Lapsettomat, älkää puuttuko kasvatus- ja vanhemmuuskeskusteluihin

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä ainakin neuvon, sillä olenhan entinen lapsi.

Se on vain aika hyödytöntä, koska jokainen tietää asiat, joita sinä aiot neuvoa, mutta ei sitä, miten se toteutetaan. Sitä sinäkään et osaa neuvoa. Voit siis siksi pitää turpasi tukossa.

t.kristallikissa

Jos kuopuksena neuvon, että kuopusta ei kannata sulkea ulos keskusteluista koska ajatellaan että hän on "pieni" ja perhe alkaa ottaa kuopusta enemmän huomioon ja se toimii - niin mitä tässä nyt ei osattu neuvoa tai toteuttaa?

Miten kuopus ei tule suljetuksi ulos. Kai sille jokin syy oli? Ja ellei ollut, niin voi olla, että samaan tapaan lipsutaan, vaikka olisitkin ystävällisesti arvostellut toisia siitä.

t.kristallikissa

Kyllä puutun, en koskaan tule ymmärtämään tätä lapsi vinguntaa, kun tekeminen ihan sinun oma ja vapaaehtoinen valinta? En voi todella muuta kuin ihmetellä, että MIKSI teit niitä.

t: lapseton

Minä olen kasvatustieteen maisteri. Olin jo ennen kuin sain omia lapsia ja tein lapsettomana myös opetusalan töitä monta vuotta. Tietenkin ymmärsin silloinkin kasvatuksesta jotain teoreettisella tasolla, ja omiin kokemuksiini perustuen. Mutta kyllä aika suuri silmien avautuminen tapahtui sen jälkeen, kun sain itse lapsia. Koliikkivauvan hoito kahden tunnin yöunilla (monta kuukautta putkeen) ja siinä seurana vielä voimakastahtoinen uhmaikäinen, kasvattavat kyllä vanhempaakin. Teoriassa asiat ovat usein helppoja ja yksinkertaisia, mutta käytännössä, kun pitäisi antaa tissiä parkuvalle vauvalle, pyyhkiä puklut omilta vaatteilta ja huomioida samalla uhmaikäistä, eivät asiat olekaan niin helppoja. Samalla pitäisi vielä laittaa ruokaa, pestä pyykkiä, maksaa laskut ja olla vaimo. Teoriassa asiat ovat usein selkeitä ja suoraviivaisia, mutta käytännön elämä harvoin on. Lapset ovat erilaisia. Jotkut ovat helppoja, jotkut vaikeampia. Vanhemmat ovat erilaisia. Asioilla on monia puolia, eikä vain yhtä totuutta. Joku käytäntö sopii toiselle perheelle, joku toiselle. Lapsettoman voi olla vaikea ymmärtää, kuinka kiinni pienessä vauvassa on tai kuinka paljon pikkulapset sotkevat. Tai kuinka äärettömän paljon omia lapsiaan voi rakastaa.

Tämä lienee samanlaisia avaukisa kuin jos minä sinkkumiehenä puuskahtaisin, kuinka minusta on tylsää kuinka osa, onneksi hyvin pieni osa kokee tarvetta kertoa mitä minun pitäisi olla.  Erityisesti hieman koen turhautuvat kun neuvovat ja ohjeistava minua kuinka toimia, että saisin itselleni kumppanin, ikäänkuin elämäni olisi kokonaan arvotonta ja täysin tyhjää ilman ketähyvänsä kumppania (naista). Mutta kai näin toimiessaan vilpittömästi uskovat, että toimivat oikein ja viisaasti. Miten sitä ulkopuoleta näkee ja huomaakin niin paljon paremmin aina.  

Kuitenkin oman kokemuseni mukaan sinkkunakin voi elää oikein hyää ja antoisaa elämää. Uskon myös, että kun yritämme jaksaa välittää edes hieman toisistamme, niin nuorista kuin vanhemmista on elo miellyttävämpää kuin niin, että eläisimme kukin vain omissa poterssamme kiinnittämättä toisiin mitään huomiota.

