Lue keskustelun säännöt.
Miten ihmeessä voi tietää haluaako jälkikasvua vai ei?
Miten olette pystyneet tekemään noin merkittävän päätöksen? Itse näen niin paljon hyviä ja huonoja puolia molemmissa vaihtoehdoissa, että valinta tuntuu mahdottomalta.
Intuitiivisesti kallistun enemmän ehkä lapsettomuuden puolelle, sillä arvelen että minussa on piirteitä jotka eivät sovellu hyvälle vanhemmalle. Olen mm herkkä, pessimistinen, itsekäs ja nautinnonhaluinen, filosofinen ja laiska. Omaan huonon stressinsietokyvyn ja olen huono organisoimaan. Jos olisin vanhempi, saattaisin kuormittua liikaa, masentua ja olla kykenemätön hoitamaan velvollisuuttani, ja tulisi varmasti myös pohdittua miksi saatoin uuden ihmisen elämään kun täällä väistämättä joutuu myös kärsimään.
Mutta jos en koskaan hanki lasta, pelkään tulevani katumaan sitä sitten kun se ei enää ole mahdollistakaan. Tyypillisesti katumiseni alkaisi varmasti vasta siinä vaiheessa, kun lapsen saaminen ei enää ole mahdollista. Mietin menetänkö jotain oleellista elämässä lapsettomana. Toisaalta on varmasti antoisaa seurata lapsen kehitystä, ja moni myös rakastaa omaa lasta valtavasti, mikä on varmaan sekä lahja että taakka.
Miten te päädyitte päätökseenne?
Kommentit (346)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun pelkoni on että lapsi olisi epämiellyttävä tai inhottava tyyppi tai vaikka psykopaatti. Ei ole mitään takeita mitä saa ja täytyy vaan yrittää pärjätä. Varmaan sitä vielä rakastaa kuitenkin, mikä on kuin huono vitsi.
En halua ottaa tuollaista riskiä, joten minulla ei ole lapsia.
Psykopaatti perii yleensä taipumuksen isältään, siinä on kyseessä siis ihan neurologinen vika aivoissa. Sosiopaatti taas on kasvanut kieroon sairaassa ympäristössä. Joten noiden riski oikealla isävalinnalla on häviävän pieni. Tietenkin muu vammaisuus on perimästä ja tuurista kiinni ja siihen ajatukseen pitää olla valmis, rakastamaan myös vammaista lasta. Eikä sitä ikinä voi ennalta tietää mitä myöhemmin elämässä voi tapahtua, joten lapsen hankkimisen ei pidäkään olla ihan kevyt päätös.
Täällä on ihmetelty miten "lapsia vain tulee".
Itse kerroin jo, että meillä kondomiehkäisy petti kun ehkäisyyn ei oltu sen enempää panostettu. Olimme jo ajatelleet, että lapsi saisi tullakin, olimme valmiita. Olin itse aina tiennyt vahvasti haluavani äidiksi ja olimme lapsesta puhuneet. Ehkä osasyy siihen, ettemme uskaltaneet alkaa varta vasten yrittämään oli minun epäsäännöllinen kuukautiskiertoni ja taustalla oman äitini 8 vuoden lapsettomuushoidot. Ajatus hedelmällisyysongelmista ja tahattomasta lapsettomuudesta pelotti, joten ehkä alitajuntaisesti halusimme ensin "yrittää vahinkoa" niin, ettemme joutuisi pettymään, jonkinlaista itsesuojelua. Emme kuitenkaan ottaneet jälkiehkäisyä kun kondomi meni rikki ja onneksemme raskaus sujui ongelmitta. Ja käytän ilmaisua, että "lapsi vain tuli" vaikka tavallaan niin... olihan tuossa vähän yritystä ja toivettakin. :)
Vaikka moni keskushermoston kehityshäiriö onkin hyvin vahvasti periytyvä (ADHD, ADD, autismit) niin kyllä niitä voi ilman sukurasitettakin saada. Tai sitten ne voi pomppia sukupolven yli. Psykopatiakin toki periytyy (taitaa olla vikaa mm mantelitumakkeessa), mutta ei sekään 100% periytyvä ole. Nepsy tervettä lasta ei takaa nepsy terve vanhempi, vaikka toki siis hyvin usein suvussa on..
"Joten noiden (psykopatia) riski oikealla isävalinnalla on häviävän pieni."
