Lue keskustelun säännöt.
Miten ihmeessä voi tietää haluaako jälkikasvua vai ei?
Miten olette pystyneet tekemään noin merkittävän päätöksen? Itse näen niin paljon hyviä ja huonoja puolia molemmissa vaihtoehdoissa, että valinta tuntuu mahdottomalta.
Intuitiivisesti kallistun enemmän ehkä lapsettomuuden puolelle, sillä arvelen että minussa on piirteitä jotka eivät sovellu hyvälle vanhemmalle. Olen mm herkkä, pessimistinen, itsekäs ja nautinnonhaluinen, filosofinen ja laiska. Omaan huonon stressinsietokyvyn ja olen huono organisoimaan. Jos olisin vanhempi, saattaisin kuormittua liikaa, masentua ja olla kykenemätön hoitamaan velvollisuuttani, ja tulisi varmasti myös pohdittua miksi saatoin uuden ihmisen elämään kun täällä väistämättä joutuu myös kärsimään.
Mutta jos en koskaan hanki lasta, pelkään tulevani katumaan sitä sitten kun se ei enää ole mahdollistakaan. Tyypillisesti katumiseni alkaisi varmasti vasta siinä vaiheessa, kun lapsen saaminen ei enää ole mahdollista. Mietin menetänkö jotain oleellista elämässä lapsettomana. Toisaalta on varmasti antoisaa seurata lapsen kehitystä, ja moni myös rakastaa omaa lasta valtavasti, mikä on varmaan sekä lahja että taakka.
Miten te päädyitte päätökseenne?
Kommentit (346)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun kaikki ystävät ja kaverit joilla on lapsia ovat ne vahingossa saaneet. Siis eivät ole ajatelleen tekevänsä vaan harrastivat seksiä. Eivät ole joutuneet pohtimaan syvällisiä.
Eiköhän kaikki läheskin normaalit ihmiset tiedä, että "vaan seksiä harrastamalla" voi tulla raskaaksi ja saada lapsia. Joko kaikki sinun ystävät ja kaverit ovat holhottavia tai sitten haluat jostain syystä vähätellä heidän vastuullisuuttaan perheen perustamisessa.
En vähättele vaan sanon totuuden.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Paitsi että kyllä voi. Siis katua lapsettomuutta. Loppujen lopuksi kukaan ei voi toiselle sanoa, että tää on oikea ratkaisu, näin teet päätöksen, tai että koska mullakin näin niin sullakin se menee niin. Sitä joutuu ottamaan vastuun omasta elämästä yksin.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä sen nainen tietää, se on tuolla sielun perukoilla oleva fakta rakkaudesta joka haluaa kasvaa. Joka haluaa kehossaan valmistuvan jotain ihan omaa. Sille Omalle voi sanoa, minun rakas lapseni, minun Omani!
Että voikin olla oksettavasti sanottu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun kaikki ystävät ja kaverit joilla on lapsia ovat ne vahingossa saaneet. Siis eivät ole ajatelleen tekevänsä vaan harrastivat seksiä. Eivät ole joutuneet pohtimaan syvällisiä.
Eiköhän kaikki läheskin normaalit ihmiset tiedä, että "vaan seksiä harrastamalla" voi tulla raskaaksi ja saada lapsia. Joko kaikki sinun ystävät ja kaverit ovat holhottavia tai sitten haluat jostain syystä vähätellä heidän vastuullisuuttaan perheen perustamisessa.
En vähättele vaan sanon totuuden.
Toinen vaihtoehto on, ettei sinulla mitään ystäviä ja kavereita olekaan ja oletat vaan.
Itsellä sama tilanne kuin AP.llä. Ehkä meiltä vain puuttuu se äidinvaisto. Katselen välillä ihmeissäni ystävättäriäni jotka kärvistelee vauvakuumeessa ja kokevat että elämä on ikuisesti pilalla jos ei hanki lasta.
Kai tämä on luonnon tapa kertoa että en ole sopiva äidiksi.
