Lue keskustelun säännöt.
Minulla ei ole ystäviä, enkä niitä kaipaa. Olenko outo?
Niin, olen 25v naimisissa oleva äiti, jolla ei ole ystäviä. Enkä kaipaa ystäviä, monesti ajattelen, että onneksi ei ole niitä. Koen jotekin kuluttavana ajatuksen, että pitäisi hirveästi huolehtia ystävyyssuhteista ja viettää aikaa heidän kanssaan, olla puheissa ja tekemisissä jne.
Minulla on kyllä ollut ystäviä, teininä en kokenut kuluttavana ylläpitää niitä suhteita. Kuitenkin useita ystäviä vain tippui pois kun menimme opiskelemaan eri paikkoihin ja yhteydenpito jäi ja tuli opiskelupaikoista uusia ystäviä.
Yksi ystävä minulle kuitenkin jäi, joka oli kauan hyvä ystäväni. Vietimme paljon aikaa hänen kanssaan ja jossain kohtaa sitten hän alkoi enemmän viettää aikaa toisen kaverini kanssa, joka tuli uudesta opiskelupaikasta. Jäin selvästi "varalle", minulle ystäväni soitti jos ei ollut muitakaan, mutta meillä oli aina hauskaa yhdessä. Hän myös kertoi minulle, että haluaisi mieluummin viettää aikaa minun kanssani, mutta tämä kaveri sai aina kauhean hepulin, jos ystäväni ei viettänyt aikaa hänen kanssaan, kun hänelle sopi.
Lisäksi tähän komboon tuli lisäksi ihminen, jota en oikein tuntenut sen enempää, että hän oli aivan järkyttävän ilkeä. Muistan kun laitoin pitkän viestin facebookissa tälle ystävälleni, miten olin kyllästynyt olemaan varalla, miksei hnä vietä aikaa minun kanssani jos tahtoo, kuten hän minulle sanoi jne. Ystäväni soitti minulle, mutta kun vastasin, tämä ilkeä tyttö/nainen olikin puhelimessa ja haukkui minua/nälvi minua siihen asti, että katkaisin puhelun. Sen jälkeen hän alkoi pommittamaan minua ystäväni puhelimesta, kunnes minun oli pakko estää hänen numeronsa.
Ei se toki siihen jäänyt, vaan sitten hän alkoi aina jonkun muun numerosta pommittamaan minua, joten vaihdoin numeroni kun sain tarpeekseni. Homma jatkui tietysti myös facebookissa ja kaupungilla, jos hän/he näkivät minut jne.
Kirjoitus kuulostaa todella teinimäiseltä, mutta me olimme teinejä tuohon aikaan, joten siinä isoin syy. Luulen, että tuo on iso syy siihen, miksen kaipaa ystäviä ympärilleni, pelkään taas jääväni yksin tuolla tavalla.
Minulla on rankka lapsuus ja paljon hylkäämistä jo lapsuuden ajoilta, luulen siksi tuon vaikuttaneen minuun aika vahvasti. Olenko outo, kun en kaipaa ystäviä?
Kommentit (250)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kummallinen usko teillä elämään, keillä kumppani on ainoa ystävä. Oletteko koskaan ajatelleet, että vaikka ette eroa, kuolema saattaa kolkuttaa ovelle? Kolari, syöpä, tukehtuminen?
Tämän tiedostaminen ei poista yksinäisyyttä millään tavalla.
Tai mitä jos vaan nauttii itse elämästä, vaikka se ainoa ystävä/kumppani kuoleekin?
Kummallista miten melkein kaikki ovat automaattisesti perustaneet onnensa ja elämänsä toisten varaan.
Se on vaarallista!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kummallinen usko teillä elämään, keillä kumppani on ainoa ystävä. Oletteko koskaan ajatelleet, että vaikka ette eroa, kuolema saattaa kolkuttaa ovelle? Kolari, syöpä, tukehtuminen?
Ihan varmasti he tiedostavat asian. Se ei kuitenkaan ole pätevä syy yrittää väkisin ystävystyä ihmisten, joista ei oikeasti edes pidä, kanssa. Tarvitsevuudelle ja yksin jäämisen pelolle rakennettu ystävyyssuhde ei ole aitoa ystävyyttä ja motiivit sen solmimiseen kyllä alkavat paljastua ajan kanssa.
