Lue keskustelun säännöt.
Miten ihmeessä voi tietää haluaako jälkikasvua vai ei?
Miten olette pystyneet tekemään noin merkittävän päätöksen? Itse näen niin paljon hyviä ja huonoja puolia molemmissa vaihtoehdoissa, että valinta tuntuu mahdottomalta.
Intuitiivisesti kallistun enemmän ehkä lapsettomuuden puolelle, sillä arvelen että minussa on piirteitä jotka eivät sovellu hyvälle vanhemmalle. Olen mm herkkä, pessimistinen, itsekäs ja nautinnonhaluinen, filosofinen ja laiska. Omaan huonon stressinsietokyvyn ja olen huono organisoimaan. Jos olisin vanhempi, saattaisin kuormittua liikaa, masentua ja olla kykenemätön hoitamaan velvollisuuttani, ja tulisi varmasti myös pohdittua miksi saatoin uuden ihmisen elämään kun täällä väistämättä joutuu myös kärsimään.
Mutta jos en koskaan hanki lasta, pelkään tulevani katumaan sitä sitten kun se ei enää ole mahdollistakaan. Tyypillisesti katumiseni alkaisi varmasti vasta siinä vaiheessa, kun lapsen saaminen ei enää ole mahdollista. Mietin menetänkö jotain oleellista elämässä lapsettomana. Toisaalta on varmasti antoisaa seurata lapsen kehitystä, ja moni myös rakastaa omaa lasta valtavasti, mikä on varmaan sekä lahja että taakka.
Miten te päädyitte päätökseenne?
Kommentit (346)
En oikein osaa sanoa, miten päädyin lapsettomuuden kannalle. Ei vain ole koskaan tullut sellaista oloa, että haluaisin nauttia elämästäni vähemmän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsekin jännittyneenä lapsettomana odottelen, muuttuuko se mieli vielä vai ei. Hirveästi olen tätä asiaa mietiskellyt, vaikka en kertaakaan elämässäni ole (vielä toistaiseksi ainakaan) lasta toivonut.
Vierailija kirjoitti:
En oikein osaa sanoa, miten päädyin lapsettomuuden kannalle. Ei vain ole koskaan tullut sellaista oloa, että haluaisin nauttia elämästäni vähemmän.
Tämä on niin totta! Kiitos!
Kannattaa koittaa vaikka työskennellä hetki päiväkodissa, jos tämä tuntuu jotenkin erityisen ihanalta, niin sitten olet sen äitigeenin löytänyt...
Vastaan vain miten itse päädyin äidiksi. Rakastuin ja pulla ilmestyi uuniin ja annoimme lapsen tulla kun oli kerran tulossa. Joten vähän shokin kautta, mutta olin kyllä lapsesta asti mielikuvissani toivonut olevani äiti jonain päivänä enkä ole katunut. Sisaruksen teimme sitten aika rohkeasti 2 v ikäerolla, uskalsimme kun jo esikoinen toi elämäämme niin paljon rakkautta, ettei lapsi olisi mitenkään voinut olla virhe.
Mutta on tietenkin hyvä pohtia tarkkaan eri kannoilta asiaa varsinkin jos ei ole aivan varma. Lapsi vaatii kuitenkin paljon eikä välttämättä ole helppo tai edes terve. Mielestäni sinun pitää olla varma jos tietoisesti lasta alat yrittämään. Tietenkin joskus lapsi tulee yllätyksenä ja tunteet voivat olla ristiriitaiset, silloin neuvolasta apua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen yllättynyt kuinka moni täälläkin ilmoittaa "vaan tulleensa yllättäen" raskaaksi, eikä tehneensä päätöstä asiasta. Onkohan osa näistä tapauksista todella halunnut raskaaksi sisimmissään, mutta ei ole tarperksi kehitynyt suunnittelemaan tulevaisuuttaan ja elämäänsä?
Vierailija kirjoitti:
Olen yllättynyt kuinka moni täälläkin ilmoittaa "vaan tulleensa yllättäen" raskaaksi, eikä tehneensä päätöstä asiasta. Onkohan osa näistä tapauksista todella halunnut raskaaksi sisimmissään, mutta ei ole tarperksi kehitynyt suunnittelemaan tulevaisuuttaan ja elämäänsä?
