoituneeni juurikaan. Sisarukseni sen sijaan eivät oikein ole päässeet elämässä eteenpäin, ja tuntuu, että he tarvitsisivat ammattiapua lapsuuden tapahtumista yli pääsemiseksi.

Huomaan resilienssin myös siinä, että myöhemmin elämässä kohtaamani vastoinkäymiset eivät juuri ole vaikuttaneet minuun. Minulla on ollut vaikeita parisuhdekokemuksia ja kuormittava eroprosessi niin kuin monella muullakin, mutta kun vertaan toipumistani ystävieni ja kollegoideni vastaaviin prosesseihin, näkisin selvinneeni keskimääräistä paremmin. Jotkut puhuvat katkerana eksistään vielä kymmenen vuotta eron jälkeen, minulla toipuminen kesti puolisen vuotta, enkä ole sen jälkeen oikein edes ajatellut asiaa.

Luotan täysin kykyyni selvitä vastoinkäymisistä. Koen harvoin ahdistusta, riittämättömyyden tunnetta tai tarvetta syytellä kokemuksiani vastoinkäymisistäni. Menneet kokemukset nousevat mieleeni harvoin. Jos minulta kysytään tai jokin kokemus tulee luontevasti puheeksi, puhun kyllä avoimesti, mutta en omasta puolestani tunne tarvetta prosessoida menneitä tapahtumia sen jälkeen, kun ne on saatu päätökseen.

Minkä asioide koet vahvistaneen sinua elämäsi aikana? Mikä kaikki on ollut hyvin? Mistä olet saanut voimavaroja?

Näkisin, että kyse on omista sisäisistä voimavaroistani ja myös persoonasta. Olen luonteeltani sitkeä ja optimistinen. Ponnistelemalla olen myös saavuttanut asioita, joita olen tavoitellut. Olen saanut kaikki koulutuspaikat (lukio ja yliopisto) ja lähes kaikki työt, joihin olen hakenut. Opiskelu- ja työelämässä olen pärjännyt hyvin ja saanut paljon tunnustusta ja onnistumisen kokemuksia. Koen, että voin tehdä uraani koskevia valintoja itsenäisesti ja että minulle on paljon mahdollisuuksia avoinna. Työni on merkittävä osa identiteettiäni.

Minulla on hyviä ihmissuhteita. Välit sisaruksiini ovat läheiset, vaikka kannankin huolta heidän pärjäämisestään, ja on myös muita sukulaisia, joiden koen tukeneen minua. Vanhempien kanssa en ole väleissä. Minulla on pitkiä ja syviä ystävyyssuhteita, hyvä parisuhde ja miellyttävä työilmapiiri. Osasta kollegoitakin on tullut vuosien varrella läheisiä.

Koska vanhemmiltani ei ole tullut painostusta mihinkään suuntaan, olen voinut tehdä elämässäni sellaisia valintoja kuin itse haluan. Olen muuttanut jo vuosia sitten kaupunkiin, jossa haluan asua välimatkasta sukulaisiin huolimatta. Minulla ei myöskään ole lapsia, enkä sellaisia haluakaan. Tähän voi vaikuttaa se, ettei minulla ole omakohtaisia kokemuksia onnellisesta lapsiperhe-elämästä. Elämäni on kuitenkin hyvin merkityksellistä ja tunnen itseni onnelliseksi.

Kuulostat todelliselta selviytyjältä! Ajattelen, että jotkut ihmiset vaan syntyvät "selviytymään" ja pärjäävät vaikeissakin olosuhteissa/niistä huolimatta. Tämä lienee evoluution ja ihmiskunnan säilymisen kannalta olennainen ominaisuus. 

Ei ole tarkoitus vähätellä kyseisen kirjoittajan tekemää työtä, mutta onhan se selvää, että poikkeuksellisen lahjakkaiden ihmisten on helpompi menestyä kuin kyvyiltään selvästi alle keskitason olevien.

