Lue keskustelun säännöt.
Resilienssi - oletko resilientti ja miten se ilmenee?
Toivutko vaikeista kokemuksista?
Ylen aamu-tv:ssä haastateltavana psykologi Soili Poijula, aiheena myös viime aikojen sek s rikokset.
Kommentit (298)
Vierailija kirjoitti:
Tunnistan monia ketjussa mainittuja asioita itsestäni, olen resilientti. Itselläni oli turvallinen lapsuus, vaikka sinnekin jotain väkivaltaa liittyy. Selviän vastoinkäymisistä selvästi helpommin kuin muut, vaikka tunteita ja tapahtumia ei koskaan saisi mielestäni kunnolla vertailla ja laittaa pahemmuusjärjestykseen eri ihmisten kanssa.
En ole tunteeton, päinvastoin olen erittäin empaattinen ja syvästi tunteva ollut lapsesta asti. Laitoin aina muut etusijalle, koska ymmärrän heidän tarpeitaan ja vaikuttimi.aan helposti. Nykyään olen oppinut olemaan välillä itsekäs.
Olen erittäin analyyttinen, tiedonjanoinen ja seuraan maailmaa tarkasti. Minuun sopivat melko monet sosiaalisesti erityisherkän piirteet ja luulen, että tämän takia minun on helppo ymmärtää toisten vaikuttimia silloinkin, kun ne ovat ristiriidassa omien ajatusteni kanssa. Minulla on myös jo lapsuudesta muutaman muunkin mainitsema kokemus siitä, että olen jollain tasolla aikuisempi kuin tasapainottomasti käyttäytyvä isäni.
Minä en myöskään stressaa monistakaan asioista. Ajattelen, että asioilla on tapana järjestyä, koska mieleni luo koko ajan vaihtoehtoisia polkuja tulevaisuuteen, joten monikaan asia ei yllätä minua. Esimerkiksi ihmisten tunteen purkaukset vaistoan yleensä jo hieman ennakolta heidän käytöksestään.
Tunnistan aivan samoja mekanismeja. Olen jopa päättynyt ammattiin, jossa ne ovat taitoja ja vahvuuksia.
Ennen neuvottelua minulla on useita skenaarioita, miten vastapuoli voi edetä, joten mikään niistä ei yllätä minua ja olen valmistautunut, tuli mitä tuli. Olen myös hyvin tyyni painostuksenkin edessä. Voin toki esittää yllättynyttä, jos tarvis.
Olen hyvä aistimaan neuvottelussa, jos jostain aukenee mahdollisuus kompromissiin, jonka kaikki voivat hyväksyä. Siinä olen ihan erityisen hyvä, ilmeisesti luen sen verran ihmisten eleitä ja puheita.
Töissä mieleni etsii koko ajan vaihtoehtoisia etenemispolkuja, joten jos pahin toteutuu, en hämmästy enkä panikoi, vaan edetään siihen sopivalla taktiikalla.
Kovassa koulussa on nämä taidot näemmä hiottu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Uskon olevani hyvin kestävä. Elämässäni on tapahtunut joitain kurjia asioita, mutta olen siitä huolimatta elänyt hyvin täysinäistä ja täysipäistä elämää. Olen tällä hetkellä hyväpalkkaisessa työssä, minulla on pitkäaikainen parisuhde ja nautin elämästä. Lähtökohdat eivät kuitenkaan ole olleet aina helpot:
- Kun olin lapsi, äitini lähti. Hän vain yksi aamu oli kävellyt ovesta ulos, koska kyllästyi elämäämme. Kesti kauan, kunnes näimme uudelleen ja vuosia rakentaa suhde. Nyt olemme kuitenkin ihan hyvissä väleissä eikä minullekaan ole jäänyt mitään katkeruutta vaivaamaan. Hän ei vain ollut äitiluonne eikä hänen todennäköisesti olisi koskaan pitänyt lapsia hankkia.
- Minua käytettiin teininä seksuaalisesti hyväksi. Tämä oli jo selkeästi vaikeampi pala minulle, sillä teko oli väkivaltainen ja kyseessä oli ihminen, johon luotin. Kesti muutama vuosi ja rupesin puhumaan kokemuksestani. En koskaan oikeastaan edes suostunut tuntemaan häpeää, koska en kokenut, että minun pitäisi hävetä. Yllätyksekseni monet kertoivat hyvin samanlaisia kokemuksia. Tätä tapahtuu edelleen vuosittain. Yllättävän monilla suomalaisilla on taustallaan hyväksikäyttöä, mutta siitä ei puhuta, koska tekijä on ollut itselle läheinen henkilö eikä asiaa osata käsitellä. Olen oman toimintani kautta pystynyt olemaan vertaistukena näille ihmisille. Nyt omasta kokemuksestani on jo niin kauan (yli puoli elämää), ettei se oikeastaan herätä enää mitään tunnetilaa. Olen käynyt sen läpi niin monesti. Koen sen ennemmin työvälineenä siihen, että saan auttaa muita.
- Olen ollut asunnoton. Nuorena ei ollut erityisen helppoa kasvaa perheessä, josta puuttui toinen vanhempi. Isälläni ei ollut paras mahdollinen elämänhallinta, joten hän ei osannut tai kehdannut myöskään hakea apua esim. sossusta, kun olisimme sitä tarvinneet. Muutin jo 17-vuotiaana pois kotoa, sillä tiesin olevani rasite kukkarolle, kun lapsilisät loppuivat. Isäni ei olisi koskaan heittänyt minua ulos, mutta halusin auttaa. Sain lukion loppuun asti HOAS:lta asunnon, mutta sen jälkeen tuli ongelmia, sillä vuokra-asunnot olivat niin kalliita. Asuin puoli vuotta 19-vuotiaana vähän missä sattui ja kävin leipäjonoissa. Asunnottomuudessa hankalinta oli se, että sen mukana tuli automaattisesti myös työttömyys. Kun ei tiedä, missä nukkuu seuraavan yön, niin ei pysty suunnittelemaan arkea. Hain ja sain kuitenkin kausityötä, johon kuului asuntoetu. Sen kautta pääsin sitten normaaliin arkeen ja työelämään. Nykyisin olen perheestäni ensimmäisenä yliopiston käynyt mainonta-alan esimies.
En sinänsä vaadi, että kaikilla pitäisi olla yhtä kova kisakunto kuin minulla. Välillä olen itsekin meinannut luovuttaa. Olen siitä onnekas, etten ole masentunut tai saanut muita mielenterveysongelmia. Muutenhan tämä olisi ollut mahdotonta. Minun mielestäni on tärkeää, että kynnys avun saamiselle olisi pienempi ja esimerkiksi pääkaupunkiseudulle kaavoitettaisiin rutkasti lisää asuntoja, vaikka se alentaisikin nykyisten hintoja. Vuokrat vain ovat liian kovat palkkatasoon nähden, mutta toisaalta työt ovat keskittyneet tänne eli vaihtoehto ei ole muuttaa Loimaalle.
Olen 50v..menestynytkin..nyt kun menee matto alta..en jaksakkaan enää...voiko tulla resilistillekin mitta täyteen?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tunnistan monia ketjussa mainittuja asioita itsestäni, olen resilientti. Itselläni oli turvallinen lapsuus, vaikka sinnekin jotain väkivaltaa liittyy. Selviän vastoinkäymisistä selvästi helpommin kuin muut, vaikka tunteita ja tapahtumia ei koskaan saisi mielestäni kunnolla vertailla ja laittaa pahemmuusjärjestykseen eri ihmisten kanssa.
En ole tunteeton, päinvastoin olen erittäin empaattinen ja syvästi tunteva ollut lapsesta asti. Laitoin aina muut etusijalle, koska ymmärrän heidän tarpeitaan ja vaikuttimi.aan helposti. Nykyään olen oppinut olemaan välillä itsekäs.
Olen erittäin analyyttinen, tiedonjanoinen ja seuraan maailmaa tarkasti. Minuun sopivat melko monet sosiaalisesti erityisherkän piirteet ja luulen, että tämän takia minun on helppo ymmärtää toisten vaikuttimia silloinkin, kun ne ovat ristiriidassa omien ajatusteni kanssa. Minulla on myös jo lapsuudesta muutaman muunkin mainitsema kokemus siitä, että olen jollain tasolla aikuisempi kuin tasapainottomasti käyttäytyvä isäni.
Minä en myöskään stressaa monistakaan asioista. Ajattelen, että asioilla on tapana järjestyä, koska mieleni luo koko ajan vaihtoehtoisia polkuja tulevaisuuteen, joten monikaan asia ei yllätä minua. Esimerkiksi ihmisten tunteen purkaukset vaistoan yleensä jo hieman ennakolta heidän käytöksestään.
Tunnistan aivan samoja mekanismeja. Olen jopa päättynyt ammattiin, jossa ne ovat taitoja ja vahvuuksia.
Ennen neuvottelua minulla on useita skenaarioita, miten vastapuoli voi edetä, joten mikään niistä ei yllätä minua ja olen valmistautunut, tuli mitä tuli. Olen myös hyvin tyyni painostuksenkin edessä. Voin toki esittää yllättynyttä, jos tarvis.
Olen hyvä aistimaan neuvottelussa, jos jostain aukenee mahdollisuus kompromissiin, jonka kaikki voivat hyväksyä. Siinä olen ihan erityisen hyvä, ilmeisesti luen sen verran ihmisten eleitä ja puheita.
Töissä mieleni etsii koko ajan vaihtoehtoisia etenemispolkuja, joten jos pahin toteutuu, en hämmästy enkä panikoi, vaan edetään siihen sopivalla taktiikalla.
Kovassa koulussa on nämä taidot näemmä hiottu.
kerro nyt mikä ammatti..kerro nyt?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun näin käsitteen ensimmäistä kertaa vuosia sitten, tajusin sen kuvaavan minua hyvin. Olen kasvanut turvattomassa moniongelmaisessa perheessä ja minulla on lastensuojelutausta vanhempieni vuoksi, mutta minusta on tullut aivan normaali yhteiskunnan jäsen, enkä koe traumatisoituneeni juurikaan. Sisarukseni sen sijaan eivät oikein ole päässeet elämässä eteenpäin, ja tuntuu, että he tarvitsisivat ammattiapua lapsuuden tapahtumista yli pääsemiseksi.
