Lue keskustelun säännöt.
Minulla ei ole ystäviä, enkä niitä kaipaa. Olenko outo?
Niin, olen 25v naimisissa oleva äiti, jolla ei ole ystäviä. Enkä kaipaa ystäviä, monesti ajattelen, että onneksi ei ole niitä. Koen jotekin kuluttavana ajatuksen, että pitäisi hirveästi huolehtia ystävyyssuhteista ja viettää aikaa heidän kanssaan, olla puheissa ja tekemisissä jne.
Minulla on kyllä ollut ystäviä, teininä en kokenut kuluttavana ylläpitää niitä suhteita. Kuitenkin useita ystäviä vain tippui pois kun menimme opiskelemaan eri paikkoihin ja yhteydenpito jäi ja tuli opiskelupaikoista uusia ystäviä.
Yksi ystävä minulle kuitenkin jäi, joka oli kauan hyvä ystäväni. Vietimme paljon aikaa hänen kanssaan ja jossain kohtaa sitten hän alkoi enemmän viettää aikaa toisen kaverini kanssa, joka tuli uudesta opiskelupaikasta. Jäin selvästi "varalle", minulle ystäväni soitti jos ei ollut muitakaan, mutta meillä oli aina hauskaa yhdessä. Hän myös kertoi minulle, että haluaisi mieluummin viettää aikaa minun kanssani, mutta tämä kaveri sai aina kauhean hepulin, jos ystäväni ei viettänyt aikaa hänen kanssaan, kun hänelle sopi.
Lisäksi tähän komboon tuli lisäksi ihminen, jota en oikein tuntenut sen enempää, että hän oli aivan järkyttävän ilkeä. Muistan kun laitoin pitkän viestin facebookissa tälle ystävälleni, miten olin kyllästynyt olemaan varalla, miksei hnä vietä aikaa minun kanssani jos tahtoo, kuten hän minulle sanoi jne. Ystäväni soitti minulle, mutta kun vastasin, tämä ilkeä tyttö/nainen olikin puhelimessa ja haukkui minua/nälvi minua siihen asti, että katkaisin puhelun. Sen jälkeen hän alkoi pommittamaan minua ystäväni puhelimesta, kunnes minun oli pakko estää hänen numeronsa.
Ei se toki siihen jäänyt, vaan sitten hän alkoi aina jonkun muun numerosta pommittamaan minua, joten vaihdoin numeroni kun sain tarpeekseni. Homma jatkui tietysti myös facebookissa ja kaupungilla, jos hän/he näkivät minut jne.
Kirjoitus kuulostaa todella teinimäiseltä, mutta me olimme teinejä tuohon aikaan, joten siinä isoin syy. Luulen, että tuo on iso syy siihen, miksen kaipaa ystäviä ympärilleni, pelkään taas jääväni yksin tuolla tavalla.
Minulla on rankka lapsuus ja paljon hylkäämistä jo lapsuuden ajoilta, luulen siksi tuon vaikuttaneen minuun aika vahvasti. Olenko outo, kun en kaipaa ystäviä?
Kommentit (250)
Monesti on mukavampi mennä menoihin itsekseen kuin jutustella joutavia ja usein samoja höpinöitä muiden kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla on valtavasti pettymyksiä ystävyyssuhteissa ja erakoitunut olen nykyisin ja nuo pettymykset vaikuttaa yhtenä tekijänä. Tämä yksinäisyys ei kuitenkaan ole itselleni ongelma mutta tuntuu muille olevan. Väenvängällä tyrkytettiin mt-palveluissa ryhmätoimintoja ja diagnoosissa mainitaan että pitäisi olla enemmän tekemisissä ihmisten kanssa. Miksi ihmeessä jos näin on hyvä kuin nyt on? Kumppani kuitenkin löytyy ja on myös paras ystäväni.
Joo, mt-puolella erityisesti aina taotaan päähän, että pitää olla niitä sosiaalisia suhteita. Mutta mitä niillä sosiaalisilla suhteilla tekee, jos ne tuovat mukanaan lähinnä negatiivisia asioita? Jatkuvaa ilmaisena terapeuttina toimimista, rahan tai palvelusten alituista pummimista, painostusta muuttaa oma elämä kaverin mielen mukaiseksi, valehtelua joka käänteessä, riidan haastamista plus muuta draamailua, piikittelyä ja lyttäämistä jne. jne. Nämä eivät ole mitenkään harvinaisia lieveilmiöitä aikuisten(kaan) välisissä ihmissuhteissa. On totta, että terveet ja mielekkäät sosiaaliset suhteet vaikuttavat positiivisesti itse kunkin hyvinvointiin. Eivät sosiaaliset suhteet sinänsä ole mikään hyvän mielenterveyden tae.
