Lue keskustelun säännöt.
Miten ihmeessä voi tietää haluaako jälkikasvua vai ei?
Miten olette pystyneet tekemään noin merkittävän päätöksen? Itse näen niin paljon hyviä ja huonoja puolia molemmissa vaihtoehdoissa, että valinta tuntuu mahdottomalta.
Intuitiivisesti kallistun enemmän ehkä lapsettomuuden puolelle, sillä arvelen että minussa on piirteitä jotka eivät sovellu hyvälle vanhemmalle. Olen mm herkkä, pessimistinen, itsekäs ja nautinnonhaluinen, filosofinen ja laiska. Omaan huonon stressinsietokyvyn ja olen huono organisoimaan. Jos olisin vanhempi, saattaisin kuormittua liikaa, masentua ja olla kykenemätön hoitamaan velvollisuuttani, ja tulisi varmasti myös pohdittua miksi saatoin uuden ihmisen elämään kun täällä väistämättä joutuu myös kärsimään.
Mutta jos en koskaan hanki lasta, pelkään tulevani katumaan sitä sitten kun se ei enää ole mahdollistakaan. Tyypillisesti katumiseni alkaisi varmasti vasta siinä vaiheessa, kun lapsen saaminen ei enää ole mahdollista. Mietin menetänkö jotain oleellista elämässä lapsettomana. Toisaalta on varmasti antoisaa seurata lapsen kehitystä, ja moni myös rakastaa omaa lasta valtavasti, mikä on varmaan sekä lahja että taakka.
Miten te päädyitte päätökseenne?
Kommentit (369)
Itse olen tiennyt "aina" (no, niin kauan, kuin asia nyt ylipäätään on ollut käsitettävissä), että en halua lapsia. En yksinkertaisesti pidä lapsista!
Iän ja elämönkokemusten kautta tuo kokemus on vain vahvistunut koko ajan. Olen tietenkin siinä mielessä onnekas, että minun ei ole tarvinnut ikinä asiaa edes pohtia tai päätöstäni kyseenalaistaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanhemmuus muuttaa ihmistä. Jos ei ole narsistisia piirteitä tai korkea riski päihteisiin niin yleensä silloin vanhempi laittaa itsensä toiselle sijalle lapsen elämässä. Lapset vievät paljon aikaa ja vaivaa. Kun tarkemmin miettii eivät ne nyt koko elämää vie. Lapset kasvavat ja kehittyvät ja ikäkohtaisesti osaavat sitten toimia itsekin. Tottakai se vastuu on se 18-vuotta ja enemmänkin. Vaikea sanoa kun perhe-elämät ovat niin erilaisia. Ainoa juttu on vaan se että osaa antaa lapselle terveen elämän missä on turvallista kasvaa.
Aina se ei ole kiveen kirjoitettu. Lapsella voi olla hankala elämä vanhemmista tai itsestään johtuen. On ihan normaalia että joskus elämä ei ole yhtä onnea ja autuutta mutta se kuuluu kasvamiseen. Lapsillakin on omat kasvukipunsa. Niistä selviää kyllä kun antaa aikaa ongelmille ja että on myös ongelmanratkaisukykyä, keskustelutaitoa. Lasta täytyy kuunnella suurella sydämellä,empaattisuudella ja kärsivällisyydellä. Suurin kantava muuri on rakkaus omaa lastaan kohtaan.
Elämääni eniten merkitystä ovat tuoneet toiset ihmiset ja lapsuuteni oli hyvää aikaa sisarusten/serkkujen kanssa. Tykkään myös opettaa asioita ja tuottaa toisille iloa järjestämällä tekemistä tai kokkaamalla. Näin oma perhe on ollut aina itsellä tavoitteena, vaikken koskaan ole potenut varsinaista vauvakuumetta ja en esimerkiksi pitänyt imettämisestä yhtään. Aina näissä korostetaan pitääkö lapsista vaikka mielestäni isompi kysymys on pitääkö muista ihmisistä ylipäänsä vai tykkääkö mieluummin olla yksin ja rauhassa. Lapsuus on todennäköisesti se kaikkein lyhin aika luomasi uuden ihmisen kanssa ja on tosi negatiivinen ajattelutapa puhua "18 vuoden pallosta jalassa" tmv. Yhteisöön kuuluminen on yksi tärkeä tunne, toiset saa toteutettua sen harrastus-, työ- tai kaveripiirin kautta, jos perhettä ei halua muodostaa.
