Lue keskustelun säännöt.
Minulla ei ole ystäviä, enkä niitä kaipaa. Olenko outo?
Niin, olen 25v naimisissa oleva äiti, jolla ei ole ystäviä. Enkä kaipaa ystäviä, monesti ajattelen, että onneksi ei ole niitä. Koen jotekin kuluttavana ajatuksen, että pitäisi hirveästi huolehtia ystävyyssuhteista ja viettää aikaa heidän kanssaan, olla puheissa ja tekemisissä jne.
Minulla on kyllä ollut ystäviä, teininä en kokenut kuluttavana ylläpitää niitä suhteita. Kuitenkin useita ystäviä vain tippui pois kun menimme opiskelemaan eri paikkoihin ja yhteydenpito jäi ja tuli opiskelupaikoista uusia ystäviä.
Yksi ystävä minulle kuitenkin jäi, joka oli kauan hyvä ystäväni. Vietimme paljon aikaa hänen kanssaan ja jossain kohtaa sitten hän alkoi enemmän viettää aikaa toisen kaverini kanssa, joka tuli uudesta opiskelupaikasta. Jäin selvästi "varalle", minulle ystäväni soitti jos ei ollut muitakaan, mutta meillä oli aina hauskaa yhdessä. Hän myös kertoi minulle, että haluaisi mieluummin viettää aikaa minun kanssani, mutta tämä kaveri sai aina kauhean hepulin, jos ystäväni ei viettänyt aikaa hänen kanssaan, kun hänelle sopi.
Lisäksi tähän komboon tuli lisäksi ihminen, jota en oikein tuntenut sen enempää, että hän oli aivan järkyttävän ilkeä. Muistan kun laitoin pitkän viestin facebookissa tälle ystävälleni, miten olin kyllästynyt olemaan varalla, miksei hnä vietä aikaa minun kanssani jos tahtoo, kuten hän minulle sanoi jne. Ystäväni soitti minulle, mutta kun vastasin, tämä ilkeä tyttö/nainen olikin puhelimessa ja haukkui minua/nälvi minua siihen asti, että katkaisin puhelun. Sen jälkeen hän alkoi pommittamaan minua ystäväni puhelimesta, kunnes minun oli pakko estää hänen numeronsa.
Ei se toki siihen jäänyt, vaan sitten hän alkoi aina jonkun muun numerosta pommittamaan minua, joten vaihdoin numeroni kun sain tarpeekseni. Homma jatkui tietysti myös facebookissa ja kaupungilla, jos hän/he näkivät minut jne.
Kirjoitus kuulostaa todella teinimäiseltä, mutta me olimme teinejä tuohon aikaan, joten siinä isoin syy. Luulen, että tuo on iso syy siihen, miksen kaipaa ystäviä ympärilleni, pelkään taas jääväni yksin tuolla tavalla.
Minulla on rankka lapsuus ja paljon hylkäämistä jo lapsuuden ajoilta, luulen siksi tuon vaikuttaneen minuun aika vahvasti. Olenko outo, kun en kaipaa ystäviä?
Kommentit (250)
Itse olen 28 vuotias, naimisissa ja äiti. Tykkään olla paljon itsekseen ja oman perheeni kanssa.
Jotkut sitä ei vaan tajua, ja jatkuvasti ollaan tuputtamassa ties mitä "kerhoja" neuvoloista jne.
Ei kaikki halua olla ihmisten ympäröiminä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ketjussa toistuu tunne siitä, että ihmisten seurassa olo on tylsää, velvollisuus, ette viihdy. Ehkä ette ole löytäneet kiinnostavaa ihmistä vielä. Itsekin muutettuani uudelle paikkakunnalle tuskailin että tuttavuudet eivät ota tulta alleen, ei ole oikeastaan puhuttavaa eikä uusi tapaaminen kiinnosta. Opiskelupiireissä ja naapurustossa on myös paljon näitä juuri ja juuri ok tuttavuuksia.
Minulla on kuitenkin pari vanhaa ystävää joiden kanssa on tosi kiinnostava vaihtaa ajatuksia ja heidän kanssaan on tosi hauskaa aina. Parhaimmillaan se ilo ja energia mitä hyvästä ystävästä saa on oikeasti ihan käsittämätön.