Niin, onko se sitten älykkyyttä vai mitä että selviytyy.. voihan se olla myös eräänlainen ominaisuus reagoinnissa tunteiden suhteen. Toisten maailma ei järky niin pahasti traumojen kanssa ja toiset taas joutuvat kamppailemaan enemmän psyyäkseen pinnalla. Voi se olla myöskin älykkyyttä; kykyä etsiä oikeaa apua, tehdä oikeita valintoja tms. Mutta mielestäni myös yksilön herkkyydellä reagoida tunteisiin on merkitystä. Kaikilla ei vain onnistu asian "jättäminen taakse ja katse eteenpäin". Tai sanotaan, että trauma on niin kehossa että sen ohittaminen/sivuuttaminen on mahdotonta, ilman sen läpikäyntiä. Läpikäynnin suhteen on varmasti eroja; toisille riittää vähempi ja toiset tarvivat enemmän käsittelyä. Mielestäni myös trauman laatu vaikuttaa; varhaislapsuuden traumojen käsittely on vaikeampaa kuin esim. teinin tai aikuisen koetun trauman jolloin aivot ovat jo kehittyneemmät.

Nyt viittasin itse siihen, että kyseinen henkilö kertoo menestyneensä opinnoissa hyvin. Matemaattisesti lahjakkaille ihmisille on esimerkiksi paljon työpaikkoja tarjolla.

Tokikyseinen henkilö on varmasti myös älykäs :). Älykkyyttäkin on monenlaista. Ei pelkkä matemaattinen lahjakkuus riitä takaamaan menestystä työelämässä, vaikka sinällään paljon voi mahdollistaakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun näin käsitteen ensimmäistä kertaa vuosia sitten, tajusin sen kuvaavan minua hyvin. Olen kasvanut turvattomassa moniongelmaisessa perheessä ja minulla on lastensuojelutausta vanhempieni vuoksi, mutta minusta on tullut aivan normaali yhteiskunnan jäsen, enkä koe traumatisoituneeni juurikaan. Sisarukseni sen sijaan eivät oikein ole päässeet elämässä eteenpäin, ja tuntuu, että he tarvitsisivat ammattiapua lapsuuden tapahtumista yli pääsemiseksi.

Huomaan resilienssin myös siinä, että myöhemmin elämässä kohtaamani vastoinkäymiset eivät juuri ole vaikuttaneet minuun. Minulla on ollut vaikeita parisuhdekokemuksia ja kuormittava eroprosessi niin kuin monella muullakin, mutta kun vertaan toipumistani ystävieni ja kollegoideni vastaaviin prosesseihin, näkisin selvinneeni keskimääräistä paremmin. Jotkut puhuvat katkerana eksistään vielä kymmenen vuotta eron jälkeen, minulla toipuminen kesti puolisen vuotta, enkä ole sen jälkeen oikein edes ajatellut asiaa.

Luotan täysin kykyyni selvitä vastoinkäymisistä. Koen harvoin ahdistusta, riittämättömyyden tunnetta tai tarvetta syytellä kokemuksiani vastoinkäymisistäni. Menneet kokemukset nousevat mieleeni harvoin. Jos minulta kysytään tai jokin kokemus tulee luontevasti puheeksi, puhun kyllä avoimesti, mutta en omasta puolestani tunne tarvetta prosessoida menneitä tapahtumia sen jälkeen, kun ne on saatu päätökseen.

Minkä asioide koet vahvistaneen sinua elämäsi aikana? Mikä kaikki on ollut hyvin? Mistä olet saanut voimavaroja?

Näkisin, että kyse on omista sisäisistä voimavaroistani ja myös persoonasta. Olen luonteeltani sitkeä ja optimistinen. Ponnistelemalla olen myös saavuttanut asioita, joita olen tavoitellut. Olen saanut kaikki koulutuspaikat (lukio ja yliopisto) ja lähes kaikki työt, joihin olen hakenut. Opiskelu- ja työelämässä olen pärjännyt hyvin ja saanut paljon tunnustusta ja onnistumisen kokemuksia. Koen, että voin tehdä uraani koskevia valintoja itsenäisesti ja että minulle on paljon mahdollisuuksia avoinna. Työni on merkittävä osa identiteettiäni.

Minulla on hyviä ihmissuhteita. Välit sisaruksiini ovat läheiset, vaikka kannankin huolta heidän pärjäämisestään, ja on myös muita sukulaisia, joiden koen tukeneen minua. Vanhempien kanssa en ole väleissä. Minulla on pitkiä ja syviä ystävyyssuhteita, hyvä parisuhde ja miellyttävä työilmapiiri. Osasta kollegoitakin on tullut vuosien varrella läheisiä.

