Lue keskustelun säännöt.
Resilienssi - oletko resilientti ja miten se ilmenee?
Toivutko vaikeista kokemuksista?
Ylen aamu-tv:ssä haastateltavana psykologi Soili Poijula, aiheena myös viime aikojen sek s rikokset.
Kommentit (298)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen resilientti. Putoan helposti tosi syvälle, mutta nousen sieltä pian ylös. En ole koskaan jäänyt yhtäkään asiaa yksin murehtimaan, vaan puhun aina saman tien murheista jonkun läheisen ystävän kanssa. Vaikka jokin tuntuisi maailmanlopulta, parissa päivässä alan hahmotella ideoita, miten tilanteesta selvittäisiin.
Kyllä vuosikausien koulukiusaamista saatan miettiä vielä joskus nyt 20 vuotta myöhemminkin, eli jonkinlaiset arvet se on jättänyt. Mutta arkeeni se ei vaikuta.
Avainsana: läheinen ystävä, jolle puhua. Hyvät ihmissuhteet ovat iso ilo ja kantavat elämässä pitkälle.
Olen muuten eri mieltä. Minusta avainsana: miettiä ideoita, miten tilanteesta selvitään.
Eli ei siis voivotella, vaan katse suunnataan ratkaisuun, ei ongelmaan.Itse olen eri mieltä. Toisilta saatava tuki on olennaisen tärkeää, jotta ajatuksia saa työstettyä uuteen järjestykseen. Luottamus siihen, että elämä kantaa ja muihinkin voi tarvittaessa tukeutua. Tällainen perusturvallisuuden tunne vapauttaa voimavaroja toimintaan.
Ajatuksia pystyy työstämään myös esim kirjoittamalla. Toki toisen ihmisen olennaiset kysymykset vievät ajattelua eteenpäin. Itse en kuitenkaan näe, että toisella ihmisellä on merkitystä, ellei hänellä ole kykyä tulea sanallisesti. Minulle ei pelkkä läsnäolo riitä.
Perusturvallisuus muotoutuu lapsuudessa siitä, että ympärillä on ihmisiä, joihin voi tukeutua. Näen kuitenkin, että ihminen jolle se perusturvallisuus on rakentunut vahvaksi lapsuudessa, ei tarvitse enää ihmisiä ylläpitämään sitä aikuisuudessa. Perusturvallisuus on olemassa, vaikka on yksin.
Tietysti, jos sitä kokemusta ei lapsuudesta ole, niin ehkä sitten tarvitaan niitä ihmisiä tukemaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on ollut hyvin tunnekylmä ja ikävä lapsuus. Nyt aikuisena toipuessa ja defenssien purkautuessa olo on ollut välillä hyvin epäresilientti. Olen kuitenkin löytänyt keinoja löytää ja rakentaa itseni ja itsetuntoni uudestaan. Paras neuvo, minkä voin oikeastaan kenelle tahansa antaa, on:
Salli itsellesi aivan kaikki tunteet ja ajatukset, kuuntele sisintäsi, kehoasi ja koeta tunteiden ja tuntemusten kautta ymmärtää, mitä ne kertovat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen resilientti. Putoan helposti tosi syvälle, mutta nousen sieltä pian ylös. En ole koskaan jäänyt yhtäkään asiaa yksin murehtimaan, vaan puhun aina saman tien murheista jonkun läheisen ystävän kanssa. Vaikka jokin tuntuisi maailmanlopulta, parissa päivässä alan hahmotella ideoita, miten tilanteesta selvittäisiin.
Kyllä vuosikausien koulukiusaamista saatan miettiä vielä joskus nyt 20 vuotta myöhemminkin, eli jonkinlaiset arvet se on jättänyt. Mutta arkeeni se ei vaikuta.
Avainsana: läheinen ystävä, jolle puhua. Hyvät ihmissuhteet ovat iso ilo ja kantavat elämässä pitkälle.
Olen muuten eri mieltä. Minusta avainsana: miettiä ideoita, miten tilanteesta selvitään.
Eli ei siis voivotella, vaan katse suunnataan ratkaisuun, ei ongelmaan.Itse olen eri mieltä. Toisilta saatava tuki on olennaisen tärkeää, jotta ajatuksia saa työstettyä uuteen järjestykseen. Luottamus siihen, että elämä kantaa ja muihinkin voi tarvittaessa tukeutua. Tällainen perusturvallisuuden tunne vapauttaa voimavaroja toimintaan.
Ajatuksia pystyy työstämään myös esim kirjoittamalla. Toki toisen ihmisen olennaiset kysymykset vievät ajattelua eteenpäin. Itse en kuitenkaan näe, että toisella ihmisellä on merkitystä, ellei hänellä ole kykyä tulea sanallisesti. Minulle ei pelkkä läsnäolo riitä.
Perusturvallisuus muotoutuu lapsuudessa siitä, että ympärillä on ihmisiä, joihin voi tukeutua. Näen kuitenkin, että ihminen jolle se perusturvallisuus on rakentunut vahvaksi lapsuudessa, ei tarvitse enää ihmisiä ylläpitämään sitä aikuisuudessa. Perusturvallisuus on olemassa, vaikka on yksin.
