Lue keskustelun säännöt.
Resilienssi - oletko resilientti ja miten se ilmenee?
Toivutko vaikeista kokemuksista?
Ylen aamu-tv:ssä haastateltavana psykologi Soili Poijula, aiheena myös viime aikojen sek s rikokset.
Kommentit (298)
Auttaa jatkamaan elämässä eteenpäin, kun ymmärtää ettei kaikki aina ole joko omaa syytä tai ansiota. Asioita vain tapahtuu ja niiden kanssa on yritettävä tulla toimeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joo. Mikään ei tartu. Mua on pahoinpidelty lapsena, raiskattu nuorena aikuisena, mun sisko kuoli kun olin teini ja riitaisa avioero takana ja huoltajuuskiista menossa, mutta ei ne tunnu missään. En oo ikinä puhunut niistä kenellekään, jatkanut vaan elämää. En edes itkenyt siskoni hautajaisissa. Sitä vaan pitää mennä eteenpäin, kyllä asiat pian painuu muistin pohjalle, kunhan niitä ei kaiva esiin ja elämä jatkuu kuten ennenkin. Mulla on sääntö, että 3 päivää saan surra itsekseni, mutta sitten loppuu ja otan itseäni niskasta kiinni.
Vierailija kirjoitti:
Uskon olevani hyvin kestävä. Elämässäni on tapahtunut joitain kurjia asioita, mutta olen siitä huolimatta elänyt hyvin täysinäistä ja täysipäistä elämää. Olen tällä hetkellä hyväpalkkaisessa työssä, minulla on pitkäaikainen parisuhde ja nautin elämästä. Lähtökohdat eivät kuitenkaan ole olleet aina helpot:
- Kun olin lapsi, äitini lähti. Hän vain yksi aamu oli kävellyt ovesta ulos, koska kyllästyi elämäämme. Kesti kauan, kunnes näimme uudelleen ja vuosia rakentaa suhde. Nyt olemme kuitenkin ihan hyvissä väleissä eikä minullekaan ole jäänyt mitään katkeruutta vaivaamaan. Hän ei vain ollut äitiluonne eikä hänen todennäköisesti olisi koskaan pitänyt lapsia hankkia.
- Minua käytettiin teininä seksuaalisesti hyväksi. Tämä oli jo selkeästi vaikeampi pala minulle, sillä teko oli väkivaltainen ja kyseessä oli ihminen, johon luotin. Kesti muutama vuosi ja rupesin puhumaan kokemuksestani. En koskaan oikeastaan edes suostunut tuntemaan häpeää, koska en kokenut, että minun pitäisi hävetä. Yllätyksekseni monet kertoivat hyvin samanlaisia kokemuksia. Tätä tapahtuu edelleen vuosittain. Yllättävän monilla suomalaisilla on taustallaan hyväksikäyttöä, mutta siitä ei puhuta, koska tekijä on ollut itselle läheinen henkilö eikä asiaa osata käsitellä. Olen oman toimintani kautta pystynyt olemaan vertaistukena näille ihmisille. Nyt omasta kokemuksestani on jo niin kauan (yli puoli elämää), ettei se oikeastaan herätä enää mitään tunnetilaa. Olen käynyt sen läpi niin monesti. Koen sen ennemmin työvälineenä siihen, että saan auttaa muita.
- Olen ollut asunnoton. Nuorena ei ollut erityisen helppoa kasvaa perheessä, josta puuttui toinen vanhempi. Isälläni ei ollut paras mahdollinen elämänhallinta, joten hän ei osannut tai kehdannut myöskään hakea apua esim. sossusta, kun olisimme sitä tarvinneet. Muutin jo 17-vuotiaana pois kotoa, sillä tiesin olevani rasite kukkarolle, kun lapsilisät loppuivat. Isäni ei olisi koskaan heittänyt minua ulos, mutta halusin auttaa. Sain lukion loppuun asti HOAS:lta asunnon, mutta sen jälkeen tuli ongelmia, sillä vuokra-asunnot olivat niin kalliita. Asuin puoli vuotta 19-vuotiaana vähän missä sattui ja kävin leipäjonoissa. Asunnottomuudessa hankalinta oli se, että sen mukana tuli automaattisesti myös työttömyys. Kun ei tiedä, missä nukkuu seuraavan yön, niin ei pysty suunnittelemaan arkea. Hain ja sain kuitenkin kausityötä, johon kuului asuntoetu. Sen kautta pääsin sitten normaaliin arkeen ja työelämään. Nykyisin olen perheestäni ensimmäisenä yliopiston käynyt mainonta-alan esimies.
En sinänsä vaadi, että kaikilla pitäisi olla yhtä kova kisakunto kuin minulla. Välillä olen itsekin meinannut luovuttaa. Olen siitä onnekas, etten ole masentunut tai saanut muita mielenterveysongelmia. Muutenhan tämä olisi ollut mahdotonta. Minun mielestäni on tärkeää, että kynnys avun saamiselle olisi pienempi ja esimerkiksi pääkaupunkiseudulle kaavoitettaisiin rutkasti lisää asuntoja, vaikka se alentaisikin nykyisten hintoja. Vuokrat vain ovat liian kovat palkkatasoon nähden, mutta toisaalta työt ovat keskittyneet tänne eli vaihtoehto ei ole muuttaa Loimaalle.
Älä herrantähden ikinä hyväksy sitä, että äitisi vain käveli ovesta ulos. Ilman syytä! Ikinä en puhuisi tuollaiselle mitään :d
Vierailija kirjoitti:
Joo. Mikään ei tartu. Mua on pahoinpidelty lapsena, raiskattu nuorena aikuisena, mun sisko kuoli kun olin teini ja riitaisa avioero takana ja huoltajuuskiista menossa, mutta ei ne tunnu missään. En oo ikinä puhunut niistä kenellekään, jatkanut vaan elämää. En edes itkenyt siskoni hautajaisissa. Sitä vaan pitää mennä eteenpäin, kyllä asiat pian painuu muistin pohjalle, kunhan niitä ei kaiva esiin ja elämä jatkuu kuten ennenkin. Mulla on sääntö, että 3 päivää saan surra itsekseni, mutta sitten loppuu ja otan itseäni niskasta kiinni.
