Lue keskustelun säännöt.
Minulla ei ole ystäviä, enkä niitä kaipaa. Olenko outo?
Niin, olen 25v naimisissa oleva äiti, jolla ei ole ystäviä. Enkä kaipaa ystäviä, monesti ajattelen, että onneksi ei ole niitä. Koen jotekin kuluttavana ajatuksen, että pitäisi hirveästi huolehtia ystävyyssuhteista ja viettää aikaa heidän kanssaan, olla puheissa ja tekemisissä jne.
Minulla on kyllä ollut ystäviä, teininä en kokenut kuluttavana ylläpitää niitä suhteita. Kuitenkin useita ystäviä vain tippui pois kun menimme opiskelemaan eri paikkoihin ja yhteydenpito jäi ja tuli opiskelupaikoista uusia ystäviä.
Yksi ystävä minulle kuitenkin jäi, joka oli kauan hyvä ystäväni. Vietimme paljon aikaa hänen kanssaan ja jossain kohtaa sitten hän alkoi enemmän viettää aikaa toisen kaverini kanssa, joka tuli uudesta opiskelupaikasta. Jäin selvästi "varalle", minulle ystäväni soitti jos ei ollut muitakaan, mutta meillä oli aina hauskaa yhdessä. Hän myös kertoi minulle, että haluaisi mieluummin viettää aikaa minun kanssani, mutta tämä kaveri sai aina kauhean hepulin, jos ystäväni ei viettänyt aikaa hänen kanssaan, kun hänelle sopi.
Lisäksi tähän komboon tuli lisäksi ihminen, jota en oikein tuntenut sen enempää, että hän oli aivan järkyttävän ilkeä. Muistan kun laitoin pitkän viestin facebookissa tälle ystävälleni, miten olin kyllästynyt olemaan varalla, miksei hnä vietä aikaa minun kanssani jos tahtoo, kuten hän minulle sanoi jne. Ystäväni soitti minulle, mutta kun vastasin, tämä ilkeä tyttö/nainen olikin puhelimessa ja haukkui minua/nälvi minua siihen asti, että katkaisin puhelun. Sen jälkeen hän alkoi pommittamaan minua ystäväni puhelimesta, kunnes minun oli pakko estää hänen numeronsa.
Ei se toki siihen jäänyt, vaan sitten hän alkoi aina jonkun muun numerosta pommittamaan minua, joten vaihdoin numeroni kun sain tarpeekseni. Homma jatkui tietysti myös facebookissa ja kaupungilla, jos hän/he näkivät minut jne.
Kirjoitus kuulostaa todella teinimäiseltä, mutta me olimme teinejä tuohon aikaan, joten siinä isoin syy. Luulen, että tuo on iso syy siihen, miksen kaipaa ystäviä ympärilleni, pelkään taas jääväni yksin tuolla tavalla.
Minulla on rankka lapsuus ja paljon hylkäämistä jo lapsuuden ajoilta, luulen siksi tuon vaikuttaneen minuun aika vahvasti. Olenko outo, kun en kaipaa ystäviä?
Kommentit (250)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei minullakaan ole ystäviä, ei edes kavereita, enkä kaipaa. En ole outo omasta mielestäni, muilta en koe tarvetta edes kysyä.
Käyn töissä, teen paljon vapaaehtoistöitä, autan sairasta veljeäni. Lapseni ovat jo aikuisia, omillaan asuvia poikia. Minulla on aviomies. Minulla ei yksinkertaisesti ole aikaa enkä edes tiedä mitä ystävien kanssa voisi tehdä. Käydä kahvilla toistensa luona ja jutella mukavia? No mä saan tehdä tätä vapaaehtoistöissä, tapaamisissa myös keitetään tai ostetaan, hommasta riippuen, kahvit ja jutellaan mukavia, vaikka niissä onkin hommaa. Niissä on myös kaikkia kiinnostava yhteinen puheenaihe ja voi jutella välillä muustakin, ne joita ei kiinnosta, sitten tekevät jotain muuta tai juttelevat jostain muusta.
