Lue keskustelun säännöt.
Minulla ei ole ystäviä, enkä niitä kaipaa. Olenko outo?
Niin, olen 25v naimisissa oleva äiti, jolla ei ole ystäviä. Enkä kaipaa ystäviä, monesti ajattelen, että onneksi ei ole niitä. Koen jotekin kuluttavana ajatuksen, että pitäisi hirveästi huolehtia ystävyyssuhteista ja viettää aikaa heidän kanssaan, olla puheissa ja tekemisissä jne.
Minulla on kyllä ollut ystäviä, teininä en kokenut kuluttavana ylläpitää niitä suhteita. Kuitenkin useita ystäviä vain tippui pois kun menimme opiskelemaan eri paikkoihin ja yhteydenpito jäi ja tuli opiskelupaikoista uusia ystäviä.
Yksi ystävä minulle kuitenkin jäi, joka oli kauan hyvä ystäväni. Vietimme paljon aikaa hänen kanssaan ja jossain kohtaa sitten hän alkoi enemmän viettää aikaa toisen kaverini kanssa, joka tuli uudesta opiskelupaikasta. Jäin selvästi "varalle", minulle ystäväni soitti jos ei ollut muitakaan, mutta meillä oli aina hauskaa yhdessä. Hän myös kertoi minulle, että haluaisi mieluummin viettää aikaa minun kanssani, mutta tämä kaveri sai aina kauhean hepulin, jos ystäväni ei viettänyt aikaa hänen kanssaan, kun hänelle sopi.
Lisäksi tähän komboon tuli lisäksi ihminen, jota en oikein tuntenut sen enempää, että hän oli aivan järkyttävän ilkeä. Muistan kun laitoin pitkän viestin facebookissa tälle ystävälleni, miten olin kyllästynyt olemaan varalla, miksei hnä vietä aikaa minun kanssani jos tahtoo, kuten hän minulle sanoi jne. Ystäväni soitti minulle, mutta kun vastasin, tämä ilkeä tyttö/nainen olikin puhelimessa ja haukkui minua/nälvi minua siihen asti, että katkaisin puhelun. Sen jälkeen hän alkoi pommittamaan minua ystäväni puhelimesta, kunnes minun oli pakko estää hänen numeronsa.
Ei se toki siihen jäänyt, vaan sitten hän alkoi aina jonkun muun numerosta pommittamaan minua, joten vaihdoin numeroni kun sain tarpeekseni. Homma jatkui tietysti myös facebookissa ja kaupungilla, jos hän/he näkivät minut jne.
Kirjoitus kuulostaa todella teinimäiseltä, mutta me olimme teinejä tuohon aikaan, joten siinä isoin syy. Luulen, että tuo on iso syy siihen, miksen kaipaa ystäviä ympärilleni, pelkään taas jääväni yksin tuolla tavalla.
Minulla on rankka lapsuus ja paljon hylkäämistä jo lapsuuden ajoilta, luulen siksi tuon vaikuttaneen minuun aika vahvasti. Olenko outo, kun en kaipaa ystäviä?
Kommentit (250)
Sinulla on mies ja lapsi/a sekä sukulaisia, joten sinulla on monta ihmiskontaktia. Minua aina harmittaa kun ihmiset väittävät olevansa yksinäisiä, vaikka heillä on puoliso. Minulla ei ole koskaan elämässäni ollut muita ihmissuhteita kuin lapsuudenperhe, ja nyt ei ole sitäkään. Työkavereiden lisäksi ainoa ihmiskontaktini on terapeutti, eli minulla on elämässäni ollut tasan yksi ihmissuhde jossa voin puhua itsestäni, sekin on maksullinen eikä ole vastavuoroinen.
