Lue keskustelun säännöt.
Minulla ei ole ystäviä, enkä niitä kaipaa. Olenko outo?
Niin, olen 25v naimisissa oleva äiti, jolla ei ole ystäviä. Enkä kaipaa ystäviä, monesti ajattelen, että onneksi ei ole niitä. Koen jotekin kuluttavana ajatuksen, että pitäisi hirveästi huolehtia ystävyyssuhteista ja viettää aikaa heidän kanssaan, olla puheissa ja tekemisissä jne.
Minulla on kyllä ollut ystäviä, teininä en kokenut kuluttavana ylläpitää niitä suhteita. Kuitenkin useita ystäviä vain tippui pois kun menimme opiskelemaan eri paikkoihin ja yhteydenpito jäi ja tuli opiskelupaikoista uusia ystäviä.
Yksi ystävä minulle kuitenkin jäi, joka oli kauan hyvä ystäväni. Vietimme paljon aikaa hänen kanssaan ja jossain kohtaa sitten hän alkoi enemmän viettää aikaa toisen kaverini kanssa, joka tuli uudesta opiskelupaikasta. Jäin selvästi "varalle", minulle ystäväni soitti jos ei ollut muitakaan, mutta meillä oli aina hauskaa yhdessä. Hän myös kertoi minulle, että haluaisi mieluummin viettää aikaa minun kanssani, mutta tämä kaveri sai aina kauhean hepulin, jos ystäväni ei viettänyt aikaa hänen kanssaan, kun hänelle sopi.
Lisäksi tähän komboon tuli lisäksi ihminen, jota en oikein tuntenut sen enempää, että hän oli aivan järkyttävän ilkeä. Muistan kun laitoin pitkän viestin facebookissa tälle ystävälleni, miten olin kyllästynyt olemaan varalla, miksei hnä vietä aikaa minun kanssani jos tahtoo, kuten hän minulle sanoi jne. Ystäväni soitti minulle, mutta kun vastasin, tämä ilkeä tyttö/nainen olikin puhelimessa ja haukkui minua/nälvi minua siihen asti, että katkaisin puhelun. Sen jälkeen hän alkoi pommittamaan minua ystäväni puhelimesta, kunnes minun oli pakko estää hänen numeronsa.
Ei se toki siihen jäänyt, vaan sitten hän alkoi aina jonkun muun numerosta pommittamaan minua, joten vaihdoin numeroni kun sain tarpeekseni. Homma jatkui tietysti myös facebookissa ja kaupungilla, jos hän/he näkivät minut jne.
Kirjoitus kuulostaa todella teinimäiseltä, mutta me olimme teinejä tuohon aikaan, joten siinä isoin syy. Luulen, että tuo on iso syy siihen, miksen kaipaa ystäviä ympärilleni, pelkään taas jääväni yksin tuolla tavalla.
Minulla on rankka lapsuus ja paljon hylkäämistä jo lapsuuden ajoilta, luulen siksi tuon vaikuttaneen minuun aika vahvasti. Olenko outo, kun en kaipaa ystäviä?
Kommentit (250)
Oon vasta 16 vuotias tyttö, mutta yksin on tosiaan helpompaa kun muitten ihmisten kanssa olo vie kaiken energian. Tosi läheiset ihmiset ei vie energiaa joten mun kaikki ihmis suhteet on vaan läheisiä. Kaikki small talkit on turhauttavaa. Jos pystyisit tutustuu yhteen perheeseen kunnolla ja viettäisitte aikaa lasten kanssa ja aikuiset nii vois olla kiva. Ei tarvi ihan jokasta perhettä tuntea. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihminen on laumaeläin, mutta asosiaalisuus ei ole yhtään sen kummempi poikkeus kuin esimerkiksi vapaaehtoinen lapsettomuus tai homoseksuaalisuus.
Sitä paitsi asosiaalisuus ja matemaattis-looginen älykkyys korreloivat.