No usein tuossa on varmaan kyse sellaisesta (meidän kohdalla ainakin), että lapsihaaveista on ollut puhetta kumppanin kanssa ja molemmat ovat toivoneet lasta yhdessa tulevaisuudessa. Päätöstä alkaa yrittää juuri sillä hetkellä ei olla tehty, mutta esim. tuplaehkäisyä ei olla koettu tarpeelliseksi. On ajateltu, että jos satuttaisi tulemaan raskaaksi ehkäisystä huolimatta (meillä hajonnut kondomi) niin lapsi oltaisiin valmis pitämään. Eihän se tavallaan ollut "yllätys" kuten voisi olla vaikka raskautuminen kierukasta huolimatta, mutta iloinen yllätys kuitenkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ajatuksen tasolla tykkäisin, että olisi yksi noin kouluikäinen mukava lapsi. Sille olisi nimivaihtoehtojakin ja olisi ehkä ihan mukavaa tuntea yksi perheenjäsen lisää. Mieheni olisi varmaan hyvä isä ja olisi mielenkiintoista nähdä minkälainen yhdistelmä meidän perimällä syntyisi. Olisi joku jolle selittää vanhoja valokuvia ja neuloa pieniä vaatteita.
Käytännössä en halua lasta ollenkaan niin paljon, että uskaltaisin ja oikeasti pyrkisin siihen. En ole koskaan osannut nähdä itseäni äitinä. Lapsettomuus on perusasetus.
Tunnetta puoltaa myös kaikki järkisyyt. En valitettavasti pysty perustelemaan miksi minun kannattaisi lisääntyä eikä asioille ole näkyvissä muutosta.
Aika viimeistään tämänkin pulman ratkaisee. Olen nyt 33v.
Mielikuva lapsen saamisesta on eri kuin totuus. Ja voi mennä molempiin suuntiin.
Sinä voit saada maailman suloisimman, terveen ja ongelmattoman lapsen. Sellaisen, jonka kanssa on sujuvaa ja miellyttävää, ja joka tuottaa sinulle lähes pelkkää iloa ja ylpeyttä.
Sinä voit saada ADHD-asperger-muu vamma lapsen, jota tietenkin rakastat, koska hän on omasi. Mutta haastetta ja takkuilua riittää alusta itsenäistymiseen asti, jos nyt edes itsenäistyy.
Jos lapsen haluat niin sinun pitää olla valmis myös jälkimmäiseen, vaikkei kukaan siitä unelmoikaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen yllättynyt kuinka moni täälläkin ilmoittaa "vaan tulleensa yllättäen" raskaaksi, eikä tehneensä päätöstä asiasta. Onkohan osa näistä tapauksista todella halunnut raskaaksi sisimmissään, mutta ei ole tarperksi kehitynyt suunnittelemaan tulevaisuuttaan ja elämäänsä?
Tänä päivänä ehkäisymenetelmät ovat niin hyviä, että harvoin kukaan 'vaan tulee raskaaksi'. Toki on tapauksia, joissa kierukkakin on pettänyt, mutta prosentuaalisesti hyvin vähän. Jos nyt on päättänyt olla ilman ehkäisyä niin silloin kai niitä tulee..
Olen omalla kohdalla aina ihmetellyt sitä "sen tunteen" puuttumista. Ei ole ollut koskaan halua perustaa perhettä, ei edes lapsena. Kun muut leikkivät vauvanukeilla ja kotia, minä ompelin barbieille mitä upeampia mekkoja (ainakin omasta mielestäni :) ja barbie asui aina yksin, kaupungissa ja hänellä oli upea asunto, loistokas ura ja laaja ystäväpiiri. Sekä tietysti deittaili sitä ainoaa miesbarbia aina välillä, kun ehti.
Sellaista oli unelmaelämä minulle, ei lasten-ja kodinhoitoa. Täytyy kyllä sanoa että se asia ei ole kamalasti muuttunut 30 vuodessa.
Tottakai vauvat ja lapset ovat ihania, söpösti puettuina, hyvällä tuulella ollessaan.