Ja aiempaan kommenttiin vastaus, vanhemmalla iällä on lähes mahdoton saada ystäviä. Suurin osa ei saa kouluaikojen jälkeen yhtään uutta vuotta ystävää ja ne jotka saavat, saavat ne kouluaikojen ystävien kautta sekä kouluiässä hiotuilla taidoilla. Jos kouluikäisenä sinut on murjottu näkymättömäksi niin sitten et tule ikinä saamaan yhtään ystävää, ja olet todella onnekas jos ikinä saat puolison.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on yksi ystävä ainoastaan, jota ehdin nähdä ehkä muutaman viikon tai kuukauden välein. Olen nainen ja ystävä mies. Nuorena oli pikkuruinen ystäväporukka, mutta pistin välit poikki kaikkiin, kun en jaksanut sitä, että yksi yritti eristää minut, ja kun löysin uuden kaverin, niin kosiskeli hänetkin itselleen parhaaksi ystikseksi. Naisten kaveriporukat ovat kokemukseni mukaan häiriintyneitä usein tuolla tavalla, että yksi eristetään.
Viihdyn miesten seurassa, koska miehet ovat suoraviivaisia. Mulla on myös exä, jota en ihan ystäväksi kutsuisi, mutta pidetään yhteyksiä tiiviisti erinäisistä syistä. Olen myös naimisissa miehen kanssa.
Miehillä on turhan huono maine.
On outoa. Etkö kaipaa hyviä ystäviä?
Ymmärrettävää että ei jaksa ilkeiden ihmisten seuraa
En tiedä lukeeko ap tätä enää, mutta muille saman kokemuksen jakaville: hankkikaa jokin harrastus tai useampi, josta pidätte oikeasti ja nimenomaan sellainen, jossa tapaa muita ihmisiä. Harrastus kestää yleensä vain rajatun ajan, ja sitten voi lähteä kotiin, tai jatkaa jutustelua muiden kanssa, jos siltä tuntuu. Se on paljon luontevampaa kuin jotkin väkinäiset kahvittelut, joissa kumpikin jännittää millaisen kuvan antaa itsestään, eikä oikein osaa olla oma itsensä. Itse pidän ihmisten seurasta mutta vain harrastuspiireissä. Juhlinnat ja kahvittelut tuntuvat teennäisiltä ja mietin vain, milloin lähtisin kotiin. Olen siis introvertti ja tämä toimii ainakin itselläni tosi hyvin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ystävistä on ollut enemmän harmia kuin vihamiehistä. Sukulaiset ja puoliso on tärkeää, ystävät perseestä.
Ystävät usein jää, kun on pieniä lapsia ja aviopuoliso. Mutta pidemmän päälle ongelmat tulevat näkymään parisuhteessa sekä sosiaalisten taitojen rappeutumisena. Minulla pisti silmään tuo luotto, että se puoliso siinä pysyy, mutta elämässä tapahtuu paljon odottamatonta. Puoliso voi tavata toisen, etenkin kun olette jo näin nuorena perheytyneet - on jopa todennäköistä, että jossain vaiheessa avioliittoa se puoliso tapaa jonkun ja joutuu punnitsemaan, että viekö ihastusta eteenpäin ja jos on jo vienyt niin haluaako sitä olla yhden ja saman ihmisen ainoa sosiaalinen suhde lopunelämää vai kokea/nähdä myös muuta elämää.
En maalaile mitään kauhukuvia vaan ihan tavallista elämää, mitä ihmisille tapahtuu jatkuvasti. On todella epätodennäköistä, että se elämä jatkuu tässä tilanteessa tasaisena ja mukavana sinne asti, että lapset lähtee omilleen. Ilman ystäviä sitä on todella todella yksin siinä vaiheessa, vaikka se puoliso olisi vielä matkassa mukana. Puolisolla on omat sosiaaliset suhteet ja jos ei ole niin on todella todella rankkaa puolin ja toisin, jos ainoa sosiaalinen suhde on 20 vuotta ollut vain ja ainoastaan oma puoliso. Siinä ei kyllä vahvinkaan avioliitto enää selviä.
Näkisin itse kyllä vaivaa sen eteen, että voisi tavata ystävän, koska jo pelkästään sosiaalisten taitojen rappeutuminen on iso ongelma. Ja ottaisin yhteyttä tähän yhteen ystävään näin aikuisena ja yrittäisin sopia välit, turhaan sitä on kantaa kaunaa jostain teiniajan aikaisista riidoista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä sitä voi olla miehensäkin kanssa parhaat ystävät ihan kuolemaan asti. Me olemme olleet nyt 29 vuotta yhdessä, eikä edes kaivata muita ystäviä. Kyllä mies käy muutaman kerran vuodessa metsällä ja kalassa miesporukassa, se näyttää riittävän hänellekin.
