Lue keskustelun säännöt.
Minulla ei ole ystäviä, enkä niitä kaipaa. Olenko outo?
Niin, olen 25v naimisissa oleva äiti, jolla ei ole ystäviä. Enkä kaipaa ystäviä, monesti ajattelen, että onneksi ei ole niitä. Koen jotekin kuluttavana ajatuksen, että pitäisi hirveästi huolehtia ystävyyssuhteista ja viettää aikaa heidän kanssaan, olla puheissa ja tekemisissä jne.
Minulla on kyllä ollut ystäviä, teininä en kokenut kuluttavana ylläpitää niitä suhteita. Kuitenkin useita ystäviä vain tippui pois kun menimme opiskelemaan eri paikkoihin ja yhteydenpito jäi ja tuli opiskelupaikoista uusia ystäviä.
Yksi ystävä minulle kuitenkin jäi, joka oli kauan hyvä ystäväni. Vietimme paljon aikaa hänen kanssaan ja jossain kohtaa sitten hän alkoi enemmän viettää aikaa toisen kaverini kanssa, joka tuli uudesta opiskelupaikasta. Jäin selvästi "varalle", minulle ystäväni soitti jos ei ollut muitakaan, mutta meillä oli aina hauskaa yhdessä. Hän myös kertoi minulle, että haluaisi mieluummin viettää aikaa minun kanssani, mutta tämä kaveri sai aina kauhean hepulin, jos ystäväni ei viettänyt aikaa hänen kanssaan, kun hänelle sopi.
Lisäksi tähän komboon tuli lisäksi ihminen, jota en oikein tuntenut sen enempää, että hän oli aivan järkyttävän ilkeä. Muistan kun laitoin pitkän viestin facebookissa tälle ystävälleni, miten olin kyllästynyt olemaan varalla, miksei hnä vietä aikaa minun kanssani jos tahtoo, kuten hän minulle sanoi jne. Ystäväni soitti minulle, mutta kun vastasin, tämä ilkeä tyttö/nainen olikin puhelimessa ja haukkui minua/nälvi minua siihen asti, että katkaisin puhelun. Sen jälkeen hän alkoi pommittamaan minua ystäväni puhelimesta, kunnes minun oli pakko estää hänen numeronsa.
Ei se toki siihen jäänyt, vaan sitten hän alkoi aina jonkun muun numerosta pommittamaan minua, joten vaihdoin numeroni kun sain tarpeekseni. Homma jatkui tietysti myös facebookissa ja kaupungilla, jos hän/he näkivät minut jne.
Kirjoitus kuulostaa todella teinimäiseltä, mutta me olimme teinejä tuohon aikaan, joten siinä isoin syy. Luulen, että tuo on iso syy siihen, miksen kaipaa ystäviä ympärilleni, pelkään taas jääväni yksin tuolla tavalla.
Minulla on rankka lapsuus ja paljon hylkäämistä jo lapsuuden ajoilta, luulen siksi tuon vaikuttaneen minuun aika vahvasti. Olenko outo, kun en kaipaa ystäviä?
Kommentit (250)
Vierailija kirjoitti:
Ihminen on laumaeläin. Elämäsi ja sinun persoona jää kovin ohueksi jos ei ole toisia joiden kans elämää jakaa.
Niin totta. Mikään asia ei tunnu oikealta ja elämys elämykseltä, ellei sitä ole saanut jaettua instagramissa tai muussa sosiaalisessa mediassa tuhannelle ystävälle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet outo, jäät todella paljosta paitsi.
Itse olen introvertti ja viihdyn oikein hyvin itsekseni, mutta silti koen että ystävät ovat elämän suola, antavat todella paljon.
En myöskään pidä erityisemmin uusiin ihmisiin tutustumisesta, mutta kun he tulevat tutuiksi, se palkitsee.
Älä viitsi lässyttää.
Jos itselläsi ei ole perhettä, niin kuka sinusta välittää oikeasti?
Tänään vannotte olevanne ystävi' ikuisesti - kuitenkin 10 vuoden päästä olette todennäköisesti enää muisto vain toistenne mielissä.
Kun taas perheellinen edelleen on laumansa kanssa, ja lauma kasvaa, kun lapset saavat omia lapsia.
Laumaeläin kirjoitti:
Älä viitsi lässyttää.
Jos itselläsi ei ole perhettä, niin kuka sinusta välittää oikeasti?
Tänään vannotte olevanne ystävi' ikuisesti - kuitenkin 10 vuoden päästä olette todennäköisesti enää muisto vain toistenne mielissä.
Kun taas perheellinen edelleen on laumansa kanssa, ja lauma kasvaa, kun lapset saavat omia lapsia.
Oisko se mitenkään mahdotonta hyväksyä sellainen ajatus, että ei kenenkään musta tarvitse välittää ja kysellä kuulumisia?
Ketään se tuskin kiinnostaa, niinkun ei kauheasti muitten tekemiset itseäni.
