Lue keskustelun säännöt.
Miten ihmeessä voi tietää haluaako jälkikasvua vai ei?
Miten olette pystyneet tekemään noin merkittävän päätöksen? Itse näen niin paljon hyviä ja huonoja puolia molemmissa vaihtoehdoissa, että valinta tuntuu mahdottomalta.
Intuitiivisesti kallistun enemmän ehkä lapsettomuuden puolelle, sillä arvelen että minussa on piirteitä jotka eivät sovellu hyvälle vanhemmalle. Olen mm herkkä, pessimistinen, itsekäs ja nautinnonhaluinen, filosofinen ja laiska. Omaan huonon stressinsietokyvyn ja olen huono organisoimaan. Jos olisin vanhempi, saattaisin kuormittua liikaa, masentua ja olla kykenemätön hoitamaan velvollisuuttani, ja tulisi varmasti myös pohdittua miksi saatoin uuden ihmisen elämään kun täällä väistämättä joutuu myös kärsimään.
Mutta jos en koskaan hanki lasta, pelkään tulevani katumaan sitä sitten kun se ei enää ole mahdollistakaan. Tyypillisesti katumiseni alkaisi varmasti vasta siinä vaiheessa, kun lapsen saaminen ei enää ole mahdollista. Mietin menetänkö jotain oleellista elämässä lapsettomana. Toisaalta on varmasti antoisaa seurata lapsen kehitystä, ja moni myös rakastaa omaa lasta valtavasti, mikä on varmaan sekä lahja että taakka.
Miten te päädyitte päätökseenne?
Kommentit (346)
Vierailija kirjoitti:
Mun pelkoni on että lapsi olisi epämiellyttävä tai inhottava tyyppi tai vaikka psykopaatti. Ei ole mitään takeita mitä saa ja täytyy vaan yrittää pärjätä. Varmaan sitä vielä rakastaa kuitenkin, mikä on kuin huono vitsi.
En halua ottaa tuollaista riskiä, joten minulla ei ole lapsia.
Psykopaatti perii yleensä taipumuksen isältään, siinä on kyseessä siis ihan neurologinen vika aivoissa. Sosiopaatti taas on kasvanut kieroon sairaassa ympäristössä. Joten noiden riski oikealla isävalinnalla on häviävän pieni. Tietenkin muu vammaisuus on perimästä ja tuurista kiinni ja siihen ajatukseen pitää olla valmis, rakastamaan myös vammaista lasta. Eikä sitä ikinä voi ennalta tietää mitä myöhemmin elämässä voi tapahtua, joten lapsen hankkimisen ei pidäkään olla ihan kevyt päätös.
Täällä on ihmetelty miten "lapsia vain tulee".
Itse kerroin jo, että meillä kondomiehkäisy petti kun ehkäisyyn ei oltu sen enempää panostettu. Olimme jo ajatelleet, että lapsi saisi tullakin, olimme valmiita. Olin itse aina tiennyt vahvasti haluavani äidiksi ja olimme lapsesta puhuneet. Ehkä osasyy siihen, ettemme uskaltaneet alkaa varta vasten yrittämään oli minun epäsäännöllinen kuukautiskiertoni ja taustalla oman äitini 8 vuoden lapsettomuushoidot. Ajatus hedelmällisyysongelmista ja tahattomasta lapsettomuudesta pelotti, joten ehkä alitajuntaisesti halusimme ensin "yrittää vahinkoa" niin, ettemme joutuisi pettymään, jonkinlaista itsesuojelua. Emme kuitenkaan ottaneet jälkiehkäisyä kun kondomi meni rikki ja onneksemme raskaus sujui ongelmitta. Ja käytän ilmaisua, että "lapsi vain tuli" vaikka tavallaan niin... olihan tuossa vähän yritystä ja toivettakin. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olen lapseton 36v. sinkkunainen ja sekä parisuhteen että lapsen "hankkimista" jarruttaa erittäin voimakkaasti se, että kaikki lähipiirini parisuhteet ja vanhemmat ovat onnettomia. Kaikki tiuskivat puolisolleen ja/tai valittavat minulle mikä hänessä on vikana. Juuri eilen työkaverini, 8-vuotiaiden kaksosten äiti, sanoi että jos voisi kääntää kelloja taaksepäin, jättäisi lapset tekemättä.
