Miten ihmeessä voi tietää haluaako jälkikasvua vai ei?

Nuorena olin tosi yksin maailmassa ja tein lapset heti kun löysin kumppanin joka siihen oli myös halukas. Lasten lisäksi sain suvun johon minut otettiin osaksi. Suhde ei kestänyt loppuelämää, mutta lasten sukulaiset pysyvät ja ovat tärkeä yhteisö. Lasten saaminen nuorena oli parasta mitä elämässäni on ollut.

Olen takertunut joihinkin asioihin joihin en ole löytänyt sellaista vastausta joka olisi mielestäni riittävä puolustus lasten hankinnalle. Joskus tuntuu että lapsia haluavat vaan ohittavat kaikki eettiset ja järjelliset perustelut pysyä lapsettomana. Omalla kohdalla en ole löytänyt eettisiä perusteita sille että loisin ja toisin tähän maailmaan uuden ihmisen, joka ei ole pyytänyt syntyä ja joka todennäköisesti tulee kärsimään monista asioista, tuntemaan surua ja kipua. Ja jossain kohtaa vaan heittäisin itse veivini silleen että pärjäile. Paljon on toki iloa ja onnea mutta en usko että myöskään psyykkisesti kestäisin sitä kauhean hyvin että pieni viaton lapsi on maailman ja elämän armoilla vain koska minä niin hirveästi halusin kokea elämän ihmeen. Nyky maailma on niin kompleksinen ja paineinen

Päätös selkeni sitä mukaa kun aikuistuin. Lapsena ajattelin saavani lapsia kuten "asiaan kuuluu". Nuorena ajattelin että sitten joskus. Nuorena aikuisena tuntui kaukaiselta ja vieraalta, mutta ajattelin että ehkä joskus biologinen kello alkaa tikittää tai jotain. Tulin siihen tulokseen, että jos alan haluta lapsia, huomaan sen varmaan jostain. 

Ystäville ja sisaruksille syntyi lapsia, mutta eipä tullut siitäkään sellaista oloa että minäkin haluaisin. Minusta lapsia pitää haluta, ei vain tehdä tavan vuoksi. Joten en ole hankkinut ja tässä vaiheessa pidän päätöstäni jo ihan pysyvänä. 

N35

Painase paljaalla ja jos et haluu lasta, pakota tekemään abortti.

Toista kertaa ei välttämättä tule.

M68

Minä pyörittelin tätä myös pitkään, eikä asiaan välttämättä ole vain yhtä "oikeaa" vastausta. Mutta uskon nykyään että jos asiaa joutuu hirveästi miettimään, lasten hankinta ei ehkä ole se paras vaihtoehto. Syy ei saisi olla vaan se, että "entä jos kadun", vaan uskon että yleensä ihminen kyllä tuntee sisimmässään sen, jos tahtoo lapsia. 

Tiesin jo 17-vuotiaana etten halua lapsia. En vain käsitä mitä antoisaa on "seurata lapsen kehitystä" ja mitä se itselle antaa. Olen aina ollut pessimisti ja näen asioissa hyvin pitkälle nurjat puolet. Kun näin miten äitini oli väsynyt kolmen lapsen äitinä ja kuinka hänen häntäluunsa oli vuosia kipeä synnytysten jälkeen, niin olin kai liian älykäs lapsi halutakseni jotain samaa. Ei auttanut edes uskoontulo muuttamaan maailmankuvaa tässä kohtaa. Totesin hyvin kuivasti itselleni että minä en aio synnyttää yhtään ihmistä helvettiä varten. Hyvä kun itsensä saa selviämään taivaaseen, muuhun ei mun pääkoppani kykene.

Sen vaan tietää 

Vierailija kirjoitti:

Helposti. Haluatko toimia kotipiikana 20+ vuotta (joskus yli 40 vuotta..) jollekulle toiselle joka ei tule koskaan kiittämään vaan lähinnä kitisee ja valittaa?
Jos et koskaan voisi ajatellakkaan tehdä mitään toisen eteen älä lisäänny.

Se riippuu miten ne omat lapset kasvattaa. Minun lapseni osaavat kyllä ladata sekö tyhjentää tiskikoneen. He vievät roskat ulos ja tekevät jopa välillä ruokaa. Auttavat kantamaan kauppakasseja ja muutenkin kantavat tavaroita, jos on tarve. Siivoavat perässään ja hakevat jopa pyykit ulkoa. Ei, eikä he nyt liiemmin kitise tai valita. Ei ainakaan, jos vertaa tuohon meidän naapuriin. Mitä ruokaan tulee, niin kyllä he aina kiittävät siitä. En ole koskaan ottanut itselleen kotipihan roolia, joten he eivät kohtele minua sellaisena. 