En tiedä mitään niin ahdistavaa, kuin ajatus siitä, että olisin joku laumaELÄIN ja riippuvainen toisten hyväksynnästä jostain fakin laumasta. :D
Ei oo mulle, kiitos vaan.
Sinä olet pelle. Ihminen ei tarvitse laumaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sinä olet pelle. Ihminen ei tarvitse laumaa.
Hitto kun tämä palsta on sotkettu. Haukuin ekan sivun laumaihmistä.
Ei minullakaan ole ystäviä, enkä niitä kaipaa.
Tai no ystäväkseni voin kutsua omaa perhettä ja rakasta miestäni, unohtamatta karvaisia kavereita.
Miehelläni on kaveriporukka, näkevät muutamia kertoja vuodessa. Olen ollut joskus mukana näissä tapaamisissa, ja mukana ovat olleet myös miehen kaverien kumppanit (ovat "ystäviä" keskenään).
Ajattelin että heidän seurassa olisi mukavaa, mutta huomasin jo ensimmäisessä illanvietossa mitä tämä ns."ystävyys" on. Kun joku kääntää selkänsä, niin hänestä aletaan puhumaan vähätellen. Vaistosin naisten välisen nokittelun samoin tein.
En halunnut enää osallistua näihin istujaisiin, joten minua ei edes enää kutsuta. Hyvä niin.
En kaipaa elämääni selkäänpuukottajia, minun ei tarvitse pönkittää itsetuntoani ns. "ystävillä".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on sama juttu.En osaa ja jaksa ylläpitää kaveruutta.Olen ihan poikki tapaamisista ja tarvitsen rauhaa ja toipumista niiden jälkeen.Asun vielä yksin.Ei ole lapsia eikä miestä.Viikonlopun palaudun yksin ja jaksan sitten sosiaalista työtäni taas viikon.Lomareissut teen yksin.
Vierailija kirjoitti:
Minulla ei ole sukulaisia tai ystäviä, mies ja lapsi löytyy ja se riittää ihan hyvin.
Rankka tausta minullakin, lisäksi sosiaaliset taidot jotenkin heikonlaiset, olen ihmisten kanssa naiivi kuin pieni lapsi. Nuorempana luotin ja uskoin aidosti muihin ja heidän puheisiinsa, mutta en enää. Liian monta kertaa tulin kiusatuksi, petetyksi, syrjityksi. On paljon helpompaa, kun ei tarvitse miettiä että tajusinko nyt varmasti kaiken oikein tai että koskakohan tuokin tyyppi tekee jotain inhottavaa.
Kaikkeen tottuu. Nyt keskityn lähinnä hoitamaan kotia miehen ollessa töissä ja tietysti viettämään lapsen kanssa aikaa.
Suurin osa ihmisistä on alkukantaisia laumaeläinkiusaajia. Itsekkyys ja inhottavuus on pop. Ihminen tuhoaa myös vaikka maapallon, jos sillä tienaa rahaa. Ei ihminen mikään luomakunnan kruunu ole vaan enemmänkin jotain ihan muuta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuskin olet mikään yksinäinen, lähinnä kuulostat loukkaantuneelta taannoisen ystäväsi toimintaan.
En ole naimisissa, ei lapsia, ei ystäviä, mutta en jostain syystä koe itseäni yksinäiseksi.
Olet turhan valittaja.
Kun minä olin pieni ei ollut minulla kuin yksi ystävä. Jouduin vaihtamaan koulun ja minulla oli taas vain yksi ystävä. Menin seuraavaan kouluun ja minulla vaohtuo taas ystävä. Minulla ei ole ollut koskaan kuin vain yksi ystävä kerrallaan. Kun sain perheen oli minulla taas yksi uusi ystävä. Mutta nyt minuöla ei ole sitä yhtäkään ystävää. Kaikki on osoittautuneet olevansa hyväksikäyttäjiä ja omaneduntavoittelijoita. Olen ennemminkin yksin kuin huonossa seurassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pikkuisten kanssa on kädet täynnä töitä ja ymmärrän että ystävät voivat tuntua varsinkin tuossa vaiheessa turhalta. Kannattaa silti yrittää antaa aikaa itselleen ja ystäville. Huonoja ihmissuhteita ei kannata pitää yllä, mutta tuskin kaikki ystäväsi toimivat samoin kuin tuo kenestä kerroit.
Pitääkö olla huolissaan jos joku ei roiku somessa. Joidenkin mielestä ehkä pitää. Nämä on näitä: olen nyt metrossa ja kohta juon skumppaa. Kiva tietää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eipä ole kenellekään selitysvelvollinen.
Ihan hyvä pohtia omia asioita. Oudompaa pohtia toisen, intensitiivisesti ja jatkuvasti.
Minulla ei ole ystäviä, koska vuosien kokemusten mukaan helvetti on toiset ihmiset.
Suurin osa naisista on kiinnostunut niin erilaisista asioista kuin minä, että ystävän löytäminen samasta sukupuolesta on vaikeaa. Vaikeaa siksi, että minua suoraan sanoen kuluttaa esittää iloista normaalia naista, puhua asioista, jotka ovat sopivia ja pinnallisia ja lisäksi kuluttaa se jatkuva kyräily ja normaaliuden tarkkailu (eli muut kyttäävät sovinko naislauman etikettiin).