Ei ole myöskään mitään takeita siitä, että ystävät pysyisivät rinnalla silloin, kun kumppanista aika jättää. Moni ihminen ei osaa lainkaan suhtautua toisten murheisiin ja vastoinkäymisiin, ja kälppii mieluummin pakoon vähin äänin. Osalla ihmisistä on myös sellainen ajatusmaailma, että voivat olla ystäviä ainoastaan sellaisten kanssa, jotka ovat heidän kanssaan samassa elämäntilanteessa (ns. "samaa tasoa"). Klassinen esimerkki tästä on se, kuinka eronnut tulee usein parisuhteessa olevien ystäviensä jättämäksi. Ilmeisesti jotkut kokevat, että se heijastuu heti heidän omaan statukseensa, jos ystäväpiirissä on joku hieman erilaisempaa elämää elävä.
Minun tilanne on vähän sama, paitsi että ei ole lapsia ja tunnen ajoittan yksinäisyyttä (mikä ilmeisesti ei ollut ap:lla "ongelma") mutta en häiritsevissämäärin. Olen kuitenkin huomannut, että parempi olla yksin ja tehdä omia juttujansa kuin väkisin koittaa olla jonkun kaveri, jonka kanssa oleminen on rasittavaa henkisesti ja kun koko ajan mietit että olisipa kotona tai tekemässä jotakin muuta. Yksinäisyyden tunne tuleekin ehkä siitä, jos ei ole sellasta oikeaa henkistä yhteyttä ihmisiin. en kaipaa mitään hyvänpäivän kaverituttuja...tahdon sellaisia ihmisä joiden kanssa olo on hyvä ja rento, ja voin olla oma itseni miettimättä mitään hierarkiaa ja suhdepelejä. Siksi minulla onkin vain kourallinen ystäviä, mutta kaikkiin jaksaa pitää yhteyttä kun tuntuu siltä että he ovat sen arvoisia ihmisiä. kuitenkin rasitun henkisesti liiasta sosiaalisuudesta. ainoa poikkeus on oma poikaystävä, jonka seuraa jaksan helposti sen 24/7 mutta se johtuukin siitä, että voimme olla keskenämme samassa tilassa tekemässä omia juttujamme yms. eli läsnä mutta ei tarvitse tehdä mitään välttämättä. mutta sitten kun tehdään niin ollaan henkisesti läsnä ja yhteydessä eri tavalla kuin kenentahansa muun kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kummallinen usko teillä elämään, keillä kumppani on ainoa ystävä. Oletteko koskaan ajatelleet, että vaikka ette eroa, kuolema saattaa kolkuttaa ovelle? Kolari, syöpä, tukehtuminen?
Tämän tiedostaminen ei poista yksinäisyyttä millään tavalla.
Ei, muttakun täällä useampi on puhunut, että mies riittää ja tällä hyvä. Eli sosiaalisia tarpeita on, ei haluta olla täysin yksin, mutta vain oma mies riittää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kummallinen usko teillä elämään, keillä kumppani on ainoa ystävä. Oletteko koskaan ajatelleet, että vaikka ette eroa, kuolema saattaa kolkuttaa ovelle? Kolari, syöpä, tukehtuminen?
Tämän tiedostaminen ei poista yksinäisyyttä millään tavalla.
Ei, muttakun täällä useampi on puhunut, että mies riittää ja tällä hyvä. Eli sosiaalisia tarpeita on, ei haluta olla täysin yksin, mutta vain oma mies riittää.
Muita ihmisiä ei voi päästää niin lähelle. Jos mies kuolee, uutta ei löydy. Olen tämänkin tiedostanut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aloittaja kaipaa juttuseuraa ja hakee sitä täältä. Ystäviä jos olisi niin voisi niiden kanssa jutella...
Vierailija kirjoitti:
Aloittaja kaipaa juttuseuraa ja hakee sitä täältä. Ystäviä jos olisi niin voisi niiden kanssa jutella...
Mä en kyllä vertais palstalla rupattelua ystävyyssuhteisiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin itse vielä pari vuotta sitten hirveän ahdistunut siitä kun ei ole kavereita, sittemmin olen tajunnut etten jaksaisi millään pitää yllä kaverisuhteita. Väsyn hirveän nopeasti muiden seurassa, ADD:n takia luultavasti (keskustelut vaativat hirveästi keskittymistä ja hälinä ympärillä ylikuormittaa aisteja) ja tämän takia olenkin kouluaikaisissa kaverisuhteissa jäänyt liian monesti ns. kolmanneksi pyöräksi ja varakaveriksi.