Huomaan resilienssin myös siinä, että myöhemmin elämässä kohtaamani vastoinkäymiset eivät juuri ole vaikuttaneet minuun. Minulla on ollut vaikeita parisuhdekokemuksia ja kuormittava eroprosessi niin kuin monella muullakin, mutta kun vertaan toipumistani ystävieni ja kollegoideni vastaaviin prosesseihin, näkisin selvinneeni keskimääräistä paremmin. Jotkut puhuvat katkerana eksistään vielä kymmenen vuotta eron jälkeen, minulla toipuminen kesti puolisen vuotta, enkä ole sen jälkeen oikein edes ajatellut asiaa.
Luotan täysin kykyyni selvitä vastoinkäymisistä. Koen harvoin ahdistusta, riittämättömyyden tunnetta tai tarvetta syytellä kokemuksiani vastoinkäymisistäni. Menneet kokemukset nousevat mieleeni harvoin. Jos minulta kysytään tai jokin kokemus tulee luontevasti puheeksi, puhun kyllä avoimesti, mutta en omasta puolestani tunne tarvetta prosessoida menneitä tapahtumia sen jälkeen, kun ne on saatu päätökseen.
Minkä asioide koet vahvistaneen sinua elämäsi aikana? Mikä kaikki on ollut hyvin? Mistä olet saanut voimavaroja?
Näkisin, että kyse on omista sisäisistä voimavaroistani ja myös persoonasta. Olen luonteeltani sitkeä ja optimistinen. Ponnistelemalla olen myös saavuttanut asioita, joita olen tavoitellut. Olen saanut kaikki koulutuspaikat (lukio ja yliopisto) ja lähes kaikki työt, joihin olen hakenut. Opiskelu- ja työelämässä olen pärjännyt hyvin ja saanut paljon tunnustusta ja onnistumisen kokemuksia. Koen, että voin tehdä uraani koskevia valintoja itsenäisesti ja että minulle on paljon mahdollisuuksia avoinna. Työni on merkittävä osa identiteettiäni.
Minulla on hyviä ihmissuhteita. Välit sisaruksiini ovat läheiset, vaikka kannankin huolta heidän pärjäämisestään, ja on myös muita sukulaisia, joiden koen tukeneen minua. Vanhempien kanssa en ole väleissä. Minulla on pitkiä ja syviä ystävyyssuhteita, hyvä parisuhde ja miellyttävä työilmapiiri. Osasta kollegoitakin on tullut vuosien varrella läheisiä.
Koska vanhemmiltani ei ole tullut painostusta mihinkään suuntaan, olen voinut tehdä elämässäni sellaisia valintoja kuin itse haluan. Olen muuttanut jo vuosia sitten kaupunkiin, jossa haluan asua välimatkasta sukulaisiin huolimatta. Minulla ei myöskään ole lapsia, enkä sellaisia haluakaan. Tähän voi vaikuttaa se, ettei minulla ole omakohtaisia kokemuksia onnellisesta lapsiperhe-elämästä. Elämäni on kuitenkin hyvin merkityksellistä ja tunnen itseni onnelliseksi.
Nuo ovat hyviä ominaisuuksia. Olitko lapsena joissain asioissa poikkeuksellisen lahjakas? Saitko esimerkiksi koulusta hyvää palautetta ja kannustusta? Oliko sinulla jotain turvallisia aikuisia lähelläsi?
Kyllä, olin lapsena koulussa hyvin lahjakas. Huomasin tämän heti, kun koulu alkoi, ja opettajat tukivat ja kannustivat minua. En ole ollut päiväkodissa enkä esikoulussa, eikä meillä kotona ollut oikein mitään leluja tai edes kyniä ja piirustuspaperia eivätkä vanhemmat tehneet meidän lasten kanssa mitään. Oli ihanaa päästä kouluun, jossa sai lukea, kirjoittaa, laskea ja piirtää - oppia koko ajan uutta. Lapsethan ovat luonnostaan tiedonhaluisia, mutta tähän tarpeeseen ei kotona vastattu mitenkään. Tajusin jo ensimmäisenä kouluvuotenani, että koulutus on keinoni päästä pois perheeni vaikutuspiiristä. Muistan, että oikeasti ajattelin näin jo kuusi-seitsemänvuotiaana.
Olin tajunnut olevani jotenkin "erilainen" perheessäni viisivuotiaana. Muistan hetken elävästi. Isä oli kotona meidän lasten kanssa äidin ollessa muualla, ja jostain hänen kommentistaan tajusin yhtäkkiä, että isäni on keskimääräistä aikuista tyhmempi ja kapeakatseisempi, että minulla, viisivuotiaalla lapsella on paremmin perusteltu näkemys aiheesta, josta isäni esitti kommenttinsa. Näitä tilanteita tuli sittemmin tietysti koko ajan lisää.
Olisin voinut kirjoittaa aivan samoin.
Jo ihan ekaluokilla ymmärsin koulussa, että minulla on lahjakkuutta, ja sillä ja ahkeralla opiskelulla pääsen pois sieltä missä elän. Lähiö, kouluttamattomat, alkoholistivanhemmat, ei rakkautta tai huolenpitoa.
Jokainen hyvä todistus ja stipendi vahvisti itsetuntoani, ja uskoa siihen, että minä en ole sama kuin taustani, ja että minulla on keinot määritellä kuka olen, ja tavoittaa haluamani.
Koska lähtökohta oli nolla, jokainen vähäinenkin onnistuminen jäi mieleeni voittona. Ehkä joku paremmista lähtökohdista tullut koki saman saavutuksen epäonnistumisena, koska hänen rimansa oli niin paljon korkeammalla.Koin voittona, kun pääsin ylioppilaaksi ja pääsin opiskelemaan. Koin suurena henkilökohtaisena saavutuksena, kun valmistuin, kun sain ensimmäisen vakituisen työni, kun pystyin ostamaan ensimmäisen, hyvin remonttikuntoisen asuntoni.
Koen joka kerta onnistumista, kun voin olla lapsen vanhempainillassa, siistinä ja kunniallisena ja työssäkäyvänä ja selvin päin.
Koen aina ylpeyttä siitä, että lapsi voi tuoda kavereitaan kotiin, ja meillä on lämmintä ja nättiä, ja voin tarjota välipalan.
Aina ylpeänä tarjoudun antamaan kyytiä hänelle ja kavereilleen harrastuksiin, koska minulla on varaa pitää autoa jolla uskaltaa lähteä pidemmällekin matkalle.Koen onnistumista myös siitä, että erosin lapsen isästä, kun hänestä alkoi tulla alkoholisti.
Epäonnistuin puolison valinnassa, mutta korjasin asiaa sen verran kuin pystyin.Ja koen suurta ja helpottavaa onnistumista siitä, että olen vieläkin hengissä ja pidän lapsestani edelleen hyvää huolta, sen iän yli missä itse jäin orvoksi heidän alkoholismin takia. Tämä oli minulle salainen pelko, että lapseni jäisi orvoksi nuorena.
Minulta menee nyt yritys alta 50 vuotiaana..
tzemppaas mua vähän
vai oonko liian vähä älyinen?
Ohiksena, voisithan avata tästä oman ketjun niin varmaan olisi palstalla muita saman kokeneita
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tunnistan monia ketjussa mainittuja asioita itsestäni, olen resilientti. Itselläni oli turvallinen lapsuus, vaikka sinnekin jotain väkivaltaa liittyy. Selviän vastoinkäymisistä selvästi helpommin kuin muut, vaikka tunteita ja tapahtumia ei koskaan saisi mielestäni kunnolla vertailla ja laittaa pahemmuusjärjestykseen eri ihmisten kanssa.
En ole tunteeton, päinvastoin olen erittäin empaattinen ja syvästi tunteva ollut lapsesta asti. Laitoin aina muut etusijalle, koska ymmärrän heidän tarpeitaan ja vaikuttimi.aan helposti. Nykyään olen oppinut olemaan välillä itsekäs.
Olen erittäin analyyttinen, tiedonjanoinen ja seuraan maailmaa tarkasti. Minuun sopivat melko monet sosiaalisesti erityisherkän piirteet ja luulen, että tämän takia minun on helppo ymmärtää toisten vaikuttimia silloinkin, kun ne ovat ristiriidassa omien ajatusteni kanssa. Minulla on myös jo lapsuudesta muutaman muunkin mainitsema kokemus siitä, että olen jollain tasolla aikuisempi kuin tasapainottomasti käyttäytyvä isäni.
Minä en myöskään stressaa monistakaan asioista. Ajattelen, että asioilla on tapana järjestyä, koska mieleni luo koko ajan vaihtoehtoisia polkuja tulevaisuuteen, joten monikaan asia ei yllätä minua. Esimerkiksi ihmisten tunteen purkaukset vaistoan yleensä jo hieman ennakolta heidän käytöksestään.
Tunnistan aivan samoja mekanismeja. Olen jopa päättynyt ammattiin, jossa ne ovat taitoja ja vahvuuksia.
Ennen neuvottelua minulla on useita skenaarioita, miten vastapuoli voi edetä, joten mikään niistä ei yllätä minua ja olen valmistautunut, tuli mitä tuli. Olen myös hyvin tyyni painostuksenkin edessä. Voin toki esittää yllättynyttä, jos tarvis.
Olen hyvä aistimaan neuvottelussa, jos jostain aukenee mahdollisuus kompromissiin, jonka kaikki voivat hyväksyä. Siinä olen ihan erityisen hyvä, ilmeisesti luen sen verran ihmisten eleitä ja puheita.
Töissä mieleni etsii koko ajan vaihtoehtoisia etenemispolkuja, joten jos pahin toteutuu, en hämmästy enkä panikoi, vaan edetään siihen sopivalla taktiikalla.
Kovassa koulussa on nämä taidot näemmä hiottu.
On kyllä paras baarin ovimikon työnkuvan määritelmä , minkä oon nähny!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun näin käsitteen ensimmäistä kertaa vuosia sitten, tajusin sen kuvaavan minua hyvin. Olen kasvanut turvattomassa moniongelmaisessa perheessä ja minulla on lastensuojelutausta vanhempieni vuoksi, mutta minusta on tullut aivan normaali yhteiskunnan jäsen, enkä koe traumatisoituneeni juurikaan. Sisarukseni sen sijaan eivät oikein ole päässeet elämässä eteenpäin, ja tuntuu, että he tarvitsisivat ammattiapua lapsuuden tapahtumista yli pääsemiseksi.