Koska vanhemmiltani ei ole tullut painostusta mihinkään suuntaan, olen voinut tehdä elämässäni sellaisia valintoja kuin itse haluan. Olen muuttanut jo vuosia sitten kaupunkiin, jossa haluan asua välimatkasta sukulaisiin huolimatta. Minulla ei myöskään ole lapsia, enkä sellaisia haluakaan. Tähän voi vaikuttaa se, ettei minulla ole omakohtaisia kokemuksia onnellisesta lapsiperhe-elämästä. Elämäni on kuitenkin hyvin merkityksellistä ja tunnen itseni onnelliseksi.

Nuo ovat hyviä ominaisuuksia. Olitko lapsena joissain asioissa poikkeuksellisen lahjakas? Saitko esimerkiksi koulusta hyvää palautetta ja kannustusta? Oliko sinulla jotain turvallisia aikuisia lähelläsi?

Kyllä, olin lapsena koulussa hyvin lahjakas. Huomasin tämän heti, kun koulu alkoi, ja opettajat tukivat ja kannustivat minua. En ole ollut päiväkodissa enkä esikoulussa, eikä meillä kotona ollut oikein mitään leluja tai edes kyniä ja piirustuspaperia eivätkä vanhemmat tehneet meidän lasten kanssa mitään. Oli ihanaa päästä kouluun, jossa sai lukea, kirjoittaa, laskea ja piirtää - oppia koko ajan uutta. Lapsethan ovat luonnostaan tiedonhaluisia, mutta tähän tarpeeseen ei kotona vastattu mitenkään. Tajusin jo ensimmäisenä kouluvuotenani, että koulutus on keinoni päästä pois perheeni vaikutuspiiristä. Muistan, että oikeasti ajattelin näin jo kuusi-seitsemänvuotiaana.

Olin tajunnut olevani jotenkin "erilainen" perheessäni viisivuotiaana. Muistan hetken elävästi. Isä oli kotona meidän lasten kanssa äidin ollessa muualla, ja jostain hänen kommentistaan tajusin yhtäkkiä, että isäni on keskimääräistä aikuista tyhmempi ja kapeakatseisempi, että minulla, viisivuotiaalla lapsella on paremmin perusteltu näkemys aiheesta, josta isäni esitti kommenttinsa. Näitä tilanteita tuli sittemmin tietysti koko ajan lisää.

Olet mun sielunsisar. Itsekin muistan hyvin pienenä miettineeni, kun seison äitini raivon ja huutamisen kohteena, että hän tekee noin, koska hän ei ole kovin älykäs. Ja että äitini on muihin verrattuna kyvytön aikuinen.

Hui, oikein säpsähdin, kun luin tämän ja mieleen tuli yhtäkkiä jostain teini-iästä ”kohtaus” kotoa: olin tod.näk. jäänyt äidille kiinni joko tupakoinnista tai kaljan juomisesta. Hän huutaa mulle kasvot vääristyneinä:”Ja minä kun luulin, että sua ei tarttis kasvattaa!”. Tajusin hyvin kirkkaasti siinä teinin sekavassa mielessänikin, että tässä ei nyt kaikki ole ihan kohdillaan!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos ihminen ei ole kokenut anteeksiantoa sen syvimmässä merkityksessä, ei sitä voikaan ymmärtää. Anteeksiantoa kun tavoittelee läpi elämän ja siinä harjaantuu, siihen liittyvä kokemus syvenee. Jos elää elämänsä viisveisaten anteeksiannosta, ei ole todellakaan samalla viivalla heidän kanssa, jotka siihen on pyrkineet läpi elämän. Se näkyy nimittäin kypsyytenä. Anteeksianto liittyy ensisijaisesti rakkauteen, toki hengellisyyteen myös.

Vai hengellisyyteen ja rakkauteen liittyy anteeksianto. Veljeni tapettiin kun olin lapsi viranomaisen toimesta. Sitä ei anteeksiannolla kuitata. Revi siitä!