Tietysti, jos sitä kokemusta ei lapsuudesta ole, niin ehkä sitten tarvitaan niitä ihmisiä tukemaan?
Niin, se kokemus puuttuu. Silloin elämä tuntuu usein aikamoiselta räpiköinniltä, vaikka jotenkin selviytyisikin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voiko olla resilientti olosuhteisiin nähden? Mielestäni olen selvinnyt vaikeista kokemuksista hyvin, vaikka minulla jonkin verran psyykkistä oireilua onkin. Olen kyennyt hyväksymään sen, etten luultavasti koskaan tule olemaan kokemani takia psyykkisesti niin ehjä kuin haluaisin.
Ei tarvitse olla ehjä ollakseen resilientti. Riittää, ettei jumita mennessä, vaan näkee vaihtoehtoja ja valoa, ja pystyy toimimaan uudella tavalla.
Jumitan menneessä, mutta silti kykenen toimimaan ja olen usein optimistinen. Mikä minä olen?
Hyvin matkalla. Kun vielä pääset jumittamisesta eroon, niin elämä toimii vieläkin jouhevammin.
Vierailija kirjoitti:
Olen erittäin resilientti. Olen tullut tällaiseksi vasta 40 ikävuoden jälkeen. Nuorempana olin murehtija ja ahdistelija. Nykyisin elän nykyhetkessä. Jos vaikka nyt olisi päällä joku asia mikä ahdistaisi erittäin voimakkaasti, niin heti kun akuutti ahdistuksen aiheuttaja väistyy niin voin olla taas tyytyväinen.
En myöskään jää menetyksiin enää kiinni kuten nuorempana, suru isostakin menetyksestä kestää kovana päiviä, elämää jonkin verran häiritsevänä viikkoja, ei enempää. Ja tuona akuutin surunkin aikana pystyn esim. käymään töissä, koska iän ja paljojen menetysten myötä on tullut kyky valita itse milloin on aika itkeä ja surra ja milloin se pitää työntää taka-alalle, myöhemmin käsiteltäväksi. Vielä kolmekymppisenä esim. jouduin ottamaan koiran kuoleman takia palkatonta saikkua, koska en pystynyt hillitsemään huutoitkua ekaan viikkoon edes töissä. Eikä töissä voi niin olla, että kyyneleet valuu ja nyyhkii ja välillä huutaa tuskasta. Viime vuonna taas, kun piti lopetuttaa vaikeasti munuaisvikainen vanhuskoira, itkin muutaman kyyneleen eläinlääkäriasemalla, sitten päätin että nyt töihin ja illalla sitten itketään vasta, hoisin työpäivän ongelmitta ja kotona sitten oikein antauduin surulle.
Olen selvinnyt koirista (vaikka vitsaillaan, että ovat kulmakunnan hoidetumpia koiria) ja isovanhemmista muutaman päivän itkulla ja sen jälkeen kaipauksella, mutta vanhempiani olen surrut vuosia.
-toinen nelikymppinen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla on ollut hyvin tunnekylmä ja ikävä lapsuus. Nyt aikuisena toipuessa ja defenssien purkautuessa olo on ollut välillä hyvin epäresilientti. Olen kuitenkin löytänyt keinoja löytää ja rakentaa itseni ja itsetuntoni uudestaan. Paras neuvo, minkä voin oikeastaan kenelle tahansa antaa, on:
Salli itsellesi aivan kaikki tunteet ja ajatukset, kuuntele sisintäsi, kehoasi ja koeta tunteiden ja tuntemusten kautta ymmärtää, mitä ne kertovat.
Tuo on juuri sitä hyväksymistä, mistä täällä on puhuttu.
Hyväksy, että olen tällainen, tunnen näin ja näin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen resilientti. Putoan helposti tosi syvälle, mutta nousen sieltä pian ylös. En ole koskaan jäänyt yhtäkään asiaa yksin murehtimaan, vaan puhun aina saman tien murheista jonkun läheisen ystävän kanssa. Vaikka jokin tuntuisi maailmanlopulta, parissa päivässä alan hahmotella ideoita, miten tilanteesta selvittäisiin.
Kyllä vuosikausien koulukiusaamista saatan miettiä vielä joskus nyt 20 vuotta myöhemminkin, eli jonkinlaiset arvet se on jättänyt. Mutta arkeeni se ei vaikuta.
Avainsana: läheinen ystävä, jolle puhua. Hyvät ihmissuhteet ovat iso ilo ja kantavat elämässä pitkälle.
Olen muuten eri mieltä. Minusta avainsana: miettiä ideoita, miten tilanteesta selvitään.
Eli ei siis voivotella, vaan katse suunnataan ratkaisuun, ei ongelmaan.Itse olen eri mieltä. Toisilta saatava tuki on olennaisen tärkeää, jotta ajatuksia saa työstettyä uuteen järjestykseen. Luottamus siihen, että elämä kantaa ja muihinkin voi tarvittaessa tukeutua. Tällainen perusturvallisuuden tunne vapauttaa voimavaroja toimintaan.