Nuorempana joskus haaveilin sellaisesta kunnon sydänystävänaisesta, mutta sellaista ei löytynyt. Ne ystävyydet mitä oli, joutivatkin haihtua pois. Nykyään en siis enää edes haaveile tai tunne tarvitsevani naisystävää.
Luotan kyllä siihen, että jonkunlaisen ystävän löytää minkä ikäisenä hyvänsä. Vaikka sitten eläkeläisryhmästä, kun sen aika on, jos kokee tarvitsevansa.
Ei ystäviä täälläkään. Lapset aikuisia, joihin hyvä suhde. Mieheen hyvä suhde. En kaipaa ystäviä, viihdyn itseni kanssa erinomaisesti tai mieheni kanssa tai lasten perheiden. En ole pitänyt outona tai erikoisena asiana. Kaikilla pitää kuitenkin olla sukulaisia, perhettä tai ystäviä sen verran, että on arkunkantajia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen huono ihminen, ruma ihminen, luulen että minulla on maksavaiva. Ihmiset ylenkatsovat minua kun olen typeräkin. Ei ole ystäviä paitsi lemmikki marsuni. Sen nimi on Pilami.
No et. Itse ainakin tapaan harvoin ihmisiä keiden kanssa oikeasti haluaisin ystävystyä. Vieläkin harmittaa kun eräällä kurssilla vuonna peruna ja nakki oli samanikäinen nainen kuin minä silloin ja tultiin niin hyvin toimeen. En ole löytänyt häntä somestakaan tai mistään, kun tiesin vain etunimen :-( Ja olin liian ujo silloin pyytämään kontakteja. Että joskus 10 vuoden välein ehkä tapaa henkilön, jonka kanssa vain klikkaa. Mutta tällä hetkellä minun paras ystäväni on oma mies.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on aina ollut kavereita, ystäviä, mitä lie. Kunnes aikuistuin ja aloin huomaamaan, että heidän seuransa lähinnä ahdistaa ja olemme tosi erilaisia. Kaveruudet kariutuivat enkä ollut vuosiin yhtään kiinnostunut ihmisistä (oli omia suruja silloin.) Nykyään olen hieman kiinnostunut ihmisistä, mutten edelleenkään jaksa ylläpitää oikein mitään ystävyyksiä. En saa niistä mitään... ehkä ärsyttävintä on se, että minua luullaan masentuneeksi ja ties miksi nyt, vaikka olen ollut lapsesta lähtien samanlainen. Olin mieluiten yksin kotona, vaikka ihan kirjaimellisestikin yksin. En ole erakko, mutta en vain jaksa kauhean montaa ihmissuhdetta edelleenkään.
En myöskään jaksa sitä, että ihmiset yrittävät nälviä heitä, jotka ovat vapaaehtoisesti yksin. "Sinulla ei ole kavereita, voi raukkaa." Öh... miksi olisin raukka?
Jotenkin vaan parisuhteessa usein ystävät karsiutuu. Tai sit avioeroissa toiset jää kun toisten kanssa jatketaan. Meidän hyvä ystävä kuoli. Hautajaisissa oli jotkut, toiset ei edes tienneet kuolemasta. Joku vuosi sitten oltiin usein yhdessä, koko porukalla. Outoa, yritin sit viestitellä, et S on kuollut. Outoa oli. En tiedä, miten olis pitäny olla...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ystävät usein jää, kun on pieniä lapsia ja aviopuoliso. Mutta pidemmän päälle ongelmat tulevat näkymään parisuhteessa sekä sosiaalisten taitojen rappeutumisena. Minulla pisti silmään tuo luotto, että se puoliso siinä pysyy, mutta elämässä tapahtuu paljon odottamatonta. Puoliso voi tavata toisen, etenkin kun olette jo näin nuorena perheytyneet - on jopa todennäköistä, että jossain vaiheessa avioliittoa se puoliso tapaa jonkun ja joutuu punnitsemaan, että viekö ihastusta eteenpäin ja jos on jo vienyt niin haluaako sitä olla yhden ja saman ihmisen ainoa sosiaalinen suhde lopunelämää vai kokea/nähdä myös muuta elämää.