Huomaan resilienssin myös siinä, että myöhemmin elämässä kohtaamani vastoinkäymiset eivät juuri ole vaikuttaneet minuun. Minulla on ollut vaikeita parisuhdekokemuksia ja kuormittava eroprosessi niin kuin monella muullakin, mutta kun vertaan toipumistani ystävieni ja kollegoideni vastaaviin prosesseihin, näkisin selvinneeni keskimääräistä paremmin. Jotkut puhuvat katkerana eksistään vielä kymmenen vuotta eron jälkeen, minulla toipuminen kesti puolisen vuotta, enkä ole sen jälkeen oikein edes ajatellut asiaa.
Luotan täysin kykyyni selvitä vastoinkäymisistä. Koen harvoin ahdistusta, riittämättömyyden tunnetta tai tarvetta syytellä kokemuksiani vastoinkäymisistäni. Menneet kokemukset nousevat mieleeni harvoin. Jos minulta kysytään tai jokin kokemus tulee luontevasti puheeksi, puhun kyllä avoimesti, mutta en omasta puolestani tunne tarvetta prosessoida menneitä tapahtumia sen jälkeen, kun ne on saatu päätökseen.
Minkä asioide koet vahvistaneen sinua elämäsi aikana? Mikä kaikki on ollut hyvin? Mistä olet saanut voimavaroja?
Näkisin, että kyse on omista sisäisistä voimavaroistani ja myös persoonasta. Olen luonteeltani sitkeä ja optimistinen. Ponnistelemalla olen myös saavuttanut asioita, joita olen tavoitellut. Olen saanut kaikki koulutuspaikat (lukio ja yliopisto) ja lähes kaikki työt, joihin olen hakenut. Opiskelu- ja työelämässä olen pärjännyt hyvin ja saanut paljon tunnustusta ja onnistumisen kokemuksia. Koen, että voin tehdä uraani koskevia valintoja itsenäisesti ja että minulle on paljon mahdollisuuksia avoinna. Työni on merkittävä osa identiteettiäni.
Minulla on hyviä ihmissuhteita. Välit sisaruksiini ovat läheiset, vaikka kannankin huolta heidän pärjäämisestään, ja on myös muita sukulaisia, joiden koen tukeneen minua. Vanhempien kanssa en ole väleissä. Minulla on pitkiä ja syviä ystävyyssuhteita, hyvä parisuhde ja miellyttävä työilmapiiri. Osasta kollegoitakin on tullut vuosien varrella läheisiä.
Koska vanhemmiltani ei ole tullut painostusta mihinkään suuntaan, olen voinut tehdä elämässäni sellaisia valintoja kuin itse haluan. Olen muuttanut jo vuosia sitten kaupunkiin, jossa haluan asua välimatkasta sukulaisiin huolimatta. Minulla ei myöskään ole lapsia, enkä sellaisia haluakaan. Tähän voi vaikuttaa se, ettei minulla ole omakohtaisia kokemuksia onnellisesta lapsiperhe-elämästä. Elämäni on kuitenkin hyvin merkityksellistä ja tunnen itseni onnelliseksi.
Nuo ovat hyviä ominaisuuksia. Olitko lapsena joissain asioissa poikkeuksellisen lahjakas? Saitko esimerkiksi koulusta hyvää palautetta ja kannustusta? Oliko sinulla jotain turvallisia aikuisia lähelläsi?
Kyllä, olin lapsena koulussa hyvin lahjakas. Huomasin tämän heti, kun koulu alkoi, ja opettajat tukivat ja kannustivat minua. En ole ollut päiväkodissa enkä esikoulussa, eikä meillä kotona ollut oikein mitään leluja tai edes kyniä ja piirustuspaperia eivätkä vanhemmat tehneet meidän lasten kanssa mitään. Oli ihanaa päästä kouluun, jossa sai lukea, kirjoittaa, laskea ja piirtää - oppia koko ajan uutta. Lapsethan ovat luonnostaan tiedonhaluisia, mutta tähän tarpeeseen ei kotona vastattu mitenkään. Tajusin jo ensimmäisenä kouluvuotenani, että koulutus on keinoni päästä pois perheeni vaikutuspiiristä. Muistan, että oikeasti ajattelin näin jo kuusi-seitsemänvuotiaana.
Olin tajunnut olevani jotenkin "erilainen" perheessäni viisivuotiaana. Muistan hetken elävästi. Isä oli kotona meidän lasten kanssa äidin ollessa muualla, ja jostain hänen kommentistaan tajusin yhtäkkiä, että isäni on keskimääräistä aikuista tyhmempi ja kapeakatseisempi, että minulla, viisivuotiaalla lapsella on paremmin perusteltu näkemys aiheesta, josta isäni esitti kommenttinsa. Näitä tilanteita tuli sittemmin tietysti koko ajan lisää.
Olisin voinut kirjoittaa aivan samoin.
Jo ihan ekaluokilla ymmärsin koulussa, että minulla on lahjakkuutta, ja sillä ja ahkeralla opiskelulla pääsen pois sieltä missä elän. Lähiö, kouluttamattomat, alkoholistivanhemmat, ei rakkautta tai huolenpitoa.
Jokainen hyvä todistus ja stipendi vahvisti itsetuntoani, ja uskoa siihen, että minä en ole sama kuin taustani, ja että minulla on keinot määritellä kuka olen, ja tavoittaa haluamani.
Koska lähtökohta oli nolla, jokainen vähäinenkin onnistuminen jäi mieleeni voittona. Ehkä joku paremmista lähtökohdista tullut koki saman saavutuksen epäonnistumisena, koska hänen rimansa oli niin paljon korkeammalla.Koin voittona, kun pääsin ylioppilaaksi ja pääsin opiskelemaan. Koin suurena henkilökohtaisena saavutuksena, kun valmistuin, kun sain ensimmäisen vakituisen työni, kun pystyin ostamaan ensimmäisen, hyvin remonttikuntoisen asuntoni.
Koen joka kerta onnistumista, kun voin olla lapsen vanhempainillassa, siistinä ja kunniallisena ja työssäkäyvänä ja selvin päin.
Koen aina ylpeyttä siitä, että lapsi voi tuoda kavereitaan kotiin, ja meillä on lämmintä ja nättiä, ja voin tarjota välipalan.
Aina ylpeänä tarjoudun antamaan kyytiä hänelle ja kavereilleen harrastuksiin, koska minulla on varaa pitää autoa jolla uskaltaa lähteä pidemmällekin matkalle.Koen onnistumista myös siitä, että erosin lapsen isästä, kun hänestä alkoi tulla alkoholisti.
Epäonnistuin puolison valinnassa, mutta korjasin asiaa sen verran kuin pystyin.Ja koen suurta ja helpottavaa onnistumista siitä, että olen vieläkin hengissä ja pidän lapsestani edelleen hyvää huolta, sen iän yli missä itse jäin orvoksi heidän alkoholismin takia. Tämä oli minulle salainen pelko, että lapseni jäisi orvoksi nuorena.
Minulta menee nyt yritys alta 50 vuotiaana..
tzemppaas mua vähän
vai oonko liian vähä älyinen?
Ohiksena, voisithan avata tästä oman ketjun niin varmaan olisi palstalla muita saman kokeneita
Eikö tämä ole kovia kokeneiden palsta?
mua on hakattu ja pidetty nälässä?
Oon selvinny kaikesta ja nyt kun ei enää vanhana pysty
niin sä tuut sanomaan et p.ainu v.ttuun meidän palstyalta?????
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun näin käsitteen ensimmäistä kertaa vuosia sitten, tajusin sen kuvaavan minua hyvin. Olen kasvanut turvattomassa moniongelmaisessa perheessä ja minulla on lastensuojelutausta vanhempieni vuoksi, mutta minusta on tullut aivan normaali yhteiskunnan jäsen, enkä koe traumatisoituneeni juurikaan. Sisarukseni sen sijaan eivät oikein ole päässeet elämässä eteenpäin, ja tuntuu, että he tarvitsisivat ammattiapua lapsuuden tapahtumista yli pääsemiseksi.
Huomaan resilienssin myös siinä, että myöhemmin elämässä kohtaamani vastoinkäymiset eivät juuri ole vaikuttaneet minuun. Minulla on ollut vaikeita parisuhdekokemuksia ja kuormittava eroprosessi niin kuin monella muullakin, mutta kun vertaan toipumistani ystävieni ja kollegoideni vastaaviin prosesseihin, näkisin selvinneeni keskimääräistä paremmin. Jotkut puhuvat katkerana eksistään vielä kymmenen vuotta eron jälkeen, minulla toipuminen kesti puolisen vuotta, enkä ole sen jälkeen oikein edes ajatellut asiaa.
Luotan täysin kykyyni selvitä vastoinkäymisistä. Koen harvoin ahdistusta, riittämättömyyden tunnetta tai tarvetta syytellä kokemuksiani vastoinkäymisistäni. Menneet kokemukset nousevat mieleeni harvoin. Jos minulta kysytään tai jokin kokemus tulee luontevasti puheeksi, puhun kyllä avoimesti, mutta en omasta puolestani tunne tarvetta prosessoida menneitä tapahtumia sen jälkeen, kun ne on saatu päätökseen.
Minkä asioide koet vahvistaneen sinua elämäsi aikana? Mikä kaikki on ollut hyvin? Mistä olet saanut voimavaroja?
Näkisin, että kyse on omista sisäisistä voimavaroistani ja myös persoonasta. Olen luonteeltani sitkeä ja optimistinen. Ponnistelemalla olen myös saavuttanut asioita, joita olen tavoitellut. Olen saanut kaikki koulutuspaikat (lukio ja yliopisto) ja lähes kaikki työt, joihin olen hakenut. Opiskelu- ja työelämässä olen pärjännyt hyvin ja saanut paljon tunnustusta ja onnistumisen kokemuksia. Koen, että voin tehdä uraani koskevia valintoja itsenäisesti ja että minulle on paljon mahdollisuuksia avoinna. Työni on merkittävä osa identiteettiäni.