Shoppailemaan? En tykkää, ostan tarvitsemani nopeasti. Syömässä käyn silloin tällöin mieheni kanssa, ei mulla oikein riitä enää varaa eikä aikaa enempään. Elokuvissa tai teatterissa tai konsertissa tai jossain tapahtumassa käymiseen, tykkään käydä yksin, omilla aikatauluillani. Lisäksi joissain noissa olen tauoilla kuitenkin tavannut väkeä, joiden kanssa voi jutella niitä näitä. Minä en tarvitse ystäviä.
Eikä sekään väite auta, että sitten kun tulee joku murhe...ystäviä on ollut ja kyllä ne sen murheen tullessa ovat yleensä kaikonneet, joko siksi, että minä en halua huolestuttaa heitä tai jos olen puhunut, eivät halua kuulla. Minua totuttiin pitämään kuuntelijana, joten minun murheitani ei haluta kuulla. On paljon helpompaa kirjoittaa murheistaan anonyymina nettiin, sieltä saa tarvitsevansa tuen. Netti korvaakin osan ystävyyssuhteista ja vapaa-ajalle en tarvitse.
Mun mielestä oot kuitenkin tosi sosiaalinen, koska jaksat tehdä sitä vapaaehtoistyötä.
Oon samaa mieltä kuin yksi edellinen kirjoittaja, että todellinen erakko on se, joka on ilman lapsia, puolisoa ja kavereita, asuu yksin, ei tapaa ketään paitsi työkavereita työpaikan pakollisissa kuvioissa.
Taitaa olla hyvin harva, joka viihtyy noin yksinäisessä elämässä.Täällä yksi, yli nelikymppinen nainen joka tosiaan elää omasta valinnastaan noin. Mun näkökulmasta tosiaan monet tänne kirjoittavat on varsin sosiaalista porukkaa, että oikein jaksaa puolisoakin (itselleni se olisi aivan kauhistus että olisi toinen ihminen samassa asunnossa) tai menee vapaaehtoisesti työpäivän jälkeen tekemään jotain sosiaalista ;)
Sama täällä! Ikää 36v. asun yksin, en halua lapsia, puolisoakaan ei ole. Ja, jos joskus on, ei ole tervetullut saman katon alle asumaan. Pitkillä matkoilla voidaan käydä yhdessä, jos mahdollista. Minulla ei ole lemmikkiäkään, eikä kasveja. Istun kotona etätöissä päivät pitkät, suku asuu 500km päässä. Näen 2 ystävääni ehka kerran kahdessa kuussa. Harrastan kaikkea kotona puuhailtavaa. Matkailenkin yksin.
Olen asunut aikoinani vuoden niin, että ainoa henkilö, kelle puhuin, oli kaupan kassa.
Seurustelen netissä isoissa porukoissa, koska siellä saa itse valita miten sosiaalinen on, milloin tulee/lähtee ja mihin keskusteluihin osallistuu.
Minullekin on outoa, että kerrotaan perheestä tai vähintään puolisosta tai puolisosta sekä yhdestä ystävästä, jota nähdään viikoittain. Tuo on minun kirjoissani jo tosi, tosi sosiaalista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse vähän pelkään miten minun käy. Ystäviä ei ole enää elämässä mukana, kun ne harvat muuttivat kauas ja samalla vähän kuin katkaisivat välit. Muutenkin minulla on ikäviä kokemuksia kun luottamus ollaan rikottu ja olen myöskin aika introvertti ihminen. Sukulaisiin pidän yhteyttä vaan muodollisesti ja koko perheeni on ollut aika etäinen tästä pitkälti eri alueella asuvasti suvusta. Isovanhempanikin kuolivat juuri. Oikeastaan vanhemmat ovat ainoita joiden kanssa olen tekemisissä, mutta hekään eivät paljon elämästäni teidä, kun olemme aina olleet melko etäisiä. Pelkään sitäkin etten koskaan saa mitään kumppania, kun lapsia en halua kuitenkaan. Olen nuori ihminen ja uskon kyllä että monet elävät paljon mielenkiintoisempaa elämää. Yritän kyllä muuttaa tilannetta, mutta haluaisin löytää niitä hyviä ystäviä enkä enää jaksa "huonoa" seuraa.