Tuo kuulostaa defenssiltä, ei resilienssiltä. Vai olitko ironinen?
Vierailija kirjoitti:
Joo. Mikään ei tartu. Mua on pahoinpidelty lapsena, raiskattu nuorena aikuisena, mun sisko kuoli kun olin teini ja riitaisa avioero takana ja huoltajuuskiista menossa, mutta ei ne tunnu missään. En oo ikinä puhunut niistä kenellekään, jatkanut vaan elämää. En edes itkenyt siskoni hautajaisissa. Sitä vaan pitää mennä eteenpäin, kyllä asiat pian painuu muistin pohjalle, kunhan niitä ei kaiva esiin ja elämä jatkuu kuten ennenkin. Mulla on sääntö, että 3 päivää saan surra itsekseni, mutta sitten loppuu ja otan itseäni niskasta kiinni.
Puhutko ihan totta vai provosoitko.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Uskon olevani hyvin kestävä. Elämässäni on tapahtunut joitain kurjia asioita, mutta olen siitä huolimatta elänyt hyvin täysinäistä ja täysipäistä elämää. Olen tällä hetkellä hyväpalkkaisessa työssä, minulla on pitkäaikainen parisuhde ja nautin elämästä. Lähtökohdat eivät kuitenkaan ole olleet aina helpot:
- Kun olin lapsi, äitini lähti. Hän vain yksi aamu oli kävellyt ovesta ulos, koska kyllästyi elämäämme. Kesti kauan, kunnes näimme uudelleen ja vuosia rakentaa suhde. Nyt olemme kuitenkin ihan hyvissä väleissä eikä minullekaan ole jäänyt mitään katkeruutta vaivaamaan. Hän ei vain ollut äitiluonne eikä hänen todennäköisesti olisi koskaan pitänyt lapsia hankkia.
- Minua käytettiin teininä seksuaalisesti hyväksi. Tämä oli jo selkeästi vaikeampi pala minulle, sillä teko oli väkivaltainen ja kyseessä oli ihminen, johon luotin. Kesti muutama vuosi ja rupesin puhumaan kokemuksestani. En koskaan oikeastaan edes suostunut tuntemaan häpeää, koska en kokenut, että minun pitäisi hävetä. Yllätyksekseni monet kertoivat hyvin samanlaisia kokemuksia. Tätä tapahtuu edelleen vuosittain. Yllättävän monilla suomalaisilla on taustallaan hyväksikäyttöä, mutta siitä ei puhuta, koska tekijä on ollut itselle läheinen henkilö eikä asiaa osata käsitellä. Olen oman toimintani kautta pystynyt olemaan vertaistukena näille ihmisille. Nyt omasta kokemuksestani on jo niin kauan (yli puoli elämää), ettei se oikeastaan herätä enää mitään tunnetilaa. Olen käynyt sen läpi niin monesti. Koen sen ennemmin työvälineenä siihen, että saan auttaa muita.
- Olen ollut asunnoton. Nuorena ei ollut erityisen helppoa kasvaa perheessä, josta puuttui toinen vanhempi. Isälläni ei ollut paras mahdollinen elämänhallinta, joten hän ei osannut tai kehdannut myöskään hakea apua esim. sossusta, kun olisimme sitä tarvinneet. Muutin jo 17-vuotiaana pois kotoa, sillä tiesin olevani rasite kukkarolle, kun lapsilisät loppuivat. Isäni ei olisi koskaan heittänyt minua ulos, mutta halusin auttaa. Sain lukion loppuun asti HOAS:lta asunnon, mutta sen jälkeen tuli ongelmia, sillä vuokra-asunnot olivat niin kalliita. Asuin puoli vuotta 19-vuotiaana vähän missä sattui ja kävin leipäjonoissa. Asunnottomuudessa hankalinta oli se, että sen mukana tuli automaattisesti myös työttömyys. Kun ei tiedä, missä nukkuu seuraavan yön, niin ei pysty suunnittelemaan arkea. Hain ja sain kuitenkin kausityötä, johon kuului asuntoetu. Sen kautta pääsin sitten normaaliin arkeen ja työelämään. Nykyisin olen perheestäni ensimmäisenä yliopiston käynyt mainonta-alan esimies.
En sinänsä vaadi, että kaikilla pitäisi olla yhtä kova kisakunto kuin minulla. Välillä olen itsekin meinannut luovuttaa. Olen siitä onnekas, etten ole masentunut tai saanut muita mielenterveysongelmia. Muutenhan tämä olisi ollut mahdotonta. Minun mielestäni on tärkeää, että kynnys avun saamiselle olisi pienempi ja esimerkiksi pääkaupunkiseudulle kaavoitettaisiin rutkasti lisää asuntoja, vaikka se alentaisikin nykyisten hintoja. Vuokrat vain ovat liian kovat palkkatasoon nähden, mutta toisaalta työt ovat keskittyneet tänne eli vaihtoehto ei ole muuttaa Loimaalle.
Älä herrantähden ikinä hyväksy sitä, että äitisi vain käveli ovesta ulos. Ilman syytä! Ikinä en puhuisi tuollaiselle mitään :d
No, resilienssiin kuuluu anteeksianto, ettei kanna kaunaa, eikä toinen ole mitään velkaa.