Minulla on hyviä ihmissuhteita. Välit sisaruksiini ovat läheiset, vaikka kannankin huolta heidän pärjäämisestään, ja on myös muita sukulaisia, joiden koen tukeneen minua. Vanhempien kanssa en ole väleissä. Minulla on pitkiä ja syviä ystävyyssuhteita, hyvä parisuhde ja miellyttävä työilmapiiri. Osasta kollegoitakin on tullut vuosien varrella läheisiä.
Koska vanhemmiltani ei ole tullut painostusta mihinkään suuntaan, olen voinut tehdä elämässäni sellaisia valintoja kuin itse haluan. Olen muuttanut jo vuosia sitten kaupunkiin, jossa haluan asua välimatkasta sukulaisiin huolimatta. Minulla ei myöskään ole lapsia, enkä sellaisia haluakaan. Tähän voi vaikuttaa se, ettei minulla ole omakohtaisia kokemuksia onnellisesta lapsiperhe-elämästä. Elämäni on kuitenkin hyvin merkityksellistä ja tunnen itseni onnelliseksi.
Nuo ovat hyviä ominaisuuksia. Olitko lapsena joissain asioissa poikkeuksellisen lahjakas? Saitko esimerkiksi koulusta hyvää palautetta ja kannustusta? Oliko sinulla jotain turvallisia aikuisia lähelläsi?
Kyllä, olin lapsena koulussa hyvin lahjakas. Huomasin tämän heti, kun koulu alkoi, ja opettajat tukivat ja kannustivat minua. En ole ollut päiväkodissa enkä esikoulussa, eikä meillä kotona ollut oikein mitään leluja tai edes kyniä ja piirustuspaperia eivätkä vanhemmat tehneet meidän lasten kanssa mitään. Oli ihanaa päästä kouluun, jossa sai lukea, kirjoittaa, laskea ja piirtää - oppia koko ajan uutta. Lapsethan ovat luonnostaan tiedonhaluisia, mutta tähän tarpeeseen ei kotona vastattu mitenkään. Tajusin jo ensimmäisenä kouluvuotenani, että koulutus on keinoni päästä pois perheeni vaikutuspiiristä. Muistan, että oikeasti ajattelin näin jo kuusi-seitsemänvuotiaana.
Olin tajunnut olevani jotenkin "erilainen" perheessäni viisivuotiaana. Muistan hetken elävästi. Isä oli kotona meidän lasten kanssa äidin ollessa muualla, ja jostain hänen kommentistaan tajusin yhtäkkiä, että isäni on keskimääräistä aikuista tyhmempi ja kapeakatseisempi, että minulla, viisivuotiaalla lapsella on paremmin perusteltu näkemys aiheesta, josta isäni esitti kommenttinsa. Näitä tilanteita tuli sittemmin tietysti koko ajan lisää.
Olisin voinut kirjoittaa aivan samoin.
Jo ihan ekaluokilla ymmärsin koulussa, että minulla on lahjakkuutta, ja sillä ja ahkeralla opiskelulla pääsen pois sieltä missä elän. Lähiö, kouluttamattomat, alkoholistivanhemmat, ei rakkautta tai huolenpitoa.
Jokainen hyvä todistus ja stipendi vahvisti itsetuntoani, ja uskoa siihen, että minä en ole sama kuin taustani, ja että minulla on keinot määritellä kuka olen, ja tavoittaa haluamani.
Koska lähtökohta oli nolla, jokainen vähäinenkin onnistuminen jäi mieleeni voittona. Ehkä joku paremmista lähtökohdista tullut koki saman saavutuksen epäonnistumisena, koska hänen rimansa oli niin paljon korkeammalla.Koin voittona, kun pääsin ylioppilaaksi ja pääsin opiskelemaan. Koin suurena henkilökohtaisena saavutuksena, kun valmistuin, kun sain ensimmäisen vakituisen työni, kun pystyin ostamaan ensimmäisen, hyvin remonttikuntoisen asuntoni.
Koen joka kerta onnistumista, kun voin olla lapsen vanhempainillassa, siistinä ja kunniallisena ja työssäkäyvänä ja selvin päin.
Koen aina ylpeyttä siitä, että lapsi voi tuoda kavereitaan kotiin, ja meillä on lämmintä ja nättiä, ja voin tarjota välipalan.
Aina ylpeänä tarjoudun antamaan kyytiä hänelle ja kavereilleen harrastuksiin, koska minulla on varaa pitää autoa jolla uskaltaa lähteä pidemmällekin matkalle.Koen onnistumista myös siitä, että erosin lapsen isästä, kun hänestä alkoi tulla alkoholisti.
Epäonnistuin puolison valinnassa, mutta korjasin asiaa sen verran kuin pystyin.Ja koen suurta ja helpottavaa onnistumista siitä, että olen vieläkin hengissä ja pidän lapsestani edelleen hyvää huolta, sen iän yli missä itse jäin orvoksi heidän alkoholismin takia. Tämä oli minulle salainen pelko, että lapseni jäisi orvoksi nuorena.
Hienoa, että sait elämäsi raiteilleen. Kuulostaa siltä, että asiat kääntyivät hyvin.
Mietin tätä lahjakkuutta, josta on hiukan puhuttu. Esim. peruskoulun ja lukion suorittamiseen hyvin arvosanoin ei tarvita lahjakkuutta vaan ennemminkin motivaatiota, päättäväisyyttä. Lahjakkuus voi auttaa, mutta yleensä lahjakkaimmat oppilaat menestyvät viimeistään päättäreissä huonosti, koska eivät ole tottuneet työskentelemään pitkäjänteisesti hyvien numeroiden eteen. Ehkä tässä siis olisi ennemmin nähtävissä niitä resilienttejä ominaisuuksia eli ihminen aktiivisesti päättää parantaa omaa tilannettaan. Monesti hyvä suoritus tuntuu olevan ennemmin kiinni siitä, ettei suostu luovuttamaan ja pidän sitä ihailtavana ominaisuutena.
T. Lukio-ope
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tämä keskustelu on vain resiileille!!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun näin käsitteen ensimmäistä kertaa vuosia sitten, tajusin sen kuvaavan minua hyvin. Olen kasvanut turvattomassa moniongelmaisessa perheessä ja minulla on lastensuojelutausta vanhempieni vuoksi, mutta minusta on tullut aivan normaali yhteiskunnan jäsen, enkä koe traumatisoituneeni juurikaan. Sisarukseni sen sijaan eivät oikein ole päässeet elämässä eteenpäin, ja tuntuu, että he tarvitsisivat ammattiapua lapsuuden tapahtumista yli pääsemiseksi.
Huomaan resilienssin myös siinä, että myöhemmin elämässä kohtaamani vastoinkäymiset eivät juuri ole vaikuttaneet minuun. Minulla on ollut vaikeita parisuhdekokemuksia ja kuormittava eroprosessi niin kuin monella muullakin, mutta kun vertaan toipumistani ystävieni ja kollegoideni vastaaviin prosesseihin, näkisin selvinneeni keskimääräistä paremmin. Jotkut puhuvat katkerana eksistään vielä kymmenen vuotta eron jälkeen, minulla toipuminen kesti puolisen vuotta, enkä ole sen jälkeen oikein edes ajatellut asiaa.
Luotan täysin kykyyni selvitä vastoinkäymisistä. Koen harvoin ahdistusta, riittämättömyyden tunnetta tai tarvetta syytellä kokemuksiani vastoinkäymisistäni. Menneet kokemukset nousevat mieleeni harvoin. Jos minulta kysytään tai jokin kokemus tulee luontevasti puheeksi, puhun kyllä avoimesti, mutta en omasta puolestani tunne tarvetta prosessoida menneitä tapahtumia sen jälkeen, kun ne on saatu päätökseen.
Minkä asioide koet vahvistaneen sinua elämäsi aikana? Mikä kaikki on ollut hyvin? Mistä olet saanut voimavaroja?
Näkisin, että kyse on omista sisäisistä voimavaroistani ja myös persoonasta. Olen luonteeltani sitkeä ja optimistinen. Ponnistelemalla olen myös saavuttanut asioita, joita olen tavoitellut. Olen saanut kaikki koulutuspaikat (lukio ja yliopisto) ja lähes kaikki työt, joihin olen hakenut. Opiskelu- ja työelämässä olen pärjännyt hyvin ja saanut paljon tunnustusta ja onnistumisen kokemuksia. Koen, että voin tehdä uraani koskevia valintoja itsenäisesti ja että minulle on paljon mahdollisuuksia avoinna. Työni on merkittävä osa identiteettiäni.
Minulla on hyviä ihmissuhteita. Välit sisaruksiini ovat läheiset, vaikka kannankin huolta heidän pärjäämisestään, ja on myös muita sukulaisia, joiden koen tukeneen minua. Vanhempien kanssa en ole väleissä. Minulla on pitkiä ja syviä ystävyyssuhteita, hyvä parisuhde ja miellyttävä työilmapiiri. Osasta kollegoitakin on tullut vuosien varrella läheisiä.
Koska vanhemmiltani ei ole tullut painostusta mihinkään suuntaan, olen voinut tehdä elämässäni sellaisia valintoja kuin itse haluan. Olen muuttanut jo vuosia sitten kaupunkiin, jossa haluan asua välimatkasta sukulaisiin huolimatta. Minulla ei myöskään ole lapsia, enkä sellaisia haluakaan. Tähän voi vaikuttaa se, ettei minulla ole omakohtaisia kokemuksia onnellisesta lapsiperhe-elämästä. Elämäni on kuitenkin hyvin merkityksellistä ja tunnen itseni onnelliseksi.
Nuo ovat hyviä ominaisuuksia. Olitko lapsena joissain asioissa poikkeuksellisen lahjakas? Saitko esimerkiksi koulusta hyvää palautetta ja kannustusta? Oliko sinulla jotain turvallisia aikuisia lähelläsi?