Ei mikään ole sen ihanampaa kuin olla omassa rauhassa kenkään ruikuttamatta. Saa rauhassa ottaa kuppia ja katsella hyviä telkkuohjelmia. Minusta ystävät ovat vaan rasittavia ruinaajia jotka saavat puolestani suksia kuuseen kaikki tyyni.
Taivaallista yksin helvetti kanssa toisien !
Hei, aloittaja!
Kirjoituksesi on hieman epäselvä. Olet ensin sitä mieltä, että olet sellainen henkilö, joka ei kaipaa ystäviä. Ja siinä ei ole mitään outoa. On ihmisiä, jotka eivät ystäviä kaipaa, ja sillä hyvä. Mutta kun juttuasi lukee eteenpäin, niin et sitten olekaan aina ollut sellainen ihminen. Eli oletkin joskus ollut sosiaalinen, ja sinulla on ollut ystävä. Ja taustalla onkin jotain sellaista, että olit kokenut, että et jaksa olla tälle ystävälle vain "varalla", ja olit pahoittanut mielesikin aiheeseen liittyen. Et siis olekaan alun perin sellainen ihminen, että et kaipaile ystäviä. Se että olet nyt ilman ystäviä, kuulostaa ennemminkin jonkinlaiselta "traumalta" ja että ystävyyssuhteet olisivat tärkeitä, mutta et enää uskalla hankkia ystäviä, kun pelkäät että koet saman uudestaan. Eihän tuo hyvältä kuulosta. En osa neuvoa, kun en nyt jutustasi sitten saa selvää, kärsitkö yksinäisyydestä, vai et? Eli olet yksin.inen vain, koska pelkäät. En ymmärrä...
Kuulostaa tutulta... Äitiydessä ehkä raskainta on tähän mennessä ollut se että yhtäkkiä pitäisi olla sosiaalinen. Kotihoidontuella vielä olen ja vastuussa siitä, että lapseni kohtaa kanssataapertajia ja saa kokemuksia kodin ulkopuolelta. Tuntuisi ikävältä laittaa lapsi jo päivähoitoon ihan vain sosiaalisten suhteiden takia, mutta kyllä nuo kerhot ja piirit käyvät introverttiaikuiselle työstä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyvä, että joku uskaltaa olla muuta kuin laumaeläin. Totuushan on, että laumassa tyhmyys tiivistyy.
Vierailija kirjoitti:
No et ole outo, mutta mitäs sitten kun lapset lentää maailmalle eikä äiti ole niin kauhean kiinnostavaa seuraa - kenen kanssa sitten vietät aikaa vai aiotko olla yksinäinen, oikeasti yksinäinen?
Onhan hänellä mies eli ei ole yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielestäni olet outo. Tuo ystävättömyys näkyy sinusta varmasti pitkälle ja se kertoo myös yleisestä elämänhallinnastasi paljon. Ihminen on laumaeläin ja jos joku ei pysty omien oikkujensa vuoksi laumassa olemaan, niin aika kehnosti menee. Onhan sinulla nyt pikkuruinen lauma, mutta se ei riitä ainiaaksi.
Nyt on kyllä pakko kysyä, että miten minulla on elämänhallinnassa ongelmia, koska minulla ei ole ystäviä?
Minulla on mielekäs elämä, olen iloinen ja jaksan tehdä asioita, olen tyytyväinen elämääni ja arki sujuu hyvin, meillä on siisti koti jne.