Vierailija kirjoitti:
Suurin osa naisista on kiinnostunut niin erilaisista asioista kuin minä, että ystävän löytäminen samasta sukupuolesta on vaikeaa. Vaikeaa siksi, että minua suoraan sanoen kuluttaa esittää iloista normaalia naista, puhua asioista, jotka ovat sopivia ja pinnallisia ja lisäksi kuluttaa se jatkuva kyräily ja normaaliuden tarkkailu (eli muut kyttäävät sovinko naislauman etikettiin).
Joo, voin esittää tavallista ja puhua tavallisista asioista (mielellänikin), mutta oikeasti minua kiinnostavat ronski huumori, konsolipelit, tiede, nörttijutut ja jonkin verran liikunta, luonto, taide - ei mikään nutturatätikerhon elitistitaide kuitenkaan.
Jaksan ylläpitää vain niitä ihmissuhteita, joissa voin olla rauhassa oma, introvertti itseni ja toinen hyväksyy minut kaikkine outouksineni. Minulle toisen outous on vaan plussaa. Minulle ei merkkaa myöskään kaverin sosiaalinen status tai kiipeäminen jossain sosiaalihierarkiassa. Tätä näkee paljon vielä yliopistolla 20 v. naisten keskuudessa. Minulle taas merkkaa _vain_ yksilö ja hänen ajatuksensa, sosiaalinen suosio ei kiinnosta.
Tulen helposti toimeen miesten kanssa ja tunnen, että heille voi puhua mistä vain. On helppo vitsailla ja keskustella mistä vain. Naisissa tällainen on harvinaista. Huomaan kuitenkin, että joskus tällaisia symppiksiä ja huumorintajuisia ja avoimia naisiakin voi löytyä. Ovat tosin harvassa ja usein ystävystyvät mieluiten ihmisiin, joilla on hyvä sosiaalinen asema/verkosto.
Minulle merkkaa siis ystävyyden laatu. Aidoista ystävistä välitän aivan todella. Harmi, että jo pienenä sitä sai kilttinä ja uskollisena kaverina tyttöjen puukosta selkään minkä ehti. Kun aina jostain löytyi se "suositumpi ystävä" jolle vanha uhrattiin.
Panostan siis näin kolmenkympin tienoilla mieluiten hyvään parisuhteeseen, lemmikkiin, uraan ja omiin harrastuksiin ja niihin muutamiin hyviin tyyppeihin jotka olen löytänyt. Jos maailmassa oltaisiin vähemmän pinnallisia ja syrjiviä jo nuorena, niin ei tarvitsisi näin kasvattaa paksua kuorta ja kyynisyyttä muita kohtaan.
Minulla ihan sama! Tosin miestä ei ole, eikä lemmikkejä, joten elelen yksin. Ystävien laatu kiinnostaa eniten, ei mikään muu. Töissä naisvaltaisessa firmassa tämä on ongelma ja pyörittelen kauhuissani päätäni esimiesten ja pomojen päätöksille, jotka eivät perustu mihinkään järkeen vaan sosiaalisiin suhteisiin. Esimerkiksi ylennys projektin johtoon meni henkilölle, jolla ei ole päivääkään kyseisen alan kokemusta, kun firmassa oli alan ammattiosaajia 5 muutakin henkilöä.
Minullakin on samanlaisia mielenkiinnon kohteita, lisäksi keskiajan historia ja underground kulttuurit. Ystäväpiirissä on onneksi muutama omalaatuinen persoona, joiden kanssa voi puhua näistä, tosin netin välityksellä.
Suurin osa ihmisistä on valitettavasti niin syvällä "Mitä se musta aattelee?"-pelossaan (de Mellon kommentti tuossa aiemmin erinomainen esimerkki tästä!) että lauman mukana mennään.
Tää on vapauttavaa kun ei ole ystäviä, ne jäivät toiselle paikkakunnalle ja nyt saa olla rauhassa kotona yksin....