Välittäminen on myös sitä, että arvostamme ja kunnioitamme jokaisen omaa tilaa; niin henkistä kuin fyysista, vaikka olisimmekin hänen kanssaan erimieltä. - Tietenkään kenenkään satuttavaa ja loukkaavaa käytöstä ei pidä suvaita.   

Vierailija kirjoitti:

Kyllä puutun, en koskaan tule ymmärtämään tätä lapsi vinguntaa, kun tekeminen ihan sinun oma ja vapaaehtoinen valinta? En voi todella muuta kuin ihmetellä, että MIKSI teit niitä.

t: lapseton

Se, miksi tein lapsia silloisen vaimoni kanssa vasta monimutkainen juttu onkin, eikä sen juurille pääse nettikeskusteluissa. Joten ei siitä sen enempää.

Ennenkuin menet seuraavan kerran julistamaan kenellekään tai edes itsellesi noita elämä on valintoja -mantroja, niin yrittäisitkö muistaa, että se on saattanut olla monimutkainen prosessi myös muille. Siinä ei yksinkertaiset sutkaukset anna mitään.

T. Aloittaja

Kyllä minulla on höyry noussut päästä useamman kerran siskojeni neuvoessa. Meillä on esimerkiksi lähikoulu lakkautusuhan alla ja lisäksi UMPIhomeessa, joten me päädyimme panemaan astmaa sairastavan lapsen kielipainotukseen, joka on terveessä juuri remontoidussa koulussa.

Tähän kouluasiaan on puututtu ja siinä on neuvottu miljoona kertaa. Ja vaikka olen selittänyt nämä realiteetit, aina asia käännetään jotenkin väärintoimituksi.

Samaten jos oikeasti koko perhe sairastaa noron, kaksi muuta mahatautia ja sitten se astmalapsi on viikon sairaalassa, niin se koti on pommin jäljiltä, kaikki syö eineksiä ja olen itse "väsyneen näköinen". Ja silti minun on vain keskityttävä tekemään töitäni. En siksi että olisin halveksuttava uratykki, vaan jotta saisin pidettyä sen työni.

ÄLÄ TULE SIIHEN SITTEN SELITTÄMÄÄN, MITEN LAPSILLE PITÄÄ AINA LAITTAA KOTIRUOKAA JA ARVOSTELEMAAN ULKONÄKÖÄNI TAI "LIIALLISTA" TYÖNTEKOA!

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä? Minulla on ihan ensikäden kokemusta lapsista ja perheestä. Olen ollut lapsi, ja minulla on ollut perhe. Ja olen kokenut huonoa ja hyvää kasvatusta. Ensikäden kokemusta minulla on mm. kuopuksen elämästä, ja siitä kuinka vanhemmat pitää kuopusta nuorempana kuin hän onkaan. Neuvoin juuri eräälle tutulle että heidän nuorimmaisensa ei ole mikään vauva ja hänen ulossulkeminen keskusteluista on yksi syy hänen turhautumiseensa (ja "vaikeaan luonteeseen" , huoh!) . Tämä neuvo oli kuulema ollut hyvä. Tietenkin se oli, koska olen kokenut saman.

Kyllä. Olet täysin oikeassa. Itsekin olen kuopus, ja muistan kyllä miten minulla ja siskollani oli aivan eri säännöt ja meitä kohdeltiin aivan eri tavalla. Minua pidettiin aina vauvana, ja minun kotoa muutto oli ihan kamalaa, kun vanhemmat soittelivat jatkuvasti mitä kuuluu ja lässyttivät kuin vauvalle ja kyselivät että pärjäänkö varmasti.

Olen pärjännyt paremmin kuin isosiskoni, eikä minua olisi oikeasti kinnostanut pätkääkään jutella joka lauantai vanhempieni kanssa puhelimessa kahta tuntia, kun he halusivat tietää mitä kuuluu ja lässyn lässyn onko kaikki hyvin. Muutin kotoa pois 19-vuotiaana vuonna 2003 kun lukion jälkeen lähdin opiskelemaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jostain kumman syystä lapsettomat osaavat ajatella asioita monelta kantilta, ja itse ainakin olen saanut monet äitylit tajuamaan mitä tekevät kasvatuksessaan väärin. Kun muutaman pikkujutun korjaa, niin elämä helpottuu.

