Lue keskustelun säännöt.
Resilienssi - oletko resilientti ja miten se ilmenee?
Toivutko vaikeista kokemuksista?
Ylen aamu-tv:ssä haastateltavana psykologi Soili Poijula, aiheena myös viime aikojen sek s rikokset.
Kommentit (298)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Uskon olevani hyvin kestävä. Elämässäni on tapahtunut joitain kurjia asioita, mutta olen siitä huolimatta elänyt hyvin täysinäistä ja täysipäistä elämää. Olen tällä hetkellä hyväpalkkaisessa työssä, minulla on pitkäaikainen parisuhde ja nautin elämästä. Lähtökohdat eivät kuitenkaan ole olleet aina helpot:
- Kun olin lapsi, äitini lähti. Hän vain yksi aamu oli kävellyt ovesta ulos, koska kyllästyi elämäämme. Kesti kauan, kunnes näimme uudelleen ja vuosia rakentaa suhde. Nyt olemme kuitenkin ihan hyvissä väleissä eikä minullekaan ole jäänyt mitään katkeruutta vaivaamaan. Hän ei vain ollut äitiluonne eikä hänen todennäköisesti olisi koskaan pitänyt lapsia hankkia.
- Minua käytettiin teininä seksuaalisesti hyväksi. Tämä oli jo selkeästi vaikeampi pala minulle, sillä teko oli väkivaltainen ja kyseessä oli ihminen, johon luotin. Kesti muutama vuosi ja rupesin puhumaan kokemuksestani. En koskaan oikeastaan edes suostunut tuntemaan häpeää, koska en kokenut, että minun pitäisi hävetä. Yllätyksekseni monet kertoivat hyvin samanlaisia kokemuksia. Tätä tapahtuu edelleen vuosittain. Yllättävän monilla suomalaisilla on taustallaan hyväksikäyttöä, mutta siitä ei puhuta, koska tekijä on ollut itselle läheinen henkilö eikä asiaa osata käsitellä. Olen oman toimintani kautta pystynyt olemaan vertaistukena näille ihmisille. Nyt omasta kokemuksestani on jo niin kauan (yli puoli elämää), ettei se oikeastaan herätä enää mitään tunnetilaa. Olen käynyt sen läpi niin monesti. Koen sen ennemmin työvälineenä siihen, että saan auttaa muita.
- Olen ollut asunnoton. Nuorena ei ollut erityisen helppoa kasvaa perheessä, josta puuttui toinen vanhempi. Isälläni ei ollut paras mahdollinen elämänhallinta, joten hän ei osannut tai kehdannut myöskään hakea apua esim. sossusta, kun olisimme sitä tarvinneet. Muutin jo 17-vuotiaana pois kotoa, sillä tiesin olevani rasite kukkarolle, kun lapsilisät loppuivat. Isäni ei olisi koskaan heittänyt minua ulos, mutta halusin auttaa. Sain lukion loppuun asti HOAS:lta asunnon, mutta sen jälkeen tuli ongelmia, sillä vuokra-asunnot olivat niin kalliita. Asuin puoli vuotta 19-vuotiaana vähän missä sattui ja kävin leipäjonoissa. Asunnottomuudessa hankalinta oli se, että sen mukana tuli automaattisesti myös työttömyys. Kun ei tiedä, missä nukkuu seuraavan yön, niin ei pysty suunnittelemaan arkea. Hain ja sain kuitenkin kausityötä, johon kuului asuntoetu. Sen kautta pääsin sitten normaaliin arkeen ja työelämään. Nykyisin olen perheestäni ensimmäisenä yliopiston käynyt mainonta-alan esimies.
En sinänsä vaadi, että kaikilla pitäisi olla yhtä kova kisakunto kuin minulla. Välillä olen itsekin meinannut luovuttaa. Olen siitä onnekas, etten ole masentunut tai saanut muita mielenterveysongelmia. Muutenhan tämä olisi ollut mahdotonta. Minun mielestäni on tärkeää, että kynnys avun saamiselle olisi pienempi ja esimerkiksi pääkaupunkiseudulle kaavoitettaisiin rutkasti lisää asuntoja, vaikka se alentaisikin nykyisten hintoja. Vuokrat vain ovat liian kovat palkkatasoon nähden, mutta toisaalta työt ovat keskittyneet tänne eli vaihtoehto ei ole muuttaa Loimaalle.