Tämä on kyllä mielenkiintoinen ketju. En ole aikaisemmin edes tajunnut miten yleistä tuo kolmanneksi pyöräksi jääminen on, niinkuin kaverisuhteet olisivat jotain s*tanan kilpailua jossa se sosiaalisin tyyppi voittaa. Yllätyin myös siitä kuinka vaikea joidenkin on käsittää etteivät kaikki välttämättä tarvitse kavereita, nämä tyypit eivät varmaan osaa käydä edes vessassa ilman seuraa.
Vierailija kirjoitti:
Luulin olevani jokin harvinaisuus, niin paljon tätä päivitellään kun tapaan sukulaisia. Enkä ymmärrä, mutta kuulemma minun "ei tarvitse esittää urheaa", kun sanon että en kaipaa ystäviä.
-Ap
Tämä huvittaa minua, ihmiset säälivät vaikka ei ole mitään säälittävää. Useimmat ihmiset ovat laumasieluja säälittävällä tavalla, pelkäävät yksinäisyyttä ja itsensä kohtaamista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloittaja kaipaa juttuseuraa ja hakee sitä täältä. Ystäviä jos olisi niin voisi niiden kanssa jutella...
Mä en kyllä vertais palstalla rupattelua ystävyyssuhteisiin.
Minä vertaan! Siksi viihdyn täällä koko ajan. Seuraa ilman mitään muita velvoitteita. Saa olla rääsyt päällä meikkaamattomana petissä rötköttäen. Ei tarvitse siivota. Saa vaihtaa mielipiteitä ja kuulla uusia juttuja. Kiitos kaikille tässä!
Ne entiset kokemukset menevät jotenkin ihon alle. Jos ystävien hankkiminen olisikin leikintekoa ja ystävien kanssa vietetty aika rentoutumista, niin mikä ettei. Huonot kokemukset tekevät sen, että on koko ajan varuillaan ja mörköjä taustalla. Veikkaan, että tuo ei muutu miksikään vanhemmiten, jos ei todella yritä muutosta. Nuorena taidetaan kuitenkin suurin osa ystävistä (ja möröistä) hankkia. Jos ihmissuhteet ovat lähinnä olleet sellaisia, ettei oikein mitään merkityksellistä ole pystynyt kommunikoimaan tai tekemään tai edes rentoutumaan muulta stressiltä, niin mitä hyötyä niistä oikeastaan onkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aloittaja kaipaa juttuseuraa ja hakee sitä täältä. Ystäviä jos olisi niin voisi niiden kanssa jutella...
Minä en kyllä ole huomannut, että ap täällä kauheasti vastailisi? Pari kertaa tainnut vastata, ei se minusta kauheasti vaikuta juttuseuran hakemiselta.
Enkä kyllä vertaisi keskusteluja täällä oikeaan keskusteluun ihmisten kanssa.
Nykyään puhutaan paljon siitä, kuinka ihmisistä on tullut yksinäisempiä. Mielestäni ystävyys ja sosiaaliset kontaktit ovat muuttaneet muotoaan. Onhan AP:kin täällä monen muun ihmisen kanssa keskustelemassa itselleen tärkeästä asiasta eikä pohdi tätä hiljaa itsekseen. Ihmiset seurustelevat ja pitävät yllä suhteita hyvinkin moniin ja erilaisiin ihmisiin tänä somen aikakautena.
Luonani on käynyt kahvilla ihka oikea ystävä viimeksi vuonna 2005, mutta harva se päivä vaihdan mielipiteitä ihmisten kanssa täällä netissä. En koe itseäni yksinäiseksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mielestäni olet outo. Tuo ystävättömyys näkyy sinusta varmasti pitkälle ja se kertoo myös yleisestä elämänhallinnastasi paljon. Ihminen on laumaeläin ja jos joku ei pysty omien oikkujensa vuoksi laumassa olemaan, niin aika kehnosti menee. Onhan sinulla nyt pikkuruinen lauma, mutta se ei riitä ainiaaksi.
Olet niin väärässä. Kaikki ihmiset eivät ole laumasieluja, on paljon myös sellaisia jotka eivät laumaa kaipaa, eivätkä siinä viihdy. Kaikki eivät myöskään tarvitse monia ystäviä, sellaisiakin on yllättävän paljon, joille ystäväksi riittää oma puoliso, jonka tosin pitäisikin olla aina se paras ja luotettavin/luotetuin ystävä. Enemmistö ihmisistä on laumasieluja, mutta osa meistä on kuin yksin liitäviä kotkia tai parinsa kanssa kuolemaan asti rinnakkain eläviä joutsenia, jotka kulkevat suuressa laumassa vain harvoin.