Siksi tuo ylläoleva on resilientti, koska hän siihen pystyy. Tuossakin tilanteessa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole resilienssiä. Mutta kärsinkin ahdistuneisuushäiriöstä, paniikkihäiriöstä ja keskivaikeasta masennuksesta. Syy? Lapsuus.
Mä kärsin myös noista mitä mainitsit, ja stressaannun. Mutta kovistakin elämän iskuista toivun silti suhteellisen nopeasti pinnalle, toimintakykyiseksi. Puhun kriisitilanteessa paljon. Käyn syvällä tunteissa, mutta muutaman päivän päästä mieli pyrkii pois pinnan alta. Pidän siis itseäni palautumiskykyisenä.
Olen samanlainen. Pyydän apua, jos jotain sattuu. Mietin, olenko oppinut luottamaan kumminkin johonkuhun siellä alkumetreillä? Ap
Kuka sinua auttaa? Jollei kukaan halua auttaa, niin avunpyynnöistä ei ole hyötyä. Silloin lopulta lakkaa apua edes kysymästä, jollei ole ketään johon voisi hädän hetkellä luottaa.
Loppupelissä hyvin varmalla on, ja resilienssiä on ymmärtää että apu ei tule ulkopuolelta. Lapsia autetaan jos vanhemmat ovat hyvät, aikuisen pitää paitsi pystyä toimimaan omillaan, niin myös tukemaan muita.
Resilienssiä on se, että ymmärtää ottaa kaiken mahdollisen avun vastaan, jos sitä vain on saatavilla. Yhteiskunnassa kukaan ei pärjää täysin yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä ja ei.
Sairastan kaksisuuntaista ja siihen liittyy keskeisesti, että mielen sopeutumiskyky on keskimääräistä heikompi.
Olen herkkä kuin tulenliekki, mutta taistelutahtoinen. Olen ottanut kaiken vastaan ja työstänyt koko elämäni asioita.
Uskon anteeksiantoon huomattavasti keskimääräistä enemmän. Ja etsin asioista syvempää merkitystä ja tarkoitusta.
Resilienssi on muotitermi. On olennaista säilyttää herkkyys elämässä, ei tavoitella luuntuneisuutta. Monet kovin resilientteinä itseänsä pitävät ovat herkkyytensä kadottaneita, luutuneita ihmisiä, jotka kulkevat laput silmillä läpi elämän. Sori vaan, mutta siltä se vähän vaikuttaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä. Olen selvinnyt useista pitkäkestoisista traumatisoivista asioista, esim väkivalta. Johtuu monesta asiasta, esim siitä, että kun joku asia on ohi en muistele sitä enää. En koe mistään katkeruutta. Jos oikein alan muistella niin viha nousee kyllä edelleen, mutta menee saman tien ohi. Uskon myös että asioilla on aina joku tarkoitus ja minulla on myös hyvä itsetuntemus. Trauman keskellä olen kyllä ollut ahdistunut, mutta se loppuu myös heti kun valoa alkaa pikkuisenkin pilkottaa. Masentunut en ole ikinä ollut tai mieli maassa. Minulle o n suositeltu terapiaa, kun kokemistani asioista ei kuulemma voi ilman keskusteluapua selvitä. Kerroin lääkärille miten itse koen ja hän totesi minun olevan resilientti.
Jälleen nämä asiat: positiivisuus, anteeksianto, menneen jättäminen taakse.
No sen verran haluan korjata, että anteeksi olen antanut vain niille, jotka ovat sitä pyytäneet. En usko yksipuoliseen anteeksiantoon, se on pelkkää sanahelinää tai uskonnollista jargonia. Kun on katsonut jonkun ihmisen pahuutta silmästä silmään, ymmärtää että anteeksiantaminen on fantasia. En siis ole painanut tapahtuneita villasella, mutta ne ovat minusta pahantekijän painolasti, ei minun. En kanna kaunaa tai haudo kostoa.
Uskon yksipuoliseen anteeksiantoon, koska valintana katkeruus tuntuisi kuin seilaisi metallisessa laivassa, joka on täytetty syövyttävällä hapolla.
Annan heti, automaatilla anteeksi, mutta en missään tapauksessa omissa nimissäni vaan olkoon sitten uskonnollista jargonia: Raamatun mukaan Kristus asuu kristityssä. "Toinen asuu sinussa" , Tai "Kristus meissä, kirkkauden toivo" (Kol. 1:27, toivottavasti muistan oikein.)
Kristinuskon ytimissä on suorittamattomuus, Hän tekee puolestamme kaiken. Jos olen katkera, ruoilen" Anna sinä minussa anteeksi", ja asia haihtuu. Tai muistan sen, mutta se on siirtynyt isompiin käsiin, ei enää minua paina. Myöskään ei tuomiovalta enää ole minulla. Rakastan tällaista Jumalaa.
Minua nyt tökkäsi tuo "annan heti, automaatilla anteeksi". Olen myös Kristuksessa, kutta olen silti myös ihminen, heikko ja vajavainen. Anteeksianto on prosessi -usein ehkä tiedostamaton- jopa meille uskoville. Jonain päivänå sitten vain huomaa, ettei ole mitään katkeruutta saati pahaa ajatusta esim. henkilöstä joka meille aiheutti ikävyyksiä.
Uskova EI ole automaatti, robotti, joka olisi ohjelmoitu tunteettomaksi minän (egon) fyysisiä tai psyykkisiä loukkauksia vastaan. Mutta Kristuksessa uskova toipuu niistä AINA. Ajallaan. Automaattinen "anteeksianto" on tunteiden ja asian sysäämistä syrjään, kieltämistä (denial).
Rauha kanssasi.Aivan. Mietinkin, että asian kuin asian voi nettikommentina käsittää väärin, viestintäni on vain vajavaisen ihmisen.