Onpas rohkaisevaa... Ilmeisesti sekä suhde että lapsi huonontaa elämänlaatua merkittävästi? Ei voi olla sattumaa, että kukaan tuntemani ihminen ei ole onnellinen. Ja kun tällä hetkellä itse olen tyytyväinen elämääni, miten voisin lähteä tuohon perhehommaan tietäen, että se onni ei sitten kauaa kestä?
Toivon salaa, että olisin myös biologisesti lapseton. Ja saatan ollakin endon takia.
Nyrkkisääntö:
Jos epäröit, vastaus kysymykseen on EI.
Epäröiden tehty ostos päätyy lähes poikkeuksetta kaappiin pölyttymään tai pian myyntiin tappiolla. Epäröiden tehty lasten hankinta voi johtaa todella suuriin ja epämiellyttäviin lopputulemiin. Erityisesti sen lapsen osalta. Sitä kun ei voi myydä tai laittaa kaappiin ja unohtaa.
Vierailija kirjoitti:
Minulla kyllä on tunteita puolesta ja vastaan. Joskus todella nuorena olin varma että haluan lapsia, mutta sitten kun olin enemmän lasten kanssa, aloin ensimmäistä kertaa pohtimaan asiaa tarkemmin. Nyt en tiedä, sillä ajatukset, tunteet ja haaveet asian suhteen ovat ristiriitaisia. Ovatko ne ristiriitaisia vielä sellaisellakin, joka on tullut lopputulokseen ja päättää hankkia lapsia tai olla hankkimatta? Vai oletteko te muut olleet varmoja päätöksestä?
Ap
Itse olin vielä lähes kolmekymppisenä sitä mieltä, etten ikinä halua lapsia. En pitänyt lapsista ja koin heistä olevan vain pelkkää harmia.
Ystäväni saatua ensimmäisen lapsensa kävin vauvaa katsomassa ja otin sen syliin. Merkillistä oli, etten olisi halunnut antaa vauvaa takaisin ystävälleni ja siitä sitten lähti pikkuhiljaa muotoutumaan ajatus, että ehkä sittenkin...
Pian halusin lasta tosi paljon, mutta silti ajatus vanhemmuudesta myös jollain tapaa pelotti.
Minulla on nyt kaksi teini-ikäistä lasta ja tiedän tehneeni oikean päätöksen. Näin onnellinen en varmasti olisi ollut, jos olisin jäänyt lapsettomaksi.
Vierailija kirjoitti:
Mä olen lapseton 36v. sinkkunainen ja sekä parisuhteen että lapsen "hankkimista" jarruttaa erittäin voimakkaasti se, että kaikki lähipiirini parisuhteet ja vanhemmat ovat onnettomia. Kaikki tiuskivat puolisolleen ja/tai valittavat minulle mikä hänessä on vikana. Juuri eilen työkaverini, 8-vuotiaiden kaksosten äiti, sanoi että jos voisi kääntää kelloja taaksepäin, jättäisi lapset tekemättä.
Onpas rohkaisevaa... Ilmeisesti sekä suhde että lapsi huonontaa elämänlaatua merkittävästi? Ei voi olla sattumaa, että kukaan tuntemani ihminen ei ole onnellinen. Ja kun tällä hetkellä itse olen tyytyväinen elämääni, miten voisin lähteä tuohon perhehommaan tietäen, että se onni ei sitten kauaa kestä?
Toivon salaa, että olisin myös biologisesti lapseton. Ja saatan ollakin endon takia.