Älä herrantähden ikinä hyväksy sitä, että äitisi vain käveli ovesta ulos. Ilman syytä! Ikinä en puhuisi tuollaiselle mitään :d
Sinunhan ei tarvitsekaan puhua hänelle mitään. Me tulemme ihan hyvin toimeen ja hän on nykyisin toiminut urallani hyvänä menttorina, sillä osaa kertoa esimerkiksi yrityksen perustamisesta. Minulla on ollut muita turvallisia aikuisia kasvaessani, joten en koe häntä uhkaksi omalle jaksamiselleni. Toki kipuilua oli siinä vaiheessa, kun hän tuli takaisin elämään, mutta en näe mitään syytä kantaa kaunaa asiasta, joka on jo vuosia sitten käsitelty. Se on minulle sitä resilienssiä, että asioita voi jättää taakseen, mutta ihmistä ei välttämättä tarvitse, jos hänellä ei enää ole kykyä tai mahdollisuutta satuttaa.
No hyvänii, tosin ei tuollaista asiaa ehkä voi käsitellä, jos ei tiedä,miksi lähti ja jätti. Pitikö yhteyttä poissaolonsa aikana. Tiesitkö missä hän oli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos ihminen ei ole kokenut anteeksiantoa sen syvimmässä merkityksessä, ei sitä voikaan ymmärtää. Anteeksiantoa kun tavoittelee läpi elämän ja siinä harjaantuu, siihen liittyvä kokemus syvenee. Jos elää elämänsä viisveisaten anteeksiannosta, ei ole todellakaan samalla viivalla heidän kanssa, jotka siihen on pyrkineet läpi elämän. Se näkyy nimittäin kypsyytenä. Anteeksianto liittyy ensisijaisesti rakkauteen, toki hengellisyyteen myös.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Uskon olevani hyvin kestävä. Elämässäni on tapahtunut joitain kurjia asioita, mutta olen siitä huolimatta elänyt hyvin täysinäistä ja täysipäistä elämää. Olen tällä hetkellä hyväpalkkaisessa työssä, minulla on pitkäaikainen parisuhde ja nautin elämästä. Lähtökohdat eivät kuitenkaan ole olleet aina helpot:
- Kun olin lapsi, äitini lähti. Hän vain yksi aamu oli kävellyt ovesta ulos, koska kyllästyi elämäämme. Kesti kauan, kunnes näimme uudelleen ja vuosia rakentaa suhde. Nyt olemme kuitenkin ihan hyvissä väleissä eikä minullekaan ole jäänyt mitään katkeruutta vaivaamaan. Hän ei vain ollut äitiluonne eikä hänen todennäköisesti olisi koskaan pitänyt lapsia hankkia.
- Minua käytettiin teininä seksuaalisesti hyväksi. Tämä oli jo selkeästi vaikeampi pala minulle, sillä teko oli väkivaltainen ja kyseessä oli ihminen, johon luotin. Kesti muutama vuosi ja rupesin puhumaan kokemuksestani. En koskaan oikeastaan edes suostunut tuntemaan häpeää, koska en kokenut, että minun pitäisi hävetä. Yllätyksekseni monet kertoivat hyvin samanlaisia kokemuksia. Tätä tapahtuu edelleen vuosittain. Yllättävän monilla suomalaisilla on taustallaan hyväksikäyttöä, mutta siitä ei puhuta, koska tekijä on ollut itselle läheinen henkilö eikä asiaa osata käsitellä. Olen oman toimintani kautta pystynyt olemaan vertaistukena näille ihmisille. Nyt omasta kokemuksestani on jo niin kauan (yli puoli elämää), ettei se oikeastaan herätä enää mitään tunnetilaa. Olen käynyt sen läpi niin monesti. Koen sen ennemmin työvälineenä siihen, että saan auttaa muita.