Avaajalle. Jos tunnet olosi mukavaksi miehesi ja perheesi kanssa, kaikki on hyvin. Itsekin olen samantyylinen, ilman että minulla olisi jotain traumaattisia ystäväkokemuksia tai pettymyksiä luottamussuhteissa. Myös minulla on puoliso, joka on ollut paras ystäväni jo 40 vuotta, ihana vaimoni. Hän on samantyyppinen. Tapaamme kyllä muutamia ihmisiä silloin tällöin, ehkä kuukauden parin välein, mutta mielellään aika lyhyesti, sen jälkeen nautimme taas toistemme seurasta. Lapsia ja lastenlapsia tietenkin tapaamme.
Aivan hassu ajatus, että "ystäviä" pitäisi olla varalla sen vuoksi, että paras, tärkein ja kenties ainoa ystävä, oma puoliso voi kuolla yllättäin. Eihän elämää muutenkaan rakenneta niin, että varaudutaan kaikkein pahimpaan. Vakuutukset otetaan ja juostaan nastakengillä, mutta ei muuteta asumaan hoivakodin läheisyyteen siltä varalta, että jos vammaudun tai tulen joskus vanhaksi ja vaivaiseksi tai menetän ajokykyni. Niin kauan asutaan vaikka korvessa kaukana sivistyksestä, kuin pystytään, jos se on sen hetkinen unelma.
Samoin jos puoliso on paras ystävä ja se riittää, niin nautitaan siitä elämästä, eikä ylläpidetä väkisin ja vastentahtoisesti "ystävyys" suhteita varalla. Sitten, jos tilanne muuttuu, tehdään sen mukaisia muutoksia elämässä.
Samaa mieltä edellisen kirjoittajan kanssa.
Mäkään en hirveämmin kaipaa ystävien seuraa. Pidän kuitenkin yllä suhteita muutamiinkin kavereihin/ystäviin, koska mielestäni ihmisen psyykelle loppupeleissä tekee hyvää kuulua sosiaalisiin verkostoihin.
Ystävien tapaaminen tuntuu usein velvollisuudelta, viihdyin parhaiten kotona itsekseni tai perheen kanssa. Ystävien tapaaminen on usein vähän kuin hampaiden peseminen, asia josta tietää seuraavan hyvää kokonaisvaltaisesti elämään vaikkei se sillä hetkellä niin innosta.
Lisäksi en kestä kovin läheistä tiivistä ystävyyttä vaan alan ahdistua liikaa ystävän asioista ja tunnetiloista ja alan elää ja setviä hänen elämään lopulta enempi kuin omaani. Joten harvakseltaan yhteydessä olo on mun juttu.
Ystävyys, kokemusten jakaminen, toistensa tukeminen, on kuitenkin minusta niin iso osa ihmisyyttä, etten halua sitä karsia kokonaan pois ja uskon että kärsisin jotenkin siitä jos karsisin.
Kaikesta huolimatta.
Ymmärrän ap:ta.
Joskus mietin, että, ketäköhän mun hautajaisiini joskus ehkä tulee, koska haluan olla niin vähällä ihmisvaivalla kuin mahdollista elämässäni eteen päin.
--
Oli minulla liuta ystäviä.
Kun täytin 30, oli isot bileet.
Kun nyt mietin tuotakin juhlaa, ei ole oikeastaan ketään, kehen olisin enää yhteyksissä.
--
Tilanteet vain muuttuvat ja lapsuudenystäviä minulla ei enää ole.
Ovat ikävä kyllä kuolleet yksi toisensa jälkeen.
Rintasyöpään.
--
Huono tuuri.
Onko ap:lla tiiviit välit sukulaisiin?
Ystävättömyys voi olla ihan ok melkein kenelle vaan, jos on esim. äiti ja sisko joihin pitää tiiviisti yhteyttä ja lisäksi saa ihmiskontakteja vaikkapa töissä ja harrastuksissa.
No sitähän ihmiset ihmiset itkee niin paljon, kun ei ole kavereita, tai ei kelpaa ihmisille. Jotkut masentuu pahastkin tommosen asian takia.
Ja joo, en todellakaan halua lapselle mitään traumoja siitä, ettei mahdollisesti ole kelvannut ihmisille, en halua, että lapsista tulee muiden pillin tahtiin tanssivia ulkoa ohjattuja koneita. :)