Ehkä sinulla on vain poikkeuksellisen negatiivinen tuttavapiiri. En nimittäin itse tunnista tuollaista ilmiötä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen lapseton 36v. sinkkunainen ja sekä parisuhteen että lapsen "hankkimista" jarruttaa erittäin voimakkaasti se, että kaikki lähipiirini parisuhteet ja vanhemmat ovat onnettomia. Kaikki tiuskivat puolisolleen ja/tai valittavat minulle mikä hänessä on vikana. Juuri eilen työkaverini, 8-vuotiaiden kaksosten äiti, sanoi että jos voisi kääntää kelloja taaksepäin, jättäisi lapset tekemättä.
Onpas rohkaisevaa... Ilmeisesti sekä suhde että lapsi huonontaa elämänlaatua merkittävästi? Ei voi olla sattumaa, että kukaan tuntemani ihminen ei ole onnellinen. Ja kun tällä hetkellä itse olen tyytyväinen elämääni, miten voisin lähteä tuohon perhehommaan tietäen, että se onni ei sitten kauaa kestä?
Toivon salaa, että olisin myös biologisesti lapseton. Ja saatan ollakin endon takia.
Ehkä sinulla on vain poikkeuksellisen negatiivinen tuttavapiiri. En nimittäin itse tunnista tuollaista ilmiötä.
Ehkä. Toivoisin tietenkin että ihmiset olisivat onnellisia. Minä itsekin siis. Tällä hetkellä vaan tuntuu siltä että se on toisten ihmisten kanssa mahdotonta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun pelkoni on että lapsi olisi epämiellyttävä tai inhottava tyyppi tai vaikka psykopaatti. Ei ole mitään takeita mitä saa ja täytyy vaan yrittää pärjätä. Varmaan sitä vielä rakastaa kuitenkin, mikä on kuin huono vitsi.
En halua ottaa tuollaista riskiä, joten minulla ei ole lapsia.
Psykopaatti perii yleensä taipumuksen isältään, siinä on kyseessä siis ihan neurologinen vika aivoissa. Sosiopaatti taas on kasvanut kieroon sairaassa ympäristössä. Joten noiden riski oikealla isävalinnalla on häviävän pieni. Tietenkin muu vammaisuus on perimästä ja tuurista kiinni ja siihen ajatukseen pitää olla valmis, rakastamaan myös vammaista lasta. Eikä sitä ikinä voi ennalta tietää mitä myöhemmin elämässä voi tapahtua, joten lapsen hankkimisen ei pidäkään olla ihan kevyt päätös.
Täällä on ihmetelty miten "lapsia vain tulee".
Itse kerroin jo, että meillä kondomiehkäisy petti kun ehkäisyyn ei oltu sen enempää panostettu. Olimme jo ajatelleet, että lapsi saisi tullakin, olimme valmiita. Olin itse aina tiennyt vahvasti haluavani äidiksi ja olimme lapsesta puhuneet. Ehkä osasyy siihen, ettemme uskaltaneet alkaa varta vasten yrittämään oli minun epäsäännöllinen kuukautiskiertoni ja taustalla oman äitini 8 vuoden lapsettomuushoidot. Ajatus hedelmällisyysongelmista ja tahattomasta lapsettomuudesta pelotti, joten ehkä alitajuntaisesti halusimme ensin "yrittää vahinkoa" niin, ettemme joutuisi pettymään, jonkinlaista itsesuojelua. Emme kuitenkaan ottaneet jälkiehkäisyä kun kondomi meni rikki ja onneksemme raskaus sujui ongelmitta. Ja käytän ilmaisua, että "lapsi vain tuli" vaikka tavallaan niin... olihan tuossa vähän yritystä ja toivettakin. :)
Vaikka moni keskushermoston kehityshäiriö onkin hyvin vahvasti periytyvä (ADHD, ADD, autismit) niin kyllä niitä voi ilman sukurasitettakin saada. Tai sitten ne voi pomppia sukupolven yli. Psykopatiakin toki periytyy (taitaa olla vikaa mm mantelitumakkeessa), mutta ei sekään 100% periytyvä ole. Nepsy tervettä lasta ei takaa nepsy terve vanhempi, vaikka toki siis hyvin usein suvussa on..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla ei ole mitään kantaa siihen, että onko hyvä vai huono hankkia tai olla hankkimatta lapsia. Kukin oman halun ja jaksamisen suhteen (jos siis on niin onnekas, että saa valita - eikä vaikka kärsi lapsettomuudesta). Mutta miettiä tosiaan se, että vaikeuksiakin voi tulla. Eka erityislapsi voi yllättää, mutta jos jo valmiiksi ei jaksa edellistenkään kanssa niin älkää nyt lisää tehkö.