- Olen ollut asunnoton. Nuorena ei ollut erityisen helppoa kasvaa perheessä, josta puuttui toinen vanhempi. Isälläni ei ollut paras mahdollinen elämänhallinta, joten hän ei osannut tai kehdannut myöskään hakea apua esim. sossusta, kun olisimme sitä tarvinneet. Muutin jo 17-vuotiaana pois kotoa, sillä tiesin olevani rasite kukkarolle, kun lapsilisät loppuivat. Isäni ei olisi koskaan heittänyt minua ulos, mutta halusin auttaa. Sain lukion loppuun asti HOAS:lta asunnon, mutta sen jälkeen tuli ongelmia, sillä vuokra-asunnot olivat niin kalliita. Asuin puoli vuotta 19-vuotiaana vähän missä sattui ja kävin leipäjonoissa. Asunnottomuudessa hankalinta oli se, että sen mukana tuli automaattisesti myös työttömyys. Kun ei tiedä, missä nukkuu seuraavan yön, niin ei pysty suunnittelemaan arkea. Hain ja sain kuitenkin kausityötä, johon kuului asuntoetu. Sen kautta pääsin sitten normaaliin arkeen ja työelämään. Nykyisin olen perheestäni ensimmäisenä yliopiston käynyt mainonta-alan esimies.
En sinänsä vaadi, että kaikilla pitäisi olla yhtä kova kisakunto kuin minulla. Välillä olen itsekin meinannut luovuttaa. Olen siitä onnekas, etten ole masentunut tai saanut muita mielenterveysongelmia. Muutenhan tämä olisi ollut mahdotonta. Minun mielestäni on tärkeää, että kynnys avun saamiselle olisi pienempi ja esimerkiksi pääkaupunkiseudulle kaavoitettaisiin rutkasti lisää asuntoja, vaikka se alentaisikin nykyisten hintoja. Vuokrat vain ovat liian kovat palkkatasoon nähden, mutta toisaalta työt ovat keskittyneet tänne eli vaihtoehto ei ole muuttaa Loimaalle.
Älä herrantähden ikinä hyväksy sitä, että äitisi vain käveli ovesta ulos. Ilman syytä! Ikinä en puhuisi tuollaiselle mitään :d
Sinunhan ei tarvitsekaan puhua hänelle mitään. Me tulemme ihan hyvin toimeen ja hän on nykyisin toiminut urallani hyvänä menttorina, sillä osaa kertoa esimerkiksi yrityksen perustamisesta. Minulla on ollut muita turvallisia aikuisia kasvaessani, joten en koe häntä uhkaksi omalle jaksamiselleni. Toki kipuilua oli siinä vaiheessa, kun hän tuli takaisin elämään, mutta en näe mitään syytä kantaa kaunaa asiasta, joka on jo vuosia sitten käsitelty. Se on minulle sitä resilienssiä, että asioita voi jättää taakseen, mutta ihmistä ei välttämättä tarvitse, jos hänellä ei enää ole kykyä tai mahdollisuutta satuttaa.
No hyvänii, tosin ei tuollaista asiaa ehkä voi käsitellä, jos ei tiedä,miksi lähti ja jätti. Pitikö yhteyttä poissaolonsa aikana. Tiesitkö missä hän oli.
Juu kyllä nämä on puhuttu ja itketty. Olen tehnyt oman kantani selväksi. En hänestä tarvitse sellaista perinteikästä äitihahmoa itselleni, mutta olen vuosien saatossa hyväksynyt hänet takaisin elämään ja hänestä on minulle iloa. Meidän välillämme on paljon lämpöä ja luottamusta. En kuitenkaan esimerkiksi lähetä hänelle äitienpäivänä viestiä vaan se kunnia kuului jo edesmenneelle isoäidilleni.
Anteeksiantoon pyrkivä voi säilyttää itsekunnioituksen paremmin kuin sellainen, joka ei siihen pyri. Anteeksiantoon pyrkimätön jää kokemansa nöyryytyksen vangiksi ja kadottaa tunneyhteytensä itseensä.
Vierailija kirjoitti:
Joo. Mikään ei tartu. Mua on pahoinpidelty lapsena, raiskattu nuorena aikuisena, mun sisko kuoli kun olin teini ja riitaisa avioero takana ja huoltajuuskiista menossa, mutta ei ne tunnu missään. En oo ikinä puhunut niistä kenellekään, jatkanut vaan elämää. En edes itkenyt siskoni hautajaisissa. Sitä vaan pitää mennä eteenpäin, kyllä asiat pian painuu muistin pohjalle, kunhan niitä ei kaiva esiin ja elämä jatkuu kuten ennenkin. Mulla on sääntö, että 3 päivää saan surra itsekseni, mutta sitten loppuu ja otan itseäni niskasta kiinni.