Joo, voin esittää tavallista ja puhua tavallisista asioista (mielellänikin), mutta oikeasti minua kiinnostavat ronski huumori, konsolipelit, tiede, nörttijutut ja jonkin verran liikunta, luonto, taide - ei mikään nutturatätikerhon elitistitaide kuitenkaan.
Jaksan ylläpitää vain niitä ihmissuhteita, joissa voin olla rauhassa oma, introvertti itseni ja toinen hyväksyy minut kaikkine outouksineni. Minulle toisen outous on vaan plussaa. Minulle ei merkkaa myöskään kaverin sosiaalinen status tai kiipeäminen jossain sosiaalihierarkiassa. Tätä näkee paljon vielä yliopistolla 20 v. naisten keskuudessa. Minulle taas merkkaa _vain_ yksilö ja hänen ajatuksensa, sosiaalinen suosio ei kiinnosta.
Tulen helposti toimeen miesten kanssa ja tunnen, että heille voi puhua mistä vain. On helppo vitsailla ja keskustella mistä vain. Naisissa tällainen on harvinaista. Huomaan kuitenkin, että joskus tällaisia symppiksiä ja huumorintajuisia ja avoimia naisiakin voi löytyä. Ovat tosin harvassa ja usein ystävystyvät mieluiten ihmisiin, joilla on hyvä sosiaalinen asema/verkosto.
Minulle merkkaa siis ystävyyden laatu. Aidoista ystävistä välitän aivan todella. Harmi, että jo pienenä sitä sai kilttinä ja uskollisena kaverina tyttöjen puukosta selkään minkä ehti. Kun aina jostain löytyi se "suositumpi ystävä" jolle vanha uhrattiin.
Panostan siis näin kolmenkympin tienoilla mieluiten hyvään parisuhteeseen, lemmikkiin, uraan ja omiin harrastuksiin ja niihin muutamiin hyviin tyyppeihin jotka olen löytänyt. Jos maailmassa oltaisiin vähemmän pinnallisia ja syrjiviä jo nuorena, niin ei tarvitsisi näin kasvattaa paksua kuorta ja kyynisyyttä muita kohtaan.
Mulla ei ole ystäviä. Sosiaaliset päivittäiset suhteet mies ja lapset. Nyt opiskelen kotoa ja käyn töissä vain keikalla.
En kaipaa muita seuraksi. Väsyn ihan fyysisesti silloin kun siskon tai miehen suvun kanssa sosialisoitava, harvoin tavataankin. Olen päälle 40-v.
Viimeksi mulla oli ”oma ystävä” yläasteella. Lukiossa enää muutamia kavereita, enemmänkin ehkä tuttavia, ei mitään sydänystäviä.
Opinnoista, monista työpaikoista, harrastuksista, ”äitikuvioista”, lasten koulun ja harrasteiden vanhempitoiminnasta ym ei ole ketään jäänyt ns. mukaan.
Olen aina ollut tosi matalaenerginen ja aikaansaamaton. Laiska. Kaikki energia menee perusasioiden hoitamiseen ja päivästä toiseen selviämiseen.
Vierailija kirjoitti:
Kummallinen usko teillä elämään, keillä kumppani on ainoa ystävä. Oletteko koskaan ajatelleet, että vaikka ette eroa, kuolema saattaa kolkuttaa ovelle? Kolari, syöpä, tukehtuminen?
Hmm, itselläni ei edes puolisoa, ja minusta on juurikin ihanaa, että vaikka kuolisin tänään, se ei tuota kenellekään tuskaa ja kärsimystä, olen aivan vapaa lähtemään koska vaan. Ei tarvitse murehtia suremaan jääviä lapsia, puolisoa tms.
Sivistyneissä yhteiskunnissa kuten Suomessa on myös perusturvaverkot yhteiskunnan puolesta, ei sitä varten tarvitse pitää yllä ihmissuhteita. Esim. minä jouduin kerran rattijuopon yliajamaksi. Jouduin isoon leikkaukseen ja sairaalaan, ja sen jälkeen vielä pitkään tarvitsin kotona apua kun pääsin sairaalasta pois. En minä tähän apuun mitään ystäviä tarvinnut, vaan kunnan Kotitiimi ja ateriapalvelu hoisi tarvittavat palvelut kotiin.
Ei minullakaan ja oma mies sekä lapset on tärkeintä minulle .
En ole ikinä oikein osannut pitää kaverisuhteita koska en jaksa soitella ja tyrkyttää itseäni kellekään kylään koska eihän sitä tiedä pidetäänkö seurastani oikeasti vai puhutaanko selän takana paskaa, minulla ei ole kellekään mitään asiaa ja henkilökohtaisista asioistani en halua puhua kellekään muille kuin miehelleni ja minua rupeaa helposti väsyttämään toisten ihmisten seurassa. N44