Kyllä, olin lapsena koulussa hyvin lahjakas. Huomasin tämän heti, kun koulu alkoi, ja opettajat tukivat ja kannustivat minua. En ole ollut päiväkodissa enkä esikoulussa, eikä meillä kotona ollut oikein mitään leluja tai edes kyniä ja piirustuspaperia eivätkä vanhemmat tehneet meidän lasten kanssa mitään. Oli ihanaa päästä kouluun, jossa sai lukea, kirjoittaa, laskea ja piirtää - oppia koko ajan uutta. Lapsethan ovat luonnostaan tiedonhaluisia, mutta tähän tarpeeseen ei kotona vastattu mitenkään. Tajusin jo ensimmäisenä kouluvuotenani, että koulutus on keinoni päästä pois perheeni vaikutuspiiristä. Muistan, että oikeasti ajattelin näin jo kuusi-seitsemänvuotiaana.
Olin tajunnut olevani jotenkin "erilainen" perheessäni viisivuotiaana. Muistan hetken elävästi. Isä oli kotona meidän lasten kanssa äidin ollessa muualla, ja jostain hänen kommentistaan tajusin yhtäkkiä, että isäni on keskimääräistä aikuista tyhmempi ja kapeakatseisempi, että minulla, viisivuotiaalla lapsella on paremmin perusteltu näkemys aiheesta, josta isäni esitti kommenttinsa. Näitä tilanteita tuli sittemmin tietysti koko ajan lisää.
Olisin voinut kirjoittaa aivan samoin.
Jo ihan ekaluokilla ymmärsin koulussa, että minulla on lahjakkuutta, ja sillä ja ahkeralla opiskelulla pääsen pois sieltä missä elän. Lähiö, kouluttamattomat, alkoholistivanhemmat, ei rakkautta tai huolenpitoa.
Jokainen hyvä todistus ja stipendi vahvisti itsetuntoani, ja uskoa siihen, että minä en ole sama kuin taustani, ja että minulla on keinot määritellä kuka olen, ja tavoittaa haluamani.
Koska lähtökohta oli nolla, jokainen vähäinenkin onnistuminen jäi mieleeni voittona. Ehkä joku paremmista lähtökohdista tullut koki saman saavutuksen epäonnistumisena, koska hänen rimansa oli niin paljon korkeammalla.Koin voittona, kun pääsin ylioppilaaksi ja pääsin opiskelemaan. Koin suurena henkilökohtaisena saavutuksena, kun valmistuin, kun sain ensimmäisen vakituisen työni, kun pystyin ostamaan ensimmäisen, hyvin remonttikuntoisen asuntoni.
Koen joka kerta onnistumista, kun voin olla lapsen vanhempainillassa, siistinä ja kunniallisena ja työssäkäyvänä ja selvin päin.
Koen aina ylpeyttä siitä, että lapsi voi tuoda kavereitaan kotiin, ja meillä on lämmintä ja nättiä, ja voin tarjota välipalan.
Aina ylpeänä tarjoudun antamaan kyytiä hänelle ja kavereilleen harrastuksiin, koska minulla on varaa pitää autoa jolla uskaltaa lähteä pidemmällekin matkalle.Koen onnistumista myös siitä, että erosin lapsen isästä, kun hänestä alkoi tulla alkoholisti.
Epäonnistuin puolison valinnassa, mutta korjasin asiaa sen verran kuin pystyin.Ja koen suurta ja helpottavaa onnistumista siitä, että olen vieläkin hengissä ja pidän lapsestani edelleen hyvää huolta, sen iän yli missä itse jäin orvoksi heidän alkoholismin takia. Tämä oli minulle salainen pelko, että lapseni jäisi orvoksi nuorena.
Hienoa, että sait elämäsi raiteilleen. Kuulostaa siltä, että asiat kääntyivät hyvin.
Mietin tätä lahjakkuutta, josta on hiukan puhuttu. Esim. peruskoulun ja lukion suorittamiseen hyvin arvosanoin ei tarvita lahjakkuutta vaan ennemminkin motivaatiota, päättäväisyyttä. Lahjakkuus voi auttaa, mutta yleensä lahjakkaimmat oppilaat menestyvät viimeistään päättäreissä huonosti, koska eivät ole tottuneet työskentelemään pitkäjänteisesti hyvien numeroiden eteen. Ehkä tässä siis olisi ennemmin nähtävissä niitä resilienttejä ominaisuuksia eli ihminen aktiivisesti päättää parantaa omaa tilannettaan. Monesti hyvä suoritus tuntuu olevan ennemmin kiinni siitä, ettei suostu luovuttamaan ja pidän sitä ihailtavana ominaisuutena.
T. Lukio-ope
Taitaa olla siellä jakomäen lukiossa harvinainen näky huivipäiden seassa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun näin käsitteen ensimmäistä kertaa vuosia sitten, tajusin sen kuvaavan minua hyvin. Olen kasvanut turvattomassa moniongelmaisessa perheessä ja minulla on lastensuojelutausta vanhempieni vuoksi, mutta minusta on tullut aivan normaali yhteiskunnan jäsen, enkä koe traumatisoituneeni juurikaan. Sisarukseni sen sijaan eivät oikein ole päässeet elämässä eteenpäin, ja tuntuu, että he tarvitsisivat ammattiapua lapsuuden tapahtumista yli pääsemiseksi.
Huomaan resilienssin myös siinä, että myöhemmin elämässä kohtaamani vastoinkäymiset eivät juuri ole vaikuttaneet minuun. Minulla on ollut vaikeita parisuhdekokemuksia ja kuormittava eroprosessi niin kuin monella muullakin, mutta kun vertaan toipumistani ystävieni ja kollegoideni vastaaviin prosesseihin, näkisin selvinneeni keskimääräistä paremmin. Jotkut puhuvat katkerana eksistään vielä kymmenen vuotta eron jälkeen, minulla toipuminen kesti puolisen vuotta, enkä ole sen jälkeen oikein edes ajatellut asiaa.
Luotan täysin kykyyni selvitä vastoinkäymisistä. Koen harvoin ahdistusta, riittämättömyyden tunnetta tai tarvetta syytellä kokemuksiani vastoinkäymisistäni. Menneet kokemukset nousevat mieleeni harvoin. Jos minulta kysytään tai jokin kokemus tulee luontevasti puheeksi, puhun kyllä avoimesti, mutta en omasta puolestani tunne tarvetta prosessoida menneitä tapahtumia sen jälkeen, kun ne on saatu päätökseen.
Minkä asioide koet vahvistaneen sinua elämäsi aikana? Mikä kaikki on ollut hyvin? Mistä olet saanut voimavaroja?
Näkisin, että kyse on omista sisäisistä voimavaroistani ja myös persoonasta. Olen luonteeltani sitkeä ja optimistinen. Ponnistelemalla olen myös saavuttanut asioita, joita olen tavoitellut. Olen saanut kaikki koulutuspaikat (lukio ja yliopisto) ja lähes kaikki työt, joihin olen hakenut. Opiskelu- ja työelämässä olen pärjännyt hyvin ja saanut paljon tunnustusta ja onnistumisen kokemuksia. Koen, että voin tehdä uraani koskevia valintoja itsenäisesti ja että minulle on paljon mahdollisuuksia avoinna. Työni on merkittävä osa identiteettiäni.
Minulla on hyviä ihmissuhteita. Välit sisaruksiini ovat läheiset, vaikka kannankin huolta heidän pärjäämisestään, ja on myös muita sukulaisia, joiden koen tukeneen minua. Vanhempien kanssa en ole väleissä. Minulla on pitkiä ja syviä ystävyyssuhteita, hyvä parisuhde ja miellyttävä työilmapiiri. Osasta kollegoitakin on tullut vuosien varrella läheisiä.
Koska vanhemmiltani ei ole tullut painostusta mihinkään suuntaan, olen voinut tehdä elämässäni sellaisia valintoja kuin itse haluan. Olen muuttanut jo vuosia sitten kaupunkiin, jossa haluan asua välimatkasta sukulaisiin huolimatta. Minulla ei myöskään ole lapsia, enkä sellaisia haluakaan. Tähän voi vaikuttaa se, ettei minulla ole omakohtaisia kokemuksia onnellisesta lapsiperhe-elämästä. Elämäni on kuitenkin hyvin merkityksellistä ja tunnen itseni onnelliseksi.
Nuo ovat hyviä ominaisuuksia. Olitko lapsena joissain asioissa poikkeuksellisen lahjakas? Saitko esimerkiksi koulusta hyvää palautetta ja kannustusta? Oliko sinulla jotain turvallisia aikuisia lähelläsi?
Kyllä, olin lapsena koulussa hyvin lahjakas. Huomasin tämän heti, kun koulu alkoi, ja opettajat tukivat ja kannustivat minua. En ole ollut päiväkodissa enkä esikoulussa, eikä meillä kotona ollut oikein mitään leluja tai edes kyniä ja piirustuspaperia eivätkä vanhemmat tehneet meidän lasten kanssa mitään. Oli ihanaa päästä kouluun, jossa sai lukea, kirjoittaa, laskea ja piirtää - oppia koko ajan uutta. Lapsethan ovat luonnostaan tiedonhaluisia, mutta tähän tarpeeseen ei kotona vastattu mitenkään. Tajusin jo ensimmäisenä kouluvuotenani, että koulutus on keinoni päästä pois perheeni vaikutuspiiristä. Muistan, että oikeasti ajattelin näin jo kuusi-seitsemänvuotiaana.
Olin tajunnut olevani jotenkin "erilainen" perheessäni viisivuotiaana. Muistan hetken elävästi. Isä oli kotona meidän lasten kanssa äidin ollessa muualla, ja jostain hänen kommentistaan tajusin yhtäkkiä, että isäni on keskimääräistä aikuista tyhmempi ja kapeakatseisempi, että minulla, viisivuotiaalla lapsella on paremmin perusteltu näkemys aiheesta, josta isäni esitti kommenttinsa. Näitä tilanteita tuli sittemmin tietysti koko ajan lisää.
Olisin voinut kirjoittaa aivan samoin.
Jo ihan ekaluokilla ymmärsin koulussa, että minulla on lahjakkuutta, ja sillä ja ahkeralla opiskelulla pääsen pois sieltä missä elän. Lähiö, kouluttamattomat, alkoholistivanhemmat, ei rakkautta tai huolenpitoa.
Jokainen hyvä todistus ja stipendi vahvisti itsetuntoani, ja uskoa siihen, että minä en ole sama kuin taustani, ja että minulla on keinot määritellä kuka olen, ja tavoittaa haluamani.