Kaikkien elämä ei ole simppeliä ja pikku harmituksia ja niiden käsittelemistä.

Etkö sä käsitä, että olet katkera? Katkera ja vihainen. Minä en ole, voisin olla, mutta en ole, koska olen työstänyt anteeksiantoa läpi elämän. Mistä sinä tiedät, mitä olen joutunut käymään läpi? Niinpä. Et tiedä. Luuletko, että vain katkerilla on ollut/on vaikeaa?

En ole katkera vaan vihainen siitä, mitä vanhempani joutuivat kokemaan , vaikutti koko heidän loppuelämään.

Pitkittynyt viha on yhtä kuin katkeruus. Ei ole normaaalia olla vihainen vuosikausia, siitä tulee merkittävä elämää rajoittava haitta.

Harmi homma jos et sitä itse oivalla.

On täysin normaalia olla katkera, jos on kohdannut jotain todella pahaa. Poikkeuksellisempaa on se, ettei mikään tunnu missään.

Ei ole. Kaikki on kokeneet jotain vääryyttä. Katkeruus myrkyttää koko elämän. Olisiko oukein jos me kaikki oltaisiin katkeria? Vastuullinen ihminen käsittelee tunteensa.

Kaikki eivät ole kohdanneet samassa mittakaavassa vääryyttä eikä se myöskään ole jättänyt kaikkiin samanlaisia jälkiä, koska ihmiset kokevat asioita eri tavoin. Eivät elämässä kaikki ole koskaan samalla viivalla.

Ei tietenkään ole samalla viivalla kokemusten tasolla, mutta sama vastuu meillä on silti omista tunteistamme tai paremmin sutautumisestamme. Onko aikuisuus tyystin unohtunut vai miksi kypsyyden näkökulma tuntuu niin vieraalta?

Sinulla on oma määritelmäsi sille mikä on kypsää käytöstä, jollain muulla on joku toinen näkemys samasta asiasta. Sinä et ole mikään ajatuspoliisi, jolla on valta määrätä miten asioista tulisi ajatella.

Kypsänä pidetty käytös ei kyllä vaihtele ihmisen mukaan, kullä toi on aika universaalia ymmärrystä mikä on kypsää ja mikä ei. Esim. Anteeksi antaminen ja irti päästäminen ja sen ymmärtäminen, että katkeruus pitää ikuisesti kiinni siinä tuskassa vaikka katkeruuden aiheuttaja porskuttaa menemään - eli satutat itseäsi ihan omatoimisesti kun jumitat katkeruudessa, kukaan muu ei tästä kärsi kuin sinä itse!!! Tämä on kypsyyttä, päästää asioista irti jotta voi jatkaa elämäänsä ja kasvaa ihmisenä.

Tämä on niin totta. Ihmiset luulevat, että vihanpito satuttaa toista ihmistä, kun oikeasti sitä toista ihmistä ei voisi vähempää kiinnostaa.

Anteeksi pitää antaa itsensä tähden. Sen tajuaa vasta jälkeenpäin.

To forgive is to set the prisoner free - and to discover the prisoner was you.

Corrie ten Boom, selvinnyt keskitysleiristä

En minä kuvittele katkeruuden satuttavan toisia. Enhän ole edes näiden ihmisten kanssa tekemisissä. Tuska pitää kiinni menneisyydessä. Katkeruus on vain yksi tuskan ilmentymä, ei se varsinainen ongelma.

Niin. Kysymys siis kuuluukin: miksi sinä haluat pitää kiinni tuskastasi?

Siitä kun on mahdollista päästä eroon.

Ai niin - et halua antaa anteeksi.... eli et voi pöästä tuskasta eroon.... eli raahaat menneisyyttä mukanasi.... koska et halua antaa anteeksi.... hmmm.