Osaan olla yksikseni, ja löytyy muutama ihan ystävänkin. Liuta on kyllä pudonnut kyydistä, kun olen huomannut, että ei ole sitä vastavuoroisuutta ollut, vaan se olen minä, kun on pitänyt sitä ystävyyttä yllä. Enpä ole jaksanut sitten pidemmän päälle ja hiipunut on. Kynnys oli mennä " rientoihin" yksin, mutta kun sen kynnyksen ylitti muutaman kerran yksin, niin on alkanut jo sujua.
Vierailija kirjoitti:
Joo, mt-puolella erityisesti aina taotaan päähän, että pitää olla niitä sosiaalisia suhteita. Mutta mitä niillä sosiaalisilla suhteilla tekee, jos ne tuovat mukanaan lähinnä negatiivisia asioita? Jatkuvaa ilmaisena terapeuttina toimimista, rahan tai palvelusten alituista pummimista, painostusta muuttaa oma elämä kaverin mielen mukaiseksi, valehtelua joka käänteessä, riidan haastamista plus muuta draamailua, piikittelyä ja lyttäämistä jne. jne. Nämä eivät ole mitenkään harvinaisia lieveilmiöitä aikuisten(kaan) välisissä ihmissuhteissa. On totta, että terveet ja mielekkäät sosiaaliset suhteet vaikuttavat positiivisesti itse kunkin hyvinvointiin. Eivät sosiaaliset suhteet sinänsä ole mikään hyvän mielenterveyden tae.
Samaa mieltä. Aikuisten suhteet on pääosin tuota. Parhaiten voi kun ei ole missään merkittävissä tekemisissä ihmisten kanssa. Minulla ei ole edes puolisoa koska ei nekään poikkea tuosta kertomastasi ihmistyypistä. Henkinen, fyysinen, taloudellinen ja sosiaalinen väkivalta vain on rankempaa kuin ystävillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huvittava ketju, kaikki ystäviä vailla olevat jotka eivät muka kaipaa ketään, keskustelevat täällä koska selvästi tarvitsevat sosiaalisia kontakteja. Niin, teillä on tarve vaihtaa mielipiteitä muiden ihmisten kanssa. Oikeasti erakot ei koe tarvetta jutella muille av-palstalla.
Tätä mäkin naureskelen. Samoin sarjojen katselu tai lukeminen on eläytymistä toisten elämään, jossa on usein niitä ihmissuhteitakin. Suht harvinaisia varmaan introvertit, jotka nauttivat pelkästään luonnosta, tuvassa istumisesta ilman viihdykkeitä ja jostain puhtaan älyllisestä toiminnasta. Nettisosiaalisuus on tavallaan vaan laiskempaa ja mukavuudenhaluisempaa sosiaalisuutta.
Tuon lisäksi nettisosiaalisuus on itsekästä sosiaalisuutta. Oikeaa ystäväähän joutuisi auttamaan ja kuuntelemaan silloin kuin itseä ei huvita tai ei jaksaisi. Netin voi vaan sulkea.
Ystävyyteen ei kuulu auttaminen. Se ei ole mikään hyötysuhde. Juat tuo avun pyytäminen esim muuttoihin oli yks syy miksi katkaisin ystävyyden yhden ihmisen kanssa.
Ei saa pyytää apua? Mikset voi vaan sanoa ei ja jatkaa elämää, välit katkaistava?
Minulla ei myöskään ole ystäviä enkä sellaisia erityisesti kaipaa. Toki tämä voi johtua elämäntilanteesta. Saan todellakin tarpeeksi sosiaalista elämää työn, aviomiehen ja lasten kautta. Pidän jollain lailla työkavereita ystävinäni. On mieluisaa tehdä töitä heidän kanssaan ja välillä jutella muutakin. Mutta vapaa-ajalla kaipaisin enemmäkin omaa aikaa kuin mitä nyt saan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huvittava ketju, kaikki ystäviä vailla olevat jotka eivät muka kaipaa ketään, keskustelevat täällä koska selvästi tarvitsevat sosiaalisia kontakteja. Niin, teillä on tarve vaihtaa mielipiteitä muiden ihmisten kanssa. Oikeasti erakot ei koe tarvetta jutella muille av-palstalla.