Jos jaksaa pilkun tarkasti vastata niin voisi jaksaa pilkun tarkasti lukea mihin vastaa. Sinun kanssasi olisi varmasti mukava keskustella kun vaikutat tietävän aiheesta, muttei ehkä kuitenkaan niin mukava kun asenteesi on päteä pätemisen ilosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole tarvinnut koskaan miettiäkään asiaa tai päätyä päätökseen, koska lapsettomuus on ollut mulle selvä asia niin pienestä asti kuin pystyn muistamaan. Mulla ei vaan ole biologista kelloa. Ikää on nyt 45v eikä koskaan ole tullut mieleenkään, että hankkisin lapsia. Miehelläni oli teinit kun tapasimme, nykyään ovat jo aikuisia, eikä minusta tule koskaan heidän lapsilleen puolikastakaan mummua, ei sitten millään. Sisarusten lapset ovat rakkaita, mutta ei mulla ole mitään pakkomiellettä niitäkään hoitaa (kuten esimerkiksi olen huomannut näiden lasten isovanhemmilla olevan).
Mäkin olen herkkä, itsekäs ja laiska. Kuitenkin aloin haluta lapsia ja päätin sitten koettaa. Ja se oli aivan mahtava päätös, olen ollut todella onnellinen äitinä. Mä luulen, että persoonallisuus ei oikeastaan ratkaise, onko lasten hankinta oikea päätös. Ihan kaikilla luonteilla ihmisestä voi tulla onnellinen ja hyvä äiti/isä (ja toisaalta myös onnellinen lapseton). Mikä siinä sitten ratkaisee, varmaan halu saada lapsi, kiinnostus vanhemmuutta kohtaan, valmius sitoutua lapseen ja se että tiedostaa, että lapsen takia saattaa joutua muuttamaan elämäänsä paljonkin (ei välttämättä joudu, mutta jos ei ole valmis tuohon mahdollisuuteen niin ei varmaan kannata ryhtyä).
Mä luulen myös, että on ihmisiä, ehkä sitten juuri pessimistejä, jotka ovat tyytymättömiä oikeastaan kaikkiin päätöksiinsä. Eli jos eivät hanki lapsia niin haikailevat loppuikänsä, että jospa olisi kuitenkin, ja jos taas hankkivat, niin sitten haikailevat miten elämä olisi ehkä mennyt paremmin ilman (ei välttämättä kadu lapsiaan, mutta haikailee sinne aidan toiselle puolelle - mutta niin tekisi joka tapauksessa). Tunnistan koska olen itse vähän tuollainen muissa asioissa kuin lasten kohdalla.
Elämä on valintoja. Ja onneksi tänä päivänä lasten tekeminen on valinta (toki sillä varauksella, että niitä halutessaan kykenee saamaan). Ehkäisymenetelmät ovat hyviä - toki jollain joskus pettää, mutta silloinkin on vielä kenoja olemassa (katumuspillerit, abortti). Ja jos kerran onnistuukin 100% yllärivauvan saamaan (häviävän pieni todennäköisyys) niin toisen kerran ainakin voi estää tuplatribla ehkäisyllä.
Ja sitten sen kääntöpuoli. Koska se on oma valinta niin pitää jaksaa pohtia, että pärjääkö oman valinnan kanssa. Omat ja parisuhteet ongelmat eivät ainakaan helpota lapsia tekemällä. Jos oman terveyden tai mielenterveyden kanssa on ollut ongelmia niin nekään eivät helpota. Jos talous ei ole kunnossa niin sekään ei lapsen myötä helpota. Jos mielenterveysongelmainen asperger aiheuttaa puistatuksia niin pitää miettiä, että haluaako ottaa riskin, koska tervettä lasta ei voi taata.
Kukaan ei voi tietää, että miten elämä olisi mennyt jos olisi toisin valinnut.
Näin 30-vuotiaana koen olevani melko varma päätöksestäni jäädä vapaaehtoisesti lapsettomaksi. En luota ollenkaan siihen, että mielenterveyteni pysyisi kasassa lapsiperhearjen keskellä. Hiljaisuuden, oman ajan ja järjestyksen kaipuu on vaan lisääntynyt iän myötä ja koen saavani sisältöä ja merkitystä elämääni niin monista muistakin asioista kuin perheen perustamisesta, etten näe siihen riittävää syytä. Pidän silti lapsista ja olisi ihanaa olla touhuta välillä sisarusten lasten tai vaikkapa kummilasten kanssa, jos sellaisia olisi.