Ymmärrän hyvin sen, että suuret vaikeudet ensimmäisen lapsen kanssa voivat yllättää (jos nyt sattuu poikkeavan hankalan tapauksen saamaan). Mutta jos jo valmiiksi on ongelmia niin ne eivät lasten myötä ainakaan helpota. Sitä en ymmärrä, että kun ihmisillä on raskasta jo edellisen/edellisten lasten kanssa niin miksi niitä tehdään lisää. Ja sitten uikutetaan, kun on niin haastavaa jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
psy-kri kirjoitti:
Nyrkkisääntö:
Jos epäröit, vastaus kysymykseen on EI.
Epäröiden tehty ostos päätyy lähes poikkeuksetta kaappiin pölyttymään tai pian myyntiin tappiolla. Epäröiden tehty lasten hankinta voi johtaa todella suuriin ja epämiellyttäviin lopputulemiin. Erityisesti sen lapsen osalta. Sitä kun ei voi myydä tai laittaa kaappiin ja unohtaa.
En ole tästä samaa mieltä. Ostosten kohdalla kyllä täysin, mutta en lapsen. Lapsi on niin iso ja kokonaisvaltaisesti elämän mullistava asia, että pidän vähän erikoisena, jos asia ei aiheuta minkäänlaista epäröintiä, huolia jne.
Vaatinee jonkin verran itsetuntemusta ja rohkeutta tehdä omia päätöksiä, eiköhän ne riitä tähänkin elämänvalintaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun ei ole koskaan tarvinnut edes miettiä asiaa, se oli itsestään selvä ! 25 vuotiaana ensimmäinen lapsi, olin aivan onnesta soikea lapsestani ja äitiydestä. 26 vuotiaana toinen lapsi ja myöhemmin vielä yksi.
Mitään en koe menettäneeni lasteni takia, olen aina ollut oikea naaras leijona lasteni vuoksi.
Kotivuodet olivat silloin parasta aikaa elämässäni, nautin lasteni kanssa olemisesta.
Nyt ovat maailmalla ja nautin mieheni kanssa yhteisestä elämästä.
Mutta vastaus kysymykseen: mulle ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin haluta äidiksi.
Vierailija kirjoitti:
Mun ei ole koskaan tarvinnut edes miettiä asiaa, se oli itsestään selvä ! 25 vuotiaana ensimmäinen lapsi, olin aivan onnesta soikea lapsestani ja äitiydestä. 26 vuotiaana toinen lapsi ja myöhemmin vielä yksi.
Mitään en koe menettäneeni lasteni takia, olen aina ollut oikea naaras leijona lasteni vuoksi.
Kotivuodet olivat silloin parasta aikaa elämässäni, nautin lasteni kanssa olemisesta.
Nyt ovat maailmalla ja nautin mieheni kanssa yhteisestä elämästä.
Mutta vastaus kysymykseen: mulle ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin haluta äidiksi.