Koska lähtökohta oli nolla, jokainen vähäinenkin onnistuminen jäi mieleeni voittona. Ehkä joku paremmista lähtökohdista tullut koki saman saavutuksen epäonnistumisena, koska hänen rimansa oli niin paljon korkeammalla.Koin voittona, kun pääsin ylioppilaaksi ja pääsin opiskelemaan. Koin suurena henkilökohtaisena saavutuksena, kun valmistuin, kun sain ensimmäisen vakituisen työni, kun pystyin ostamaan ensimmäisen, hyvin remonttikuntoisen asuntoni.
Koen joka kerta onnistumista, kun voin olla lapsen vanhempainillassa, siistinä ja kunniallisena ja työssäkäyvänä ja selvin päin.
Koen aina ylpeyttä siitä, että lapsi voi tuoda kavereitaan kotiin, ja meillä on lämmintä ja nättiä, ja voin tarjota välipalan.
Aina ylpeänä tarjoudun antamaan kyytiä hänelle ja kavereilleen harrastuksiin, koska minulla on varaa pitää autoa jolla uskaltaa lähteä pidemmällekin matkalle.Koen onnistumista myös siitä, että erosin lapsen isästä, kun hänestä alkoi tulla alkoholisti.
Epäonnistuin puolison valinnassa, mutta korjasin asiaa sen verran kuin pystyin.Ja koen suurta ja helpottavaa onnistumista siitä, että olen vieläkin hengissä ja pidän lapsestani edelleen hyvää huolta, sen iän yli missä itse jäin orvoksi heidän alkoholismin takia. Tämä oli minulle salainen pelko, että lapseni jäisi orvoksi nuorena.
Minulta menee nyt yritys alta 50 vuotiaana..
tzemppaas mua vähän
vai oonko liian vähä älyinen?
Ohiksena, voisithan avata tästä oman ketjun niin varmaan olisi palstalla muita saman kokeneita
Ohiksena voisit pitää pääsi kiinni
Vierailija kirjoitti:
Olen resilientti. Olen selvinnyt vaikeista asioista, pettämisistä, keskenmenosta, läheisten kuolemista, hirveän stressaavista vaikeista työvuosista ilman vammoja sieluun. Toisaalta minulla on kaikkea, terveet lapset, oma terveys ja hyvä mielenkiintoinen työ. Kestän hyvin stressiä ja kiirettä, jopa siinä määrin että ihmiset luulevat minun polttavan itseni loppuun. Antaa tulla vaan lisää!
Entäs sitten, jos tulis oikeita ongelmia, vaikkapa lapsesi kuolisi ja sairastuisit vakavasti vaikka halvaantuisit, mutta älyäisit vielä, jotain elämästä... Vieläkö resilientti kestäs, ja porskuttasit vaan, onneksi kuolema korjaa sinutkin omahyväinen paskiainen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
resilinssi shihisi hississä kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Uskon olevani hyvin kestävä. Elämässäni on tapahtunut joitain kurjia asioita, mutta olen siitä huolimatta elänyt hyvin täysinäistä ja täysipäistä elämää. Olen tällä hetkellä hyväpalkkaisessa työssä, minulla on pitkäaikainen parisuhde ja nautin elämästä. Lähtökohdat eivät kuitenkaan ole olleet aina helpot:
- Kun olin lapsi, äitini lähti. Hän vain yksi aamu oli kävellyt ovesta ulos, koska kyllästyi elämäämme. Kesti kauan, kunnes näimme uudelleen ja vuosia rakentaa suhde. Nyt olemme kuitenkin ihan hyvissä väleissä eikä minullekaan ole jäänyt mitään katkeruutta vaivaamaan. Hän ei vain ollut äitiluonne eikä hänen todennäköisesti olisi koskaan pitänyt lapsia hankkia.
- Minua käytettiin teininä seksuaalisesti hyväksi. Tämä oli jo selkeästi vaikeampi pala minulle, sillä teko oli väkivaltainen ja kyseessä oli ihminen, johon luotin. Kesti muutama vuosi ja rupesin puhumaan kokemuksestani. En koskaan oikeastaan edes suostunut tuntemaan häpeää, koska en kokenut, että minun pitäisi hävetä. Yllätyksekseni monet kertoivat hyvin samanlaisia kokemuksia. Tätä tapahtuu edelleen vuosittain. Yllättävän monilla suomalaisilla on taustallaan hyväksikäyttöä, mutta siitä ei puhuta, koska tekijä on ollut itselle läheinen henkilö eikä asiaa osata käsitellä. Olen oman toimintani kautta pystynyt olemaan vertaistukena näille ihmisille. Nyt omasta kokemuksestani on jo niin kauan (yli puoli elämää), ettei se oikeastaan herätä enää mitään tunnetilaa. Olen käynyt sen läpi niin monesti. Koen sen ennemmin työvälineenä siihen, että saan auttaa muita.
- Olen ollut asunnoton. Nuorena ei ollut erityisen helppoa kasvaa perheessä, josta puuttui toinen vanhempi. Isälläni ei ollut paras mahdollinen elämänhallinta, joten hän ei osannut tai kehdannut myöskään hakea apua esim. sossusta, kun olisimme sitä tarvinneet. Muutin jo 17-vuotiaana pois kotoa, sillä tiesin olevani rasite kukkarolle, kun lapsilisät loppuivat. Isäni ei olisi koskaan heittänyt minua ulos, mutta halusin auttaa. Sain lukion loppuun asti HOAS:lta asunnon, mutta sen jälkeen tuli ongelmia, sillä vuokra-asunnot olivat niin kalliita. Asuin puoli vuotta 19-vuotiaana vähän missä sattui ja kävin leipäjonoissa. Asunnottomuudessa hankalinta oli se, että sen mukana tuli automaattisesti myös työttömyys. Kun ei tiedä, missä nukkuu seuraavan yön, niin ei pysty suunnittelemaan arkea. Hain ja sain kuitenkin kausityötä, johon kuului asuntoetu. Sen kautta pääsin sitten normaaliin arkeen ja työelämään. Nykyisin olen perheestäni ensimmäisenä yliopiston käynyt mainonta-alan esimies.
En sinänsä vaadi, että kaikilla pitäisi olla yhtä kova kisakunto kuin minulla. Välillä olen itsekin meinannut luovuttaa. Olen siitä onnekas, etten ole masentunut tai saanut muita mielenterveysongelmia. Muutenhan tämä olisi ollut mahdotonta. Minun mielestäni on tärkeää, että kynnys avun saamiselle olisi pienempi ja esimerkiksi pääkaupunkiseudulle kaavoitettaisiin rutkasti lisää asuntoja, vaikka se alentaisikin nykyisten hintoja. Vuokrat vain ovat liian kovat palkkatasoon nähden, mutta toisaalta työt ovat keskittyneet tänne eli vaihtoehto ei ole muuttaa Loimaalle.
Olen 50v..menestynytkin..nyt kun menee matto alta..en jaksakkaan enää...voiko tulla resilistillekin mitta täyteen?
Ei oikeastaan. Silloin sinulla ei ole tuollaista ominaisuutta. Se on taitoa ja kyvykkyyttä selvitä niistä ongelmatilanteista. Omaa resilienssiä voi toki aina kehittää, mutta ei se ole maailmanloppu, jos itse ei olekaan kaikkein sopeutuvin ja dynaamisin. Kyllä pataan saa myös ottaa eikä se omaa ihmisarvoa vähennä.
Omaa resilienssiä voi miettiä esim. arjessa: auto ei lähde aamulla käyntiin tai bussi jättää tulematta, kaukosäädin ei löydy, palohälyttimestä loppuvat patterit - Mikä on se oma reaktio pieniin ja suuriin arjen vastoinkäymisiin? Tuleeko niistä paljon negatiivisia fiiliksiä vai selvitäänkö asiasta vähän olankohautuksella ja elämä jatkuu. Sitten on niitä isompia juttuja: läheisen kuolema, työpaikan menetys, sairastuminen, ero, hyväksikäyttö - Onko näihin suhtautuminen ratkaisukeskeistä vai märehtimistä?
Eivät kaikki ole resilienttejä, mutta tärkeintä lienee olla itselleen rehellinen. Sehän on ominaisuus, jota voi kehittää. Siihen auttavat hyvät sosiaaliset suhteet, positiivinen elämänasenne ja kyky löytää omia vahvuuksia. Pitää olla empatiaa muita, mutta myös itseään kohtaan. Joko muokkaa elämäänsä itse haluamaansa suuntaan tai fatalistisesti odottaa asioita tapahtuvan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun näin käsitteen ensimmäistä kertaa vuosia sitten, tajusin sen kuvaavan minua hyvin. Olen kasvanut turvattomassa moniongelmaisessa perheessä ja minulla on lastensuojelutausta vanhempieni vuoksi, mutta minusta on tullut aivan normaali yhteiskunnan jäsen, enkä koe traumatisoituneeni juurikaan. Sisarukseni sen sijaan eivät oikein ole päässeet elämässä eteenpäin, ja tuntuu, että he tarvitsisivat ammattiapua lapsuuden tapahtumista yli pääsemiseksi.
Huomaan resilienssin myös siinä, että myöhemmin elämässä kohtaamani vastoinkäymiset eivät juuri ole vaikuttaneet minuun. Minulla on ollut vaikeita parisuhdekokemuksia ja kuormittava eroprosessi niin kuin monella muullakin, mutta kun vertaan toipumistani ystävieni ja kollegoideni vastaaviin prosesseihin, näkisin selvinneeni keskimääräistä paremmin. Jotkut puhuvat katkerana eksistään vielä kymmenen vuotta eron jälkeen, minulla toipuminen kesti puolisen vuotta, enkä ole sen jälkeen oikein edes ajatellut asiaa.
Luotan täysin kykyyni selvitä vastoinkäymisistä. Koen harvoin ahdistusta, riittämättömyyden tunnetta tai tarvetta syytellä kokemuksiani vastoinkäymisistäni. Menneet kokemukset nousevat mieleeni harvoin. Jos minulta kysytään tai jokin kokemus tulee luontevasti puheeksi, puhun kyllä avoimesti, mutta en omasta puolestani tunne tarvetta prosessoida menneitä tapahtumia sen jälkeen, kun ne on saatu päätökseen.