Ajatuksia pystyy työstämään myös esim kirjoittamalla. Toki toisen ihmisen olennaiset kysymykset vievät ajattelua eteenpäin. Itse en kuitenkaan näe, että toisella ihmisellä on merkitystä, ellei hänellä ole kykyä tulea sanallisesti. Minulle ei pelkkä läsnäolo riitä.
Perusturvallisuus muotoutuu lapsuudessa siitä, että ympärillä on ihmisiä, joihin voi tukeutua. Näen kuitenkin, että ihminen jolle se perusturvallisuus on rakentunut vahvaksi lapsuudessa, ei tarvitse enää ihmisiä ylläpitämään sitä aikuisuudessa. Perusturvallisuus on olemassa, vaikka on yksin.
Tietysti, jos sitä kokemusta ei lapsuudesta ole, niin ehkä sitten tarvitaan niitä ihmisiä tukemaan?
En tiedä. Yksinäisyys on kuitenkin aika lamauttavaa. Olen viimeiset vuodet ollut yksin 99 % ajankäytöstäni ja se kyllä vaikuttaa jaksamiseen, mielenterveyteen ja ihan fyysiseenkin terveyteen, vaikka en edes tunne varsinaista yksinäisyyttä. Huomaan, että nyt on paljon vaikeampi kestää vastoinkäymisiä ja huolia ja mieli heittelee enemmän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä. Olen selvinnyt useista pitkäkestoisista traumatisoivista asioista, esim väkivalta. Johtuu monesta asiasta, esim siitä, että kun joku asia on ohi en muistele sitä enää. En koe mistään katkeruutta. Jos oikein alan muistella niin viha nousee kyllä edelleen, mutta menee saman tien ohi. Uskon myös että asioilla on aina joku tarkoitus ja minulla on myös hyvä itsetuntemus. Trauman keskellä olen kyllä ollut ahdistunut, mutta se loppuu myös heti kun valoa alkaa pikkuisenkin pilkottaa. Masentunut en ole ikinä ollut tai mieli maassa. Minulle o n suositeltu terapiaa, kun kokemistani asioista ei kuulemma voi ilman keskusteluapua selvitä. Kerroin lääkärille miten itse koen ja hän totesi minun olevan resilientti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen resilientti. Putoan helposti tosi syvälle, mutta nousen sieltä pian ylös. En ole koskaan jäänyt yhtäkään asiaa yksin murehtimaan, vaan puhun aina saman tien murheista jonkun läheisen ystävän kanssa. Vaikka jokin tuntuisi maailmanlopulta, parissa päivässä alan hahmotella ideoita, miten tilanteesta selvittäisiin.
Kyllä vuosikausien koulukiusaamista saatan miettiä vielä joskus nyt 20 vuotta myöhemminkin, eli jonkinlaiset arvet se on jättänyt. Mutta arkeeni se ei vaikuta.
Avainsana: läheinen ystävä, jolle puhua. Hyvät ihmissuhteet ovat iso ilo ja kantavat elämässä pitkälle.
Olen muuten eri mieltä. Minusta avainsana: miettiä ideoita, miten tilanteesta selvitään.
Eli ei siis voivotella, vaan katse suunnataan ratkaisuun, ei ongelmaan.Itse olen eri mieltä. Toisilta saatava tuki on olennaisen tärkeää, jotta ajatuksia saa työstettyä uuteen järjestykseen. Luottamus siihen, että elämä kantaa ja muihinkin voi tarvittaessa tukeutua. Tällainen perusturvallisuuden tunne vapauttaa voimavaroja toimintaan.
Ajatuksia pystyy työstämään myös esim kirjoittamalla. Toki toisen ihmisen olennaiset kysymykset vievät ajattelua eteenpäin. Itse en kuitenkaan näe, että toisella ihmisellä on merkitystä, ellei hänellä ole kykyä tulea sanallisesti. Minulle ei pelkkä läsnäolo riitä.
Perusturvallisuus muotoutuu lapsuudessa siitä, että ympärillä on ihmisiä, joihin voi tukeutua. Näen kuitenkin, että ihminen jolle se perusturvallisuus on rakentunut vahvaksi lapsuudessa, ei tarvitse enää ihmisiä ylläpitämään sitä aikuisuudessa. Perusturvallisuus on olemassa, vaikka on yksin.
Tietysti, jos sitä kokemusta ei lapsuudesta ole, niin ehkä sitten tarvitaan niitä ihmisiä tukemaan?En tiedä. Yksinäisyys on kuitenkin aika lamauttavaa. Olen viimeiset vuodet ollut yksin 99 % ajankäytöstäni ja se kyllä vaikuttaa jaksamiseen, mielenterveyteen ja ihan fyysiseenkin terveyteen, vaikka en edes tunne varsinaista yksinäisyyttä. Huomaan, että nyt on paljon vaikeampi kestää vastoinkäymisiä ja huolia ja mieli heittelee enemmän.