Minulle riittää sosiaaliset kontaktit töissä, opinnoissa ja vapaaehtoisprojekteissa. Olen sosiaalinen ja ystävällinen ja pidän ihmisistä, mutta minulla on omat kuvioni. Voin istahtaa opinnoissa lounaalle opiskelutoverien kanssa, mutta en osaa ystävystyä kenenkään kanssa sen lähemmin. Vietän vapaa-ajan omissa oloissani perheeni kera, ja olen tottunut tekemään asiat itsenäisesti. Muiden ihmisten seura kuluttaa nopeasti vapaa-ajalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jotenkin outona näen tilanteen että yritetään väkisin olla ystäviä, varsinkin jos tuo ”yksinäinen” perheellinen ei ole itkenyt itse ystävien perään. Kyllä mä uskon että se ei ole aina ongelma, varsinkaan perheelliselle jos ei ole ystäviä, eikä tarvitse olla mikään ihmisvihaaja kuitenkaan. Joillekin vain harva ihminen natsaa niin että voi olla ystäviä. Voi olla jonkun kanssa ystävä helposti mutta toisen kanssa ei.
Itse en kaipaa ystäviä osin sen takia kun monet ihmiset ovat elämääni aiheuttaneet niin paljon pahaa. En jotenkin halua olla mikään testin kohde, että rikotaanko luottamus jälleen kerran. Olen ollut muutenkin liian hyväuskoinen ihminen ja kilttikin joten minua oli varsinkin nuorempana helppo "huijata" ja sitten kääntää selkänsä. Jos olisikin jotain parempia kokemuksia niin olisin varmaan rohkeampi etsimään ystäviä ja kokisin sen toisten seurassa olon piristäväksi. Nykyisin olen melko varautunut muiden seurassa ja nämä tilanteet myös kuormittavat paljon, kun en pysty olemaan niin rento ja "tarkkailen" itseäni ja muita. Siinä mielessä minulle on jotenkin jäänyt "varoitus päälle" muiden seurasta ja sen takia olenkin nykyisin todella varovainen keneen luotan ja tämä kaikki tekee seurassa olosta välillä vaikeaa. Jotenkin väsyn hirveästi niihin tilanteisiin missä pitäisi olla isossa porukassa. Kuitenkin tiedän sen, että kaipaan myös muiden seuraa ja haluaisin löytää pari hyvää ystävää. Olen introvertti ihminen ja menneisyyden kokemukset ovat tehneet minusta vielä enemmän yksin olijan, mutta silti kaipaan myös seuraa. Tätä tilannetta on vaikeaa muuttaa. Joskus olen silti tavannut ihmisiä joiden kanssa vaan heti kaikki natsaa ja silloin pystyn jotenkin olemaan oma itseni. Yleensä hekin ovat jotenkin olleet myös kiusattuja, yksinäisiä tai muuten kovia kokeneita. En tiedä ymmärtääkö joku loistoelämää viettävä minua tai minä välttämättä häntä. Vaikea asia tämä silti on ja lähes joka päivä tätä tulee pohdittua. Itsekin olen silti mieluummin yksin kuin vähänkään sellaisessa "huonossa" seurassa ja tällä huonolla tarkoitan ilkeitä, tuomitsevia ja muuten kamalia ihmisiä, joiden esim arvot eivät lainkaan vastaa omiani. Sellaisessa porukassakin on tullut roikuttua ja pahaa jälkeä se vain jätti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikki "erakot" tässä ketjussa tuntuvat olevan kuitenkin perheellisiä (en lukenut ihan kaikkia viestejä) . Siis että heillä on puoliso ja ainakin yksi lapsi. Ja ehkä sukulaisiakin. Miten sitten kun ei ole puolisoa tai lastakaan? Eikä ystäviä? Tai ei ehkä edes yhteyttä sukulaisiin? Vieläkö sellainen ihminen on tyytyväinen erakkouteensa tai siihen että on oikeasti yksin? Epäilen.
Siksi en kutsuisi suurinta osaa kirjoittajista erakoiksi. Tietenkin yksinäisyys on subjektiivinen kokemus, eikä tarkoituksenani ole arvostella ketään, mutta ehkä suurin osa ei oikeasti tiedä mitä on olla ihan oikeasti täysin yksin, heitäkin löytyy. Itse en kyllä tiedä täysin minäkään, vaikka kokemusta siitäkin on.