Mutta sitten on se kääntöpuoli. Se ikuinen jäytävä huoli, univaje, likaisten vaatteiden pesuruljanssi, joka johtaa siihen että samat vaatteet ovat kohta taas pesussa, pöytien pyyhkiminen jotka ovat kohta taas sotkussa, ikuinen rahapula, olematon oma aika, siihen tottuminen että kukaan ei pidä yhtään minään eikä tottele kauniita pyyntöjä/kehoituksia/määräyksiä/huutoa. Se että kukaan taloudessa ei arvosta tekemääsi vaivannäköä vaan he pitävät sitä itsestäänselvyytenä. Se kaikki kuuluu sinulle, olethan nainen ja äiti. Raadat kellon ympäri saamatta siitä mitään korvausta tai tunnustusta. Mikään ei ole pyhää, eivät edes yöunesi, että jaksaisit pyörittää tätä kaikkea kuukaudesta ja vuodesta toiseen.
Tuskin itse jaksaisin tuollaista vuosikausia vain satunnaisten halien ja ylpeyden hetkien voimalla.
Kovasti on ympäristön taholta painostusta ja vinkkejä siihen suuntaan että "pitäisi". Ja välillä tuleekin hetkiä, kun visualisoin itseni pienen tyttäreni kanssa (näissä ajatuksissa lapsi on aina tyttö), joka on herttainen, hyväkäytöksinen ja nauravainen enkeli. Ajattelen silloin, että oma lapseni olisi varmasti ihan erilainen kuin muiden perheiden riiviöt, parempi, suloisempi, osaavampi, kiltisti nukkuva ja joka tekee niinkuin äiti pyytää, ääntä ei tarvitse tietenkään koskaan korottaa. Miestä en voi ottaa näihin laskuihin mukaan, koska tulevaisuuttaan ei kannata rakentaa muiden ihmisten varaan. Ero voi tulla huomenna, ja siitä on vain jatkettava eteenpäin. Mutta omasta lapsestaan ei voi ottaa eroa, jos lapsi paljastuu vakavasti sairaaksi, muulla tavoin vaativaksi erityislapseksi tai vaikka psykopaatiksi.
Äitiys on kuin polttoleima, joka ei koskaan lähde pois. Kun on kerran ruvennut äidiksi, on äiti AINA.
Äitiys on valtava vastuu, joka kestää koko loppuelämän.
Voiko se olla sen arvoista? Tälläisiä mietteitä liikkuu mielessäni kun tätä asiaa pohdin. Todella sekavaa pohdintaa ja tunnen olevani asian kanssa aivan hukassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Parikymppisenä tuli voimakas tunne, että en halua kahlita, rajoittaa tai ottaa stressiä ja vastuuta lasten muodossa.
Olen silti säilyttänyt option lisääntyä, jos aatokset muuttuisivat.
Jotenkin ajatus lapsettomuudesta on vain vahvistunut ja nyt aatos yhteisistä 60v synttäreistä ja penskan rippijuhlista saa ihan yksinäänkin vallan nauramaan.
Ei ollu mun pala kakkua.
M45
Vierailija kirjoitti:
Parikymppisenä tuli voimakas tunne, että en halua kahlita, rajoittaa tai ottaa stressiä ja vastuuta lasten muodossa.
Olen silti säilyttänyt option lisääntyä, jos aatokset muuttuisivat.
Jotenkin ajatus lapsettomuudesta on vain vahvistunut ja nyt aatos yhteisistä 60v synttäreistä ja penskan rippijuhlista saa ihan yksinäänkin vallan nauramaan.
Ei ollu mun pala kakkua.
M45
Oikea päätös sinun iässäsi. Iäkkään isän alkiolle aiheuttamat terveysriskit ovat moninkertaiset iäkkääseen äitiin verrattuna.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eräs ystävä kuvasi asiaa mielestäni oivaltavasti: Koska jokaisen äidin kehdossa nukkuu maailman ihanin lapsi niin lastaan rakastaa ja hänet näkee positiivisessa valossa, oli hän millainen hyvänsä. Mutta tosiasiassa lapsesi saattaa olla sellainen, ettet jaksaisi häntä edes ystävänäsi, jos juuri hänen kaltainen ihminen olisi sinulle ystäväksi tarjolla. Kun tämän oivallat ja hyväksyt niin voit pohtia vanhemmuusaikomusta uudesta näkökulmasta. Sinun pitää olla valmis myös siihen, että jälkikasvu on ihan muuta kuin mitä ajattelit ja pian oma yksilönsä. Vauva-aika on hujaus vaan sen jälkeen kotisi valtaa oma persoonansa.