En maalaile mitään kauhukuvia vaan ihan tavallista elämää, mitä ihmisille tapahtuu jatkuvasti. On todella epätodennäköistä, että se elämä jatkuu tässä tilanteessa tasaisena ja mukavana sinne asti, että lapset lähtee omilleen. Ilman ystäviä sitä on todella todella yksin siinä vaiheessa, vaikka se puoliso olisi vielä matkassa mukana. Puolisolla on omat sosiaaliset suhteet ja jos ei ole niin on todella todella rankkaa puolin ja toisin, jos ainoa sosiaalinen suhde on 20 vuotta ollut vain ja ainoastaan oma puoliso. Siinä ei kyllä vahvinkaan avioliitto enää selviä.
Näkisin itse kyllä vaivaa sen eteen, että voisi tavata ystävän, koska jo pelkästään sosiaalisten taitojen rappeutuminen on iso ongelma. Ja ottaisin yhteyttä tähän yhteen ystävään näin aikuisena ja yrittäisin sopia välit, turhaan sitä on kantaa kaunaa jostain teiniajan aikaisista riidoista.
Heh... vai että ihminen on yksin ilman kavereita. Netissä on erilaisia chatteja, deittisovelluksia ja -sivuja, on olemassa harrastuksia, on vapaaehtoistöitä... yksin oleminen on ihan oikeasti oma valinta.
Vierailija kirjoitti:
Minulla on aina ollut kavereita, ystäviä, mitä lie. Kunnes aikuistuin ja aloin huomaamaan, että heidän seuransa lähinnä ahdistaa ja olemme tosi erilaisia. Kaveruudet kariutuivat enkä ollut vuosiin yhtään kiinnostunut ihmisistä (oli omia suruja silloin.) Nykyään olen hieman kiinnostunut ihmisistä, mutten edelleenkään jaksa ylläpitää oikein mitään ystävyyksiä. En saa niistä mitään... ehkä ärsyttävintä on se, että minua luullaan masentuneeksi ja ties miksi nyt, vaikka olen ollut lapsesta lähtien samanlainen. Olin mieluiten yksin kotona, vaikka ihan kirjaimellisestikin yksin. En ole erakko, mutta en vain jaksa kauhean montaa ihmissuhdetta edelleenkään.
En myöskään jaksa sitä, että ihmiset yrittävät nälviä heitä, jotka ovat vapaaehtoisesti yksin. "Sinulla ei ole kavereita, voi raukkaa." Öh... miksi olisin raukka?
Tästä piirteestäni huolimatta olen kaukana tylsästä. Olen itse asiassa tosi spontaani ja saatan lähteä seuraksi milloin minnekin. Tykkään myös matkustaa, mutten jatkuvasti. Minulla on lukuisia mielenkiinnon kohteita. En vain jaksa intensiivisiä ihmissuhteita, pl. parisuhde. Tosin sitäkään en TARVITSE.
Minusta olet täysin normaali introvertti.
Siinä ei ole mitään outoa ,vaan täysin normaalia. Toiset tarvitsevat hälinää ympärilleen ja vähemmän omaa rauhaa,toiset taas arvostavat omaa rauhaa enemmän.
31v neljän lapsen äiti. Viimeksi olen kavereita nähnyt esikoisen ollessa 1v, eli 9v sitten.. en ole kaivannut ja ollut ihanaa kun ei tarvitse esittää toisen asioista kiinnostunutta kun omassakin elämässä kiireitä. En kaipaa seuraa, viihdyn yksin ja oman ison perheen kesken.
Erakko äiti kirjoitti:
31v neljän lapsen äiti. Viimeksi olen kavereita nähnyt esikoisen ollessa 1v, eli 9v sitten.. en ole kaivannut ja ollut ihanaa kun ei tarvitse esittää toisen asioista kiinnostunutta kun omassakin elämässä kiireitä. En kaipaa seuraa, viihdyn yksin ja oman ison perheen kesken.
Se on hyvä että on paikat muurautuneet jo umpeen.
Mitäpä niillä. Tulevat kalliimmaksi kuin vieraat. Tukkisiva rauhaani häiritsemään.
Mitä vanhemmaksi tulee,sen krantummaksi. Itse en halua tavata ketään,ellei siitä ole hyötyä.