Miksi olet yksin? Oletko yrittänyt liittyä harrastusporukoihin, kerhoihin, avustustyöhön?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä. Olen selvinnyt useista pitkäkestoisista traumatisoivista asioista, esim väkivalta. Johtuu monesta asiasta, esim siitä, että kun joku asia on ohi en muistele sitä enää. En koe mistään katkeruutta. Jos oikein alan muistella niin viha nousee kyllä edelleen, mutta menee saman tien ohi. Uskon myös että asioilla on aina joku tarkoitus ja minulla on myös hyvä itsetuntemus. Trauman keskellä olen kyllä ollut ahdistunut, mutta se loppuu myös heti kun valoa alkaa pikkuisenkin pilkottaa. Masentunut en ole ikinä ollut tai mieli maassa. Minulle o n suositeltu terapiaa, kun kokemistani asioista ei kuulemma voi ilman keskusteluapua selvitä. Kerroin lääkärille miten itse koen ja hän totesi minun olevan resilientti.
Jälleen nämä asiat: positiivisuus, anteeksianto, menneen jättäminen taakse.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä. Olen selvinnyt useista pitkäkestoisista traumatisoivista asioista, esim väkivalta. Johtuu monesta asiasta, esim siitä, että kun joku asia on ohi en muistele sitä enää. En koe mistään katkeruutta. Jos oikein alan muistella niin viha nousee kyllä edelleen, mutta menee saman tien ohi. Uskon myös että asioilla on aina joku tarkoitus ja minulla on myös hyvä itsetuntemus. Trauman keskellä olen kyllä ollut ahdistunut, mutta se loppuu myös heti kun valoa alkaa pikkuisenkin pilkottaa. Masentunut en ole ikinä ollut tai mieli maassa. Minulle o n suositeltu terapiaa, kun kokemistani asioista ei kuulemma voi ilman keskusteluapua selvitä. Kerroin lääkärille miten itse koen ja hän totesi minun olevan resilientti.
Jälleen nämä asiat: positiivisuus, anteeksianto, menneen jättäminen taakse.
No sen verran haluan korjata, että anteeksi olen antanut vain niille, jotka ovat sitä pyytäneet. En usko yksipuoliseen anteeksiantoon, se on pelkkää sanahelinää tai uskonnollista jargonia. Kun on katsonut jonkun ihmisen pahuutta silmästä silmään, ymmärtää että anteeksiantaminen on fantasia. En siis ole painanut tapahtuneita villasella, mutta ne ovat minusta pahantekijän painolasti, ei minun. En kanna kaunaa tai haudo kostoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä. Olen selvinnyt useista pitkäkestoisista traumatisoivista asioista, esim väkivalta. Johtuu monesta asiasta, esim siitä, että kun joku asia on ohi en muistele sitä enää. En koe mistään katkeruutta. Jos oikein alan muistella niin viha nousee kyllä edelleen, mutta menee saman tien ohi. Uskon myös että asioilla on aina joku tarkoitus ja minulla on myös hyvä itsetuntemus. Trauman keskellä olen kyllä ollut ahdistunut, mutta se loppuu myös heti kun valoa alkaa pikkuisenkin pilkottaa. Masentunut en ole ikinä ollut tai mieli maassa. Minulle o n suositeltu terapiaa, kun kokemistani asioista ei kuulemma voi ilman keskusteluapua selvitä. Kerroin lääkärille miten itse koen ja hän totesi minun olevan resilientti.
Jälleen nämä asiat: positiivisuus, anteeksianto, menneen jättäminen taakse.
No sen verran haluan korjata, että anteeksi olen antanut vain niille, jotka ovat sitä pyytäneet. En usko yksipuoliseen anteeksiantoon, se on pelkkää sanahelinää tai uskonnollista jargonia. Kun on katsonut jonkun ihmisen pahuutta silmästä silmään, ymmärtää että anteeksiantaminen on fantasia. En siis ole painanut tapahtuneita villasella, mutta ne ovat minusta pahantekijän painolasti, ei minun. En kanna kaunaa tai haudo kostoa.
Tuo ON anteeksiantoa. Jos ei anna anteeksi, niin sitten kannetaan kaunaa.
Ei anteeksianto ole muuta kuin sitä, että antaa asian olla.
Luin täältä enemmän näistä Poijulan teorioista. https://www.menaiset.fi/artikkeli/hyva-olo/terveys/resilienssi-selviyty…
Ehkä ei kannattaisi mainostaa, sillä itse olen täysin eri mieltä omalta kohdaltani, elämänkokemukseni perusteella.
Eli olen joutunut kokemaan Maija Meikäläiseen verrattuna moninkertaisen määrän erilaisia stressi- ja katastrofitilanteita. Olen aina ollut kriisissä yksin, kun tilanne on päällä ja myös jälkeenpäin. En koe kuuluvani mihinkään (yhteisöön, kuten perhe, työpaikka tms}. Selviän nykyisin heittämällä ns. Isoista jutuista, mutta minua nakertaa huomattavasti enemmän arkipäivän pikku epäonnistumiset, esim. turha rahanmenetys, myöhästyminen lennolta tms.