Automaattiin, siis päätökseen että ylipäänsä annan anteeksi pääseminen on kestänyt parikymmentä vuotta. Silti jokaisen uuden tapauksen kanssa täytyy päättää uudestaan. Lopulta asiasta, siis siitä että annan vallan asiassani Herralle, en pidä siitä kiinni, tulee toinen luonto.
Väärä sana lauseessa oli siis "automaatti" :D. Jos koettaa korvata sen paremmalla: " pitkän tien kuljettuani jo tottumukseksi tulleella tavalla", saattaa asia avautua? (Tai siinä on jokin muu sana, johon joku jumii :D )
Olen iloinen että sinäkin olet Kristuksessa! En tulisi toimeen ilman häntä päivääkään.
Itse sinä autat itseäsi ei mikään Kristus. Huomaa oma arvosi sinulla on hyvä relisienssi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Uskon olevani hyvin kestävä. Elämässäni on tapahtunut joitain kurjia asioita, mutta olen siitä huolimatta elänyt hyvin täysinäistä ja täysipäistä elämää. Olen tällä hetkellä hyväpalkkaisessa työssä, minulla on pitkäaikainen parisuhde ja nautin elämästä. Lähtökohdat eivät kuitenkaan ole olleet aina helpot:
- Kun olin lapsi, äitini lähti. Hän vain yksi aamu oli kävellyt ovesta ulos, koska kyllästyi elämäämme. Kesti kauan, kunnes näimme uudelleen ja vuosia rakentaa suhde. Nyt olemme kuitenkin ihan hyvissä väleissä eikä minullekaan ole jäänyt mitään katkeruutta vaivaamaan. Hän ei vain ollut äitiluonne eikä hänen todennäköisesti olisi koskaan pitänyt lapsia hankkia.
- Minua käytettiin teininä seksuaalisesti hyväksi. Tämä oli jo selkeästi vaikeampi pala minulle, sillä teko oli väkivaltainen ja kyseessä oli ihminen, johon luotin. Kesti muutama vuosi ja rupesin puhumaan kokemuksestani. En koskaan oikeastaan edes suostunut tuntemaan häpeää, koska en kokenut, että minun pitäisi hävetä. Yllätyksekseni monet kertoivat hyvin samanlaisia kokemuksia. Tätä tapahtuu edelleen vuosittain. Yllättävän monilla suomalaisilla on taustallaan hyväksikäyttöä, mutta siitä ei puhuta, koska tekijä on ollut itselle läheinen henkilö eikä asiaa osata käsitellä. Olen oman toimintani kautta pystynyt olemaan vertaistukena näille ihmisille. Nyt omasta kokemuksestani on jo niin kauan (yli puoli elämää), ettei se oikeastaan herätä enää mitään tunnetilaa. Olen käynyt sen läpi niin monesti. Koen sen ennemmin työvälineenä siihen, että saan auttaa muita.
- Olen ollut asunnoton. Nuorena ei ollut erityisen helppoa kasvaa perheessä, josta puuttui toinen vanhempi. Isälläni ei ollut paras mahdollinen elämänhallinta, joten hän ei osannut tai kehdannut myöskään hakea apua esim. sossusta, kun olisimme sitä tarvinneet. Muutin jo 17-vuotiaana pois kotoa, sillä tiesin olevani rasite kukkarolle, kun lapsilisät loppuivat. Isäni ei olisi koskaan heittänyt minua ulos, mutta halusin auttaa. Sain lukion loppuun asti HOAS:lta asunnon, mutta sen jälkeen tuli ongelmia, sillä vuokra-asunnot olivat niin kalliita. Asuin puoli vuotta 19-vuotiaana vähän missä sattui ja kävin leipäjonoissa. Asunnottomuudessa hankalinta oli se, että sen mukana tuli automaattisesti myös työttömyys. Kun ei tiedä, missä nukkuu seuraavan yön, niin ei pysty suunnittelemaan arkea. Hain ja sain kuitenkin kausityötä, johon kuului asuntoetu. Sen kautta pääsin sitten normaaliin arkeen ja työelämään. Nykyisin olen perheestäni ensimmäisenä yliopiston käynyt mainonta-alan esimies.
En sinänsä vaadi, että kaikilla pitäisi olla yhtä kova kisakunto kuin minulla. Välillä olen itsekin meinannut luovuttaa. Olen siitä onnekas, etten ole masentunut tai saanut muita mielenterveysongelmia. Muutenhan tämä olisi ollut mahdotonta. Minun mielestäni on tärkeää, että kynnys avun saamiselle olisi pienempi ja esimerkiksi pääkaupunkiseudulle kaavoitettaisiin rutkasti lisää asuntoja, vaikka se alentaisikin nykyisten hintoja. Vuokrat vain ovat liian kovat palkkatasoon nähden, mutta toisaalta työt ovat keskittyneet tänne eli vaihtoehto ei ole muuttaa Loimaalle.
Älä herrantähden ikinä hyväksy sitä, että äitisi vain käveli ovesta ulos. Ilman syytä! Ikinä en puhuisi tuollaiselle mitään :d
No, resilienssiin kuuluu anteeksianto, ettei kanna kaunaa, eikä toinen ole mitään velkaa.
Siksi tuo ylläoleva on resilientti, koska hän siihen pystyy. Tuossakin tilanteessa.
Ei resilienssiin välttämättä kuulu anteeksianto. Ei tarvitse olla sinut menneisyyden kanssa jatkaakseen elämää.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä ja ei.
Sairastan kaksisuuntaista ja siihen liittyy keskeisesti, että mielen sopeutumiskyky on keskimääräistä heikompi.
Olen herkkä kuin tulenliekki, mutta taistelutahtoinen. Olen ottanut kaiken vastaan ja työstänyt koko elämäni asioita.
Uskon anteeksiantoon huomattavasti keskimääräistä enemmän. Ja etsin asioista syvempää merkitystä ja tarkoitusta.