Siskoni lastenkasvatus oli vähän lepsua (lasta ei saanut komentaa ollenkaan ettei sille tule paha mieli), ja lapsi ei totellut ollenkaan. Siskoni murjotti kun lapsi perseilee minkä ehtii ja käyttäytyy muita ihmisiä kohtaan välillä jopa törkeästi (haukkui esim. isäämme niin että isällä meinasi itku tulla). Hän oli tuolloin 4 v ja jopa vanhempamme alkoivat olla väsyneitä tuohon lapseen. Siskollani oli tuolloin myös vuoden ikäinen lapsi, ja oli pakko saada tuo ensimmäinen käyttäytymään ja siskon tajuamaan että nykyinen peli ei vetele, koska muuten hänellä on kohta kaksi samanlaista hirviökakaraa. Tuon neljävuotiaan kanssa oli päiväkodissakin hankalaa, hän kiukkusi ja murjotti jatkuvasti ja mikään ei onnistunut.

Joskus keskustelin äitini kanssa tuosta, että siskolleni pitäisi saada taottua kalloon että tämä ei vetele, ja kerroin mikä minun mielestäni mättää. Sitten sanoin että "Hyvähän minun on arvostella kun ei minulla ole lapsia". Äiti tokaisi "Minulla on kolme ja minä olen aivan kauhuissani!"

Eli ei lapseton välttämättä ole täysin väärässä.

Yritin kesksutella siskoni kanssa ensin kahden tuosta, että peli ei vetele, ja vanhempamme ovat väsyneitä tuohon neljävuotiaaseen. Siskoni suuttui, huusi vastaan ja väitti että valehtelen kun sanoin että vanhempamme eivät kohta enää halua siskoani lastensa kanssa kylään. Keskustelusta ei tullut mitään vaikka olin todella asiallinen, siskoni ei kuunnellut. Kun sitten seuraavana päivänä juttelimme kolmestaan äidin kanssa, siskoni sanoi oikein vttuilevaan äänensävyyn "Milla väitti eilen että te ette muka enää halua meitä tänne kylään ;)" Ja äiti huudahti "Ei halutakaan!" Siskoni myrtsähti ja VIHDOIN kuunteli mitä sanottavaa minulla oli. Äitikin osallistui keskusteluun, mutta suurimman osan asioista kerroin ja perustelin minä.

Tuosta alkoi siskoni lastenkasvatus. Parissa viikossa lapsi oli jo aivan eri ihminen, elämä oli helpompaa, ja päiväkodistakin kysyttiin että onko kotona tapahtunut jotain kun lapsi on nykyisin niin paljon helpompi eikä kiukuttele joka asiasta.

Että ei ne lapsettomien lastenkasvatusvinkit aina niin huonoja ole ;)

Siskolla on toki mieskin, mutta miehensä ei ollut mukana tuolla vanhempiemme luona näkemässä sitä perseilyä ja kuuntelemassa törkeyksiä joita tuo lapsi laukoi.

Eli äitisi oli munaton ihminen, kun ei uskaltanut itse asettaa lapselleen rajoja ja sanoa mitä ajattelee, vaan toimia ainoastaan raukkamaisesti sinun selkäsi takaa. Ties mitä vikoja sinussa siksi on.

t.kristallikissa

Eikös kaikki äidit ole munattomia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä? Minulla on ihan ensikäden kokemusta lapsista ja perheestä. Olen ollut lapsi, ja minulla on ollut perhe. Ja olen kokenut huonoa ja hyvää kasvatusta. Ensikäden kokemusta minulla on mm. kuopuksen elämästä, ja siitä kuinka vanhemmat pitää kuopusta nuorempana kuin hän onkaan. Neuvoin juuri eräälle tutulle että heidän nuorimmaisensa ei ole mikään vauva ja hänen ulossulkeminen keskusteluista on yksi syy hänen turhautumiseensa (ja "vaikeaan luonteeseen" , huoh!) . Tämä neuvo oli kuulema ollut hyvä. Tietenkin se oli, koska olen kokenut saman.