Analyyttinen luonne auttoi minua nuorena kyseenalaistamaan monia perheessämme vialla olleita asioita. Sen ansiosta pääsin terapiaan, koska olin valmis tekemään paljon töitä itseni kanssa. Toisaalta sama taipumus myös osittain estää minua pääsemästä menneen työstämisestä irti. Asioilla on aina puolensa ja puolensa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos ihminen ei ole kokenut anteeksiantoa sen syvimmässä merkityksessä, ei sitä voikaan ymmärtää. Anteeksiantoa kun tavoittelee läpi elämän ja siinä harjaantuu, siihen liittyvä kokemus syvenee. Jos elää elämänsä viisveisaten anteeksiannosta, ei ole todellakaan samalla viivalla heidän kanssa, jotka siihen on pyrkineet läpi elämän. Se näkyy nimittäin kypsyytenä. Anteeksianto liittyy ensisijaisesti rakkauteen, toki hengellisyyteen myös.

Vai hengellisyyteen ja rakkauteen liittyy anteeksianto. Veljeni tapettiin kun olin lapsi viranomaisen toimesta. Sitä ei anteeksiannolla kuitata. Revi siitä!

Kaikkien elämä ei ole simppeliä ja pikku harmituksia ja niiden käsittelemistä.

Etkö sä käsitä, että olet katkera? Katkera ja vihainen. Minä en ole, voisin olla, mutta en ole, koska olen työstänyt anteeksiantoa läpi elämän. Mistä sinä tiedät, mitä olen joutunut käymään läpi? Niinpä. Et tiedä. Luuletko, että vain katkerilla on ollut/on vaikeaa?

En ole katkera vaan vihainen siitä, mitä vanhempani joutuivat kokemaan , vaikutti koko heidän loppuelämään.

Pitkittynyt viha on yhtä kuin katkeruus. Ei ole normaaalia olla vihainen vuosikausia, siitä tulee merkittävä elämää rajoittava haitta.

Harmi homma jos et sitä itse oivalla.

On täysin normaalia olla katkera, jos on kohdannut jotain todella pahaa. Poikkeuksellisempaa on se, ettei mikään tunnu missään.

Ei ole. Kaikki on kokeneet jotain vääryyttä. Katkeruus myrkyttää koko elämän. Olisiko oukein jos me kaikki oltaisiin katkeria? Vastuullinen ihminen käsittelee tunteensa.

Kaikki eivät ole kohdanneet samassa mittakaavassa vääryyttä eikä se myöskään ole jättänyt kaikkiin samanlaisia jälkiä, koska ihmiset kokevat asioita eri tavoin. Eivät elämässä kaikki ole koskaan samalla viivalla.

Ei tietenkään ole samalla viivalla kokemusten tasolla, mutta sama vastuu meillä on silti omista tunteistamme tai paremmin sutautumisestamme. Onko aikuisuus tyystin unohtunut vai miksi kypsyyden näkökulma tuntuu niin vieraalta?

Sinulla on oma määritelmäsi sille mikä on kypsää käytöstä, jollain muulla on joku toinen näkemys samasta asiasta. Sinä et ole mikään ajatuspoliisi, jolla on valta määrätä miten asioista tulisi ajatella.

Kypsänä pidetty käytös ei kyllä vaihtele ihmisen mukaan, kullä toi on aika universaalia ymmärrystä mikä on kypsää ja mikä ei. Esim. Anteeksi antaminen ja irti päästäminen ja sen ymmärtäminen, että katkeruus pitää ikuisesti kiinni siinä tuskassa vaikka katkeruuden aiheuttaja porskuttaa menemään - eli satutat itseäsi ihan omatoimisesti kun jumitat katkeruudessa, kukaan muu ei tästä kärsi kuin sinä itse!!! Tämä on kypsyyttä, päästää asioista irti jotta voi jatkaa elämäänsä ja kasvaa ihmisenä.

Tämä on niin totta. Ihmiset luulevat, että vihanpito satuttaa toista ihmistä, kun oikeasti sitä toista ihmistä ei voisi vähempää kiinnostaa.

Anteeksi pitää antaa itsensä tähden. Sen tajuaa vasta jälkeenpäin.

To forgive is to set the prisoner free - and to discover the prisoner was you.

Corrie ten Boom, selvinnyt keskitysleiristä

En minä kuvittele katkeruuden satuttavan toisia. Enhän ole edes näiden ihmisten kanssa tekemisissä. Tuska pitää kiinni menneisyydessä. Katkeruus on vain yksi tuskan ilmentymä, ei se varsinainen ongelma.