Ainakin olet menettänyt oikeinkirjoitustaidon, voi tietty olla, että olet sen verran yksinkertainen, ettei sinulla sellaista ole koskaan ollutkaan. Silloin on hyvä keskittyä niihin asioihin, jotka osaa. Eli lisääntymiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun ei ole koskaan tarvinnut edes miettiä asiaa, se oli itsestään selvä ! 25 vuotiaana ensimmäinen lapsi, olin aivan onnesta soikea lapsestani ja äitiydestä. 26 vuotiaana toinen lapsi ja myöhemmin vielä yksi.
Mitään en koe menettäneeni lasteni takia, olen aina ollut oikea naaras leijona lasteni vuoksi.
Kotivuodet olivat silloin parasta aikaa elämässäni, nautin lasteni kanssa olemisesta.
Nyt ovat maailmalla ja nautin mieheni kanssa yhteisestä elämästä.
Mutta vastaus kysymykseen: mulle ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin haluta äidiksi.
Ainakin olet menettänyt oikeinkirjoitustaidon, voi tietty olla, että olet sen verran yksinkertainen, ettei sinulla sellaista ole koskaan ollutkaan. Silloin on hyvä keskittyä niihin asioihin, jotka osaa. Eli lisääntymiseen.
Huh, oletpa ilkeä! Saanko korjata virkkeesi?
"Olet ainakin menettänyt oikeinkirjoitustaitosi. Voi tietenkin olla, että olet sen verran yksinkertainen, ettei sinulla sellaista ole koskaan ollutkaan. Silloin on hyvä keskittyä siihen asiaan, jonka osaa eli lisääntymiseen."
Ei kestä kiittää!
Nuorempana muistan ajatelleeni, että kai mä ne kaksi lasta teen, koska se nyt vaan kuuluu tähän aikuisuuteen ja naiseuteen. Jossain vaiheessa kuitenkin tajusin, että sekin on myös vaihtoehto olla tekemättä lapsia ja muistan olleeni helpottunut.
Olen nyt 29 ja ainakin toistaiseksi vapaaehtoisesti lapseton. Mieli voi aina muuttua, enkä halua esimerkiksi mennä sterilisaatioon, koska haluan pitää kaikki ovet avoinna. Olen kuitenkin melko varma, että mieleni ei tästä tule muuttumaan.
Viime päivinä olen joutunut aktiivisemmin miettimään asiaa, koska menkat ovat olleet myöhässä. Kuparikierukka kyllä on, mutta eihän se ole 100% ehkäisy kuitenkaan. Tänään tein raskaustestin, joka näytti helpotuksekseni negatiivista. Pohdittiin kuitenkin miehen kanssa vaihtoehtoja ja kyllä se lapsettomuus tuntuu edelleen meille oikeelta.
Koen, että introverttina tarvitsen omaa aikaa niin paljon, että varmasti väsyisin lapsiarkeen. Arvostan myös sitä, että olen vapaa tekemään niitä asioita joista nautin. Ja itsekkäästi ajateltuna tykkään meidän taloudellisesta tilanteesta nyt kun pystytään matkustamaan ja harrastamaan mieleisiä asioita - en halua lasta pilaamaan tätä. Jotenkaan ajatus äitiydestä ei ole koskaan tuntunut omalta jutulta. Joskus kuitenkin mietityttää, että missaanko jotain kuitenkin. Omaa lastaan kuitenkin varmasti rakastaa ihan eri tavalla kuin mitään muuta.
Itse olen välillä stressin alla, väsyneenä varsin tulistuvaa sorttia. En haluaisi ikinä suuttua lapselleni niin, että sortuisin väkivaltaan. Nyt on tunne, että 100% en pysty itseäni hillitsemään niinä vuosikymmeninä, kun hän olisi alaikäinen. Tästäkin käytösmallista varmaan pystyy opettelemaan pois, mutta silti asia on mietityttänyt.
Onhan se lasten kasvattaminen monessa mielessä niin iso asia, että tarjoaa varmasti elämään jo sinällään sisältöä ja merkitystä. Tämän puuttuminen on myös mietityttänyt lapsettomana. Toisaalta, loppuuko se merkitys pääosin lasten kasvettua ja ottaessaan vastuun omasta elämästään? Ehkä joo.