-Ap
Tuo vastaaja on jotenkin ongelmainen, projisoi sinuun o.aa elämänhallintaongelmaansa. Näi tällä palstalla käy.
Minä olen sekä ekstroverttinen että i troverttinen, riippuu täysin ympärillä olevien ihmisten " laadusta". Saan voimaa syvällisistä, älykkäistä ja huumorintajuisista ihmisistä, sen sijaan pinnalliset, ilkeät ja tyhmät syövät minua sisältä ja väsyn. Olen paljon yksin tuosta syystä, en jaksa enää mitään draamaa ja varsinkaan valheita tai selkäänpuukotuksia. Minulla asuu yksi lapsi vielä kotona ja opiskelijalapseni käy silloin tällöin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinua pitävät outona varmaan ne ihmiset jotka eivät pärjää yksikseen vaan tarvitsevat muita siihen, tähän ja tuohon.
Tuo on itseasiassa mahtava ominaisuus ihmisessä, näin 50 vuoden saavuttaneena olen todennut että suuri osa ihmisistä on kaameita energiaimureita ja selän takana juoruajia.
mmhh, kyllä itse ainakin tunne suurta vapautta erakkona, mitä vähemmän riippuvainen ihmisistä sen parempi. Kaikki eivät tähän pysty, mutta jos pystyt niin voit pitää itseäsi onnekkaana yksilönä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mielestäni olet outo. Tuo ystävättömyys näkyy sinusta varmasti pitkälle ja se kertoo myös yleisestä elämänhallinnastasi paljon. Ihminen on laumaeläin ja jos joku ei pysty omien oikkujensa vuoksi laumassa olemaan, niin aika kehnosti menee. Onhan sinulla nyt pikkuruinen lauma, mutta se ei riitä ainiaaksi.
No, minä olen sitten varmaan erityisen omituinen otus. En kaipaa ystäviä, nautin olla yksikseni. Olen aina ollut erakkoluonne. Ison perheen kuitenkin perustin ja kun olen jälkikasvun aikuisuuteen saattanut, niin kylläpä nautin rauhasta ja hiljaisuudesta. Mun ns harrastuksetkin ovat sellaisia minä yksin juttuja. Luen paljon, pyöräilen joka päivä, kuljen kirppareilla ja ostelen lähinnä kirjoja, jotka luettuani laitan heti kiertoon. Myös kodin siisteys ja puhtaus on tärkeää ja joka päivälle on joitain kotitöitä. Olen kyllä tyytyväinen, ei kerkeä tulla aika pitkäksi. Kaikenlaisen ison kokkailun ja leipomisen olen lopettanut melkein kokonaan, mielummin katselen vaikka jonkun dokumentin. Erityisen kiinnostunut olen Suomen historiasta, sillä olenhan sotaveteraanin tytär. Tämä sopii minulle ja olin tätä elämänvaihetta jo kaipaillutkin, ihana olla eläkkeellä ja nukkua milloin haluaa ja valvoa myöhään, jos on kiinnostavaa tekemistä. En ole koskaan yksinäinen, vaikka olen hyvin paljon yksin. Terveys on tärkeä asia ja sitä tietysti toivoo jokainen.
Vierailija kirjoitti:
Ihminen on laumaeläin. Elämäsi ja sinun persoona jää kovin ohueksi jos ei ole toisia joiden kans elämää jakaa.