Monesti asiat kuitenkin tulevat tavalla tai toisella eteen, mm. parisuhteessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos ihminen ei ole kokenut anteeksiantoa sen syvimmässä merkityksessä, ei sitä voikaan ymmärtää. Anteeksiantoa kun tavoittelee läpi elämän ja siinä harjaantuu, siihen liittyvä kokemus syvenee. Jos elää elämänsä viisveisaten anteeksiannosta, ei ole todellakaan samalla viivalla heidän kanssa, jotka siihen on pyrkineet läpi elämän. Se näkyy nimittäin kypsyytenä. Anteeksianto liittyy ensisijaisesti rakkauteen, toki hengellisyyteen myös.
Vai hengellisyyteen ja rakkauteen liittyy anteeksianto. Veljeni tapettiin kun olin lapsi viranomaisen toimesta. Sitä ei anteeksiannolla kuitata. Revi siitä!
Kaikkien elämä ei ole simppeliä ja pikku harmituksia ja niiden käsittelemistä.
Vierailija kirjoitti:
Anteeksiantoon pyrkivä voi säilyttää itsekunnioituksen paremmin kuin sellainen, joka ei siihen pyri. Anteeksiantoon pyrkimätön jää kokemansa nöyryytyksen vangiksi ja kadottaa tunneyhteytensä itseensä.
Ei pidä paikkaansa. Minulla on aivan loistava tunneyhteys itseeni ja moniin muihin ihmisiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen. Olen selvinnyt erittäin väkivaltaisesta lapsuudesta ja hyväksikäytöstä. Minut heitettiin ulos lapsuudenkodistani kuusitoistavuotiaana. Selvisin irti nuoruuden pikavippikierteestä, opiskelin ammatin. Menin naimisiin, aviomieheni kuoli yllättäen. Toisen parisuhteen aikana sairastuin rintasyöpään. Elämänhistoriaan kuuluu myös lukuisat keskenmenot lasta yrittäessä.
Nykyisin normaali työssäkäyvä äiti ja vaimo. Kävin pari vuotta terapiaa, ihan hyvä kokemus, siellä terapeutti sanoi, että olen jo käsitellyt asiat aiemmin. Hän oli oikeassa. Olen puhunut avoimesti taustastani, en salaa asioita. Välillä traumat aktivoituu, mutta tiedän jo miten toimia niissä tilanteissa.
En ole antanut anteeksi, ei hyväksikäyttöä tarvitse antaa, mutta olen sinut historiani kanssa. En tunne vihaa tai kostonhimoa. En ole ollut vuosikymmeniin väleissä vanhempien i kanssa ja kun äiti kuoli, en tuntenut mitään, hän oli käytännössä vieras ihminen minulle.
Vierailija kirjoitti:
Olen erittäin resilientti. Olen tullut tällaiseksi vasta 40 ikävuoden jälkeen. Nuorempana olin murehtija ja ahdistelija. Nykyisin elän nykyhetkessä. Jos vaikka nyt olisi päällä joku asia mikä ahdistaisi erittäin voimakkaasti, niin heti kun akuutti ahdistuksen aiheuttaja väistyy niin voin olla taas tyytyväinen.
En myöskään jää menetyksiin enää kiinni kuten nuorempana, suru isostakin menetyksestä kestää kovana päiviä, elämää jonkin verran häiritsevänä viikkoja, ei enempää. Ja tuona akuutin surunkin aikana pystyn esim. käymään töissä, koska iän ja paljojen menetysten myötä on tullut kyky valita itse milloin on aika itkeä ja surra ja milloin se pitää työntää taka-alalle, myöhemmin käsiteltäväksi. Vielä kolmekymppisenä esim. jouduin ottamaan koiran kuoleman takia palkatonta saikkua, koska en pystynyt hillitsemään huutoitkua ekaan viikkoon edes töissä. Eikä töissä voi niin olla, että kyyneleet valuu ja nyyhkii ja välillä huutaa tuskasta. Viime vuonna taas, kun piti lopetuttaa vaikeasti munuaisvikainen vanhuskoira, itkin muutaman kyyneleen eläinlääkäriasemalla, sitten päätin että nyt töihin ja illalla sitten itketään vasta, hoisin työpäivän ongelmitta ja kotona sitten oikein antauduin surulle.