Tällä hetkellä minulla on syöpäepäily ilmassa. Jatkotutkimuksia odottelen nyt pari kk, ihan rauhallisin mielin. Yksin, kun ei ystäviä ole.
Uskon ja luotan J u malaan 100%. K u olemakaan ei pelota.
Poijula ei ota tämmöistä turvaa ja selviytymiskeinoa lukuun ollenkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Luin täältä enemmän näistä Poijulan teorioista. https://www.menaiset.fi/artikkeli/hyva-olo/terveys/resilienssi-selviyty…
Ehkä ei kannattaisi mainostaa, sillä itse olen täysin eri mieltä omalta kohdaltani, elämänkokemukseni perusteella.
Eli olen joutunut kokemaan Maija Meikäläiseen verrattuna moninkertaisen määrän erilaisia stressi- ja katastrofitilanteita. Olen aina ollut kriisissä yksin, kun tilanne on päällä ja myös jälkeenpäin. En koe kuuluvani mihinkään (yhteisöön, kuten perhe, työpaikka tms}. Selviän nykyisin heittämällä ns. Isoista jutuista, mutta minua nakertaa huomattavasti enemmän arkipäivän pikku epäonnistumiset, esim. turha rahanmenetys, myöhästyminen lennolta tms.
Tällä hetkellä minulla on syöpäepäily ilmassa. Jatkotutkimuksia odottelen nyt pari kk, ihan rauhallisin mielin. Yksin, kun ei ystäviä ole.
Uskon ja luotan J u malaan 100%. K u olemakaan ei pelota.
Poijula ei ota tämmöistä turvaa ja selviytymiskeinoa lukuun ollenkaan.
Sinulla on Jumala. Jos ei usko, että on olemassa jokin näkymätön, joka kannattelee, niin sitten pitääkin etsiä se ihminen turvaksi.
Sinun elämässäsi Jumala kantaa ja Jumala pitää huolen. Jos ei Jumalaa ole, pitää löytää usko, että elämä kantaa, että kaikki vain automaattisesti loksahtaa hyväksi.
Uskon olevani hyvin kestävä. Elämässäni on tapahtunut joitain kurjia asioita, mutta olen siitä huolimatta elänyt hyvin täysinäistä ja täysipäistä elämää. Olen tällä hetkellä hyväpalkkaisessa työssä, minulla on pitkäaikainen parisuhde ja nautin elämästä. Lähtökohdat eivät kuitenkaan ole olleet aina helpot:
- Kun olin lapsi, äitini lähti. Hän vain yksi aamu oli kävellyt ovesta ulos, koska kyllästyi elämäämme. Kesti kauan, kunnes näimme uudelleen ja vuosia rakentaa suhde. Nyt olemme kuitenkin ihan hyvissä väleissä eikä minullekaan ole jäänyt mitään katkeruutta vaivaamaan. Hän ei vain ollut äitiluonne eikä hänen todennäköisesti olisi koskaan pitänyt lapsia hankkia.
- Minua käytettiin teininä seksuaalisesti hyväksi. Tämä oli jo selkeästi vaikeampi pala minulle, sillä teko oli väkivaltainen ja kyseessä oli ihminen, johon luotin. Kesti muutama vuosi ja rupesin puhumaan kokemuksestani. En koskaan oikeastaan edes suostunut tuntemaan häpeää, koska en kokenut, että minun pitäisi hävetä. Yllätyksekseni monet kertoivat hyvin samanlaisia kokemuksia. Tätä tapahtuu edelleen vuosittain. Yllättävän monilla suomalaisilla on taustallaan hyväksikäyttöä, mutta siitä ei puhuta, koska tekijä on ollut itselle läheinen henkilö eikä asiaa osata käsitellä. Olen oman toimintani kautta pystynyt olemaan vertaistukena näille ihmisille. Nyt omasta kokemuksestani on jo niin kauan (yli puoli elämää), ettei se oikeastaan herätä enää mitään tunnetilaa. Olen käynyt sen läpi niin monesti. Koen sen ennemmin työvälineenä siihen, että saan auttaa muita.
- Olen ollut asunnoton. Nuorena ei ollut erityisen helppoa kasvaa perheessä, josta puuttui toinen vanhempi. Isälläni ei ollut paras mahdollinen elämänhallinta, joten hän ei osannut tai kehdannut myöskään hakea apua esim. sossusta, kun olisimme sitä tarvinneet. Muutin jo 17-vuotiaana pois kotoa, sillä tiesin olevani rasite kukkarolle, kun lapsilisät loppuivat. Isäni ei olisi koskaan heittänyt minua ulos, mutta halusin auttaa. Sain lukion loppuun asti HOAS:lta asunnon, mutta sen jälkeen tuli ongelmia, sillä vuokra-asunnot olivat niin kalliita. Asuin puoli vuotta 19-vuotiaana vähän missä sattui ja kävin leipäjonoissa. Asunnottomuudessa hankalinta oli se, että sen mukana tuli automaattisesti myös työttömyys. Kun ei tiedä, missä nukkuu seuraavan yön, niin ei pysty suunnittelemaan arkea. Hain ja sain kuitenkin kausityötä, johon kuului asuntoetu. Sen kautta pääsin sitten normaaliin arkeen ja työelämään. Nykyisin olen perheestäni ensimmäisenä yliopiston käynyt mainonta-alan esimies.