Niin. Kysymys siis kuuluukin: miksi sinä haluat pitää kiinni tuskastasi?

Siitä kun on mahdollista päästä eroon.

Ai niin - et halua antaa anteeksi.... eli et voi pöästä tuskasta eroon.... eli raahaat menneisyyttä mukanasi.... koska et halua antaa anteeksi.... hmmm.

Blaablaablaa.... Pitäisikö sinun lukea hiukan traumojen vaikutuksesta ihmisten psyykkiseen kehitykseen ja mielenterveyteen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos ihminen ei ole kokenut anteeksiantoa sen syvimmässä merkityksessä, ei sitä voikaan ymmärtää. Anteeksiantoa kun tavoittelee läpi elämän ja siinä harjaantuu, siihen liittyvä kokemus syvenee. Jos elää elämänsä viisveisaten anteeksiannosta, ei ole todellakaan samalla viivalla heidän kanssa, jotka siihen on pyrkineet läpi elämän. Se näkyy nimittäin kypsyytenä. Anteeksianto liittyy ensisijaisesti rakkauteen, toki hengellisyyteen myös.

Vai hengellisyyteen ja rakkauteen liittyy anteeksianto. Veljeni tapettiin kun olin lapsi viranomaisen toimesta. Sitä ei anteeksiannolla kuitata. Revi siitä!

Kaikkien elämä ei ole simppeliä ja pikku harmituksia ja niiden käsittelemistä.

Etkö sä käsitä, että olet katkera? Katkera ja vihainen. Minä en ole, voisin olla, mutta en ole, koska olen työstänyt anteeksiantoa läpi elämän. Mistä sinä tiedät, mitä olen joutunut käymään läpi? Niinpä. Et tiedä. Luuletko, että vain katkerilla on ollut/on vaikeaa?

En ole katkera vaan vihainen siitä, mitä vanhempani joutuivat kokemaan , vaikutti koko heidän loppuelämään.

Pitkittynyt viha on yhtä kuin katkeruus. Ei ole normaaalia olla vihainen vuosikausia, siitä tulee merkittävä elämää rajoittava haitta.

Harmi homma jos et sitä itse oivalla.

On täysin normaalia olla katkera, jos on kohdannut jotain todella pahaa. Poikkeuksellisempaa on se, ettei mikään tunnu missään.

Ei ole. Kaikki on kokeneet jotain vääryyttä. Katkeruus myrkyttää koko elämän. Olisiko oukein jos me kaikki oltaisiin katkeria? Vastuullinen ihminen käsittelee tunteensa.

Kaikki eivät ole kohdanneet samassa mittakaavassa vääryyttä eikä se myöskään ole jättänyt kaikkiin samanlaisia jälkiä, koska ihmiset kokevat asioita eri tavoin. Eivät elämässä kaikki ole koskaan samalla viivalla.

Ei tietenkään ole samalla viivalla kokemusten tasolla, mutta sama vastuu meillä on silti omista tunteistamme tai paremmin sutautumisestamme. Onko aikuisuus tyystin unohtunut vai miksi kypsyyden näkökulma tuntuu niin vieraalta?

Sinulla on oma määritelmäsi sille mikä on kypsää käytöstä, jollain muulla on joku toinen näkemys samasta asiasta. Sinä et ole mikään ajatuspoliisi, jolla on valta määrätä miten asioista tulisi ajatella.

Kypsänä pidetty käytös ei kyllä vaihtele ihmisen mukaan, kullä toi on aika universaalia ymmärrystä mikä on kypsää ja mikä ei. Esim. Anteeksi antaminen ja irti päästäminen ja sen ymmärtäminen, että katkeruus pitää ikuisesti kiinni siinä tuskassa vaikka katkeruuden aiheuttaja porskuttaa menemään - eli satutat itseäsi ihan omatoimisesti kun jumitat katkeruudessa, kukaan muu ei tästä kärsi kuin sinä itse!!! Tämä on kypsyyttä, päästää asioista irti jotta voi jatkaa elämäänsä ja kasvaa ihmisenä.

Tämä on niin totta. Ihmiset luulevat, että vihanpito satuttaa toista ihmistä, kun oikeasti sitä toista ihmistä ei voisi vähempää kiinnostaa.