Kyllä. Olet täysin oikeassa. Itsekin olen kuopus, ja muistan kyllä miten minulla ja siskollani oli aivan eri säännöt ja meitä kohdeltiin aivan eri tavalla. Minua pidettiin aina vauvana, ja minun kotoa muutto oli ihan kamalaa, kun vanhemmat soittelivat jatkuvasti mitä kuuluu ja lässyttivät kuin vauvalle ja kyselivät että pärjäänkö varmasti.

Olen pärjännyt paremmin kuin isosiskoni, eikä minua olisi oikeasti kinnostanut pätkääkään jutella joka lauantai vanhempieni kanssa puhelimessa kahta tuntia, kun he halusivat tietää mitä kuuluu ja lässyn lässyn onko kaikki hyvin. Muutin kotoa pois 19-vuotiaana vuonna 2003 kun lukion jälkeen lähdin opiskelemaan.

Yleensä vaan se lapseton neuvoja heijastaa ne omat kokemuksensa muihin ja näkee sitä kaltoinkohtelua aina siellä, mikä on oma kokemus.

Esim minun isosiskoni sitkeästi jaksaa väittää, että meillä vanhinta lasta kohdeltaisiin jotenkin huonommin kuin muita. Näin ei todellakaan ole, vaan sisko heijastaa kaiken mahdollisen ja mahdottoman aina sen oman roolinsa perusteella. Ja pillastuu esimerkiksi kun kiellän isompaa kiusaamasta pienempää - meillä kun ei koskaan, ikinä, nevör kukaan mennyt väliin, vaan sisko mielestään on oikeutettu edelleen simputtamaan minua.

Tässä toimii mainiosti vertaus: vaikka en ole koskaan joutunut raiskatuksi, tiedän etten sitä halua.

Tuo vanhemmuus(yleensä äiti-)kortti on huvittava ilmiö. "Et voi tietää ku et oo äiti!" Totta kai tiedän. Olen ihminen ja osaan ajatella aivoillani.

Ei siihen todellakaan tarvita omia lapsia jotta tietää miten ne kakarat kannattaisi kasvattaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska kaikkien elämäntilanteet ja lapset ja vanhemmat ovat ainutkertaisia, ei vanhemmuus anna mitään universaalia kokemusta kasvattamisesta. Toisaalta monella lapsettomalla voi olla hyvinkin paljon kokemusta monesta lapsiin ja lasten kasvatukseen liittyvästä aiheesta (esimerkiksi itselläni on erittäin paljon kokemusta juuri uusperheistä ja lasten asemasta niissä, vaikka itselläni ei lapsia ole). Ja kolmanneksi, kokemusasiantuntijuus ei ole aina paras asiantuntijuuden muoto - syövänkään eksperttejä eivät pääsääntöisesti ole syöpää sairastavat, vaan sitä hoitavat.

Se sympatia ja empatia on varmaan juurikin vertaisverkostoista loogisinta hakea. Muuten neuvoissa kyllä muut asiat kuin vanhemmuus määrää enemmän sitä, onko henkilöllä mitään annettavaa keskusteluun. Itsestäni pahimpia neuvojia aiheesta riippumatta ovat juuri ne, joilla vaikka konsti x on toiminut ja siten sen tietenkin täytyy välttämättä olla oikea ratkaisu kaikille.

Lapseton ei esimerkiksi koskaan voi hahmottaa sitä miltä se vastuu tuntuu eikä sitä miltä tuntuu kun on vain pakko jaksaa, vaikkei jaksaisi. Siinä on sitten aika kohtuullisen turhaa tulla laukomaan niitä ohjeitaan, jotka se vanhempikin kyllä tietää, muttei esimerkiksi yksinkertaisesti enää kykene tekemään.

t. nimimerkillä kuusi vuotta astmalapsen kanssa valvonut

Tämä on ihan absurdi väite, että lapseton ei muka tiedä, millaista on olla väsynyt. Te, joille lapsen mukanaan tuoma väsymys on uusi asia, olette aivan helvetin onnekkaita. Teillä on sentään joku syy siihen, miksi ette nuku. Ja se unettomuus kestää maksimissaan pari vuotta eli vauva-ajan ja vähän pikkulapsiaikaa.