Minä tiesin jo suunnilleen 7-vuotiaana että haluaisin olla perheenisä, minun ei ole tarvinnut miettiä sitä lainkaan. Kaikki asiat ei ole menneet elämässä suunnitellusti mutta tämä toteutuikin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ytterter kirjoitti:
Se on vaan sellainen juttu, että jos sitä alkaa miettimällä miettimään niin koskaan ei tule "sopivaa" aikaa. Mitään takeita ei ole siinäkään, kuten ei elämässä muutenkaan. Ei voi edes sanoa etukäteen, että en jaksaisi lapsia(ellei nyt ole ihan selkeä sairaus tai muu) tai en olisi hyvä vanhempi, koska nuokin asiat kummasti muuttuvat kun luonto ottaa ohjat. Se on näitä elämän seikkailuja joihin on vain hypättävä mukaan, mikäli haluaa sitä puolta elämästä päästä kokemaan.
Yleensä vanhana kadutaan enemmän tekemättömiä kuin tehtyjä asioita, niin ainakin väittävät.
Taisit vääntää rautalangasta syyn, miksi suurin osa tekee lapsia. Pelkää jäävänsä jostain paitsi ja sitten vain hommiin.
Sitten kun se ei ollutkaan kivaa, niin tullaan vauva-palstalle vihaamaan veloja ja painostamaan kaikkia lastentekoon.
Joo, vi tun hyvä idea "vain hypätä mukaan" vaikka ei yhtään huvita, koska kuolinvuoteella saattaisi katua.
Vierailija kirjoitti:
Minä tiesin jo suunnilleen 7-vuotiaana että haluaisin olla perheenisä, minun ei ole tarvinnut miettiä sitä lainkaan. Kaikki asiat ei ole menneet elämässä suunnitellusti mutta tämä toteutuikin.
Mäkin voisin olla kyllä isä.
Valitettavasti olen nainen.
VelaN46
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Helposti. Olen aina tiennyt etten halua.
Kyllä tekoäly tai jopa parempi älypuhelinkin sen tietää!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itselleni päätös oli onneksi helppo kun tiesin jo 15-vuotiaana, että elämäni ja kiinnostuksenkohteeni ovat muualla kuin lapsissa ja perhe-elämässä. Jos kuitenkin olisin joutunut pohtimaan asiaa, niin varmaan olisin lähestynyt sitä plussien ja miinusten kautta. Miettinyt, millainen esim. lapsen tuleva isä on, saako häneltä apua ja tukea vanhemmuuteen, millaiset resurssit minulla olisi hoitaa lasta, mitä tekisin, jos lapsen isä lähtisi ja jäisin yksin vastuuseen lapsesta jne jne. En missään nimessä silloinkaan olisi lähtenyt siihen, että "kokeilen", miltä tuntuu olla vanhempi - lapsi ei ole lelu ja ansaitsee syntyä perheeseen, jossa hän on toivottu ja rakastettu. Ilman sataprosenttista varmuutta siitä, että haluaa lapsen, ei kannata hankkia lapsia.
Mielestäni on outoa käyttää sanaa jälkikasvu, kun puhutaan lapsista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
ytterter kirjoitti:
Se on vaan sellainen juttu, että jos sitä alkaa miettimällä miettimään niin koskaan ei tule "sopivaa" aikaa. Mitään takeita ei ole siinäkään, kuten ei elämässä muutenkaan. Ei voi edes sanoa etukäteen, että en jaksaisi lapsia(ellei nyt ole ihan selkeä sairaus tai muu) tai en olisi hyvä vanhempi, koska nuokin asiat kummasti muuttuvat kun luonto ottaa ohjat. Se on näitä elämän seikkailuja joihin on vain hypättävä mukaan, mikäli haluaa sitä puolta elämästä päästä kokemaan.
Yleensä vanhana kadutaan enemmän tekemättömiä kuin tehtyjä asioita, niin ainakin väittävät.