En ole koskaan elämässäni kokenut yksinäisyyden tunnetta, ja kaiken mahdollisen vapaa-aikani vietän mahdollisimman rauhassa. Ujo en ole, vaan ihan puhelias ja varsinainen huuliveikkokin sille päälle sattuessani. Kaiketi tuo oman rauhan rakastaminen liittyy herkkyyteenkin. Esim. työpäivän jälkeen energiat on sen verran alhaalla, ettei tulisi kysymykseenkään muu seura kuin se oma. Työkavereiden kanssa joristessa menee siis ns. akku tyhjäksi. Nuoruuden liian laajan kaveripiirin olen pikkuhiljaa kutistanut yhteen henkilöön, parhaaseen ystävääni, mutta fyysisesti häntäkin näen vain muutamia kertoja vuodessa, vaikka asumme muutaman kilometrin päässä toisistamme. Muuten (lähinnä s-postein) ollaan kyllä yhteyksissä viikottain. Melko kummalliselta saattaa jostain kuulostaa se, että esim. puhelimen soiminen kammottaa minua. Se voi tarkoittaa sitä, että joudun puhumaan jonkun vanhan kaverin kanssa joka yrittää houkutella minua johonkin pippaloihin tms. josta ahdistaa kieltäytyä. Äärimmäisen vaivaannuttavaa. Vietän mieluummin senkin ajan keskenäni vaikkapa hyvän elokuvan, kirjan tai netissä roikkumisen parissa. Onneksi harva enää soittelee. Joidenkin mielestä on myös ihan kummallista, että n. kilometrin päässä asuvaa isääni näen pari kertaa vuodessa, äitiäni kerran vuodessa jouluna, siskojani en edes joka vuosi. Kenenkään edellä mainittujen kanssa emme edes soittele kuin äärimmäisen harvoin. Välitämme toki toisistamme, mitään riitoja ei ole, mutta kaikki vaan tykätään elellä omaa elämäämme.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Parempi yksin, kun huonossa seurassa.
Minäkin haluan olla yksin ja viihdyn omassa seurassani. Miehen kanssa on ollut eri osoitteet jo yli 10 vuotta. Asutaan lähekkäin ja ollaan toistemme parhaat kaverit. Jaksan aina vähän kerrallaan kaveeraamista ja hänelläkin on ne omat, jo vakiintuneet tapansa kuten minullakin. Jopa kahvikuppi pitää olla hyllyllä tietyssä paikassa 😊 Lasten perheiden kanssa ollaan säännöllisesti yhteydessä.
N62v
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En minäkään kaipaa ketään, paitsi omaa äitiä ja siskoa. Olen nyt itse sinkkuna. Tykkään kyllä puhua ihmisten kanssa puhelimessa, laitella viestiä ja keskustella foorumeilla mutta en muuten oikeasti kaipaa ystävien näkemistä juuri ollenkaan ja täällä joku sanoi kuinka ihmiset joilla ei ole ystäviä kirjoittelee tänne kuitenkin, ei sitä minusta voi millään tavalla verrata face to face keskusteluihin jotka ovat yleensä tylsää small talkkia.
Eikä ole helppoa varta vasten täältä korvesta lähteä raahautumaan kaupunkiin vartin kahville. Olen kai sitten erakko? Jos nyt ne pari läheistä, melkein ainoat aidot ihmiskontaktit katkeaisivat niin varmaankin erakoituisin ihan täysin tänne metsikköön. Toisaalta tuo ajatus ei oikeastaan pahemmin enää pelota. Ainahan sitä voi ryhdistäytyä ja lähteä sitten kun tuntuu ihmisten ilmoille.