Persoonallisuus voi jäädä ohueksi myös sellaisella, joka on osa tiivistä perheyhteisöä ja kaveriporukkaa. Kaikki yhteisöt eivät ole terveitä ja on tavallista, että ystäväporukassa ei siedetä sitä, jos joku tekee elämäntaparemontin tai muun positiivisen muutoksen. Sama näkyy monessa suvussa esimerkiksi silloin, kun duunarisuvun nuorimmainen lähteekin akateemiselle uralle tai joku päättää katkaista suvussa sukupolvien ajan jyllänneen traumatisoitumisen kierteen. Monissa yhteisöissä ihmiset halutaan alitajuisesti roolittaa, jotta oma olo tuntuisi turvallisemmalta. Muutos on aina pelottavaa jollain tasolla ja vaikuttaa usein siltä, että nimenomaan positiivinen muutos koetaan uhkana. Ihminen ei voi kehittyä täyteen mittaansa, jos häntä painetaan lähipiirin toimesta koko ajan alaspäin eikä hänen kasvuaan tueta. Pelolle ja yhdenmukaisuuden vaatimukselle perustuvat ihmissuhteet eivät ole hyviä ihmissuhteita. Silloin on parempi ratkaisu olla tarvittaessa vaikka pidemmän aikaa yksin, jotta oma minuus ehtii vahvistua ja kehittyä. Siltä pohjalta on helpompi lähteä luomaan uusia, hyviä ihmissuhteita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eläkeikää lähestyessä viihdyn entistä paremmin yksin. Jos on tarve vaihtaa syvempiä ajatuksia, siihen riittää puoliso ja aikuiset lapset. En ole erakko, käyn syömässä tai kahvilla parin ihmisen kanssa, jos haluan päästä kotiympyröistä. Meillä ei ole varsinaista yhteistä puheenaihetta, annan heidän puhua. Kauan en tapaamisia jaksa, koska molemmat ovat melkoisia energiansyöjiä. Työpaikalla on pari nuorempaa naiskollegaa, joiden kanssa keskustelen elämän pikku asioista, se riittää päivän sosialisoitumisannokseksi. Kiinnostuksen kohteeni ovat marginaalisia, joten tämän hetkisen elämän ulkopuolelta ei tule välttämättä löytymään ihmistä joka pystyisi keskustelemaan kanssani samalla linjalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielestäni olet outo. Tuo ystävättömyys näkyy sinusta varmasti pitkälle ja se kertoo myös yleisestä elämänhallinnastasi paljon. Ihminen on laumaeläin ja jos joku ei pysty omien oikkujensa vuoksi laumassa olemaan, niin aika kehnosti menee. Onhan sinulla nyt pikkuruinen lauma, mutta se ei riitä ainiaaksi.
Nyt on kyllä pakko kysyä, että miten minulla on elämänhallinnassa ongelmia, koska minulla ei ole ystäviä?
Minulla on mielekäs elämä, olen iloinen ja jaksan tehdä asioita, olen tyytyväinen elämääni ja arki sujuu hyvin, meillä on siisti koti jne.
-Ap
Itse ajattelen, että ihminen, joka elää vain toisten kautta. itse omistaa niitä elämänhallinnan ongelmia. Jotkut eivät vain pysty olemaan yksin, joten pakko kääntää asia niin, että ystävättömät ovat outoja.
Minullakaan ei ole ystäviä. Muutama tuttu on, joiden kanssa ei ole (onneksi) aktiivista kanssakäymistä. Minulle riittää tämä mainiosti! Itseni kanssa ei tule tylsää ja saan tehdä sitä mitä kulloinkin haluan. Jos haluan mennä elokuviin tai teatteriin niin pääsen sinne itsekseni jo haluan. Voin mennä katsomaan juuri sitä mitä itse haluan! Kotona minulla on puutarha, maalaan ja piirrän, teen käsitöitä ja minulla on lemmikkejä huolehdittavana/seurana.
Olen myös, kuten sinäkin, iloinen ja puhelias kun joskus pikipäin kyläilen tai tapaan tutun kauppareissulla.
Siis ei, ei me olla outoja! Me ollaan vain omia itsejämme. Jos se on jollekin ongelma niin eipä haittaa minua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielestäni olet outo. Tuo ystävättömyys näkyy sinusta varmasti pitkälle ja se kertoo myös yleisestä elämänhallinnastasi paljon. Ihminen on laumaeläin ja jos joku ei pysty omien oikkujensa vuoksi laumassa olemaan, niin aika kehnosti menee. Onhan sinulla nyt pikkuruinen lauma, mutta se ei riitä ainiaaksi.
