Lue keskustelun säännöt.
Minulla ei ole ystäviä, enkä niitä kaipaa. Olenko outo?
Niin, olen 25v naimisissa oleva äiti, jolla ei ole ystäviä. Enkä kaipaa ystäviä, monesti ajattelen, että onneksi ei ole niitä. Koen jotekin kuluttavana ajatuksen, että pitäisi hirveästi huolehtia ystävyyssuhteista ja viettää aikaa heidän kanssaan, olla puheissa ja tekemisissä jne.
Minulla on kyllä ollut ystäviä, teininä en kokenut kuluttavana ylläpitää niitä suhteita. Kuitenkin useita ystäviä vain tippui pois kun menimme opiskelemaan eri paikkoihin ja yhteydenpito jäi ja tuli opiskelupaikoista uusia ystäviä.
Yksi ystävä minulle kuitenkin jäi, joka oli kauan hyvä ystäväni. Vietimme paljon aikaa hänen kanssaan ja jossain kohtaa sitten hän alkoi enemmän viettää aikaa toisen kaverini kanssa, joka tuli uudesta opiskelupaikasta. Jäin selvästi "varalle", minulle ystäväni soitti jos ei ollut muitakaan, mutta meillä oli aina hauskaa yhdessä. Hän myös kertoi minulle, että haluaisi mieluummin viettää aikaa minun kanssani, mutta tämä kaveri sai aina kauhean hepulin, jos ystäväni ei viettänyt aikaa hänen kanssaan, kun hänelle sopi.
Lisäksi tähän komboon tuli lisäksi ihminen, jota en oikein tuntenut sen enempää, että hän oli aivan järkyttävän ilkeä. Muistan kun laitoin pitkän viestin facebookissa tälle ystävälleni, miten olin kyllästynyt olemaan varalla, miksei hnä vietä aikaa minun kanssani jos tahtoo, kuten hän minulle sanoi jne. Ystäväni soitti minulle, mutta kun vastasin, tämä ilkeä tyttö/nainen olikin puhelimessa ja haukkui minua/nälvi minua siihen asti, että katkaisin puhelun. Sen jälkeen hän alkoi pommittamaan minua ystäväni puhelimesta, kunnes minun oli pakko estää hänen numeronsa.
Ei se toki siihen jäänyt, vaan sitten hän alkoi aina jonkun muun numerosta pommittamaan minua, joten vaihdoin numeroni kun sain tarpeekseni. Homma jatkui tietysti myös facebookissa ja kaupungilla, jos hän/he näkivät minut jne.
Kirjoitus kuulostaa todella teinimäiseltä, mutta me olimme teinejä tuohon aikaan, joten siinä isoin syy. Luulen, että tuo on iso syy siihen, miksen kaipaa ystäviä ympärilleni, pelkään taas jääväni yksin tuolla tavalla.
Minulla on rankka lapsuus ja paljon hylkäämistä jo lapsuuden ajoilta, luulen siksi tuon vaikuttaneen minuun aika vahvasti. Olenko outo, kun en kaipaa ystäviä?
Kommentit (250)
Et ole outo yhtään. Traumoja kannat mukanasi kyllä, kiva kun olet tyytyväinen elämääsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Varmaan epäsuosittu mielipide tässä ketjussa mutta kyllä hyvä, omasta mielestä mukava ja huumorintajuinen ystävä tuo iloa elämään, kumpikin on kiinnostunut toisen ajatuksista ja elämästä, tykätään samoista jutuista. Ilot moninkertaistuu ja surut puolittuu.
Itsellä on koko elämässä ollut tälläisiä vain muutama, muuten sitä samaa mitä tässä ketjussa että on väkinäistä ja tuttavuudet tyssää.
Tuttavia löytyy helposti, aito ystävyys on varmaan harvinaista.
Vierailija kirjoitti:
Luulin olevani jokin harvinaisuus, niin paljon tätä päivitellään kun tapaan sukulaisia. Enkä ymmärrä, mutta kuulemma minun "ei tarvitse esittää urheaa", kun sanon että en kaipaa ystäviä.
-Ap
Miksi jankkaat jossain vauvapalstalla oletko outo muiden mielestä vai et?
Mitä väliä sillä on? Vai teetko tilaston ja toimit sitten enemmistön päätöksen mukaan?
Musta sä kuulostat siltä että olet kärsinyt pettymyksen tai monta ja oppinut varovaiseksi.