Eipä asia ole ajankohtainen, kun asuu yksin sinkkuna.
Ei lasten hankintaa voi ajatella järjellä. Silloin ajattelee rahanmenoa, väsymystä, oman ajan menettämistä, minuuden kadottamista äitiyteen, kuihtuvaa parisuhdetta jne. Ei järjellä voi tajuta millaista on kantaa ja synnyttää lapsi, kokea oman lapsen kasvu, miten perheenlisäys voi parantaa parisuhdetta ja miten ehdotonta rakkautta lapsilta saa ja heille antaa. Useimpien mielestä lapset ja perhe ovat kaiken sen vaivan arvoisia. Jo biologia pitää siitä huolen, etenkin vauva-aikana.
Olen ja olin miettinyt näitä kaikkia juttuja mitä ihmiset ovat kirjoitellet tänne. Että olenko tarpeeksi vahva ja mitä jos pillastun väsyneenä. En ollut mitenkään valmis lapseen - elämäntilanteeni oli huonossa jamassa varsinkin lapsen tuomiseen maailmaan, mutta kun lapsi oli tullakseen ja hänet pidimme, kasvatti lapsi minua enemmän kuin olisin ikinä uskonut. Lapsi paransi elämäni. Vaikka se on ollut vaikea tie. Ekat pari vuotta oli tosi raskaat henkisen, taloudellisen, parisuhteen ylläpidon, jaksamisen, ym varmaan kaiken kannalta. Jatkuvasti tuli aaltoja ja mielialan heittelyä että nyt lähden ja jätän kaiken taakse. Nyt kun illalla laulaa vaikka hämähämähäkkiä ja näkee miten ne pienet tähtisilmät sammuvat untenmaille, sisältä kumpuaa rauha että juuri tässä pitääkin olla. En haluaisi olla missään muualla..
Paljon kavereita, jotka ovat lykänneet ajatusta lapsesta tai eivät ole joistain syistä niitä saaneet, taistelevat vieläkin samojen omien kelojensa kanssa. Looppi pyörii vain ja onnea etsitään mistälie mistävain. Tiedän, että painisin vieläkin omien asioitteni kanssa ilman tätä muutosta. Lapseni kasvatti minusta paremman. Ja näytti mulle uusia puolia itsestäni. Joo, on lapsen kanssa rankkaa. Tän "työn" ku tekee kunnolla selviää mistä vain tulevista haasteista.
En ole koskaan välittänyt tuttujen pikkulapsista, mutta omaa lasta rakastan.
Minä en nuorempana osannut päättää haluanko lapsia vai en. Lapset ovat minusta mukavia ja suvussani lapsia arvostetaan todella paljon. He kuuluvat ns. sukuyhteisömme "formaattiin" ja jos ei muuta, niin adoptoidaan.
Emme mieheni kanssa saaneet lapsia ja nyt on jo myöhäistä minun kohdallani. Päätimme, että jos lapsia ei tule ei sitten vaan tule ja piste. Kumpikaan ei kokenut tarvetta selvittää syytä lapsettomuuteen.
Kun mieheni kuoli oli se ainoa hetki, jolloin toivoin omia lapsia muistuttamaan hänestä. Se tunne kesti noin vuoden. Surin siis pois senkin, etten ole äiti.
Ap pohti voiko lapsettomuutta katua, niin ei voi. Sitä en kadu yhtään sen enempää kuin muutakaan elettyä elämääni. Arvostan lapsia, äitejä, isiä, perheyhteisöjä, mutta yhtä lailla arvostan yksin eläviä, lapsettomia ja jotka ovat löytäneet elämänsä muilla tavoin. Ja miten ihminen on yksilönä oman onnensa seppä vanhempana tai lapsettomana. Vain asenne ratkaisee ja miten itseään sekä tekojaan arvostaa.