Nyt on kyllä pakko kysyä, että miten minulla on elämänhallinnassa ongelmia, koska minulla ei ole ystäviä?
Minulla on mielekäs elämä, olen iloinen ja jaksan tehdä asioita, olen tyytyväinen elämääni ja arki sujuu hyvin, meillä on siisti koti jne.
-Ap
Itse ajattelen, että ihminen, joka elää vain toisten kautta. itse omistaa niitä elämänhallinnan ongelmia. Jotkut eivät vain pysty olemaan yksin, joten pakko kääntää asia niin, että ystävättömät ovat outoja.
Minullakaan ei ole ystäviä. Muutama tuttu on, joiden kanssa ei ole (onneksi) aktiivista kanssakäymistä. Minulle riittää tämä mainiosti! Itseni kanssa ei tule tylsää ja saan tehdä sitä mitä kulloinkin haluan. Jos haluan mennä elokuviin tai teatteriin niin pääsen sinne itsekseni jo haluan. Voin mennä katsomaan juuri sitä mitä itse haluan! Kotona minulla on puutarha, maalaan ja piirrän, teen käsitöitä ja minulla on lemmikkejä huolehdittavana/seurana.
Olen myös, kuten sinäkin, iloinen ja puhelias kun joskus pikipäin kyläilen tai tapaan tutun kauppareissulla.
Siis ei, ei me olla outoja! Me ollaan vain omia itsejämme. Jos se on jollekin ongelma niin eipä haittaa minua.
Korjaus omaan, rivi 1; kautta-sanan jälkeen piti olla pilkku!
Vierailija kirjoitti:
En ole koskaan elämässäni kokenut yksinäisyyden tunnetta, ja kaiken mahdollisen vapaa-aikani vietän mahdollisimman rauhassa. Ujo en ole, vaan ihan puhelias ja varsinainen huuliveikkokin sille päälle sattuessani. Kaiketi tuo oman rauhan rakastaminen liittyy herkkyyteenkin. Esim. työpäivän jälkeen energiat on sen verran alhaalla, ettei tulisi kysymykseenkään muu seura kuin se oma. Työkavereiden kanssa joristessa menee siis ns. akku tyhjäksi. Nuoruuden liian laajan kaveripiirin olen pikkuhiljaa kutistanut yhteen henkilöön, parhaaseen ystävääni, mutta fyysisesti häntäkin näen vain muutamia kertoja vuodessa, vaikka asumme muutaman kilometrin päässä toisistamme. Muuten (lähinnä s-postein) ollaan kyllä yhteyksissä viikottain. Melko kummalliselta saattaa jostain kuulostaa se, että esim. puhelimen soiminen kammottaa minua. Se voi tarkoittaa sitä, että joudun puhumaan jonkun vanhan kaverin kanssa joka yrittää houkutella minua johonkin pippaloihin tms. josta ahdistaa kieltäytyä. Äärimmäisen vaivaannuttavaa. Vietän mieluummin senkin ajan keskenäni vaikkapa hyvän elokuvan, kirjan tai netissä roikkumisen parissa. Onneksi harva enää soittelee. Joidenkin mielestä on myös ihan kummallista, että n. kilometrin päässä asuvaa isääni näen pari kertaa vuodessa, äitiäni kerran vuodessa jouluna, siskojani en edes joka vuosi. Kenenkään edellä mainittujen kanssa emme edes soittele kuin äärimmäisen harvoin. Välitämme toki toisistamme, mitään riitoja ei ole, mutta kaikki vaan tykätään elellä omaa elämäämme.