Tää on tosi hyvä ketju ja jonkin verran arkakin aihe monelle, johtuen ympäristön paineesta.
Mä en ole koskaan ollut kiinnostunut toisista ihmisistä, enkä oikein välitä heidän seurastaan. Tosin ihan tosiystäviä mulla on ollut elämäni aikana ja ennen oon hengaillut ja juhlinut vuosia porukassa ja ties missä, mutta iän karttuessa on luonne "rauhoittunut" ja kallistunut entisestään siihen omaan elämään ja rauhaan.
En myöskään ymmärrä, miksi pitäisi stressata siitä, että jos puolisoni kuolee tms?
Kenen kanssa sitten olisin vai?
No tottakai itseni kanssa ja elämästä edelleen nauttien. Tuskin ne ihmiset alkaa sen enempää kiinnostamaan sittenkään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luulin olevani jokin harvinaisuus, niin paljon tätä päivitellään kun tapaan sukulaisia. Enkä ymmärrä, mutta kuulemma minun "ei tarvitse esittää urheaa", kun sanon että en kaipaa ystäviä.
-Ap
Tämä huvittaa minua, ihmiset säälivät vaikka ei ole mitään säälittävää. Useimmat ihmiset ovat laumasieluja säälittävällä tavalla, pelkäävät yksinäisyyttä ja itsensä kohtaamista.
Todellakin.
Olen niin onnellinen, että olin pari vuotta oikeestaan vaan itseni kanssa ja kohtasin itseni ja yksinäisyyden pelkoni, ennenkö alkoi parisuhde.
Toisen seurasta on vaikea aidosti nauttia, jos e ole sinut itsensä kanssa ja tiedä olevansa onnellinen ihan ilman ketään.
Jopas onkin tullut kommentteja! Minulla tosiaan ei oikein ole muita kohtaamisia ihmisten kanssa kuin perheeni, leikkipuistossa toiset vanhemmat, jotka tosin eivät ota kontaktia kauheasti muihin, kaupassa käydessä kanssaihmiset ja neuvolat ym.
Oma perheeni on kuollut ja miehen perhe asuu kaukana, mutta koen heidänkin kanssaan yhteydenpidon taakaksi. Varsinkin, kun miehen sukulainen soittaa joka viikko, vaikken minä nyt hänen kanssaan puhukaan erityisemmin. Sekin on raskasta, kun näemme heitä, he pahoittavat mielensä kun lähdemme kotiin, tai kun eivät voi olla meillä päiväkausia.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuohan on aspergerin piirteitä. Ihan oikeasti!
Minäkin viihdyn yksin, mutta ystävät ovat silti aina olleet ja ovat yhä minulle elämän suola. Olen jo yli viisikymppinen. Osa ystävistä on kulkenut rinnallani ihan nuoruudesta alkaen - yksi lapsuudesta. Tarvitsen ihmisiä peilatekseni omia ajatuksiani ja jakaakseni kokemuksiani. Uskon, että ystävät ovat myös kasvattaneet minua ihmisenä ja opettaneet paljon.
Nuorena hakeuduin ehkä herkemmin samankaltaisten ihmisten seuraan. Näin vanhemmiten arvostan erilaisuutta ja ihastelen joiden aikuisena elämääni tulleiden ystävien tapaa ajatella ja elää - vaikka itse en halua samaa.
Minua surettaa, että mieheni parhaimmat ystävät asuvat eri maassa kuin hän. Hänellä on kavereita, mutta olisi parempi, jos hänellä olisi edes yksi tosi hyvä ystävä, jonka kanssa jakaa asioita.
Eri ystävät ovat eri elämänvaiheissa tärkeitä - palatakseen jälleen jossain toisessa vaiheesssa hyvinkin lähelle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muutamaa ensimäistä vastausta pidemmälle en jaksa lukea.
Mutta olen lähemmäs 60v ja edelleen ei ole montaa ystävää ja en edes kaipaa. Ja niille muutamallekkin olen huono ystävä, koska en oikein jaksaisi kauheasti viettää aikaa heidän kanssaan.