Vierailija kirjoitti:

Olen takertunut joihinkin asioihin joihin en ole löytänyt sellaista vastausta joka olisi mielestäni riittävä puolustus lasten hankinnalle. Joskus tuntuu että lapsia haluavat vaan ohittavat kaikki eettiset ja järjelliset perustelut pysyä lapsettomana. Omalla kohdalla en ole löytänyt eettisiä perusteita sille että loisin ja toisin tähän maailmaan uuden ihmisen, joka ei ole pyytänyt syntyä ja joka todennäköisesti tulee kärsimään monista asioista, tuntemaan surua ja kipua. Ja jossain kohtaa vaan heittäisin itse veivini silleen että pärjäile. Paljon on toki iloa ja onnea mutta en usko että myöskään psyykkisesti kestäisin sitä kauhean hyvin että pieni viaton lapsi on maailman ja elämän armoilla vain koska minä niin hirveästi halusin kokea elämän ihmeen. Nyky maailma on niin kompleksinen ja paineinen

Ensinnäkin lapset ovat todella lyhyen aikaa pieniä. En minä nyt koe mitään eettisten perustelujen tai jotain tuomitsemisen tarvetta, jos eläimet ja ihmiset toteuttavat biologista tosiasiaa. Ei eläimet ole huonoja vaikka tekisivät kymmenen pentua tähän maailmaan. Vaikka niidenkin pennuista moni tulee kohtamaan aika karun kohtalon. Miksi ihminen olisi sitä? Se, että joku tekee lapsen ja muut sitten ympärillä kohtelee huonosti tai väärin ei ole sen lapsen eikä sen vanhemman vastuulla. Ainoa eettisesti väärässä oleva on se, joka aiheutettu muille kärsimystä ja nämä henkilöt ovat jo olemassa. Nykymaailma voi olla myös oikein helppo, mutta moni oman kunnianhimonsa takia tekee siitä paineisen ja kompleksisen. Kun tavoittelee täydellisyyttä, niin onhan se varmasti raskasta sekä itselle, että lapselle. Ei kukaan jonkun elämän ihmeen narratiivin takia lapsia hanki. Moni nyt vaan tykkää elää niinkuin biologia on alkujaan ajatellut. Synnytään, kasvetaan, pariudutaan ja hankitaan jälkikasvua ja sitten vanhetaan ja kuollaan pois ja jäljelle jää seuraava sukupolvi, jolle jättää sen mitä sai aikaan oman elinaikansa aikana. 
Siinä olet oikeassa ettei psyykkisesti heikkojen kannata tai edes kuulu hankkia lapsia. Ne eivät ole ihmisen geenejä, joita kannataa jatkaa eteenpäin. Vahvojen ja älykkäiden kannattaa ja kuuluu lisääntyä. Se hyödyttää koko yhteiskuntaa nyt ja tulevaisuudessa, 

Nyt kannattaa oikeasti olla rehellisesti itsekäs ja jättää ne lapset hommaamatta.

Kannustan tulemaan uskoon ja alkaa Jeesuksen seuraajaksi, sillä maapallo on ylittänyt sen rajan, josta ei enää ole paluuta siihen "jonkinlaiseen normaaliin" mitä ehkä pidimme normaalina vielä vuonna 2015 tai 2018. Ei ole paluuta sellaiseen.

Olin lapsesta asti sitä mieltä, että haluaisin joskus aikuisena yhden lapsen. Olin sitä mieltä siihen asti, kun aloitin työelämän ja työn yläkoulussa.

Muutama vuosi yläkoulua, ja kummasti mieli muuttui. Tulin siihen lopputulokseen, että olisi liian iso riski saada lapsi, joka olisi nepsy, heikkolahjainen tai käytöshäiriöinen, ja joka ei pärjäisi normaalissa elämässä ilman erityisiä tukitoimenpiteitä. En jaksaisi olla mikään "leijonaemo" (hyi, mikä termi!), enkä usko, että siinä vaiheessa rakkaus riittäisi, jos oma lapsi olisi ihan hirveä empatiäkyvytön perseilijä.

Myöskään pikkulapsiarki ei näyttäydy houkuttelevana. Huomaan kuormittuvani melusta ja ärsyyntyväni tiellä säntäilevistä pikkulapsista. En myöskään halua nykyisen elintasoni laskevan.