Olen jutellut paljon kaltaisteni vanhempien naisten kanssa, jotka hankkivat lapsia "koska se kuului asiaan". Heillä ei ollut koskaan vauvakuumetta. He kaikki sanoivat, että äitiys ei ole heille ollut mikään "elämäntäyttymys". Toki he rakastavat lapsiaan ja huolehtivat näistä hyvin yms. Mulle he on suositelleet että ei kannata hankkia. Kaikki ei nauti äitiydestä. Monelle se on luonnollista, voimaannuttavaa ja elämän rikkaus mutta jotkut kokee, että se on pelkkää suorittamista ja taakka, vaikka siis rakastavat lapsiaan ja tuntevat syyllisyyttä kyvyttömyydestään nauttia äitiydestä.
Tunnen myötätuntoa erityisesti heitä kohtaan jotka ovat vastentahtoisesti lapsettomia. Olen nähnyt kuinka suuri suru se on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itselläni ainakin yritin siirtää päätöstä, vaikka alitajuisesti tiesin haluavani lapsia. Koskaan ei ollut olevinaan hyvä hetki. Sitten se ei enää ollutkaan niin pelottavaa kun päätimme yrittää ja tulin raskaaksi. Nautin täysin rinnoin, nyt taapero yli vuoden ja toista yritämme. Elämä on parempaa kuin ikinä.
Sehän on fiksun ja vastuuntuntoisen ihmisen merkki että tietoisesti pohdit omia valmiuksiasi. Haluan rohkaista vielä, että moniin asioihin vanhempana kasvaa, anna arvostusta ja luottamusta itsellesi.
Lapset kannattaisi tehdä vähintään 2v ikäerolla, tutkittu juttu.
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa koittaa vaikka työskennellä hetki päiväkodissa, jos tämä tuntuu jotenkin erityisen ihanalta, niin sitten olet sen äitigeenin löytänyt...
Yök mikä painajainen. En kestäisi sitä meteliä hetkeäkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen omalla kohdalla aina ihmetellyt sitä "sen tunteen" puuttumista. Ei ole ollut koskaan halua perustaa perhettä, ei edes lapsena. Kun muut leikkivät vauvanukeilla ja kotia, minä ompelin barbieille mitä upeampia mekkoja (ainakin omasta mielestäni :) ja barbie asui aina yksin, kaupungissa ja hänellä oli upea asunto, loistokas ura ja laaja ystäväpiiri. Sekä tietysti deittaili sitä ainoaa miesbarbia aina välillä, kun ehti.
Sellaista oli unelmaelämä minulle, ei lasten-ja kodinhoitoa. Täytyy kyllä sanoa että se asia ei ole kamalasti muuttunut 30 vuodessa.
Tottakai vauvat ja lapset ovat ihania, söpösti puettuina, hyvällä tuulella ollessaan.
Mutta sitten on se kääntöpuoli. Se ikuinen jäytävä huoli, univaje, likaisten vaatteiden pesuruljanssi, joka johtaa siihen että samat vaatteet ovat kohta taas pesussa, pöytien pyyhkiminen jotka ovat kohta taas sotkussa, ikuinen rahapula, olematon oma aika, siihen tottuminen että kukaan ei pidä yhtään minään eikä tottele kauniita pyyntöjä/kehoituksia/määräyksiä/huutoa. Se että kukaan taloudessa ei arvosta tekemääsi vaivannäköä vaan he pitävät sitä itsestäänselvyytenä. Se kaikki kuuluu sinulle, olethan nainen ja äiti. Raadat kellon ympäri saamatta siitä mitään korvausta tai tunnustusta. Mikään ei ole pyhää, eivät edes yöunesi, että jaksaisit pyörittää tätä kaikkea kuukaudesta ja vuodesta toiseen.
Tuskin itse jaksaisin tuollaista vuosikausia vain satunnaisten halien ja ylpeyden hetkien voimalla.