" En jää enää menetyksiin kiinni".
Menetyksiä tulee koko ajan, joskus oikein läheinen, esim oma lapsi kuolee. Niin on hyvä että et enää jää siihenkään menetykseen kiinni! Olet selvinnyt, mutta tunteeton.
Suruja surraan kun niitä tulee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos ihminen ei ole kokenut anteeksiantoa sen syvimmässä merkityksessä, ei sitä voikaan ymmärtää. Anteeksiantoa kun tavoittelee läpi elämän ja siinä harjaantuu, siihen liittyvä kokemus syvenee. Jos elää elämänsä viisveisaten anteeksiannosta, ei ole todellakaan samalla viivalla heidän kanssa, jotka siihen on pyrkineet läpi elämän. Se näkyy nimittäin kypsyytenä. Anteeksianto liittyy ensisijaisesti rakkauteen, toki hengellisyyteen myös.
Vai hengellisyyteen ja rakkauteen liittyy anteeksianto. Veljeni tapettiin kun olin lapsi viranomaisen toimesta. Sitä ei anteeksiannolla kuitata. Revi siitä!
Kaikkien elämä ei ole simppeliä ja pikku harmituksia ja niiden käsittelemistä.
Etkö sä käsitä, että olet katkera? Katkera ja vihainen. Minä en ole, voisin olla, mutta en ole, koska olen työstänyt anteeksiantoa läpi elämän. Mistä sinä tiedät, mitä olen joutunut käymään läpi? Niinpä. Et tiedä. Luuletko, että vain katkerilla on ollut/on vaikeaa?
"Resilienssi on Boris Cyrulnikin kehittämä teoria aivojen, mielen ja sielun joustavuudesta. Se ei kuitenkaan tarkoita persoonallisuuden piirrettä vaan prosessia."
"– Siihen vaikuttavat kolme tekijää. Onko henkilöllä ollut turvallinen suhde ennen traumaa ja onko hänellä mahdollisuus siihen trauman jälkeen? Saako hän puhua traumastaan ja pystyykö hän saamaan mitään järkeä kokemuksilleen? Nämä kolme tekijää voivat avata resilienssi-prosessin, Cyrulnik sanoo."
https://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/02/08/perheensa-auschwitzissa-menett…
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Uskon olevani hyvin kestävä. Elämässäni on tapahtunut joitain kurjia asioita, mutta olen siitä huolimatta elänyt hyvin täysinäistä ja täysipäistä elämää. Olen tällä hetkellä hyväpalkkaisessa työssä, minulla on pitkäaikainen parisuhde ja nautin elämästä. Lähtökohdat eivät kuitenkaan ole olleet aina helpot:
- Kun olin lapsi, äitini lähti. Hän vain yksi aamu oli kävellyt ovesta ulos, koska kyllästyi elämäämme. Kesti kauan, kunnes näimme uudelleen ja vuosia rakentaa suhde. Nyt olemme kuitenkin ihan hyvissä väleissä eikä minullekaan ole jäänyt mitään katkeruutta vaivaamaan. Hän ei vain ollut äitiluonne eikä hänen todennäköisesti olisi koskaan pitänyt lapsia hankkia.
- Minua käytettiin teininä seksuaalisesti hyväksi. Tämä oli jo selkeästi vaikeampi pala minulle, sillä teko oli väkivaltainen ja kyseessä oli ihminen, johon luotin. Kesti muutama vuosi ja rupesin puhumaan kokemuksestani. En koskaan oikeastaan edes suostunut tuntemaan häpeää, koska en kokenut, että minun pitäisi hävetä. Yllätyksekseni monet kertoivat hyvin samanlaisia kokemuksia. Tätä tapahtuu edelleen vuosittain. Yllättävän monilla suomalaisilla on taustallaan hyväksikäyttöä, mutta siitä ei puhuta, koska tekijä on ollut itselle läheinen henkilö eikä asiaa osata käsitellä. Olen oman toimintani kautta pystynyt olemaan vertaistukena näille ihmisille. Nyt omasta kokemuksestani on jo niin kauan (yli puoli elämää), ettei se oikeastaan herätä enää mitään tunnetilaa. Olen käynyt sen läpi niin monesti. Koen sen ennemmin työvälineenä siihen, että saan auttaa muita.