Tätä mäkin naureskelen. Samoin sarjojen katselu tai lukeminen on eläytymistä toisten elämään, jossa on usein niitä ihmissuhteitakin. Suht harvinaisia varmaan introvertit, jotka nauttivat pelkästään luonnosta, tuvassa istumisesta ilman viihdykkeitä ja jostain puhtaan älyllisestä toiminnasta. Nettisosiaalisuus on tavallaan vaan laiskempaa ja mukavuudenhaluisempaa sosiaalisuutta.
Tuon lisäksi nettisosiaalisuus on itsekästä sosiaalisuutta. Oikeaa ystäväähän joutuisi auttamaan ja kuuntelemaan silloin kuin itseä ei huvita tai ei jaksaisi. Netin voi vaan sulkea.
Ystävyyteen ei kuulu auttaminen. Se ei ole mikään hyötysuhde. Juat tuo avun pyytäminen esim muuttoihin oli yks syy miksi katkaisin ystävyyden yhden ihmisen kanssa.
Tottakai ystävyyteen kuuluu auttaminen. Se ei tarkoita hyväksikäyttöä kuitenkaan, muuttoihin olen kyllä ihan palkannut muuttomiehet sen sijaan että laittaisin ystäväni rojujani raahaamaan. Se auttaminen on mun ystävyyssuhteissa enemmän henkistä tukea ja suruissa myötäelämistä. Toki joskus olen auttanut ystäviä olemalla hätätilanteessa lapsenvahtina/koiravahtina tai autokuskina, mutta tiedän etteivät he sellaista jatkuvasti pyydä. Itse tiedän myös saavani apua hätätilanteessa.
Mulla on mies, mutta hän on sen verran vanhempi, että luulin jo päätyväni ns. muumioksi. Saimme sitten lapsen ja se uhka (ehkä) väistyi.
Sitä olen ihmetellyt, että ihmiset väittävät olevansa yksinäisiä, ja kuitenkin ovat jossain esim. Facebookissa. Minulla ei olisi mitään järkeä mennä mihinkään someen, sillä ketä siellä seuraisin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nyky ihmisen täytyy sopeutua uudenlaiseen elämään. Nykyisin kaikki menee niin nopeasti eteen päin .Kaikki muuttuu ja kaikki pitää uusia muutaman vuoden välein jos ei nyt aivan muutaman kuukaudenkin välein. Ikävä kyllä ihmissuhteet kuuluvat tähän samaan sarjaan. En minäkään tämmöistä touhua hyväksy mutta näin se vaan on tai tämmöiseksi tämä maailma on mennyt ja minulla sentään on kokemusta jo usealta vuosikymmeneltä.
Töissä saan ihmisistä tarpeekseni. Ihana vetää kodin ovi lukkoon takanaan ja olla rauhassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Naisten väliset ystävyyssuhteet on niin kuluttavia että en minäkään jaksa niitä. N35
Mikä se hössötys oikein on ja mistä se on tullut, että "pitää olla ystäviä ja kavereita" ?
Siis eihän ihmiset noin ylipäätään ole kovin ystävällisiä ja mukavia. Ihmisethän tappaa ja osa vihaa luontaisesti toisia ihmisiä.
Ajatus jostain laumassa elämisestä "sosiaalisena laumaeläimemä" on todella ahdistava, tai et pitäisi aina vapaa-ajalla mennä muiden seuraan, koska "niin kuuluu".
Töissä saa ihan tarpeekseen ihmisistä, enkä todellakaan kuulu mihinkään laumaan tai kuppikuntaan.
Ne ihmiset ketkä höösäävät ystävyyksistä, tukiverkoista ja muiden tarpeesta oman onnellisuutensa tähden vain siksi, koska eivät todella tunne itseään ja osaa olla yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja siihen mitä joku kysyi, että millaista mallia sitten lapsilleen opettaa?
Niin oma vastaus on se, että lapsi pienestä pitäen jo alkaa tutkimaan omaa sisintään ja sydäntään ja mitä siellä on ja sen mukaan eläen ja elämäänsä rakentaen.
Ei paljoa välitä muitten hyväksynnästä yms. Ihan terveet sosiaaliset taidot kyllä oppii normaalisti maailmassa toimiessa ja OMAA elämää eläessä.