En tiedä kuinka paljon tähän vaikuttaa oma tausta, rikkinäinen perhe ja vanhemmat, jotka eivät selvinneet kolmen lapsen kanssa mitenkään parhaalla mahdollisella tavalla. Äitini on myöhemmin myöntänyt, ettei hänen luonteelleen ollut järkevää hankkia lapsia, mutta ei osannut sitä silloin arvioida. En haluaisi itse päätyä samaan tilaanteeseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En oikein osaa sanoa, miten päädyin lapsettomuuden kannalle. Ei vain ole koskaan tullut sellaista oloa, että haluaisin nauttia elämästäni vähemmän.
Täsmälleen näin.
Jos se ei edes käväise huomioon otettavana asiana mielessä silloin, kun mietit esim. uusia harrastuksia, säästökohdetta tai muuta vastaavaa. Lapsi vaikuttaa oleellisesti noihin, tai pitäisi vaikuttaa. Toki varakkaammilla ei ole tätä ongelmaa :D mutta ajankäytön ja elämänpolkuvalintojen kohdalla olen huomannut selkeiten, että lapsihaluja ei ole.
Samalla tavalla kuin et ottaisi valintoja tehdessä huomioon naapurin hevostakaan (ellei hevosella ole sulle erityinen paikka sydämessä).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä sen nainen tietää, se on tuolla sielun perukoilla oleva fakta rakkaudesta joka haluaa kasvaa. Joka haluaa kehossaan valmistuvan jotain ihan omaa. Sille Omalle voi sanoa, minun rakas lapseni, minun Omani!
Olen aina tiennyt haluavani lapsia. Joskus parikymppisenä epäröin asiaa, kun oli pahin menovaihe päällä, mutta noin 27 v olin valmis lapsia saamaan. Sopiva mies löytyi myöhemmin, ja olin 32 v ensimmäisen syntyessä. Koen, että ilman lapsia elämäni ei olisi kokonaista. En pystyisi työllä ja harrastuksilla täyttämään sitä aukkoa, johon lapset ovat solahtaneet. Minulle he ovat elämäni keskeisin sisältö, mutta eivät ainoa sisältö, enkä halua roikkua heissä. Minusta lasten saaminen on luonnollinen osa naisen elämää eikä sitä pitäisi problematisoida liikaa. Kukaan ei ole koskaan valmis vanhemmaksi, vaan se on elinikäinen kasvuprosessi. Mielestäni kannattaisi enemmän katsoa tämä kortti kuin katua myöhemmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun kaikki ystävät ja kaverit joilla on lapsia ovat ne vahingossa saaneet. Siis eivät ole ajatelleen tekevänsä vaan harrastivat seksiä. Eivät ole joutuneet pohtimaan syvällisiä.
Olen tiennyt aina, etten halua lapsia. Helpolla kyllä päässyt tässä asiassa :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No jollet tiedä asiaa, niin et selvästikään lapsia riittävän paljon halua. Lapsettomuus on silloin oikein hyvä ratkaisu.
Me tehtiin 35-vuotiaiden järkipäätös yrittää yhdeksän kuukautta sitten. Nyt odotellaan esikoista syntyväksi tällä viikolla.
Itse tiesin heti päätöksen jälkeen tehneeni oikean päätöksen ja vauvakuume syttyi. Joten en ole samaa mieltä kanssasi.
Vierailija kirjoitti:
Minun kaikki ystävät ja kaverit joilla on lapsia ovat ne vahingossa saaneet. Siis eivät ole ajatelleen tekevänsä vaan harrastivat seksiä. Eivät ole joutuneet pohtimaan syvällisiä.
Eiköhän kaikki läheskin normaalit ihmiset tiedä, että "vaan seksiä harrastamalla" voi tulla raskaaksi ja saada lapsia. Joko kaikki sinun ystävät ja kaverit ovat holhottavia tai sitten haluat jostain syystä vähätellä heidän vastuullisuuttaan perheen perustamisessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulle tuli jo 22 vuotiaana hirveä vauvakuume, joskin tästä meni vielä pari vuotta ennen kuin esikoinen syntyi. Nyt on kolme lasta ja ikää sen verran että nämä oli tässä. Toki olisin voinut enemmänkin hoitaa ja saada, mutta rajansa kaikella. Vaikka kovasti tykkään pikkulapsista ja vauvoista, niin elämässäni on myös muita merkittäviä asioita, joista toivon mukaan saan sisältöä elämääni sitten kun lapset lentävät pesästä.