Taisit vääntää rautalangasta syyn, miksi suurin osa tekee lapsia. Pelkää jäävänsä jostain paitsi ja sitten vain hommiin.
Sitten kun se ei ollutkaan kivaa, niin tullaan vauva-palstalle vihaamaan veloja ja painostamaan kaikkia lastentekoon.
Joo, vi tun hyvä
Ei kukaan ole missään sanonut, että pitää hypätä mukaan, vaikka ei yhtään huvita. Mutta se onkin Velan pää taas pehmeä, kuten yleensä.
Vierailija kirjoitti:
Itse olen tiennyt "aina" (no, niin kauan, kuin asia nyt ylipäätään on ollut käsitettävissä), että en halua lapsia. En yksinkertaisesti pidä lapsista!
Iän ja elämönkokemusten kautta tuo kokemus on vain vahvistunut koko ajan. Olen tietenkin siinä mielessä onnekas, että minun ei ole tarvinnut ikinä asiaa edes pohtia tai päätöstäni kyseenalaistaa.
Sama. Olen aina tiennyt, että en halua lapsia. Olen myös aina tiennyt, että en halua naimisiin. Olen myös aina tiennyt, mitä haluan opiskella (biologia). Minusta tuli akateemisesti koulutettu, lapseton ja ikisinkku. Nautin vapaudestani. Opiskelin biologiaa Helsingin Yliopistossa, tein oman alan töitä, matkustelin ulkomailla ja lopulta asetuin pysyvästi Suomeen. Viihdyn täällä erinomaisesti.
Voisi sanoa, että elämä meni "melkein kuin Strömsössä". Johtuu suurelta osin siitä, että minulla oli jo lapsena (ekaluokkalaisena) kova into opiskella. Oli täysin selvää, että suoritan mieluummin kolme maisterintutkintoa kuin hankin yhden lapsen. :D
Terveisin,
hajamielinen professori 47v
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen mennyt sillä ajatuksella, että jos ei pakottavaa halua tule niin antaa olla. Lisäksi olen ajatellut asiaa käytännön kautta; haluanko päivästä ja vuodesta toiseen pyörittää lapsiperhearkea. Olen tarkkaan katsonut ystävien perheitä ja ajatellut että onko tuo tekeminen, siis nimenomaan arkinen tekeminen, mun haave eikä se ole. Jos kuvittelen mun unelmien arkea, se on muuta. Se ei tarkoita ettenkö ymmärtäisi että lapsen rakastaminen vaikuttaa jollain tapaa myönteisesti asiaan mutta rakkaus ei kuitenkaan ole sama asia kuin nauttia vanhemmuudesta itsessään. Tiedän ihmisiä jotka rakastaa lapsiaan mutta inhoavat sitä mitä vanhemmuus vaatii ja kaikki eivät jaksakaan olla hyviä vanhempia. Minä olisin varmaan tällainen vanhempi, enkä halua.
Vierailija kirjoitti:
Mielestäni on outoa käyttää sanaa jälkikasvu, kun puhutaan lapsista.
Jälkikasvu tarkoittaa nimenomaan lapsia, seuraavaa sukupolvea. Siksi se ei ole lainkaan outo vaan täsmällinen sana lapsista jälkeläisinäsi.
Varmaan joku jo ap:lle sanoikin, että elämä on arpapeliä. Lapsiakin voi vuorenvarmasti haluta, muttei juuri niitä jotka sai. Koskaan ei ole takuuta siitä, että pitää siitä lapsesta tai että se on edes terve. (Läheiselläni on viisi lasta, joista neljä on eri tavoin vammaisia poikia. Lievin tapaus on ADHD, vakavin autismi, jossa nyt 17-vuotias poika ei puhu, on aggressiivinen, saa epileptisiä kohtauksia ja paskoo vaippoihin (eläkepäätös tulossa kun täyttää 18). Toisella pojalla on jokin syndrooma, esim. pää on oudon muotoinen (eläkkeellä). Kolmas poika ilmeisen vaikeasti depressiivinen ja eläkkeellä alle 30-vuotiaana)
Tuskin Hitlerin tai Stalinin äidit olisi heitä synnyttäneet jos olisivat tienneet, mitä tapahtuu. Samoin Trumpin mutsi olisi ehkä tukehduttanut pikku Donaldin kylpyveteen jos olisi tiennyt.