Vai onko parempi jatkaa kierrettä ja patistaa lapsi vaan etsimään kavereita elämäänsä ja sitä kautta roikkumaan ihmisissä? Jonka jälkeen myöhemmin sit ulvoo ja parkuu, kun ei enää ole kavereita ja kun kukaan ei tykkää. Jos siis ylipäätään on "kelvollinen" toisille.
Ei mullakaan ole frendejä, oma valinta tietysti.
Työpaikalla sen huomaa parhaiten, miten jotkut yrittää saada susta ystävää. Sitten se meneekin siihen, että ne yrittää painostaa sua elämään heidän kaltaista elämää. Sen huomaa hyvin miten ne yrittää muuttaa sua.
Ne kyseenalaistaa sun elämän tyyliä. Ne saattaa vähän naureskellakkin sua.
Mä en jaksa semmosta.
Kummallinen usko teillä elämään, keillä kumppani on ainoa ystävä. Oletteko koskaan ajatelleet, että vaikka ette eroa, kuolema saattaa kolkuttaa ovelle? Kolari, syöpä, tukehtuminen?
Vierailija kirjoitti:
Ja siihen mitä joku kysyi, että millaista mallia sitten lapsilleen opettaa?
Niin oma vastaus on se, että lapsi pienestä pitäen jo alkaa tutkimaan omaa sisintään ja sydäntään ja mitä siellä on ja sen mukaan eläen ja elämäänsä rakentaen.
Ei paljoa välitä muitten hyväksynnästä yms. Ihan terveet sosiaaliset taidot kyllä oppii normaalisti maailmassa toimiessa ja OMAA elämää eläessä.Vai onko parempi jatkaa kierrettä ja patistaa lapsi vaan etsimään kavereita elämäänsä ja sitä kautta roikkumaan ihmisissä? Jonka jälkeen myöhemmin sit ulvoo ja parkuu, kun ei enää ole kavereita ja kun kukaan ei tykkää. Jos siis ylipäätään on "kelvollinen" toisille.
Hyvänen aika, mikä vastaus.. Alku oli ok. Mutta loppu.. Mitä katkeruutta. Ei ystävyys ole toisissa roikkumista. Järkyttävä vastaus, missä näkyy omien traumojen siirto lapseen. "Kelvollinen" muille? Toivottavasti et siirrä tätä lapseen.
Vierailija kirjoitti:
Mulla on mies, mutta hän on sen verran vanhempi, että luulin jo päätyväni ns. muumioksi. Saimme sitten lapsen ja se uhka (ehkä) väistyi.
Sitä olen ihmetellyt, että ihmiset väittävät olevansa yksinäisiä, ja kuitenkin ovat jossain esim. Facebookissa. Minulla ei olisi mitään järkeä mennä mihinkään someen, sillä ketä siellä seuraisin?
Lisään tähän vielä, että sitä mallin siirtämistä olen paljon miettinyt. Oma lapsuus oli siinä mielessä kiva, että paljon kävi vieraita ja me kyläteltiin myös. Sellaista ei valitettavasti voi omalle lapselle tarjota. Lisäksi tulee ihan käytännön ongelmia: kun ei tunne ketään, täytyy näiltä palstoilta etsiä tietoa siitä minkä ikäisenä lapsen pitäisi opetella milloin mitäkin taitoja.
Vierailija kirjoitti:
Kummallinen usko teillä elämään, keillä kumppani on ainoa ystävä. Oletteko koskaan ajatelleet, että vaikka ette eroa, kuolema saattaa kolkuttaa ovelle? Kolari, syöpä, tukehtuminen?
Tämän tiedostaminen ei poista yksinäisyyttä millään tavalla.
Minulla on valtavasti pettymyksiä ystävyyssuhteissa ja erakoitunut olen nykyisin ja nuo pettymykset vaikuttaa yhtenä tekijänä. Tämä yksinäisyys ei kuitenkaan ole itselleni ongelma mutta tuntuu muille olevan. Väenvängällä tyrkytettiin mt-palveluissa ryhmätoimintoja ja diagnoosissa mainitaan että pitäisi olla enemmän tekemisissä ihmisten kanssa. Miksi ihmeessä jos näin on hyvä kuin nyt on? Kumppani kuitenkin löytyy ja on myös paras ystäväni.