Vierailija kirjoitti:
Olen aina tiennyt haluavani lapsia. Joskus parikymppisenä epäröin asiaa, kun oli pahin menovaihe päällä, mutta noin 27 v olin valmis lapsia saamaan. Sopiva mies löytyi myöhemmin, ja olin 32 v ensimmäisen syntyessä. Koen, että ilman lapsia elämäni ei olisi kokonaista. En pystyisi työllä ja harrastuksilla täyttämään sitä aukkoa, johon lapset ovat solahtaneet. Minulle he ovat elämäni keskeisin sisältö, mutta eivät ainoa sisältö, enkä halua roikkua heissä. Minusta lasten saaminen on luonnollinen osa naisen elämää eikä sitä pitäisi problematisoida liikaa. Kukaan ei ole koskaan valmis vanhemmaksi, vaan se on elinikäinen kasvuprosessi. Mielestäni kannattaisi enemmän katsoa tämä kortti kuin katua myöhemmin.
No mutta minkäs teet kun ei löydy puolisoa? Mitenkäs sitten se aukko täytetään ja tullaan kokonaisiksi?
Tällainen diskurssi on todella vahingollista... vaikka hyvää tarkoittaakin.
Mietin kanssa asiaa aikoinaan.
Päätin tehdä lapsen. Kun pahin uhms oli voitettu halusin sisaria hänelle. Katuisin valtavaati jos olisin jäänyt paitsi heistä <3 Ainoa oikea elämäntarkoitukseni verrattuna esim.kavereihin matkusteluun harrastuksiin.
Vierailija kirjoitti:
Olen tiennyt aina, etten halua lapsia. Helpolla kyllä päässyt tässä asiassa :D
Päästä helpolla. Harrastukset.Matkustelu. Helppous kaikessa ja aina.Minä.Minä.
Muutkin on uhranneet hiukan elämästään jotta uusia rakkaita ihmisiä ja sukupolvia syntyy.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen aina tiennyt haluavani lapsia. Joskus parikymppisenä epäröin asiaa, kun oli pahin menovaihe päällä, mutta noin 27 v olin valmis lapsia saamaan. Sopiva mies löytyi myöhemmin, ja olin 32 v ensimmäisen syntyessä. Koen, että ilman lapsia elämäni ei olisi kokonaista. En pystyisi työllä ja harrastuksilla täyttämään sitä aukkoa, johon lapset ovat solahtaneet. Minulle he ovat elämäni keskeisin sisältö, mutta eivät ainoa sisältö, enkä halua roikkua heissä. Minusta lasten saaminen on luonnollinen osa naisen elämää eikä sitä pitäisi problematisoida liikaa. Kukaan ei ole koskaan valti2h mis vanhemmaksi, vaan se on elinikäinen kasvuprosessi. Mielestäni kannattaisi enemmän katsoa tämä kortti kuin katua myöhemmin.
No mutta minkäs teet kun ei löydy puolisoa? Mitenkäs sitten se aukko täytetään ja tullaan kokonaisiksi?
Tällainen diskurssi on todella vahingollista... vaikka hyvää tarkoittaakin.
Ei löydy puolisoa eli kukaan ei kelpaa tai ollaan lähdetty etsimään kun kaikki normaalit on jo pariutuneet. Tai sosiaalisesti vajavainen. Tai asuu maalla.Ei löydy valitetaan sitten. On varmaan tottunut että kaikki tuodaan aina eteen.
Minä olen aina tiennyt että haluan lapsia "joskus". Ja mieluiten tytön ja pojan...näin päätin 6v.
Lopullinen päätös oli helppo naimisiin menon jälkeen kun olin 25v ja iski vauvakuume ihan täysillä.
Olemme molemmat perhekeskeisiä ihmisiä ja haluamme elää lapsiperhe-elämää. Olemme realisteja ja normaalilla maalaisjärjellä varustettuja niin kaikki on mennyt erittäin ok.
Ja meillä on tyttö ja poika ;)
En tiennyt vanhemmuudesta mitään enkä ollut erityisemmin edes miettinyt lapsia. Jotenkin kuitenkin ajattelin, että halusin oman perheen. Sitten vain PÄÄTIN kasvattaa itsestäni mahdollisimman hyvän vanhemman. Se kasvaminen jatkuu läpi vuosien, huomaan nyt, yli vuosikymmen myöhemmin. Lapsiperhe on elävä ja muuttuva elämisen muoto, hauska ja rasittava ja ihana. Olisin hyvin erilainen ihminen, jos en olisi uskaltanut ottaa tätä askelta.