Kovasti on ympäristön taholta painostusta ja vinkkejä siihen suuntaan että "pitäisi". Ja välillä tuleekin hetkiä, kun visualisoin itseni pienen tyttäreni kanssa (näissä ajatuksissa lapsi on aina tyttö), joka on herttainen, hyväkäytöksinen ja nauravainen enkeli. Ajattelen silloin, että oma lapseni olisi varmasti ihan erilainen kuin muiden perheiden riiviöt, parempi, suloisempi, osaavampi, kiltisti nukkuva ja joka tekee niinkuin äiti pyytää, ääntä ei tarvitse tietenkään koskaan korottaa. Miestä en voi ottaa näihin laskuihin mukaan, koska tulevaisuuttaan ei kannata rakentaa muiden ihmisten varaan. Ero voi tulla huomenna, ja siitä on vain jatkettava eteenpäin. Mutta omasta lapsestaan ei voi ottaa eroa, jos lapsi paljastuu vakavasti sairaaksi, muulla tavoin vaativaksi erityislapseksi tai vaikka psykopaatiksi.
Äitiys on kuin polttoleima, joka ei koskaan lähde pois. Kun on kerran ruvennut äidiksi, on äiti AINA.
Äitiys on valtava vastuu, joka kestää koko loppuelämän.
Voiko se olla sen arvoista? Tälläisiä mietteitä liikkuu mielessäni kun tätä asiaa pohdin. Todella sekavaa pohdintaa ja tunnen olevani asian kanssa aivan hukassa.
Aivan samanlaista pohdintaa kuin itselläni, kiitos tästä! Hyvä huomata, että joku ajattelee ihan samoja asioita. Minulla on myös tämä, että näissä haaveissa lapsi on AINA tyttö ja heitä on yksi kappale. En missään nimessä haluaisi poikalasta, en oikein tiedä miksi. Tuollainen haave-elämä voisi olla ihan mukavaa, mutta mainitsemasi lapsiperhe-elämän realiteetit kauhistuttavat - ei minusta varmaan olisi tuollaiseen. Olen jo kahden unettoman yön jälkeen kuin zombi, saati sitren kun univaje jatkuisi vuosia.
Vaikeaa tämä kyllä on.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä sen nainen tietää, se on tuolla sielun perukoilla oleva fakta rakkaudesta joka haluaa kasvaa. Joka haluaa kehossaan valmistuvan jotain ihan omaa. Sille Omalle voi sanoa, minun rakas lapseni, minun Omani!
Yh. Et sinä voi omistaa ketään, et edes lastasi. Hän on ihminen, oma persoonansa - ei sinun jatkeesi tai omistuksessasi oleva esine.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa koittaa vaikka työskennellä hetki päiväkodissa, jos tämä tuntuu jotenkin erityisen ihanalta, niin sitten olet sen äitigeenin löytänyt...
Yök mikä painajainen. En kestäisi sitä meteliä hetkeäkään.
Se, että kammoksuu ajatusta työstä lastenhoitajana ei välttämättä tarkoita, ettei nauttisi vanhemmuudesta. Minustakin jo ajatuksen tasolla työskentely päiväkodissa kuulostaa hirveältä, varsinkin kun ryhmäkoot ovat melko isoja. Toisten lapsia ei rakasta, he lähtevätkin päiväkodista 6-7-vuotiaina etkä ikinä heitä enää tapaa, sinun ja oman lapsesi välille muodostuu elinikäinen ja toivon mukaan läheinen suhde. Tietenkin jos töissä päiväkodissa haluaisi paiskata taaperon seinään niin voi tehdä johtopäätöksen, ettei välttämättä sopisi vanhemmaksi. Mutta se, että ajatus työstä päiväkodissa ei houkuta, ei poissulje "äitigeeniä".
Ai että kannattaa työskennellä päiväkodissa niin voi testata haluaako lapsia!
Voi hyvää päivää taas. Sillä perusteella meillä ei olisi yhtään lasta koska en ole mikään kaikista lapsista tykkäävä muumimamma.
Omia lapsiani rakastan ja heidän kanssaan elämä on ihanaa. 2 lasta on myös meille sopiva niin henkisesti kuin taloudellisesti. Tosin lapset ovat perusterveitä, rauhallisia ja hyvin kasvatettuja niin elämä soljuu mainiosti ilman mitään suurempia härdellejä.