Vierailija kirjoitti:
En ole koskaan elämässäni kokenut yksinäisyyden tunnetta, ja kaiken mahdollisen vapaa-aikani vietän mahdollisimman rauhassa. Ujo en ole, vaan ihan puhelias ja varsinainen huuliveikkokin sille päälle sattuessani. Kaiketi tuo oman rauhan rakastaminen liittyy herkkyyteenkin. Esim. työpäivän jälkeen energiat on sen verran alhaalla, ettei tulisi kysymykseenkään muu seura kuin se oma. Työkavereiden kanssa joristessa menee siis ns. akku tyhjäksi. Nuoruuden liian laajan kaveripiirin olen pikkuhiljaa kutistanut yhteen henkilöön, parhaaseen ystävääni, mutta fyysisesti häntäkin näen vain muutamia kertoja vuodessa, vaikka asumme muutaman kilometrin päässä toisistamme. Muuten (lähinnä s-postein) ollaan kyllä yhteyksissä viikottain. Melko kummalliselta saattaa jostain kuulostaa se, että esim. puhelimen soiminen kammottaa minua. Se voi tarkoittaa sitä, että joudun puhumaan jonkun vanhan kaverin kanssa joka yrittää houkutella minua johonkin pippaloihin tms. josta ahdistaa kieltäytyä. Äärimmäisen vaivaannuttavaa. Vietän mieluummin senkin ajan keskenäni vaikkapa hyvän elokuvan, kirjan tai netissä roikkumisen parissa. Onneksi harva enää soittelee. Joidenkin mielestä on myös ihan kummallista, että n. kilometrin päässä asuvaa isääni näen pari kertaa vuodessa, äitiäni kerran vuodessa jouluna, siskojani en edes joka vuosi. Kenenkään edellä mainittujen kanssa emme edes soittele kuin äärimmäisen harvoin. Välitämme toki toisistamme, mitään riitoja ei ole, mutta kaikki vaan tykätään elellä omaa elämäämme.
Sinä olet kuin minä:) Olisi mukava tietää muun maailman introverteistä, vai onko tämä pääosin vain suomalainen ominaisuus?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei minullakaan ole ystäviä, ei edes kavereita, enkä kaipaa. En ole outo omasta mielestäni, muilta en koe tarvetta edes kysyä.
Käyn töissä, teen paljon vapaaehtoistöitä, autan sairasta veljeäni. Lapseni ovat jo aikuisia, omillaan asuvia poikia. Minulla on aviomies. Minulla ei yksinkertaisesti ole aikaa enkä edes tiedä mitä ystävien kanssa voisi tehdä. Käydä kahvilla toistensa luona ja jutella mukavia? No mä saan tehdä tätä vapaaehtoistöissä, tapaamisissa myös keitetään tai ostetaan, hommasta riippuen, kahvit ja jutellaan mukavia, vaikka niissä onkin hommaa. Niissä on myös kaikkia kiinnostava yhteinen puheenaihe ja voi jutella välillä muustakin, ne joita ei kiinnosta, sitten tekevät jotain muuta tai juttelevat jostain muusta.
Shoppailemaan? En tykkää, ostan tarvitsemani nopeasti. Syömässä käyn silloin tällöin mieheni kanssa, ei mulla oikein riitä enää varaa eikä aikaa enempään. Elokuvissa tai teatterissa tai konsertissa tai jossain tapahtumassa käymiseen, tykkään käydä yksin, omilla aikatauluillani. Lisäksi joissain noissa olen tauoilla kuitenkin tavannut väkeä, joiden kanssa voi jutella niitä näitä. Minä en tarvitse ystäviä.
Eikä sekään väite auta, että sitten kun tulee joku murhe...ystäviä on ollut ja kyllä ne sen murheen tullessa ovat yleensä kaikonneet, joko siksi, että minä en halua huolestuttaa heitä tai jos olen puhunut, eivät halua kuulla. Minua totuttiin pitämään kuuntelijana, joten minun murheitani ei haluta kuulla. On paljon helpompaa kirjoittaa murheistaan anonyymina nettiin, sieltä saa tarvitsevansa tuen. Netti korvaakin osan ystävyyssuhteista ja vapaa-ajalle en tarvitse.