Resilienssi on muotitermi. On olennaista säilyttää herkkyys elämässä, ei tavoitella luuntuneisuutta. Monet kovin resilientteinä itseänsä pitävät ovat herkkyytensä kadottaneita, luutuneita ihmisiä, jotka kulkevat laput silmillä läpi elämän. Sori vaan, mutta siltä se vähän vaikuttaa.
Sanasta viis.
Pääasia on, että vaikeksista pyrkii pois !!!
esim liikunta on halpaa ja hyvää. Ihan kävely muutamia kertoja päivässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen erittäin resilientti. Olen tullut tällaiseksi vasta 40 ikävuoden jälkeen. Nuorempana olin murehtija ja ahdistelija. Nykyisin elän nykyhetkessä. Jos vaikka nyt olisi päällä joku asia mikä ahdistaisi erittäin voimakkaasti, niin heti kun akuutti ahdistuksen aiheuttaja väistyy niin voin olla taas tyytyväinen.
En myöskään jää menetyksiin enää kiinni kuten nuorempana, suru isostakin menetyksestä kestää kovana päiviä, elämää jonkin verran häiritsevänä viikkoja, ei enempää. Ja tuona akuutin surunkin aikana pystyn esim. käymään töissä, koska iän ja paljojen menetysten myötä on tullut kyky valita itse milloin on aika itkeä ja surra ja milloin se pitää työntää taka-alalle, myöhemmin käsiteltäväksi. Vielä kolmekymppisenä esim. jouduin ottamaan koiran kuoleman takia palkatonta saikkua, koska en pystynyt hillitsemään huutoitkua ekaan viikkoon edes töissä. Eikä töissä voi niin olla, että kyyneleet valuu ja nyyhkii ja välillä huutaa tuskasta. Viime vuonna taas, kun piti lopetuttaa vaikeasti munuaisvikainen vanhuskoira, itkin muutaman kyyneleen eläinlääkäriasemalla, sitten päätin että nyt töihin ja illalla sitten itketään vasta, hoisin työpäivän ongelmitta ja kotona sitten oikein antauduin surulle.
Olen selvinnyt koirista (vaikka vitsaillaan, että ovat kulmakunnan hoidetumpia koiria) ja isovanhemmista muutaman päivän itkulla ja sen jälkeen kaipauksella, mutta vanhempiani olen surrut vuosia.
-toinen nelikymppinen
Mulla oli toisinpäin, koska vanhempani ei olleet enää käytännössä mulle läheisiä kun kuolivat. MEillä siis oli ihan asialliset ja hyvät välit, mutta koska asuttiin 450 km etäisyydellä ja nähtiin harvakseltaan, niin jotenkin se vanhemman kuolema vaikutti arkeen paljon vähemmän kuin koiran, joka oli aina siinä ja yhtäkkiä sitten ei.
Kun isäni kuoli vanhemmista ensimmäisenä, odotin että koska se kova suru iskee, kun alussa ei tuntunut yhtään mitään. Ei se iskenyt koskaan kovin rajuna. Kun muistelin parhaita hetkiä isän kanssa, tuli kyllä kyynel silmään. Ja hautajaiset oli pahat jaksaa läpi. Mutta tosiaan suru sekä isästä että äidistä tuli vain jos erityisesti ajattelin tai muistelin heitä, ja muuten ei.
Vierailija kirjoitti:
Miten traumaisen mielen kanssa voisi korjata tilannetta? Kysyn siksi, koska lähipiirissä on yksi tämän uuden rikosaallon kokenut teini.
Suosittelisin trauman käsittelyä asiantuntevan psykoterapeutin kanssa, jotta siitä pääsisi mahdollisimman hyvin yli ja elämässä eteenpäin.
Tapahtuneeseen liittyvät tunteet täytyisi käsitellä, etteivät jää kroonisesti päälle. Lisäksi olisi hyvä löytää työkaluja, toimijuutta ja jämäkkyyttä vähentääkseen pelkoa vastaavan toistumisesta tulevaisuudessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Uskon olevani hyvin kestävä. Elämässäni on tapahtunut joitain kurjia asioita, mutta olen siitä huolimatta elänyt hyvin täysinäistä ja täysipäistä elämää. Olen tällä hetkellä hyväpalkkaisessa työssä, minulla on pitkäaikainen parisuhde ja nautin elämästä. Lähtökohdat eivät kuitenkaan ole olleet aina helpot:
- Kun olin lapsi, äitini lähti. Hän vain yksi aamu oli kävellyt ovesta ulos, koska kyllästyi elämäämme. Kesti kauan, kunnes näimme uudelleen ja vuosia rakentaa suhde. Nyt olemme kuitenkin ihan hyvissä väleissä eikä minullekaan ole jäänyt mitään katkeruutta vaivaamaan. Hän ei vain ollut äitiluonne eikä hänen todennäköisesti olisi koskaan pitänyt lapsia hankkia.
- Minua käytettiin teininä seksuaalisesti hyväksi. Tämä oli jo selkeästi vaikeampi pala minulle, sillä teko oli väkivaltainen ja kyseessä oli ihminen, johon luotin. Kesti muutama vuosi ja rupesin puhumaan kokemuksestani. En koskaan oikeastaan edes suostunut tuntemaan häpeää, koska en kokenut, että minun pitäisi hävetä. Yllätyksekseni monet kertoivat hyvin samanlaisia kokemuksia. Tätä tapahtuu edelleen vuosittain. Yllättävän monilla suomalaisilla on taustallaan hyväksikäyttöä, mutta siitä ei puhuta, koska tekijä on ollut itselle läheinen henkilö eikä asiaa osata käsitellä. Olen oman toimintani kautta pystynyt olemaan vertaistukena näille ihmisille. Nyt omasta kokemuksestani on jo niin kauan (yli puoli elämää), ettei se oikeastaan herätä enää mitään tunnetilaa. Olen käynyt sen läpi niin monesti. Koen sen ennemmin työvälineenä siihen, että saan auttaa muita.