En päivääkään jaksaisi hoitaa ja huolehtia toisten muksusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen tiennyt aina, etten halua lapsia. Helpolla kyllä päässyt tässä asiassa :D
Päästä helpolla. Harrastukset.Matkustelu. Helppous kaikessa ja aina.Minä.Minä.
Muutkin on uhranneet hiukan elämästään jotta uusia rakkaita ihmisiä ja sukupolvia syntyy.
Ikävä juttu tietysti heidän kannaltaan. Ei minua ainakaan harmittaisi yhtään, jos olisin jäänyt syntymättä. Eihän silloin olisi ketään, joka voisi asiaa harmitella.
Minun omatuntoni ei kyllä sallisi lapsen hankkimista missään olosuhteissa. Ei tarvitse miettiä tuota asiaa yhtään sen enempää kuin vaikka kysymystä, olisinko onnellisempi varkaana ja murhaajana.
Hankin lapsia heti, kun joku perustelee, miksi pitäisi tehdä elämästä ikävämpää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikki eivät nauti isyydestä. Itse arvelen kuuluvani tähän joukkoon ihan sen perusteella, miten itseni tunnen ja lasten hoitamisesta tiedän. Olen liian itsenäinen, vapaudenkaipuinen ja herkkä siihen hommaan. Ja ennen kaikkea en arvosta yhtään niitä palkintoja, joita olisi luvassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No jollet tiedä asiaa, niin et selvästikään lapsia riittävän paljon halua. Lapsettomuus on silloin oikein hyvä ratkaisu.
Me tehtiin 35-vuotiaiden järkipäätös yrittää yhdeksän kuukautta sitten. Nyt odotellaan esikoista syntyväksi tällä viikolla.
Itse tiesin heti päätöksen jälkeen tehneeni oikean päätöksen ja vauvakuume syttyi. Joten en ole samaa mieltä kanssasi.
Millä tavalla lapsen hankinta voi olla järkipäätös? Avaatko ajatustasi? Lapsesta on kuluja, vaivaa jne.
Jos jotain ei todella paljon halua niin ei kannata ryhtyä. Kyllä ihminen tietää mitä haluaa, haluaako olla artisti vai töissä kaupassa, onko hetero vai ei, haluaako kilpikonnan tai lapsen. Jos ei hinkua johonkin ole niin miksi sellaiseen alkaa, varsinkin kun se tuo tullessaan paljon myös negatiivisiakin asioita, lapsista on huolta ja työtä on kovasti, lapsi ei välttämättä ole aina terve ja voi olla pahoja ongelmiakin. Tuskin on ehkä silloin kykyä jaksaa jos tulee vaikeaa, jos jotain ei todella kovasti ole halunnut.
Vierailija kirjoitti:
En oikein osaa sanoa, miten päädyin lapsettomuuden kannalle. Ei vain ole koskaan tullut sellaista oloa, että haluaisin nauttia elämästäni vähemmän.
Minusta on jotenkin hassu lähtökohta koko asian ajattelulle oletus, että lapsen tekeminen saa ihmisen väistämättä "nauttimaan elämästään vähemmän". Totta kai niin käy, kun joutuu kokemaan epämukavuutta, tinkimään omista haluistaan ja täyttämään toisen tarpeita. Toisaalta lapsi tuo elämään paljon nautintoa lisää. Veikkaan, että yllä olevan tyyppinen pohdiskelija ei yksinkertaisesti osaa ottaa sitä osaa huomioon ollenkaan. Olen itse kovin mukavuudenhaluinen enkä tykkää esim. hälinästä. Siitä huolimatta olen oikean puolison löydettyäni halunnut ja saanut ja kasvattanut kolme lasta aikuiseksi, ja pidän heitä parhaina aikaansaannoksina elämässäni, vaikka olen muutakin saanut aikaiseksi :)
Vierailija kirjoitti:
Hankin lapsia heti, kun joku perustelee, miksi pitäisi tehdä elämästä ikävämpää.