Vierailija kirjoitti:
Ei minullakaan ole ystäviä, ei edes kavereita, enkä kaipaa. En ole outo omasta mielestäni, muilta en koe tarvetta edes kysyä.
Käyn töissä, teen paljon vapaaehtoistöitä, autan sairasta veljeäni. Lapseni ovat jo aikuisia, omillaan asuvia poikia. Minulla on aviomies. Minulla ei yksinkertaisesti ole aikaa enkä edes tiedä mitä ystävien kanssa voisi tehdä. Käydä kahvilla toistensa luona ja jutella mukavia? No mä saan tehdä tätä vapaaehtoistöissä, tapaamisissa myös keitetään tai ostetaan, hommasta riippuen, kahvit ja jutellaan mukavia, vaikka niissä onkin hommaa. Niissä on myös kaikkia kiinnostava yhteinen puheenaihe ja voi jutella välillä muustakin, ne joita ei kiinnosta, sitten tekevät jotain muuta tai juttelevat jostain muusta.
Shoppailemaan? En tykkää, ostan tarvitsemani nopeasti. Syömässä käyn silloin tällöin mieheni kanssa, ei mulla oikein riitä enää varaa eikä aikaa enempään. Elokuvissa tai teatterissa tai konsertissa tai jossain tapahtumassa käymiseen, tykkään käydä yksin, omilla aikatauluillani. Lisäksi joissain noissa olen tauoilla kuitenkin tavannut väkeä, joiden kanssa voi jutella niitä näitä. Minä en tarvitse ystäviä.
Eikä sekään väite auta, että sitten kun tulee joku murhe...ystäviä on ollut ja kyllä ne sen murheen tullessa ovat yleensä kaikonneet, joko siksi, että minä en halua huolestuttaa heitä tai jos olen puhunut, eivät halua kuulla. Minua totuttiin pitämään kuuntelijana, joten minun murheitani ei haluta kuulla. On paljon helpompaa kirjoittaa murheistaan anonyymina nettiin, sieltä saa tarvitsevansa tuen. Netti korvaakin osan ystävyyssuhteista ja vapaa-ajalle en tarvitse.
Mun mielestä oot kuitenkin tosi sosiaalinen, koska jaksat tehdä sitä vapaaehtoistyötä.
Oon samaa mieltä kuin yksi edellinen kirjoittaja, että todellinen erakko on se, joka on ilman lapsia, puolisoa ja kavereita, asuu yksin, ei tapaa ketään paitsi työkavereita työpaikan pakollisissa kuvioissa.
Taitaa olla hyvin harva, joka viihtyy noin yksinäisessä elämässä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei minullakaan ole ystäviä, ei edes kavereita, enkä kaipaa. En ole outo omasta mielestäni, muilta en koe tarvetta edes kysyä.
Käyn töissä, teen paljon vapaaehtoistöitä, autan sairasta veljeäni. Lapseni ovat jo aikuisia, omillaan asuvia poikia. Minulla on aviomies. Minulla ei yksinkertaisesti ole aikaa enkä edes tiedä mitä ystävien kanssa voisi tehdä. Käydä kahvilla toistensa luona ja jutella mukavia? No mä saan tehdä tätä vapaaehtoistöissä, tapaamisissa myös keitetään tai ostetaan, hommasta riippuen, kahvit ja jutellaan mukavia, vaikka niissä onkin hommaa. Niissä on myös kaikkia kiinnostava yhteinen puheenaihe ja voi jutella välillä muustakin, ne joita ei kiinnosta, sitten tekevät jotain muuta tai juttelevat jostain muusta.
Shoppailemaan? En tykkää, ostan tarvitsemani nopeasti. Syömässä käyn silloin tällöin mieheni kanssa, ei mulla oikein riitä enää varaa eikä aikaa enempään. Elokuvissa tai teatterissa tai konsertissa tai jossain tapahtumassa käymiseen, tykkään käydä yksin, omilla aikatauluillani. Lisäksi joissain noissa olen tauoilla kuitenkin tavannut väkeä, joiden kanssa voi jutella niitä näitä. Minä en tarvitse ystäviä.