Vierailija kirjoitti:
Eräs ystävä kuvasi asiaa mielestäni oivaltavasti: Koska jokaisen äidin kehdossa nukkuu maailman ihanin lapsi niin lastaan rakastaa ja hänet näkee positiivisessa valossa, oli hän millainen hyvänsä. Mutta tosiasiassa lapsesi saattaa olla sellainen, ettet jaksaisi häntä edes ystävänäsi, jos juuri hänen kaltainen ihminen olisi sinulle ystäväksi tarjolla. Kun tämän oivallat ja hyväksyt niin voit pohtia vanhemmuusaikomusta uudesta näkökulmasta. Sinun pitää olla valmis myös siihen, että jälkikasvu on ihan muuta kuin mitä ajattelit ja pian oma yksilönsä. Vauva-aika on hujaus vaan sen jälkeen kotisi valtaa oma persoonansa.
Tätä eivät tunnu monet ymmärtävän. Ihmetellään vaan kun vauvan hankin, mutta eihän se oma jälkikasvu pysynytkään vauvana! Ja lapsia ei voi palauttaa tai viedä mihinkään kenneliin tms. sen jälkeen kun he lakkaavat olemasta söpöjä.
Mun pelkoni on että lapsi olisi epämiellyttävä tai inhottava tyyppi tai vaikka psykopaatti. Ei ole mitään takeita mitä saa ja täytyy vaan yrittää pärjätä. Varmaan sitä vielä rakastaa kuitenkin, mikä on kuin huono vitsi.
En halua ottaa tuollaista riskiä, joten minulla ei ole lapsia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen yllättynyt kuinka moni täälläkin ilmoittaa "vaan tulleensa yllättäen" raskaaksi, eikä tehneensä päätöstä asiasta. Onkohan osa näistä tapauksista todella halunnut raskaaksi sisimmissään, mutta ei ole tarperksi kehitynyt suunnittelemaan tulevaisuuttaan ja elämäänsä?
Tänä päivänä ehkäisymenetelmät ovat niin hyviä, että harvoin kukaan 'vaan tulee raskaaksi'. Toki on tapauksia, joissa kierukkakin on pettänyt, mutta prosentuaalisesti hyvin vähän. Jos nyt on päättänyt olla ilman ehkäisyä niin silloin kai niitä tulee..
Osa ihmisistä ei vain välitä mistään. Elämää ei jakseta suunnitella edes päivä kerrallaan. Tämä on syy siihen, miksi sukupuolitaudit leviävät niin tehokkaasti. Kondomien osto vaatii liikaa sellaiselta, jolle ei ole järkeä annettu kuin lusikalla.
Toisille valinta on helpompi kuin toisille. Minä en ole koskaan halunnut lapsia, joten lapsiperheen hyvät puolet ovat tuntuneet pakotetuilta ja valjuilta. Kuvittelin nuorena hankkivani lapsia "koska se on tapana" ja aina kun ajattelin tulevaisuuttani, se vaikutti raskaalta ja toivottomalta. Ehkä valintani oli se hetki kun viimein ymmärsin, ettei niitä lapsia ole pakko hankkia jos niitä ei halua. Tuolloin koin valtavaa helpotuksen tunnetta ja tulevaisuuskin alkoi vaikuttaa taas valoisalta. En pelkää katumista, sillä olen onnellinen ja elän sellaista elämää kuin haluankin.
Samaa pähkäilen. Melkein olen päätökseni tehnyt jäädä lapsettomaksi, kuitenkin usein mietin, että josko sittenkin. Mikä selittämätön voima sitä saakin pohtimaan, vaikka en näe perhe-elämässä juuri järkeä saati hohtoa. Riskit ovat liian suuret ja koen, etten ole äitityyppiä. Vanhemmuus näyttäytyy kamalan rajoittavana, sitovana ja uuvuttavana. En usko, että jaksaisin olla äiti. Elämäntilannekaan ei ole sopiva lapselle vielä vuosiin. Minäkin luulen, että ajan kuluminen tekee lopullisen päätöksen puolestani. Olen nyt 31-vuotias.
No jos alkaa kaduttaa yli 35-vuotiaana eikä esim. sopivaa miestä vielä ole tai raskaus ei ota alkaakseen niin onhan adoptiokin vaihtoehto?