Puhut kuin minun elämästäni! Olen tehnyt hoitotyötä 44 vuotta ja nautin työstäni vaikka se vaatikin paljon sosiaalisuutta yms. En koskaan vaan ole ajatellut herkkyytenä että avioliitossa aikoinaan vähitellen uuvuin kaikkiin loputtomiin vaatimuksiin ja sosiaalisiin suhteisiin. Nyt jo lähes 20 vuotta erottuani elän juuri kuvaamasi elämää. Sos.suhteet "hoidan" mobiilin kautta, en soita koskaan ja kammoan puhelimen soimista, sisarukseni näen max x2/v. yms. Kun skarppaan niin käyn tietyssä laajemmassa tapaamisessa muutaman kerran vuodessa. Minua pidetään kuitenkin sosiaalisesti lahjakkaana. Ihmiset ovat ihmeissään miten voin käydä teatterissa, elokuvissa, konsertissa YKSIN! Miksen voisi?
Vierailija kirjoitti:
Minulla ei ole koskaan ollut ystäviä, koska olen autistinen. Siksi kukaan ei halua olla ystäväni. Aikaisemmin halusin olla ystävä, mutta nyt olen luovuttanut kun olen alistunut ajatukseen, että olen hylkiö jota kukaan ei hyväksy eikä rakasta.
Ei kannata ajatella,että on jotenkin viallinen jos ystäviä ei ole.Sehän on ihan sattumaa,kohtaako ihmisiä ,joiden kanssa on kiva olla.Ei yksinäisissä ihmisissä ole mitään vikaa.
En jaksanut lukea koko kirjoitusta huolella, koska mulla on paljon autistisia piirteitä ja keskittymisvaikeuksia.
Kun minulla oli perhe-elämä, en jaksanut miettiä ystäviä paljoakaan.
Oli ne kuuluisat ruuhkavuodet.
Ihmisen luonne usein myös hioutuu iän myötä. Itse muutuin aika paljon eron jälkeen. Minusta kuoriutui aikuinen nainen, jolla on tarkat rajat siinä, mitä minä haluan.
Ihmisen ikään kuuluu erilaisia kausia ja meillä kaikilla on omanlainen persoona.
Vaikka rakastan mun ystäviä, niin tarvin heistä palautumista. Mun aivot ovat vähän erilaiset kuin sellaisen, joka tarvii jonkun koko ajan vierelleen.
Tämä oli hyvä aloitus, koska sain peilattua omaa tilannettani siihen. Olen nuorempana ollut hyvinkin sosiaalinen, mutta saanut siipeeni ja puukkoa selkään ystävinä pitämiltäni ihmisiltä. Ruuhkavuodet verottivat loputkin, kun kaikilla itseni mukaan lukien oli lapset, työ, opinnot, kotityöt, parisuhde, muuhun ei jäänyt aikaa.
Minulla on pari pitkää suhdetta lapsineen takana ja eron tullessa olen kyllä löytänyt hyvin uusia ja vanhoja ystäviä, jotka olleet samanlaisessa elämäntilanteessa. Olemme keskustelleet eroistamme, käyneet ulkona, viettäneet tyttöjen iltoja, harrastaneet yhdessä. Kunnes olemme jossain vaiheessa pariutuneet jälleen ja ystävyys on jäänyt taka-alalle.
Nykyään minulla ei asu taloudessa enää lapsia, lemmikkejä kylläkin. Mies on ja pätkätöitä. Asumme haja-asutusaluueella, kaukana vähän kaikesta. En ole juurikaan ystävystynyt uudella paikkakunnalla, sen verran, että tuttuja on muutamia ja yksi ihminen, jonka kanssa kyllä pystyy puhumaan mistä vaan, mutta ei ole kovinkaan tarvetta. Vaikka minulla on paljon vapaa-aikaa, en kaipaa ystäviä enkä jaksa ylläpitää mitään ystävyyttä. Pitäisi kloksahtaa kohdalle joku todella samanhenkinen ihminen, jonka kanssa nauttisi yhteisestä tekemisestä ja ajan vietosta. Sellaista kun ei ole, olen mieluummin yksin.