En sinänsä vaadi, että kaikilla pitäisi olla yhtä kova kisakunto kuin minulla. Välillä olen itsekin meinannut luovuttaa. Olen siitä onnekas, etten ole masentunut tai saanut muita mielenterveysongelmia. Muutenhan tämä olisi ollut mahdotonta. Minun mielestäni on tärkeää, että kynnys avun saamiselle olisi pienempi ja esimerkiksi pääkaupunkiseudulle kaavoitettaisiin rutkasti lisää asuntoja, vaikka se alentaisikin nykyisten hintoja. Vuokrat vain ovat liian kovat palkkatasoon nähden, mutta toisaalta työt ovat keskittyneet tänne eli vaihtoehto ei ole muuttaa Loimaalle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun näin käsitteen ensimmäistä kertaa vuosia sitten, tajusin sen kuvaavan minua hyvin. Olen kasvanut turvattomassa moniongelmaisessa perheessä ja minulla on lastensuojelutausta vanhempieni vuoksi, mutta minusta on tullut aivan normaali yhteiskunnan jäsen, enkä koe traumatisoituneeni juurikaan. Sisarukseni sen sijaan eivät oikein ole päässeet elämässä eteenpäin, ja tuntuu, että he tarvitsisivat ammattiapua lapsuuden tapahtumista yli pääsemiseksi.
Huomaan resilienssin myös siinä, että myöhemmin elämässä kohtaamani vastoinkäymiset eivät juuri ole vaikuttaneet minuun. Minulla on ollut vaikeita parisuhdekokemuksia ja kuormittava eroprosessi niin kuin monella muullakin, mutta kun vertaan toipumistani ystävieni ja kollegoideni vastaaviin prosesseihin, näkisin selvinneeni keskimääräistä paremmin. Jotkut puhuvat katkerana eksistään vielä kymmenen vuotta eron jälkeen, minulla toipuminen kesti puolisen vuotta, enkä ole sen jälkeen oikein edes ajatellut asiaa.
Luotan täysin kykyyni selvitä vastoinkäymisistä. Koen harvoin ahdistusta, riittämättömyyden tunnetta tai tarvetta syytellä kokemuksiani vastoinkäymisistäni. Menneet kokemukset nousevat mieleeni harvoin. Jos minulta kysytään tai jokin kokemus tulee luontevasti puheeksi, puhun kyllä avoimesti, mutta en omasta puolestani tunne tarvetta prosessoida menneitä tapahtumia sen jälkeen, kun ne on saatu päätökseen.
Minkä asioide koet vahvistaneen sinua elämäsi aikana? Mikä kaikki on ollut hyvin? Mistä olet saanut voimavaroja?
Näkisin, että kyse on omista sisäisistä voimavaroistani ja myös persoonasta. Olen luonteeltani sitkeä ja optimistinen. Ponnistelemalla olen myös saavuttanut asioita, joita olen tavoitellut. Olen saanut kaikki koulutuspaikat (lukio ja yliopisto) ja lähes kaikki työt, joihin olen hakenut. Opiskelu- ja työelämässä olen pärjännyt hyvin ja saanut paljon tunnustusta ja onnistumisen kokemuksia. Koen, että voin tehdä uraani koskevia valintoja itsenäisesti ja että minulle on paljon mahdollisuuksia avoinna. Työni on merkittävä osa identiteettiäni.
Minulla on hyviä ihmissuhteita. Välit sisaruksiini ovat läheiset, vaikka kannankin huolta heidän pärjäämisestään, ja on myös muita sukulaisia, joiden koen tukeneen minua. Vanhempien kanssa en ole väleissä. Minulla on pitkiä ja syviä ystävyyssuhteita, hyvä parisuhde ja miellyttävä työilmapiiri. Osasta kollegoitakin on tullut vuosien varrella läheisiä.
Koska vanhemmiltani ei ole tullut painostusta mihinkään suuntaan, olen voinut tehdä elämässäni sellaisia valintoja kuin itse haluan. Olen muuttanut jo vuosia sitten kaupunkiin, jossa haluan asua välimatkasta sukulaisiin huolimatta. Minulla ei myöskään ole lapsia, enkä sellaisia haluakaan. Tähän voi vaikuttaa se, ettei minulla ole omakohtaisia kokemuksia onnellisesta lapsiperhe-elämästä. Elämäni on kuitenkin hyvin merkityksellistä ja tunnen itseni onnelliseksi.
Nuo ovat hyviä ominaisuuksia. Olitko lapsena joissain asioissa poikkeuksellisen lahjakas? Saitko esimerkiksi koulusta hyvää palautetta ja kannustusta? Oliko sinulla jotain turvallisia aikuisia lähelläsi?