Ajattelet että eipä tule lisää pettymyksiä kun olen yksinäni.
Kuulostat myös kärkkäältä inttämään ja haastamaan riitaa. Silläkään ei ole väliä jos on yksin.
Mutta on varomatonta panna kaikki munat samaan koriin. Luotat siihen, että sulla on aina perhe, se riittää.
Lapset ainakin kasvaa ja häipyy aikanaan.
Mies ei kasva, mutta voi silti häipyä. Tai kuolla.
Sitä paitsi musta vaikuttaa siltä että kyllä sä ystäviä ja kavereita kaipaat.
Mitä jos myöntäisit sen itsellesi?
Et ole. Tylsiä ne ihmiset yleensä ovat. Puhuvat vaan omista asioistaan.
Et ole outo. Lähinnä järkevä.
Itsellä vähän sama tilanne, koen että ihmissuhteet ottaa enenmmän kun antaa, eli ovat vaan niin hiton hankalia.
Mulle riittää perheen omat sosialisoinnot vallan hyvin, siinä on enemmän kun tarpeeksi.
Ei vaan jaksa yhtään ylimäärästä ihmissuhdetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä en kaipaa ystäviä. Ei ole mitään dramaattista ystävyyssuhdettakaan taustalla. Olen aina ollut ns.suosittu, ja mulla on paljon tuttuja joiden kanssa olen ystävällisissä väleissä. Mutta en halu vapaa-ajalla olla kenenkään kanssa tekemisissä.
Teen työtä jossa joudun olemaan sosiaalinen ja se riittää. Minulla on mies joka asuu toisella paikkakunnalla enkä haaveile yhteenmuutosta. Kivempi olla yksin. Lapsetkin isoja ja saan olla ihan rauhassa.
En koe olevani yksinäinen kun olen yksin. Ihanin joulu on ollut se kun sain olla ihan yksin aaton ja joulupäivän.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luulin olevani jokin harvinaisuus, niin paljon tätä päivitellään kun tapaan sukulaisia. Enkä ymmärrä, mutta kuulemma minun "ei tarvitse esittää urheaa", kun sanon että en kaipaa ystäviä.
-Ap
Miksi jankkaat jossain vauvapalstalla oletko outo muiden mielestä vai et?
Mitä väliä sillä on? Vai teetko tilaston ja toimit sitten enemmistön päätöksen mukaan?Musta sä kuulostat siltä että olet kärsinyt pettymyksen tai monta ja oppinut varovaiseksi.
Ajattelet että eipä tule lisää pettymyksiä kun olen yksinäni.
Kuulostat myös kärkkäältä inttämään ja haastamaan riitaa. Silläkään ei ole väliä jos on yksin.Mutta on varomatonta panna kaikki munat samaan koriin. Luotat siihen, että sulla on aina perhe, se riittää.
Lapset ainakin kasvaa ja häipyy aikanaan.
Mies ei kasva, mutta voi silti häipyä. Tai kuolla.Sitä paitsi musta vaikuttaa siltä että kyllä sä ystäviä ja kavereita kaipaat.
Mitä jos myöntäisit sen itsellesi?
Ei kaikki ihmiset oikeasti kaipaa muita, tai ole sosiaalisia. Joitan se kuluttaa ihan kauheasti.
Ja sä meinaat että "ihan varmasti kaipaat kavereita, myönnä se". Just joo, et edes yritä ymmärtää muita jotka ei ehkä oikeasti niitä kaipaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla oli kavereita nuorempana mutta lopulta kaikki vaan pettää ja jättää. Siis kaverit.
Ei tollasta jaksa. Enkä siis ole kavereiden varaan elämääni rakentanutkaan.
Elän itselleni ja perheelleni.
Olen jo mummo iässä. Kavereita minulla oli viimeks parikymppisenä. Olen ollut suurperheen äiti, liekö syy se, en olisi ehtinyt ystävyyssuhteita ees hoitaa. Perhe oli ja on kaikki kaikessa.
Minulla on ystäviä, mutta muutamaa 55-70 vuotiasta ystävää en enää kovin usein jaksa tavata, kun ainoat puheenaiheet ovat omat, sukulaisten ja tuttavien sairaudet, vaivat ja lääkitykset. Kuitenkin ovat ikäänsä nähden reippaita ja aktiivisia ei mitään pahempia sairauksia kenelläkään.
Olisi kiva joskus jutella muustakin.