- Olen ollut asunnoton. Nuorena ei ollut erityisen helppoa kasvaa perheessä, josta puuttui toinen vanhempi. Isälläni ei ollut paras mahdollinen elämänhallinta, joten hän ei osannut tai kehdannut myöskään hakea apua esim. sossusta, kun olisimme sitä tarvinneet. Muutin jo 17-vuotiaana pois kotoa, sillä tiesin olevani rasite kukkarolle, kun lapsilisät loppuivat. Isäni ei olisi koskaan heittänyt minua ulos, mutta halusin auttaa. Sain lukion loppuun asti HOAS:lta asunnon, mutta sen jälkeen tuli ongelmia, sillä vuokra-asunnot olivat niin kalliita. Asuin puoli vuotta 19-vuotiaana vähän missä sattui ja kävin leipäjonoissa. Asunnottomuudessa hankalinta oli se, että sen mukana tuli automaattisesti myös työttömyys. Kun ei tiedä, missä nukkuu seuraavan yön, niin ei pysty suunnittelemaan arkea. Hain ja sain kuitenkin kausityötä, johon kuului asuntoetu. Sen kautta pääsin sitten normaaliin arkeen ja työelämään. Nykyisin olen perheestäni ensimmäisenä yliopiston käynyt mainonta-alan esimies.
En sinänsä vaadi, että kaikilla pitäisi olla yhtä kova kisakunto kuin minulla. Välillä olen itsekin meinannut luovuttaa. Olen siitä onnekas, etten ole masentunut tai saanut muita mielenterveysongelmia. Muutenhan tämä olisi ollut mahdotonta. Minun mielestäni on tärkeää, että kynnys avun saamiselle olisi pienempi ja esimerkiksi pääkaupunkiseudulle kaavoitettaisiin rutkasti lisää asuntoja, vaikka se alentaisikin nykyisten hintoja. Vuokrat vain ovat liian kovat palkkatasoon nähden, mutta toisaalta työt ovat keskittyneet tänne eli vaihtoehto ei ole muuttaa Loimaalle.
Älä herrantähden ikinä hyväksy sitä, että äitisi vain käveli ovesta ulos. Ilman syytä! Ikinä en puhuisi tuollaiselle mitään :d
No, resilienssiin kuuluu anteeksianto, ettei kanna kaunaa, eikä toinen ole mitään velkaa.
Siksi tuo ylläoleva on resilientti, koska hän siihen pystyy. Tuossakin tilanteessa.
Ei resilienssiin välttämättä kuulu anteeksianto. Ei tarvitse olla sinut menneisyyden kanssa jatkaakseen elämää.
Sama asia. Toinen pääsee sinuiksi hyväksymällä menneisyytensä, toinen hyväksymällä itsensä, kolmas antamalla anteeksi niin itselleen kuin muille. Lopputuloksena ei kanna kaunaa.
En tiedä kummasta on enemmän kyse: tavasta ajatella sama asia eri tavalla, vai perimmäisestä ongelmasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Uskon olevani hyvin kestävä. Elämässäni on tapahtunut joitain kurjia asioita, mutta olen siitä huolimatta elänyt hyvin täysinäistä ja täysipäistä elämää. Olen tällä hetkellä hyväpalkkaisessa työssä, minulla on pitkäaikainen parisuhde ja nautin elämästä. Lähtökohdat eivät kuitenkaan ole olleet aina helpot:
- Kun olin lapsi, äitini lähti. Hän vain yksi aamu oli kävellyt ovesta ulos, koska kyllästyi elämäämme. Kesti kauan, kunnes näimme uudelleen ja vuosia rakentaa suhde. Nyt olemme kuitenkin ihan hyvissä väleissä eikä minullekaan ole jäänyt mitään katkeruutta vaivaamaan. Hän ei vain ollut äitiluonne eikä hänen todennäköisesti olisi koskaan pitänyt lapsia hankkia.
- Minua käytettiin teininä seksuaalisesti hyväksi. Tämä oli jo selkeästi vaikeampi pala minulle, sillä teko oli väkivaltainen ja kyseessä oli ihminen, johon luotin. Kesti muutama vuosi ja rupesin puhumaan kokemuksestani. En koskaan oikeastaan edes suostunut tuntemaan häpeää, koska en kokenut, että minun pitäisi hävetä. Yllätyksekseni monet kertoivat hyvin samanlaisia kokemuksia. Tätä tapahtuu edelleen vuosittain. Yllättävän monilla suomalaisilla on taustallaan hyväksikäyttöä, mutta siitä ei puhuta, koska tekijä on ollut itselle läheinen henkilö eikä asiaa osata käsitellä. Olen oman toimintani kautta pystynyt olemaan vertaistukena näille ihmisille. Nyt omasta kokemuksestani on jo niin kauan (yli puoli elämää), ettei se oikeastaan herätä enää mitään tunnetilaa. Olen käynyt sen läpi niin monesti. Koen sen ennemmin työvälineenä siihen, että saan auttaa muita.