- Olen ollut asunnoton. Nuorena ei ollut erityisen helppoa kasvaa perheessä, josta puuttui toinen vanhempi. Isälläni ei ollut paras mahdollinen elämänhallinta, joten hän ei osannut tai kehdannut myöskään hakea apua esim. sossusta, kun olisimme sitä tarvinneet. Muutin jo 17-vuotiaana pois kotoa, sillä tiesin olevani rasite kukkarolle, kun lapsilisät loppuivat. Isäni ei olisi koskaan heittänyt minua ulos, mutta halusin auttaa. Sain lukion loppuun asti HOAS:lta asunnon, mutta sen jälkeen tuli ongelmia, sillä vuokra-asunnot olivat niin kalliita. Asuin puoli vuotta 19-vuotiaana vähän missä sattui ja kävin leipäjonoissa. Asunnottomuudessa hankalinta oli se, että sen mukana tuli automaattisesti myös työttömyys. Kun ei tiedä, missä nukkuu seuraavan yön, niin ei pysty suunnittelemaan arkea. Hain ja sain kuitenkin kausityötä, johon kuului asuntoetu. Sen kautta pääsin sitten normaaliin arkeen ja työelämään. Nykyisin olen perheestäni ensimmäisenä yliopiston käynyt mainonta-alan esimies.
En sinänsä vaadi, että kaikilla pitäisi olla yhtä kova kisakunto kuin minulla. Välillä olen itsekin meinannut luovuttaa. Olen siitä onnekas, etten ole masentunut tai saanut muita mielenterveysongelmia. Muutenhan tämä olisi ollut mahdotonta. Minun mielestäni on tärkeää, että kynnys avun saamiselle olisi pienempi ja esimerkiksi pääkaupunkiseudulle kaavoitettaisiin rutkasti lisää asuntoja, vaikka se alentaisikin nykyisten hintoja. Vuokrat vain ovat liian kovat palkkatasoon nähden, mutta toisaalta työt ovat keskittyneet tänne eli vaihtoehto ei ole muuttaa Loimaalle.
Älä herrantähden ikinä hyväksy sitä, että äitisi vain käveli ovesta ulos. Ilman syytä! Ikinä en puhuisi tuollaiselle mitään :d
No, resilienssiin kuuluu anteeksianto, ettei kanna kaunaa, eikä toinen ole mitään velkaa.
Siksi tuo ylläoleva on resilientti, koska hän siihen pystyy. Tuossakin tilanteessa.
Ei resilienssiin välttämättä kuulu anteeksianto. Ei tarvitse olla sinut menneisyyden kanssa jatkaakseen elämää.
Anteeksianto kuuluu lähinnä uskontoon.
Paskaa kohtelua ei tarvitse anteeksi antaa ikinä!
Anteeksiannolla ei ole mitään tekemistä uskonnon kanssa. Jeesus nyt vain on sattunut puhumaan siitä ääneikkäimmin.
Ei, sinun ei _tarvitse_ antaa mitään anteeksi. Mutta jos haluat päästää itsesi vapaaksi negatiivista tunteista, niin se käy anteeksiannon kautta. (Tai millä sanalla anteeksiantoa nyt haluaakin kutsua). Kukaan ei pakota sinua siihen.
Vierailija kirjoitti:
Olen. Olen selvinnyt erittäin väkivaltaisesta lapsuudesta ja hyväksikäytöstä. Minut heitettiin ulos lapsuudenkodistani kuusitoistavuotiaana. Selvisin irti nuoruuden pikavippikierteestä, opiskelin ammatin. Menin naimisiin, aviomieheni kuoli yllättäen. Toisen parisuhteen aikana sairastuin rintasyöpään. Elämänhistoriaan kuuluu myös lukuisat keskenmenot lasta yrittäessä.
Nykyisin normaali työssäkäyvä äiti ja vaimo. Kävin pari vuotta terapiaa, ihan hyvä kokemus, siellä terapeutti sanoi, että olen jo käsitellyt asiat aiemmin. Hän oli oikeassa. Olen puhunut avoimesti taustastani, en salaa asioita. Välillä traumat aktivoituu, mutta tiedän jo miten toimia niissä tilanteissa.