Minkä asioide koet vahvistaneen sinua elämäsi aikana? Mikä kaikki on ollut hyvin? Mistä olet saanut voimavaroja?
Näkisin, että kyse on omista sisäisistä voimavaroistani ja myös persoonasta. Olen luonteeltani sitkeä ja optimistinen. Ponnistelemalla olen myös saavuttanut asioita, joita olen tavoitellut. Olen saanut kaikki koulutuspaikat (lukio ja yliopisto) ja lähes kaikki työt, joihin olen hakenut. Opiskelu- ja työelämässä olen pärjännyt hyvin ja saanut paljon tunnustusta ja onnistumisen kokemuksia. Koen, että voin tehdä uraani koskevia valintoja itsenäisesti ja että minulle on paljon mahdollisuuksia avoinna. Työni on merkittävä osa identiteettiäni.
Minulla on hyviä ihmissuhteita. Välit sisaruksiini ovat läheiset, vaikka kannankin huolta heidän pärjäämisestään, ja on myös muita sukulaisia, joiden koen tukeneen minua. Vanhempien kanssa en ole väleissä. Minulla on pitkiä ja syviä ystävyyssuhteita, hyvä parisuhde ja miellyttävä työilmapiiri. Osasta kollegoitakin on tullut vuosien varrella läheisiä.
Koska vanhemmiltani ei ole tullut painostusta mihinkään suuntaan, olen voinut tehdä elämässäni sellaisia valintoja kuin itse haluan. Olen muuttanut jo vuosia sitten kaupunkiin, jossa haluan asua välimatkasta sukulaisiin huolimatta. Minulla ei myöskään ole lapsia, enkä sellaisia haluakaan. Tähän voi vaikuttaa se, ettei minulla ole omakohtaisia kokemuksia onnellisesta lapsiperhe-elämästä. Elämäni on kuitenkin hyvin merkityksellistä ja tunnen itseni onnelliseksi.
Nuo ovat hyviä ominaisuuksia. Olitko lapsena joissain asioissa poikkeuksellisen lahjakas? Saitko esimerkiksi koulusta hyvää palautetta ja kannustusta? Oliko sinulla jotain turvallisia aikuisia lähelläsi?
Kyllä, olin lapsena koulussa hyvin lahjakas. Huomasin tämän heti, kun koulu alkoi, ja opettajat tukivat ja kannustivat minua. En ole ollut päiväkodissa enkä esikoulussa, eikä meillä kotona ollut oikein mitään leluja tai edes kyniä ja piirustuspaperia eivätkä vanhemmat tehneet meidän lasten kanssa mitään. Oli ihanaa päästä kouluun, jossa sai lukea, kirjoittaa, laskea ja piirtää - oppia koko ajan uutta. Lapsethan ovat luonnostaan tiedonhaluisia, mutta tähän tarpeeseen ei kotona vastattu mitenkään. Tajusin jo ensimmäisenä kouluvuotenani, että koulutus on keinoni päästä pois perheeni vaikutuspiiristä. Muistan, että oikeasti ajattelin näin jo kuusi-seitsemänvuotiaana.
Olin tajunnut olevani jotenkin "erilainen" perheessäni viisivuotiaana. Muistan hetken elävästi. Isä oli kotona meidän lasten kanssa äidin ollessa muualla, ja jostain hänen kommentistaan tajusin yhtäkkiä, että isäni on keskimääräistä aikuista tyhmempi ja kapeakatseisempi, että minulla, viisivuotiaalla lapsella on paremmin perusteltu näkemys aiheesta, josta isäni esitti kommenttinsa. Näitä tilanteita tuli sittemmin tietysti koko ajan lisää.
Olisin voinut kirjoittaa aivan samoin.
Jo ihan ekaluokilla ymmärsin koulussa, että minulla on lahjakkuutta, ja sillä ja ahkeralla opiskelulla pääsen pois sieltä missä elän. Lähiö, kouluttamattomat, alkoholistivanhemmat, ei rakkautta tai huolenpitoa.
Jokainen hyvä todistus ja stipendi vahvisti itsetuntoani, ja uskoa siihen, että minä en ole sama kuin taustani, ja että minulla on keinot määritellä kuka olen, ja tavoittaa haluamani.
Koska lähtökohta oli nolla, jokainen vähäinenkin onnistuminen jäi mieleeni voittona. Ehkä joku paremmista lähtökohdista tullut koki saman saavutuksen epäonnistumisena, koska hänen rimansa oli niin paljon korkeammalla.Koin voittona, kun pääsin ylioppilaaksi ja pääsin opiskelemaan. Koin suurena henkilökohtaisena saavutuksena, kun valmistuin, kun sain ensimmäisen vakituisen työni, kun pystyin ostamaan ensimmäisen, hyvin remonttikuntoisen asuntoni.
Koen joka kerta onnistumista, kun voin olla lapsen vanhempainillassa, siistinä ja kunniallisena ja työssäkäyvänä ja selvin päin.
Koen aina ylpeyttä siitä, että lapsi voi tuoda kavereitaan kotiin, ja meillä on lämmintä ja nättiä, ja voin tarjota välipalan.
Aina ylpeänä tarjoudun antamaan kyytiä hänelle ja kavereilleen harrastuksiin, koska minulla on varaa pitää autoa jolla uskaltaa lähteä pidemmällekin matkalle.Koen onnistumista myös siitä, että erosin lapsen isästä, kun hänestä alkoi tulla alkoholisti.
Epäonnistuin puolison valinnassa, mutta korjasin asiaa sen verran kuin pystyin.Ja koen suurta ja helpottavaa onnistumista siitä, että olen vieläkin hengissä ja pidän lapsestani edelleen hyvää huolta, sen iän yli missä itse jäin orvoksi heidän alkoholismin takia. Tämä oli minulle salainen pelko, että lapseni jäisi orvoksi nuorena.
Minulta menee nyt yritys alta 50 vuotiaana..
tzemppaas mua vähän
vai oonko liian vähä älyinen?
Ohiksena, voisithan avata tästä oman ketjun niin varmaan olisi palstalla muita saman kokeneita
Ohiksena voisit pitää pääsi kiinni
Empatiakyvyttömyys viittaa huonoon resilienssiin. Omaan tilanteeseesi vaikuttaa se, että sinulle saattaa olla haastavaa luoda positiivisia ihmissuhteita. Sitä helpottaa, kun puhuu muille nätimmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä moni kokee omaavansa resilienttejä piirteitä, koska on elänyt läpi vastoinkäymisten. On kuitenkin hyvä huomioida, että se nimenomaan koskee sitä, miten niihin vastoinkäymisiin suhtautuu ja säilyttääkö positiivisen elämänasenteen, vaikka tulisi neliraajahalvaus. Vaikeaahan se on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko sinulla. jolla ketjussa on masennusta ja paniikkia yhä, pyrkimys elämän rakentamiseen vai syytätkö muita? Oletko katkera muille?
Miten näet noiden asioiden sulkevan toisensa pois? Tiedätkö miten traumatisoitunut mieli toimii? Osissa. Ihmisellä on normaali toiminnallinen puoli ja traumapuoli, jotka vaihtelevat.
Kiitos, tuo selittää asiaa. Pahoitteluni.
Mulla on ollut kurja lapsuus, koulukiusausta, yksinäisyyttä, olen kokenut seksuaalista väkivaltaa, työpaikkakiusaamista, huonoja ihnissuhteita ja tiea mitä. Pitkälti yli kolmekymppiseksi pukeuduin uhrin viittaan ja väitin etten vois selvitä 'kun en ikinä ole edes saanut mistään tukea'. Juoksin terapiassa valittamassa mutta vasta kun aloin opetella täälläkin mainittuja resilienttejä toimintamalleja elämä alkoi muuttua paremmaksi, alkoi myös tapahtua parempia asioita ja elämääni tuli parempia ihmisiä.
Katkeruus ei ja muisen syyttely ei auta, mulla on varaa sanoa niin kun olen sen itse nähnyt - ja myös muutoksen
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen resilientti. Olen selvinnyt vaikeista asioista, pettämisistä, keskenmenosta, läheisten kuolemista, hirveän stressaavista vaikeista työvuosista ilman vammoja sieluun. Toisaalta minulla on kaikkea, terveet lapset, oma terveys ja hyvä mielenkiintoinen työ. Kestän hyvin stressiä ja kiirettä, jopa siinä määrin että ihmiset luulevat minun polttavan itseni loppuun. Antaa tulla vaan lisää!
Entäs sitten, jos tulis oikeita ongelmia, vaikkapa lapsesi kuolisi ja sairastuisit vakavasti vaikka halvaantuisit, mutta älyäisit vielä, jotain elämästä... Vieläkö resilientti kestäs, ja porskuttasit vaan, onneksi kuolema korjaa sinutkin omahyväinen paskiainen
Sori, aika rajua tekstiä tuo äskeinen multa, en toivo kellekään mitään pahaa, mutta mielestäni ei kannata olla liian ylimielinen oman mielenterveyden kehumisessa, koska vaikka mitä voi sattua
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko sinulla. jolla ketjussa on masennusta ja paniikkia yhä, pyrkimys elämän rakentamiseen vai syytätkö muita? Oletko katkera muille?
Miten näet noiden asioiden sulkevan toisensa pois? Tiedätkö miten traumatisoitunut mieli toimii? Osissa. Ihmisellä on normaali toiminnallinen puoli ja traumapuoli, jotka vaihtelevat.
Kiitos, tuo selittää asiaa. Pahoitteluni.
Mulla on ollut kurja lapsuus, koulukiusausta, yksinäisyyttä, olen kokenut seksuaalista väkivaltaa, työpaikkakiusaamista, huonoja ihnissuhteita ja tiea mitä. Pitkälti yli kolmekymppiseksi pukeuduin uhrin viittaan ja väitin etten vois selvitä 'kun en ikinä ole edes saanut mistään tukea'. Juoksin terapiassa valittamassa mutta vasta kun aloin opetella täälläkin mainittuja resilienttejä toimintamalleja elämä alkoi muuttua paremmaksi, alkoi myös tapahtua parempia asioita ja elämääni tuli parempia ihmisiä.