Sulla on aivan väärä lähtökohta ajattelulle tuo, että lapsen hankkiminen tekee elämästä ikävämpää.
Mulla heräsi vauvakuume tuossa 27-28 ikäisenä. Ennen sitä opiskelin, matkustelin, työskentelin, biletin. Sama mies ollut koko ajan, ja nyt meillä 2 pientä lasta.
Olen aina tiennyt haluavani lapsia, mutta vasta tuolloin vauvakuume tuli kunnolla. Eli vähä niinku AP:llä, ei oo aina ollut vauvakuume. Mutta se vauvakuume se on ihme juttu, mistä se sitten itselle tuli! :D Näin joka puolella vauvoja ja aattelim, että elämästäni puuttuu joku "merkittävä osa ". Viimeisin reissummekin mieheni kanssa oli erilainen, aattelin silloin, että on tämä kahdestaan matkustelu aikuisten kesken nähty jo, tarvin jo jotain muuta :D Hankala selittää, mutta mulla siis se tunne oli vahva. Mutta mitenkään ei sitä voi perustella, miksi kannattaa/ei kannata lapsia "hankkia". Itse olisin tosi surullinen ilman näitä omia pieniä, koska se tunne oli niin vahva, että haluan äidiksi. Mutta Semmonen en oo ikinä ollut, että oisin esim nuoresta tytöstä lähtien äitiydestö haaveillut, välillä semmonen ajatus jopa ahdisti mua, olla vastuussa toisesta ihmisestä.
Itse en koskaan ollut varsinaisesti halunnut saada lapsia. Kuitenkin mieheni tavattuani ja hänen kanssaan parisuhdetta muutaman vuoden rakennettuani alkoi tuntua siltä, että hän olisi mahtava isä! Ja että meidän perheeseen taitaa sittenkin kuulua lapsi. Tehtiin päätös yrittää lasta ja kävi ilmi, että eihän se niin helppoa olekaan. Raskautta saatiin odotella jonkun aikaa ja ensimmäinen raskaus päättyi keskenmenoon. Tämän jälkeen vahvistui päätös, että todella haluan lapsen. Pidettiin hengähdystauko, yritettiin uudestaan ja saatiin toinen keskenmeno. Tässä vaiheessa ajatus siitä, että emme saisikaan lasta, alkoi tuntua ylitsepääsemättömän vaikealta. Yritimme uudestaan ja vihdoin saimme lapsen syliimme 33-vuotiaina. Enkä ikinä olisi voinut kuvitella, miten paljon onnea lapsi tuo tullessaan ja miten samaan aikaan elämä ei oikeastaan muuttunut kovinkaan paljon, mutta sai niin paljon enemmän sisältöä! Olen miettinyt moneen kertaan, että onneksi en silloin keskenmenojen aikaan tiennyt mistä olisin jäänyt paitsi, jos emme olisi lasta saaneetkaan. Lapsemme on terve, hauska ja sosiaalinen, mutta samaan aikaan vaativa ja temperamenttinen ja hän saa olla meidän perheessämme juuri sellainen kuin on! On mahtavaa seurata, miten hän kasvaa ja oivaltaa juttuja ja samanaikaisesti pakottaa meidät, vanhempansa, epämukavuusalueille kasvamaan itsekin. Arki on välillä uuvuttavaa ja intensiivistä, mutta samalla palkitsevaa. Vaikeinta on ollut tinkiä omasta tilasta ja ajasta, mutta onneksi tukiverkkojen avulla tämäkin välillä onnistuu.
Epävarmoille lapsettomille sanoisin, että älkää analysoiko asiaa liikaa. Ja varsinkin jos tiedätte haluavanne lapsen jossain vaiheessa niin älkää jääkö odottamaan mitään "täydellistä" aikaa - sellaista ei todennäköisesti ole olemassakaan ja ihminen on sopeutuvainen. Sen sijaan yritysaika voi venähtää pitkäksikin ja jossain vaiheessa voi vain olla liian myöhäistä.