En ole antanut anteeksi, ei hyväksikäyttöä tarvitse antaa, mutta olen sinut historiani kanssa. En tunne vihaa tai kostonhimoa. En ole ollut vuosikymmeniin väleissä vanhempien i kanssa ja kun äiti kuoli, en tuntenut mitään, hän oli käytännössä vieras ihminen minulle.
Se että olet "normaali työssäkäyvä äiti ja vaimo, ei kyllä vielä kerro mitään resilienssistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos ihminen ei ole kokenut anteeksiantoa sen syvimmässä merkityksessä, ei sitä voikaan ymmärtää. Anteeksiantoa kun tavoittelee läpi elämän ja siinä harjaantuu, siihen liittyvä kokemus syvenee. Jos elää elämänsä viisveisaten anteeksiannosta, ei ole todellakaan samalla viivalla heidän kanssa, jotka siihen on pyrkineet läpi elämän. Se näkyy nimittäin kypsyytenä. Anteeksianto liittyy ensisijaisesti rakkauteen, toki hengellisyyteen myös.
Vai hengellisyyteen ja rakkauteen liittyy anteeksianto. Veljeni tapettiin kun olin lapsi viranomaisen toimesta. Sitä ei anteeksiannolla kuitata. Revi siitä!
Kaikkien elämä ei ole simppeliä ja pikku harmituksia ja niiden käsittelemistä.Etkö sä käsitä, että olet katkera? Katkera ja vihainen. Minä en ole, voisin olla, mutta en ole, koska olen työstänyt anteeksiantoa läpi elämän. Mistä sinä tiedät, mitä olen joutunut käymään läpi? Niinpä. Et tiedä. Luuletko, että vain katkerilla on ollut/on vaikeaa?
En ole katkera vaan vihainen siitä, mitä vanhempani joutuivat kokemaan , vaikutti koko heidän loppuelämään.
Vierailija kirjoitti:
Olen. Olen selvinnyt erittäin väkivaltaisesta lapsuudesta ja hyväksikäytöstä. Minut heitettiin ulos lapsuudenkodistani kuusitoistavuotiaana. Selvisin irti nuoruuden pikavippikierteestä, opiskelin ammatin. Menin naimisiin, aviomieheni kuoli yllättäen. Toisen parisuhteen aikana sairastuin rintasyöpään. Elämänhistoriaan kuuluu myös lukuisat keskenmenot lasta yrittäessä.
Nykyisin normaali työssäkäyvä äiti ja vaimo. Kävin pari vuotta terapiaa, ihan hyvä kokemus, siellä terapeutti sanoi, että olen jo käsitellyt asiat aiemmin. Hän oli oikeassa. Olen puhunut avoimesti taustastani, en salaa asioita. Välillä traumat aktivoituu, mutta tiedän jo miten toimia niissä tilanteissa.
En ole antanut anteeksi, ei hyväksikäyttöä tarvitse antaa, mutta olen sinut historiani kanssa. En tunne vihaa tai kostonhimoa. En ole ollut vuosikymmeniin väleissä vanhempien i kanssa ja kun äiti kuoli, en tuntenut mitään, hän oli käytännössä vieras ihminen minulle.
Keiden kanssa sinulla on ollut mahdollisuus puhua taustastasi? Mistä olet löytänyt sellaisia maallikkoja, jotka ovat jaksaneet kuunnella sinua?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos ihminen ei ole kokenut anteeksiantoa sen syvimmässä merkityksessä, ei sitä voikaan ymmärtää. Anteeksiantoa kun tavoittelee läpi elämän ja siinä harjaantuu, siihen liittyvä kokemus syvenee. Jos elää elämänsä viisveisaten anteeksiannosta, ei ole todellakaan samalla viivalla heidän kanssa, jotka siihen on pyrkineet läpi elämän. Se näkyy nimittäin kypsyytenä. Anteeksianto liittyy ensisijaisesti rakkauteen, toki hengellisyyteen myös.
Vai hengellisyyteen ja rakkauteen liittyy anteeksianto. Veljeni tapettiin kun olin lapsi viranomaisen toimesta. Sitä ei anteeksiannolla kuitata. Revi siitä!