Katkeruus ei ja muisen syyttely ei auta, mulla on varaa sanoa niin kun olen sen itse nähnyt - ja myös muutoksen
Ilmeisesti et kuitenkaan kärsinyt traumatakautumista tai persoonallisuuden jakautumisesta?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen resilientti. Olen selvinnyt vaikeista asioista, pettämisistä, keskenmenosta, läheisten kuolemista, hirveän stressaavista vaikeista työvuosista ilman vammoja sieluun. Toisaalta minulla on kaikkea, terveet lapset, oma terveys ja hyvä mielenkiintoinen työ. Kestän hyvin stressiä ja kiirettä, jopa siinä määrin että ihmiset luulevat minun polttavan itseni loppuun. Antaa tulla vaan lisää!
Entäs sitten, jos tulis oikeita ongelmia, vaikkapa lapsesi kuolisi ja sairastuisit vakavasti vaikka halvaantuisit, mutta älyäisit vielä, jotain elämästä... Vieläkö resilientti kestäs, ja porskuttasit vaan, onneksi kuolema korjaa sinutkin omahyväinen paskiainen
Sori, aika rajua tekstiä tuo äskeinen multa, en toivo kellekään mitään pahaa, mutta mielestäni ei kannata olla liian ylimielinen oman mielenterveyden kehumisessa, koska vaikka mitä voi sattua
Sittenhän se resilienssi testataan, että kuinka pitkälle kantaa. Kyllä suurin osa esim. vanhenee ja oma kuolevaisuus tulee hyvin konkreettiseksi, kun sairauksia alkaa ilmetä. Toiset vanhukset kohtaavat jopa kuoleman positiivisella elämänasenteella ja toiset eivät. Ei sitä tilannetta voi oikein muiden puolesta arvioida.
Edelleen empatiakyky lisää resilienssiä eli suosittelen sen kehittämistä. Sinulla tulikin jo jotain reflektiota siitä, ettei käytöksesi ollut asianmukaista. Se on hyvä!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun näin käsitteen ensimmäistä kertaa vuosia sitten, tajusin sen kuvaavan minua hyvin. Olen kasvanut turvattomassa moniongelmaisessa perheessä ja minulla on lastensuojelutausta vanhempieni vuoksi, mutta minusta on tullut aivan normaali yhteiskunnan jäsen, enkä koe traumatisoituneeni juurikaan. Sisarukseni sen sijaan eivät oikein ole päässeet elämässä eteenpäin, ja tuntuu, että he tarvitsisivat ammattiapua lapsuuden tapahtumista yli pääsemiseksi.
Huomaan resilienssin myös siinä, että myöhemmin elämässä kohtaamani vastoinkäymiset eivät juuri ole vaikuttaneet minuun. Minulla on ollut vaikeita parisuhdekokemuksia ja kuormittava eroprosessi niin kuin monella muullakin, mutta kun vertaan toipumistani ystävieni ja kollegoideni vastaaviin prosesseihin, näkisin selvinneeni keskimääräistä paremmin. Jotkut puhuvat katkerana eksistään vielä kymmenen vuotta eron jälkeen, minulla toipuminen kesti puolisen vuotta, enkä ole sen jälkeen oikein edes ajatellut asiaa.
Luotan täysin kykyyni selvitä vastoinkäymisistä. Koen harvoin ahdistusta, riittämättömyyden tunnetta tai tarvetta syytellä kokemuksiani vastoinkäymisistäni. Menneet kokemukset nousevat mieleeni harvoin. Jos minulta kysytään tai jokin kokemus tulee luontevasti puheeksi, puhun kyllä avoimesti, mutta en omasta puolestani tunne tarvetta prosessoida menneitä tapahtumia sen jälkeen, kun ne on saatu päätökseen.
Minkä asioide koet vahvistaneen sinua elämäsi aikana? Mikä kaikki on ollut hyvin? Mistä olet saanut voimavaroja?
Näkisin, että kyse on omista sisäisistä voimavaroistani ja myös persoonasta. Olen luonteeltani sitkeä ja optimistinen. Ponnistelemalla olen myös saavuttanut asioita, joita olen tavoitellut. Olen saanut kaikki koulutuspaikat (lukio ja yliopisto) ja lähes kaikki työt, joihin olen hakenut. Opiskelu- ja työelämässä olen pärjännyt hyvin ja saanut paljon tunnustusta ja onnistumisen kokemuksia. Koen, että voin tehdä uraani koskevia valintoja itsenäisesti ja että minulle on paljon mahdollisuuksia avoinna. Työni on merkittävä osa identiteettiäni.
Minulla on hyviä ihmissuhteita. Välit sisaruksiini ovat läheiset, vaikka kannankin huolta heidän pärjäämisestään, ja on myös muita sukulaisia, joiden koen tukeneen minua. Vanhempien kanssa en ole väleissä. Minulla on pitkiä ja syviä ystävyyssuhteita, hyvä parisuhde ja miellyttävä työilmapiiri. Osasta kollegoitakin on tullut vuosien varrella läheisiä.
Koska vanhemmiltani ei ole tullut painostusta mihinkään suuntaan, olen voinut tehdä elämässäni sellaisia valintoja kuin itse haluan. Olen muuttanut jo vuosia sitten kaupunkiin, jossa haluan asua välimatkasta sukulaisiin huolimatta. Minulla ei myöskään ole lapsia, enkä sellaisia haluakaan. Tähän voi vaikuttaa se, ettei minulla ole omakohtaisia kokemuksia onnellisesta lapsiperhe-elämästä. Elämäni on kuitenkin hyvin merkityksellistä ja tunnen itseni onnelliseksi.
Nuo ovat hyviä ominaisuuksia. Olitko lapsena joissain asioissa poikkeuksellisen lahjakas? Saitko esimerkiksi koulusta hyvää palautetta ja kannustusta? Oliko sinulla jotain turvallisia aikuisia lähelläsi?
Kyllä, olin lapsena koulussa hyvin lahjakas. Huomasin tämän heti, kun koulu alkoi, ja opettajat tukivat ja kannustivat minua. En ole ollut päiväkodissa enkä esikoulussa, eikä meillä kotona ollut oikein mitään leluja tai edes kyniä ja piirustuspaperia eivätkä vanhemmat tehneet meidän lasten kanssa mitään. Oli ihanaa päästä kouluun, jossa sai lukea, kirjoittaa, laskea ja piirtää - oppia koko ajan uutta. Lapsethan ovat luonnostaan tiedonhaluisia, mutta tähän tarpeeseen ei kotona vastattu mitenkään. Tajusin jo ensimmäisenä kouluvuotenani, että koulutus on keinoni päästä pois perheeni vaikutuspiiristä. Muistan, että oikeasti ajattelin näin jo kuusi-seitsemänvuotiaana.
Olin tajunnut olevani jotenkin "erilainen" perheessäni viisivuotiaana. Muistan hetken elävästi. Isä oli kotona meidän lasten kanssa äidin ollessa muualla, ja jostain hänen kommentistaan tajusin yhtäkkiä, että isäni on keskimääräistä aikuista tyhmempi ja kapeakatseisempi, että minulla, viisivuotiaalla lapsella on paremmin perusteltu näkemys aiheesta, josta isäni esitti kommenttinsa. Näitä tilanteita tuli sittemmin tietysti koko ajan lisää.
Olisin voinut kirjoittaa aivan samoin.
Jo ihan ekaluokilla ymmärsin koulussa, että minulla on lahjakkuutta, ja sillä ja ahkeralla opiskelulla pääsen pois sieltä missä elän. Lähiö, kouluttamattomat, alkoholistivanhemmat, ei rakkautta tai huolenpitoa.
Jokainen hyvä todistus ja stipendi vahvisti itsetuntoani, ja uskoa siihen, että minä en ole sama kuin taustani, ja että minulla on keinot määritellä kuka olen, ja tavoittaa haluamani.
Koska lähtökohta oli nolla, jokainen vähäinenkin onnistuminen jäi mieleeni voittona. Ehkä joku paremmista lähtökohdista tullut koki saman saavutuksen epäonnistumisena, koska hänen rimansa oli niin paljon korkeammalla.Koin voittona, kun pääsin ylioppilaaksi ja pääsin opiskelemaan. Koin suurena henkilökohtaisena saavutuksena, kun valmistuin, kun sain ensimmäisen vakituisen työni, kun pystyin ostamaan ensimmäisen, hyvin remonttikuntoisen asuntoni.
Koen joka kerta onnistumista, kun voin olla lapsen vanhempainillassa, siistinä ja kunniallisena ja työssäkäyvänä ja selvin päin.
Koen aina ylpeyttä siitä, että lapsi voi tuoda kavereitaan kotiin, ja meillä on lämmintä ja nättiä, ja voin tarjota välipalan.
Aina ylpeänä tarjoudun antamaan kyytiä hänelle ja kavereilleen harrastuksiin, koska minulla on varaa pitää autoa jolla uskaltaa lähteä pidemmällekin matkalle.Koen onnistumista myös siitä, että erosin lapsen isästä, kun hänestä alkoi tulla alkoholisti.
Epäonnistuin puolison valinnassa, mutta korjasin asiaa sen verran kuin pystyin.Ja koen suurta ja helpottavaa onnistumista siitä, että olen vieläkin hengissä ja pidän lapsestani edelleen hyvää huolta, sen iän yli missä itse jäin orvoksi heidän alkoholismin takia. Tämä oli minulle salainen pelko, että lapseni jäisi orvoksi nuorena.
Minulta menee nyt yritys alta 50 vuotiaana..
tzemppaas mua vähän
vai oonko liian vähä älyinen?
Ohiksena, voisithan avata tästä oman ketjun niin varmaan olisi palstalla muita saman kokeneita
Ohiksena voisit pitää pääsi kiinni
Empatiakyvyttömyys viittaa huonoon resilienssiin. Omaan tilanteeseesi vaikuttaa se, että sinulle saattaa olla haastavaa luoda positiivisia ihmissuhteita. Sitä helpottaa, kun puhuu muille nätimmin.
et tiedä minusta mitään. minulla ei ole resiiliä idiotismia kohtaan
Eivät kaikki vanhemmat tee parastaan. Jeesus on kuollut jo kauan sitten, hän ei enää rakasta ketään.