Eikä sekään väite auta, että sitten kun tulee joku murhe...ystäviä on ollut ja kyllä ne sen murheen tullessa ovat yleensä kaikonneet, joko siksi, että minä en halua huolestuttaa heitä tai jos olen puhunut, eivät halua kuulla. Minua totuttiin pitämään kuuntelijana, joten minun murheitani ei haluta kuulla. On paljon helpompaa kirjoittaa murheistaan anonyymina nettiin, sieltä saa tarvitsevansa tuen. Netti korvaakin osan ystävyyssuhteista ja vapaa-ajalle en tarvitse.
Mun mielestä oot kuitenkin tosi sosiaalinen, koska jaksat tehdä sitä vapaaehtoistyötä.
Oon samaa mieltä kuin yksi edellinen kirjoittaja, että todellinen erakko on se, joka on ilman lapsia, puolisoa ja kavereita, asuu yksin, ei tapaa ketään paitsi työkavereita työpaikan pakollisissa kuvioissa.
Taitaa olla hyvin harva, joka viihtyy noin yksinäisessä elämässä.
Täällä yksi, yli nelikymppinen nainen joka tosiaan elää omasta valinnastaan noin. Mun näkökulmasta tosiaan monet tänne kirjoittavat on varsin sosiaalista porukkaa, että oikein jaksaa puolisoakin (itselleni se olisi aivan kauhistus että olisi toinen ihminen samassa asunnossa) tai menee vapaaehtoisesti työpäivän jälkeen tekemään jotain sosiaalista ;)
Et. Olet erakko ja introvertti.
Itsekin outolintu, erilainen. Suosittelen lukemaan kirjoja Herkkyyden voima, Ihana herkkyys tai Erityisherkkä ihminen. Sieltä löysin itseni.
Minä periaatteessa samanlainen.
Muutamia ystäviä löytyy, joita tapaan harvoin sekä joitain tuttuja.
En kaipaa juurikaan ystäviä ja luulen sen johtuvan siitä, että olen saanut niin monesti ihmissuhteissa ns. turpiini. Nykyisin todennut, että helpompi kun ei edes tutustu keneenkään, ettei aina tartte pettyä.
Näinpä. Luin kerran jesuiittamunkki Anthony de Mellon kirjan, joka huolimatta siitä että sitä pidetään hengellisenä kirjana, käsittelee myös paljon ihan psykologiaa (de Mello on koulutukseltaan psykologi). Siinä hän kertoi, että kun tietyn alkukantaisella tavalla elävän heimon jäsen karkoitetaan heimostaan, hän yleensä kuolee. Eikä edes niin että hän ei vaan pystyisi hankkimaan ravintoaan yksin ja kuolee vastoin tahtoaan, vaan hän joko tap*aa itsensä tietoisesti ja nopeasti tai tulee ilman heimoa niin surkeaksi että masentuu niin ettei pysty tosissaan edes yrittämään eloonjäämistä, ja kuolee siis masennuksensa takia (usein nälkään, kun ei jaksa keräillä eikä metsästää). Sen sijaan de Mello huomioi, että kun vaikka amerikkalainen karkotetaan yhteisöstään, hän ei kuole. Hän toteaa että pitäkää tunkkinne, paskahousut, jos hänet on ilman omaa syytä karkotettu yhteisöstä, ja joko etsii uuden yhteisön tai alkaa elää ilman yhteisöjä.
Kyse on siis ehdollistumisesta, siitä miten yhteisön ja yksilön rooli nähdään. Länsimaisen yksilön identiteetti on eriytyneempi laumasta kuin tiettyjen muiden, ja siksi hän voi ihan hyvin elää ilman laumaa niin tahtoessaan. Laumaeläimyys ei ole siis mikään biologian ihmiselle sanelema asia, vaan kulttuurinen ehdollistuma. Biologian puolesta ihminen pystyy elämään sekä laumoissa että yksin.