- Olen ollut asunnoton. Nuorena ei ollut erityisen helppoa kasvaa perheessä, josta puuttui toinen vanhempi. Isälläni ei ollut paras mahdollinen elämänhallinta, joten hän ei osannut tai kehdannut myöskään hakea apua esim. sossusta, kun olisimme sitä tarvinneet. Muutin jo 17-vuotiaana pois kotoa, sillä tiesin olevani rasite kukkarolle, kun lapsilisät loppuivat. Isäni ei olisi koskaan heittänyt minua ulos, mutta halusin auttaa. Sain lukion loppuun asti HOAS:lta asunnon, mutta sen jälkeen tuli ongelmia, sillä vuokra-asunnot olivat niin kalliita. Asuin puoli vuotta 19-vuotiaana vähän missä sattui ja kävin leipäjonoissa. Asunnottomuudessa hankalinta oli se, että sen mukana tuli automaattisesti myös työttömyys. Kun ei tiedä, missä nukkuu seuraavan yön, niin ei pysty suunnittelemaan arkea. Hain ja sain kuitenkin kausityötä, johon kuului asuntoetu. Sen kautta pääsin sitten normaaliin arkeen ja työelämään. Nykyisin olen perheestäni ensimmäisenä yliopiston käynyt mainonta-alan esimies.
En sinänsä vaadi, että kaikilla pitäisi olla yhtä kova kisakunto kuin minulla. Välillä olen itsekin meinannut luovuttaa. Olen siitä onnekas, etten ole masentunut tai saanut muita mielenterveysongelmia. Muutenhan tämä olisi ollut mahdotonta. Minun mielestäni on tärkeää, että kynnys avun saamiselle olisi pienempi ja esimerkiksi pääkaupunkiseudulle kaavoitettaisiin rutkasti lisää asuntoja, vaikka se alentaisikin nykyisten hintoja. Vuokrat vain ovat liian kovat palkkatasoon nähden, mutta toisaalta työt ovat keskittyneet tänne eli vaihtoehto ei ole muuttaa Loimaalle.
Älä herrantähden ikinä hyväksy sitä, että äitisi vain käveli ovesta ulos. Ilman syytä! Ikinä en puhuisi tuollaiselle mitään :d
No, resilienssiin kuuluu anteeksianto, ettei kanna kaunaa, eikä toinen ole mitään velkaa.
Siksi tuo ylläoleva on resilientti, koska hän siihen pystyy. Tuossakin tilanteessa.
Ei resilienssiin välttämättä kuulu anteeksianto. Ei tarvitse olla sinut menneisyyden kanssa jatkaakseen elämää.
Anteeksianto kuuluu lähinnä uskontoon.
Paskaa kohtelua ei tarvitse anteeksi antaa ikinä!
Uskomattomana koen ettei minulla traumojen työstäminen tarvitse anteeksiantamista niille, jotka ovat tehneet väärin. En ole mikään Jeesus, joten minun ei tarvitse samalla tavalla ikäviin ihmisiin yrittää suhtautua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen erittäin resilientti. Olen tullut tällaiseksi vasta 40 ikävuoden jälkeen. Nuorempana olin murehtija ja ahdistelija. Nykyisin elän nykyhetkessä. Jos vaikka nyt olisi päällä joku asia mikä ahdistaisi erittäin voimakkaasti, niin heti kun akuutti ahdistuksen aiheuttaja väistyy niin voin olla taas tyytyväinen.
En myöskään jää menetyksiin enää kiinni kuten nuorempana, suru isostakin menetyksestä kestää kovana päiviä, elämää jonkin verran häiritsevänä viikkoja, ei enempää. Ja tuona akuutin surunkin aikana pystyn esim. käymään töissä, koska iän ja paljojen menetysten myötä on tullut kyky valita itse milloin on aika itkeä ja surra ja milloin se pitää työntää taka-alalle, myöhemmin käsiteltäväksi. Vielä kolmekymppisenä esim. jouduin ottamaan koiran kuoleman takia palkatonta saikkua, koska en pystynyt hillitsemään huutoitkua ekaan viikkoon edes töissä. Eikä töissä voi niin olla, että kyyneleet valuu ja nyyhkii ja välillä huutaa tuskasta. Viime vuonna taas, kun piti lopetuttaa vaikeasti munuaisvikainen vanhuskoira, itkin muutaman kyyneleen eläinlääkäriasemalla, sitten päätin että nyt töihin ja illalla sitten itketään vasta, hoisin työpäivän ongelmitta ja kotona sitten oikein antauduin surulle.
Olen selvinnyt koirista (vaikka vitsaillaan, että ovat kulmakunnan hoidetumpia koiria) ja isovanhemmista muutaman päivän itkulla ja sen jälkeen kaipauksella, mutta vanhempiani olen surrut vuosia.
-toinen nelikymppinen
Mulla oli toisinpäin, koska vanhempani ei olleet enää käytännössä mulle läheisiä kun kuolivat. MEillä siis oli ihan asialliset ja hyvät välit, mutta koska asuttiin 450 km etäisyydellä ja nähtiin harvakseltaan, niin jotenkin se vanhemman kuolema vaikutti arkeen paljon vähemmän kuin koiran, joka oli aina siinä ja yhtäkkiä sitten ei.
Kun isäni kuoli vanhemmista ensimmäisenä, odotin että koska se kova suru iskee, kun alussa ei tuntunut yhtään mitään. Ei se iskenyt koskaan kovin rajuna. Kun muistelin parhaita hetkiä isän kanssa, tuli kyllä kyynel silmään. Ja hautajaiset oli pahat jaksaa läpi. Mutta tosiaan suru sekä isästä että äidistä tuli vain jos erityisesti ajattelin tai muistelin heitä, ja muuten ei.
Kylmä tyyppi oot vai ootko.