Miehet aina vinkuvat että haluavat lapsia. Helppo se on haluta kun ei välttämättä pane sitten tikkua ristiin edes niiden elättämiseksi saati kasvattamiseksi.
Elämässä ei saa aina sitä mitä tilaa, joten on vain oltava rohkea ja selviydyttävä sen kanssa mitä saa. illuusio elämänhallinnasta ja asioiden ennustettavuudesta on typerä. Ei sellaista ole. Siitä puhuvat ne onnekkaat typerykset, joille ei ole koskaan sattunut mitään ei-toivottua ja kamalaa.
Olen tuon edellisen kommentin kirjoittaja. Miettikääs: neljä sairasta poikaa, joiden isä oli paljon vanhempi kuin äiti. Äiti synnytti sentään ekana terveen tyttären, jolla on kaksi X-kromosomia. kaikki XY-kromosomiset vanhan äijän siittämät lapset on vammaisia tai sairaita. MIes oli noin 15 vuotta vaimoaan vanhempi ja tietenkin kuoli kun nuorimmat pojat oli vielä ihan pieniä.
Inhottaa, kun AP saa lokaa niskaansa, vaikka on fiksu ja vastuuntuntoinen.
Jotkut ihmiset elävät, ja miettivät vasta sitten. Joillain on todella vahva fiilis, että "lapsia on saatava!!" ja tekevät lapset. Usein varmaan toimivat myös elämässä vähän samalla mentaliteetillä, jos haluavat jotain, niin eivät pähkäile asioita tuhannelta eri kantilta ja märehtivät ja märehtivät.
Ihmisiä on niin erilaisia, lasten teko on todella iso päätös. Miksei sitä saisi miettiä, että kallistuuko lapsiin/lapsettomuuteen ja miettivät, onko itse soveltuva vanhemmaksi.
Tiedän lasten tekoon ryhtyneitä ihmisiä, ketkä ovat olleet kuten ap ja arkaillut, ja sitten ei-arkailevia. Molemmissa on hyviä ja huonoja äitejä. Se ei kerro siitä paljonkaan.
Nykyään muutenkin maailmassa on tilaa miettiä asioita ja on enemmän ohjat omaan tulevaisuuteen kuin ennen vanhaan, joten ymmärrettävää, että asia mietityttää. Ennen oli pakko tehdä lapsia ja mennä nuorena naimisiin.
Itse mietin sitä, että olen hyvän teini-iän ja baarielämän, sinkkuelämän kokenut. Nyt käyn töissä ja harrastan ja asustelen mieheni kanssa. Toki varmaan jaksaisin tällaista tasaista arkea jatkaa loputtomiinkin, mutta ehkä elämään saisi sen suurimman merkityksen, kun joku on tärkeämpi elämässä, kuin itse on.
En kadu yhtään etten saanut lapsia, mutta ilman kunnon suhdetta siihen ei ollut mahdollisuutta. En halunnut olla yksin huoltaja. Sen sijaan olen täti ja minulla on kummilapsia. Kannattaa ynnätä plussat ja miinukset ja parisuhde tilanne haluatko vai et lapsia. Ystäväpiirissäni on myös nainen joka teki yksin lapsen, mutta hänen tukipiiri on hyvä.
Mulla sama asia mietityttänyt aikaisemmin. En ole tuntenut ikinä haluavani lapsia, mutta pelkäsin että tulen katumaan sitä sitten kun on myöhäistä. Nyt kun olen asiaa mielessäni pyöritellyt niin en minä oikeasti niitä lapsia halua, tykkään elämästäni yksin miehen kanssa ja meillä on koirat joita sitten hoivataan. Lapsi sotkisi vain koko elämän ja toisi liikaa vastuuta ja kaiken ajan elämästäni pitkän aikaa. En minä sellaista kaipaa, en yhtään. Haluan olla vapaa ja itsekkäästi nauttia elämästäni. Kaikki on niin paljon helpompaa näin. Jos joskus vanhempana sitten tulee sellainen fiilis niin voihan sen lapsen myös adoptoida. N23