Kaikkien elämä ei ole simppeliä ja pikku harmituksia ja niiden käsittelemistä.Etkö sä käsitä, että olet katkera? Katkera ja vihainen. Minä en ole, voisin olla, mutta en ole, koska olen työstänyt anteeksiantoa läpi elämän. Mistä sinä tiedät, mitä olen joutunut käymään läpi? Niinpä. Et tiedä. Luuletko, että vain katkerilla on ollut/on vaikeaa?
En ole katkera vaan vihainen siitä, mitä vanhempani joutuivat kokemaan , vaikutti koko heidän loppuelämään.
Täysin normaalia ja ymmärrettävää kaiken kokemanne jälkeen. Hyvä, ettet yritä padota noita tunteita vaan kohtaat ne. Olet hyvin inhimillinen ja hyvä juuri tuollaisena.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos ihminen ei ole kokenut anteeksiantoa sen syvimmässä merkityksessä, ei sitä voikaan ymmärtää. Anteeksiantoa kun tavoittelee läpi elämän ja siinä harjaantuu, siihen liittyvä kokemus syvenee. Jos elää elämänsä viisveisaten anteeksiannosta, ei ole todellakaan samalla viivalla heidän kanssa, jotka siihen on pyrkineet läpi elämän. Se näkyy nimittäin kypsyytenä. Anteeksianto liittyy ensisijaisesti rakkauteen, toki hengellisyyteen myös.
Vai hengellisyyteen ja rakkauteen liittyy anteeksianto. Veljeni tapettiin kun olin lapsi viranomaisen toimesta. Sitä ei anteeksiannolla kuitata. Revi siitä!
Kaikkien elämä ei ole simppeliä ja pikku harmituksia ja niiden käsittelemistä.
Olet tyyppiesimerkki ihmisestä, joka on jäänyt kokemansa vääryyden vangiksi. Voi sitä tuollaisenkin elämän itselleen valita elää, fakta kuitenkin on se, että toisinkin voi elää.
Vierailija kirjoitti:
"Resilienssi on Boris Cyrulnikin kehittämä teoria aivojen, mielen ja sielun joustavuudesta. Se ei kuitenkaan tarkoita persoonallisuuden piirrettä vaan prosessia."
"– Siihen vaikuttavat kolme tekijää. Onko henkilöllä ollut turvallinen suhde ennen traumaa ja onko hänellä mahdollisuus siihen trauman jälkeen? Saako hän puhua traumastaan ja pystyykö hän saamaan mitään järkeä kokemuksilleen? Nämä kolme tekijää voivat avata resilienssi-prosessin, Cyrulnik sanoo."
https://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/02/08/perheensa-auschwitzissa-menett…
Mikä sielu? Aivot ja mieli ok.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos ihminen ei ole kokenut anteeksiantoa sen syvimmässä merkityksessä, ei sitä voikaan ymmärtää. Anteeksiantoa kun tavoittelee läpi elämän ja siinä harjaantuu, siihen liittyvä kokemus syvenee. Jos elää elämänsä viisveisaten anteeksiannosta, ei ole todellakaan samalla viivalla heidän kanssa, jotka siihen on pyrkineet läpi elämän. Se näkyy nimittäin kypsyytenä. Anteeksianto liittyy ensisijaisesti rakkauteen, toki hengellisyyteen myös.
Vai hengellisyyteen ja rakkauteen liittyy anteeksianto. Veljeni tapettiin kun olin lapsi viranomaisen toimesta. Sitä ei anteeksiannolla kuitata. Revi siitä!
Kaikkien elämä ei ole simppeliä ja pikku harmituksia ja niiden käsittelemistä.Olet tyyppiesimerkki ihmisestä, joka on jäänyt kokemansa vääryyden vangiksi. Voi sitä tuollaisenkin elämän itselleen valita elää, fakta kuitenkin on se, että toisinkin voi elää.
Vääryyttä kokeneen ihmisen moraalinen paheksunta on halveksittavaa. Ilkutko myös raiskatuille, jos joku kertoo voivansa pahoin tapahtuneen jälkeen?
Hallelujaa! Luuletteko että teillä on eturivin paikat?