Anteeksi pitää antaa itsensä tähden. Sen tajuaa vasta jälkeenpäin.

To forgive is to set the prisoner free - and to discover the prisoner was you.

Corrie ten Boom, selvinnyt keskitysleiristä

En minä kuvittele katkeruuden satuttavan toisia. Enhän ole edes näiden ihmisten kanssa tekemisissä. Tuska pitää kiinni menneisyydessä. Katkeruus on vain yksi tuskan ilmentymä, ei se varsinainen ongelma.

Niin. Kysymys siis kuuluukin: miksi sinä haluat pitää kiinni tuskastasi?

Siitä kun on mahdollista päästä eroon.

Ai niin - et halua antaa anteeksi.... eli et voi pöästä tuskasta eroon.... eli raahaat menneisyyttä mukanasi.... koska et halua antaa anteeksi.... hmmm.

Blaablaablaa.... Pitäisikö sinun lukea hiukan traumojen vaikutuksesta ihmisten psyykkiseen kehitykseen ja mielenterveyteen?

Olen kyllä lukenut. Mistä sinun mielestäsi on kyse, miksi joku toinen pääsee yli keskitysleiristä, ja joku toinen ei jostain pienemmästä? Joku selityshän on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos ihminen ei ole kokenut anteeksiantoa sen syvimmässä merkityksessä, ei sitä voikaan ymmärtää. Anteeksiantoa kun tavoittelee läpi elämän ja siinä harjaantuu, siihen liittyvä kokemus syvenee. Jos elää elämänsä viisveisaten anteeksiannosta, ei ole todellakaan samalla viivalla heidän kanssa, jotka siihen on pyrkineet läpi elämän. Se näkyy nimittäin kypsyytenä. Anteeksianto liittyy ensisijaisesti rakkauteen, toki hengellisyyteen myös.

Vai hengellisyyteen ja rakkauteen liittyy anteeksianto. Veljeni tapettiin kun olin lapsi viranomaisen toimesta. Sitä ei anteeksiannolla kuitata. Revi siitä!

Kaikkien elämä ei ole simppeliä ja pikku harmituksia ja niiden käsittelemistä.

Etkö sä käsitä, että olet katkera? Katkera ja vihainen. Minä en ole, voisin olla, mutta en ole, koska olen työstänyt anteeksiantoa läpi elämän. Mistä sinä tiedät, mitä olen joutunut käymään läpi? Niinpä. Et tiedä. Luuletko, että vain katkerilla on ollut/on vaikeaa?

En ole katkera vaan vihainen siitä, mitä vanhempani joutuivat kokemaan , vaikutti koko heidän loppuelämään.

Pitkittynyt viha on yhtä kuin katkeruus. Ei ole normaaalia olla vihainen vuosikausia, siitä tulee merkittävä elämää rajoittava haitta.

Harmi homma jos et sitä itse oivalla.

On täysin normaalia olla katkera, jos on kohdannut jotain todella pahaa. Poikkeuksellisempaa on se, ettei mikään tunnu missään.

Ei ole. Kaikki on kokeneet jotain vääryyttä. Katkeruus myrkyttää koko elämän. Olisiko oukein jos me kaikki oltaisiin katkeria? Vastuullinen ihminen käsittelee tunteensa.

Kaikki eivät ole kohdanneet samassa mittakaavassa vääryyttä eikä se myöskään ole jättänyt kaikkiin samanlaisia jälkiä, koska ihmiset kokevat asioita eri tavoin. Eivät elämässä kaikki ole koskaan samalla viivalla.

Ei tietenkään ole samalla viivalla kokemusten tasolla, mutta sama vastuu meillä on silti omista tunteistamme tai paremmin sutautumisestamme. Onko aikuisuus tyystin unohtunut vai miksi kypsyyden näkökulma tuntuu niin vieraalta?

Sinulla on oma määritelmäsi sille mikä on kypsää käytöstä, jollain muulla on joku toinen näkemys samasta asiasta. Sinä et ole mikään ajatuspoliisi, jolla on valta määrätä miten asioista tulisi ajatella.