Kyllä, olin lapsena koulussa hyvin lahjakas. Huomasin tämän heti, kun koulu alkoi, ja opettajat tukivat ja kannustivat minua. En ole ollut päiväkodissa enkä esikoulussa, eikä meillä kotona ollut oikein mitään leluja tai edes kyniä ja piirustuspaperia eivätkä vanhemmat tehneet meidän lasten kanssa mitään. Oli ihanaa päästä kouluun, jossa sai lukea, kirjoittaa, laskea ja piirtää - oppia koko ajan uutta. Lapsethan ovat luonnostaan tiedonhaluisia, mutta tähän tarpeeseen ei kotona vastattu mitenkään. Tajusin jo ensimmäisenä kouluvuotenani, että koulutus on keinoni päästä pois perheeni vaikutuspiiristä. Muistan, että oikeasti ajattelin näin jo kuusi-seitsemänvuotiaana.
Olin tajunnut olevani jotenkin "erilainen" perheessäni viisivuotiaana. Muistan hetken elävästi. Isä oli kotona meidän lasten kanssa äidin ollessa muualla, ja jostain hänen kommentistaan tajusin yhtäkkiä, että isäni on keskimääräistä aikuista tyhmempi ja kapeakatseisempi, että minulla, viisivuotiaalla lapsella on paremmin perusteltu näkemys aiheesta, josta isäni esitti kommenttinsa. Näitä tilanteita tuli sittemmin tietysti koko ajan lisää.
Olet mun sielunsisar. Itsekin muistan hyvin pienenä miettineeni, kun seison äitini raivon ja huutamisen kohteena, että hän tekee noin, koska hän ei ole kovin älykäs. Ja että äitini on muihin verrattuna kyvytön aikuinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä. Olen selvinnyt useista pitkäkestoisista traumatisoivista asioista, esim väkivalta. Johtuu monesta asiasta, esim siitä, että kun joku asia on ohi en muistele sitä enää. En koe mistään katkeruutta. Jos oikein alan muistella niin viha nousee kyllä edelleen, mutta menee saman tien ohi. Uskon myös että asioilla on aina joku tarkoitus ja minulla on myös hyvä itsetuntemus. Trauman keskellä olen kyllä ollut ahdistunut, mutta se loppuu myös heti kun valoa alkaa pikkuisenkin pilkottaa. Masentunut en ole ikinä ollut tai mieli maassa. Minulle o n suositeltu terapiaa, kun kokemistani asioista ei kuulemma voi ilman keskusteluapua selvitä. Kerroin lääkärille miten itse koen ja hän totesi minun olevan resilientti.
Jälleen nämä asiat: positiivisuus, anteeksianto, menneen jättäminen taakse.
No sen verran haluan korjata, että anteeksi olen antanut vain niille, jotka ovat sitä pyytäneet. En usko yksipuoliseen anteeksiantoon, se on pelkkää sanahelinää tai uskonnollista jargonia. Kun on katsonut jonkun ihmisen pahuutta silmästä silmään, ymmärtää että anteeksiantaminen on fantasia. En siis ole painanut tapahtuneita villasella, mutta ne ovat minusta pahantekijän painolasti, ei minun. En kanna kaunaa tai haudo kostoa.
Uskon yksipuoliseen anteeksiantoon, koska valintana katkeruus tuntuisi kuin seilaisi metallisessa laivassa, joka on täytetty syövyttävällä hapolla.
Annan heti, automaatilla anteeksi, mutta en missään tapauksessa omissa nimissäni vaan olkoon sitten uskonnollista jargonia: Raamatun mukaan Kristus asuu kristityssä. "Toinen asuu sinussa" , Tai "Kristus meissä, kirkkauden toivo" (Kol. 1:27, toivottavasti muistan oikein.)
Kristinuskon ytimissä on suorittamattomuus, Hän tekee puolestamme kaiken. Jos olen katkera, ruoilen" Anna sinä minussa anteeksi", ja asia haihtuu. Tai muistan sen, mutta se on siirtynyt isompiin käsiin, ei enää minua paina. Myöskään ei tuomiovalta enää ole minulla. Rakastan tällaista Jumalaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole resilienssiä. Mutta kärsinkin ahdistuneisuushäiriöstä, paniikkihäiriöstä ja keskivaikeasta masennuksesta. Syy? Lapsuus.
Mä kärsin myös noista mitä mainitsit, ja stressaannun. Mutta kovistakin elämän iskuista toivun silti suhteellisen nopeasti pinnalle, toimintakykyiseksi. Puhun kriisitilanteessa paljon. Käyn syvällä tunteissa, mutta muutaman päivän päästä mieli pyrkii pois pinnan alta. Pidän siis itseäni palautumiskykyisenä.
Olen samanlainen. Pyydän apua, jos jotain sattuu. Mietin, olenko oppinut luottamaan kumminkin johonkuhun siellä alkumetreillä? Ap
Kuka sinua auttaa? Jollei kukaan halua auttaa, niin avunpyynnöistä ei ole hyötyä. Silloin lopulta lakkaa apua edes kysymästä, jollei ole ketään johon voisi hädän hetkellä luottaa.