Tietysti kun vanhempien kuolemasta on kulunut vuosikymmeniä, ovat he asettuneet mielessä johonkin lokeroon eikä heidän muisteleminen ahdista vaan pikemminkin tuntuu hyvältä muistella heitä sellaisina kuin he olivat♥️
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Uskon olevani hyvin kestävä. Elämässäni on tapahtunut joitain kurjia asioita, mutta olen siitä huolimatta elänyt hyvin täysinäistä ja täysipäistä elämää. Olen tällä hetkellä hyväpalkkaisessa työssä, minulla on pitkäaikainen parisuhde ja nautin elämästä. Lähtökohdat eivät kuitenkaan ole olleet aina helpot:
- Kun olin lapsi, äitini lähti. Hän vain yksi aamu oli kävellyt ovesta ulos, koska kyllästyi elämäämme. Kesti kauan, kunnes näimme uudelleen ja vuosia rakentaa suhde. Nyt olemme kuitenkin ihan hyvissä väleissä eikä minullekaan ole jäänyt mitään katkeruutta vaivaamaan. Hän ei vain ollut äitiluonne eikä hänen todennäköisesti olisi koskaan pitänyt lapsia hankkia.
- Minua käytettiin teininä seksuaalisesti hyväksi. Tämä oli jo selkeästi vaikeampi pala minulle, sillä teko oli väkivaltainen ja kyseessä oli ihminen, johon luotin. Kesti muutama vuosi ja rupesin puhumaan kokemuksestani. En koskaan oikeastaan edes suostunut tuntemaan häpeää, koska en kokenut, että minun pitäisi hävetä. Yllätyksekseni monet kertoivat hyvin samanlaisia kokemuksia. Tätä tapahtuu edelleen vuosittain. Yllättävän monilla suomalaisilla on taustallaan hyväksikäyttöä, mutta siitä ei puhuta, koska tekijä on ollut itselle läheinen henkilö eikä asiaa osata käsitellä. Olen oman toimintani kautta pystynyt olemaan vertaistukena näille ihmisille. Nyt omasta kokemuksestani on jo niin kauan (yli puoli elämää), ettei se oikeastaan herätä enää mitään tunnetilaa. Olen käynyt sen läpi niin monesti. Koen sen ennemmin työvälineenä siihen, että saan auttaa muita.
- Olen ollut asunnoton. Nuorena ei ollut erityisen helppoa kasvaa perheessä, josta puuttui toinen vanhempi. Isälläni ei ollut paras mahdollinen elämänhallinta, joten hän ei osannut tai kehdannut myöskään hakea apua esim. sossusta, kun olisimme sitä tarvinneet. Muutin jo 17-vuotiaana pois kotoa, sillä tiesin olevani rasite kukkarolle, kun lapsilisät loppuivat. Isäni ei olisi koskaan heittänyt minua ulos, mutta halusin auttaa. Sain lukion loppuun asti HOAS:lta asunnon, mutta sen jälkeen tuli ongelmia, sillä vuokra-asunnot olivat niin kalliita. Asuin puoli vuotta 19-vuotiaana vähän missä sattui ja kävin leipäjonoissa. Asunnottomuudessa hankalinta oli se, että sen mukana tuli automaattisesti myös työttömyys. Kun ei tiedä, missä nukkuu seuraavan yön, niin ei pysty suunnittelemaan arkea. Hain ja sain kuitenkin kausityötä, johon kuului asuntoetu. Sen kautta pääsin sitten normaaliin arkeen ja työelämään. Nykyisin olen perheestäni ensimmäisenä yliopiston käynyt mainonta-alan esimies.
En sinänsä vaadi, että kaikilla pitäisi olla yhtä kova kisakunto kuin minulla. Välillä olen itsekin meinannut luovuttaa. Olen siitä onnekas, etten ole masentunut tai saanut muita mielenterveysongelmia. Muutenhan tämä olisi ollut mahdotonta. Minun mielestäni on tärkeää, että kynnys avun saamiselle olisi pienempi ja esimerkiksi pääkaupunkiseudulle kaavoitettaisiin rutkasti lisää asuntoja, vaikka se alentaisikin nykyisten hintoja. Vuokrat vain ovat liian kovat palkkatasoon nähden, mutta toisaalta työt ovat keskittyneet tänne eli vaihtoehto ei ole muuttaa Loimaalle.
Älä herrantähden ikinä hyväksy sitä, että äitisi vain käveli ovesta ulos. Ilman syytä! Ikinä en puhuisi tuollaiselle mitään :d
Sinunhan ei tarvitsekaan puhua hänelle mitään. Me tulemme ihan hyvin toimeen ja hän on nykyisin toiminut urallani hyvänä menttorina, sillä osaa kertoa esimerkiksi yrityksen perustamisesta. Minulla on ollut muita turvallisia aikuisia kasvaessani, joten en koe häntä uhkaksi omalle jaksamiselleni. Toki kipuilua oli siinä vaiheessa, kun hän tuli takaisin elämään, mutta en näe mitään syytä kantaa kaunaa asiasta, joka on jo vuosia sitten käsitelty. Se on minulle sitä resilienssiä, että asioita voi jättää taakseen, mutta ihmistä ei välttämättä tarvitse, jos hänellä ei enää ole kykyä tai mahdollisuutta satuttaa.
Jos ei edes pysty tuntemaan suuresti, ei edes ole mitään, jota hillitä. Niin yksinkertaista se on.
Aivan. Mietinkin, että asian kuin asian voi nettikommentina käsittää väärin, viestintäni on vain vajavaisen ihmisen.
Automaattiin, siis päätökseen että ylipäänsä annan anteeksi pääseminen on kestänyt parikymmentä vuotta. Silti jokaisen uuden tapauksen kanssa täytyy päättää uudestaan. Lopulta asiasta, siis siitä että annan vallan asiassani Herralle, en pidä siitä kiinni, tulee toinen luonto.
Väärä sana lauseessa oli siis "automaatti" :D. Jos koettaa korvata sen paremmalla: " pitkän tien kuljettuani jo tottumukseksi tulleella tavalla", saattaa asia avautua? (Tai siinä on jokin muu sana, johon joku jumii :D )
Olen iloinen että sinäkin olet Kristuksessa! En tulisi toimeen ilman häntä päivääkään.