Ja kun lapset lähti maailmalle, niin olen nauttinut omasta rauhastani. Olen itse itselleni parasta seuraa ja nautin, kun saan puuhata ja harrastaa yksin. Minulle ihmiskontakteiksi riittää satunnaiset yhteydenpidot.
Ja en ole edes ikävä ihminen, koska ihmiset haluaisivat kauheasti ystävystyä ja tutustua minun kanssani. Minä taas en pahemmin jaksaisi.
Ja ei ole edes taustalla mitään traumatisoituneita ihmissuhteita, vaan en ole koskaan välittänyt ihmissuhteista mitenkään erityisen paljon.
Haha, kuulotaa ihan minulta :D Kivaa, että meitä on muitakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oon 28v ja ei ole ollut ystävää nyt pariin vuoteen. En myöskään seurustele enkä käy harrastuksissa. Mä nautin yksinolosta, saattaa mennä viikkokin etten puhu kenenkään kanssa. Nautin netflixistä, pelailusta, musiikista, lenkkeilystä. Nyt ois ollut mahdollisuus nähdä vanhaa ystävää pitkästä aikaa, mutta taidan jättää välistä. Ei oikein kiinnosta pitkän ajan jälkeen. Töissä ollessa tuli juteltua työkaverin kanssa niin paljon, että kotiin tullessa halutti olla heti hiljaisuudessa ja olla näkemättä ketään ihmistä :D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luulin olevani jokin harvinaisuus, niin paljon tätä päivitellään kun tapaan sukulaisia. Enkä ymmärrä, mutta kuulemma minun "ei tarvitse esittää urheaa", kun sanon että en kaipaa ystäviä.
-Ap
Olet kehittynyt evoluutiossa pidemmälle kuin muut, etkä koe enää mielekkääksi jatkuvaa sukimista muiden lajitovereiden taholta.
Anna alemmillta oksilla keikkuvien bonobonojen kasvattaa sosiaalisia suhteitaan heille ominaisella tavalla ja ole onnellinen ettei sinun enää tarvitse toimia niin.
Kiitos tästä. :D Juuri näin itsekin ajattelen joskus parempina päivinä. En ylipäätäänkään meinaa jaksaa sitä jatkuvaa nokkimisjärjestyksen hakemista ja pelailua, mitä monesti sosiaaliseen kanssakäymiseen liittyy. Minä haluaisin vain että kaikki olisi kavereita keskenään ja tasa-arvoisia jne. , mikä tuntuu yhtä epätodennäköiseltä kuin yksisarvisten olemassaolo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Totta on, että ihminen on lauma eläin, eikä siksi ole normaalia ettei hän kaipaa muiden seuraa. Toisaalta eihän se ketään haittaa jos joku on yksin, vai?
Mikki Hiiti kirjoitti:
Totta on, että ihminen on lauma eläin, eikä siksi ole normaalia ettei hän kaipaa muiden seuraa. Toisaalta eihän se ketään haittaa jos joku on yksin, vai?
Laumaeläin tarkoittaa että ihmisellä on lähes poikkeuksetta oltava jokin yhteisö. Laumoja kuitenkin on erilaisia ja er irooleilla muodostettuja. Perhe on ihan yhtälailla lauma kuin ystäväpiirikin. Perheessä äiti tai/ja isä on se lauman "vanhin" ja auktoritettiasemassa lapsiin verrattuna kun taas ystäväpiiri on tasavertainen lauma. Työyhteisössä työntekijä taas on pomoonsa nähden samassa asemassa kuin lapsi perheessä. Kenelläkään ei varmasti ole elämässään kaikkia mahdollisia sosiaalisia suhteita eikä tarvitsekaan. Yksi yhteisö on aivan riittävä, koostuu se sitten kahdesta tai vaikka tuhannesta ihmisestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiva tietää, että on muitakin yksinäisyydestä nauttivia! Yleensä itsellä käy niin, että olen kohtalaisen uupunut sosiaalisen kanssakäymisen jälkeen, joskus jopa vähän masentunut. Sitten kun saa olla jonkin aikaa yksin voimat alkaa taas palautua ja mieliala tasoittua.