Loppupelissä hyvin varmalla on, ja resilienssiä on ymmärtää että apu ei tule ulkopuolelta. Lapsia autetaan jos vanhemmat ovat hyvät, aikuisen pitää paitsi pystyä toimimaan omillaan, niin myös tukemaan muita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä. Olen selvinnyt useista pitkäkestoisista traumatisoivista asioista, esim väkivalta. Johtuu monesta asiasta, esim siitä, että kun joku asia on ohi en muistele sitä enää. En koe mistään katkeruutta. Jos oikein alan muistella niin viha nousee kyllä edelleen, mutta menee saman tien ohi. Uskon myös että asioilla on aina joku tarkoitus ja minulla on myös hyvä itsetuntemus. Trauman keskellä olen kyllä ollut ahdistunut, mutta se loppuu myös heti kun valoa alkaa pikkuisenkin pilkottaa. Masentunut en ole ikinä ollut tai mieli maassa. Minulle o n suositeltu terapiaa, kun kokemistani asioista ei kuulemma voi ilman keskusteluapua selvitä. Kerroin lääkärille miten itse koen ja hän totesi minun olevan resilientti.
Jälleen nämä asiat: positiivisuus, anteeksianto, menneen jättäminen taakse.
No sen verran haluan korjata, että anteeksi olen antanut vain niille, jotka ovat sitä pyytäneet. En usko yksipuoliseen anteeksiantoon, se on pelkkää sanahelinää tai uskonnollista jargonia. Kun on katsonut jonkun ihmisen pahuutta silmästä silmään, ymmärtää että anteeksiantaminen on fantasia. En siis ole painanut tapahtuneita villasella, mutta ne ovat minusta pahantekijän painolasti, ei minun. En kanna kaunaa tai haudo kostoa.
Uskon yksipuoliseen anteeksiantoon, koska valintana katkeruus tuntuisi kuin seilaisi metallisessa laivassa, joka on täytetty syövyttävällä hapolla.
Annan heti, automaatilla anteeksi, mutta en missään tapauksessa omissa nimissäni vaan olkoon sitten uskonnollista jargonia: Raamatun mukaan Kristus asuu kristityssä. "Toinen asuu sinussa" , Tai "Kristus meissä, kirkkauden toivo" (Kol. 1:27, toivottavasti muistan oikein.)
Kristinuskon ytimissä on suorittamattomuus, Hän tekee puolestamme kaiken. Jos olen katkera, ruoilen" Anna sinä minussa anteeksi", ja asia haihtuu. Tai muistan sen, mutta se on siirtynyt isompiin käsiin, ei enää minua paina. Myöskään ei tuomiovalta enää ole minulla. Rakastan tällaista Jumalaa.
Minua nyt tökkäsi tuo "annan heti, automaatilla anteeksi". Olen myös Kristuksessa, kutta olen silti myös ihminen, heikko ja vajavainen. Anteeksianto on prosessi -usein ehkä tiedostamaton- jopa meille uskoville. Jonain päivänå sitten vain huomaa, ettei ole mitään katkeruutta saati pahaa ajatusta esim. henkilöstä joka meille aiheutti ikävyyksiä.
Uskova EI ole automaatti, robotti, joka olisi ohjelmoitu tunteettomaksi minän (egon) fyysisiä tai psyykkisiä loukkauksia vastaan. Mutta Kristuksessa uskova toipuu niistä AINA. Ajallaan. Automaattinen "anteeksianto" on tunteiden ja asian sysäämistä syrjään, kieltämistä (denial).
Rauha kanssasi.
Olen erittäin resilientti. Olen tullut tällaiseksi vasta 40 ikävuoden jälkeen. Nuorempana olin murehtija ja ahdistelija. Nykyisin elän nykyhetkessä. Jos vaikka nyt olisi päällä joku asia mikä ahdistaisi erittäin voimakkaasti, niin heti kun akuutti ahdistuksen aiheuttaja väistyy niin voin olla taas tyytyväinen.
En myöskään jää menetyksiin enää kiinni kuten nuorempana, suru isostakin menetyksestä kestää kovana päiviä, elämää jonkin verran häiritsevänä viikkoja, ei enempää. Ja tuona akuutin surunkin aikana pystyn esim. käymään töissä, koska iän ja paljojen menetysten myötä on tullut kyky valita itse milloin on aika itkeä ja surra ja milloin se pitää työntää taka-alalle, myöhemmin käsiteltäväksi. Vielä kolmekymppisenä esim. jouduin ottamaan koiran kuoleman takia palkatonta saikkua, koska en pystynyt hillitsemään huutoitkua ekaan viikkoon edes töissä. Eikä töissä voi niin olla, että kyyneleet valuu ja nyyhkii ja välillä huutaa tuskasta. Viime vuonna taas, kun piti lopetuttaa vaikeasti munuaisvikainen vanhuskoira, itkin muutaman kyyneleen eläinlääkäriasemalla, sitten päätin että nyt töihin ja illalla sitten itketään vasta, hoisin työpäivän ongelmitta ja kotona sitten oikein antauduin surulle.