Kypsänä pidetty käytös ei kyllä vaihtele ihmisen mukaan, kullä toi on aika universaalia ymmärrystä mikä on kypsää ja mikä ei. Esim. Anteeksi antaminen ja irti päästäminen ja sen ymmärtäminen, että katkeruus pitää ikuisesti kiinni siinä tuskassa vaikka katkeruuden aiheuttaja porskuttaa menemään - eli satutat itseäsi ihan omatoimisesti kun jumitat katkeruudessa, kukaan muu ei tästä kärsi kuin sinä itse!!! Tämä on kypsyyttä, päästää asioista irti jotta voi jatkaa elämäänsä ja kasvaa ihmisenä.

Tämä on niin totta. Ihmiset luulevat, että vihanpito satuttaa toista ihmistä, kun oikeasti sitä toista ihmistä ei voisi vähempää kiinnostaa.

Anteeksi pitää antaa itsensä tähden. Sen tajuaa vasta jälkeenpäin.

To forgive is to set the prisoner free - and to discover the prisoner was you.

Corrie ten Boom, selvinnyt keskitysleiristä

En minä kuvittele katkeruuden satuttavan toisia. Enhän ole edes näiden ihmisten kanssa tekemisissä. Tuska pitää kiinni menneisyydessä. Katkeruus on vain yksi tuskan ilmentymä, ei se varsinainen ongelma.

Niin. Kysymys siis kuuluukin: miksi sinä haluat pitää kiinni tuskastasi?

Siitä kun on mahdollista päästä eroon.

Ai niin - et halua antaa anteeksi.... eli et voi pöästä tuskasta eroon.... eli raahaat menneisyyttä mukanasi.... koska et halua antaa anteeksi.... hmmm.

Blaablaablaa.... Pitäisikö sinun lukea hiukan traumojen vaikutuksesta ihmisten psyykkiseen kehitykseen ja mielenterveyteen?

Olen kyllä lukenut. Mistä sinun mielestäsi on kyse, miksi joku toinen pääsee yli keskitysleiristä, ja joku toinen ei jostain pienemmästä? Joku selityshän on.

Erilaiset voimavarat, tukiverkot, erilaiset kokemukset... Onhan niitä kaikenlaisia selityksiä. Suurimpaan osaan ihmisistä vaikeat kokemukset jättävät pysyvät jäljet ja osa ei koskaan toivu niistä edes välttävällä tasolla.

Olen resilientti. Takana on lähes 30 vuotta elämää täynnä haasteita, emotionaalista kaltoinkohtelua lapsuudessa, parisuhdeväkivaltaa, läheisten ihmisten odottamattomia kuolemia. Myös vuosia, joina en ole osannut itseäni arvostaa ja toiminutkin sen mukaisesti.

Nykyään, jälkikäteen katsottuna osaan nähdä kaikissa kokemuksissani kasvun siemenen. En ole katkera kokemuksistani vaan olen käsitellyt niihin liittyvät vaikeat tunteet, ja olen iloinen siitä kuka olen. Maailmankatsomukseni on avara enkä tarvitse paljoa siihen että olen tyytyväinen ja onnellinen. Osaan elää hetkessä.

Vastoinkäymiset kuuluvat elämään ja juuri tälläkin hetkellä niitä on, mutta pohjimmainen tunne kuitenkin on mielenrauha ja luotto siihen että asiat järjestyvät. Tärkeintä on vain osata pitää itsestään huoli, oppia tunnistamaan kun on aika pysähtyä ja antaa itselleen tilaa ja lupa käsitellä myös vaikeita tunteita. Ja mikäli ei yksin pysty niin hakea ajoissa apua.

Mutta pitäisikö kaikkien olla resilienttejä?

Vierailija kirjoitti:

Mutta pitäisikö kaikkien olla resilienttejä?

Olisihan se kiva, että esimerkiksi vanhemmat olisivat psyykkisesti tasapainoisia (ihan oikeasti, ei pelkästään diagnosoimattomia mt-ongelmaisia) joistain vaikeuksistaan huolimatta. Ehkä tällöin mielenterveysongelmia ei olisi kovin todennäköisesti myöskään heidän lapsillaankaan, jos kasvuympäristö on tasapainoinen ja siellä oppii uskomaan siihen ajatukseen, että vaikeuksista voi selvitä.