Yksin ollessa tykkään käydä lenkillä, opiskella, lukea, katsoa elokuvia, kuunnella musiikkia, laittaa terveellistä ruokaa, kävellä kaupungilla ja poiketa jossain kivassa paikassa jne. Haaveissa olisi määmatka jonnekin välimerelle!
Tosi outoja nämä heitot koskien turvaverkkoa ja sen puutetta tilanteessa, jossa ihminen voi menettää kumppaninsa: ihan oikeastiko teitä laumasieluja lohduttaa ajatuksena, että Anneli töistä voi sitten lausua pahoittelunsa (ja luikkia takavasemmalle, kuten 99% ihmisistä tekee..) kun menetät oman rakkaan kumppanisi? :D Ette te tule mitään intensiivistä tukea saamaan kaverisuhteiltanne, niitä juttuja tapahtuu lähinnä kirjoissa ja leffoissa! Itse maksettu kriisiterapia on lähinnä totuutta, sieltä se kuuntelija löytyy.
Itselleni muut ihmiset pl. mieheni ovat täysin yhdentekeviä jo nyt, joten en ymmärrä miten heidän arvonsa nousisi jotenkin sen myötä, kun menetän sen yhden ihmisen, jonka kanssa viihdyn?
Muistan jonkun mielenterveysseuran naisen selittäneen, että jokaisella pitäisi olla kuusi läheistä ystävää, eli arkunkantajaa. Ihmettelin jo sitä silloin.
Päätin, että minut voi tuhkata, niin ei tarvitse, kuin yhden ihmisen, koska sen uurnan jaksaa kantaa kyllä yksikin ihminen.
t.introvertti
Vierailija kirjoitti:
Muistan jonkun mielenterveysseuran naisen selittäneen, että jokaisella pitäisi olla kuusi läheistä ystävää, eli arkunkantajaa. Ihmettelin jo sitä silloin.
Päätin, että minut voi tuhkata, niin ei tarvitse, kuin yhden ihmisen, koska sen uurnan jaksaa kantaa kyllä yksikin ihminen.
t.introvertti
Arkunkantajat voi pestata seurakunnan vapaaehtoisista.
Annoin äitini hautajaisissa kaikki käytännön toimet, arkukannot, puheen ja musiikin valinnan seurakunan ja pastorin huoleksi.
Äitini eli hyvin yksinäisen elämänä (kuten minäkin elän) ja olisi ollut mautonta kertoa papille mitä hänen pitäisi hautajaisissa äidistäni kertoa tai mitä musiikkia siellä soitettaisiin.
Kertoessani pastorskalle että ole uskossa (mikä on totta) ja että uskon Jumalan johdattaavn hänet sanomaan oikeat asiat ja valitsemaan tilaisuuteen sopivan musiikin, hän katsoi minua hieman epäröiden, mutta teki hautaustilaisuudesta kuitenkin kauniin ja mieleenpanuvan.
Suurimman muiston jätti kuitenkin ilma, sillä kun lähdimme hautajaissaattueena sakastista, taivas repesi, enkä koskaan aiemmin enkä myöhemmin ole kokenut niin kovaa vesisadetta elämäni aikana.
Taivas itki miljoomin pisaroin kanssani.
Ei ole ystäviä enkä kaipaa! Mulla on mies ja lapsi, matkustellaan paljon ja kaikilla on omat harrastukset. Miehenikin on varsin epäsosiaalinen, mutta lapsella on paljon ystäviä.
Ihminen on laumaeläin. Elämäsi ja sinun persoona jää kovin ohueksi jos ei ole toisia joiden kans elämää jakaa.
Et ole outo...itsellä samat ajatukset. Miksi pitäisi väkisin viettää aikaa joidenkin ihmisten kanssa kun se ei tunnu hyvältä? Pystyn sen tekemään jos on joskus pakko mutta en saa siitä mitään mielihyvää. Päinvastoin, olen sen jälkeen henkisesti ihan poikki. Viihdyn hyvin yksin ja keksin kyllä itselleni tekemistä. Säälittää ihmiset, jotka ei osaa yhtään olla itsekseen.