Älä sä kerro mulle, mitä mä voin tai en voi tietää.

T: ainakin 20v. unettomuudesta kärsinyt, säännöllisesti itsemurha-ajatuksia hautova lapseton

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jostain kumman syystä lapsettomat osaavat ajatella asioita monelta kantilta, ja itse ainakin olen saanut monet äitylit tajuamaan mitä tekevät kasvatuksessaan väärin. Kun muutaman pikkujutun korjaa, niin elämä helpottuu.

Siskoni lastenkasvatus oli vähän lepsua (lasta ei saanut komentaa ollenkaan ettei sille tule paha mieli), ja lapsi ei totellut ollenkaan. Siskoni murjotti kun lapsi perseilee minkä ehtii ja käyttäytyy muita ihmisiä kohtaan välillä jopa törkeästi (haukkui esim. isäämme niin että isällä meinasi itku tulla). Hän oli tuolloin 4 v ja jopa vanhempamme alkoivat olla väsyneitä tuohon lapseen. Siskollani oli tuolloin myös vuoden ikäinen lapsi, ja oli pakko saada tuo ensimmäinen käyttäytymään ja siskon tajuamaan että nykyinen peli ei vetele, koska muuten hänellä on kohta kaksi samanlaista hirviökakaraa. Tuon neljävuotiaan kanssa oli päiväkodissakin hankalaa, hän kiukkusi ja murjotti jatkuvasti ja mikään ei onnistunut.

Joskus keskustelin äitini kanssa tuosta, että siskolleni pitäisi saada taottua kalloon että tämä ei vetele, ja kerroin mikä minun mielestäni mättää. Sitten sanoin että "Hyvähän minun on arvostella kun ei minulla ole lapsia". Äiti tokaisi "Minulla on kolme ja minä olen aivan kauhuissani!"

Eli ei lapseton välttämättä ole täysin väärässä.

Yritin kesksutella siskoni kanssa ensin kahden tuosta, että peli ei vetele, ja vanhempamme ovat väsyneitä tuohon neljävuotiaaseen. Siskoni suuttui, huusi vastaan ja väitti että valehtelen kun sanoin että vanhempamme eivät kohta enää halua siskoani lastensa kanssa kylään. Keskustelusta ei tullut mitään vaikka olin todella asiallinen, siskoni ei kuunnellut. Kun sitten seuraavana päivänä juttelimme kolmestaan äidin kanssa, siskoni sanoi oikein vttuilevaan äänensävyyn "Milla väitti eilen että te ette muka enää halua meitä tänne kylään ;)" Ja äiti huudahti "Ei halutakaan!" Siskoni myrtsähti ja VIHDOIN kuunteli mitä sanottavaa minulla oli. Äitikin osallistui keskusteluun, mutta suurimman osan asioista kerroin ja perustelin minä.

Tuosta alkoi siskoni lastenkasvatus. Parissa viikossa lapsi oli jo aivan eri ihminen, elämä oli helpompaa, ja päiväkodistakin kysyttiin että onko kotona tapahtunut jotain kun lapsi on nykyisin niin paljon helpompi eikä kiukuttele joka asiasta.

Että ei ne lapsettomien lastenkasvatusvinkit aina niin huonoja ole ;)

Siskolla on toki mieskin, mutta miehensä ei ollut mukana tuolla vanhempiemme luona näkemässä sitä perseilyä ja kuuntelemassa törkeyksiä joita tuo lapsi laukoi.

Eli äitisi oli munaton ihminen, kun ei uskaltanut itse asettaa lapselleen rajoja ja sanoa mitä ajattelee, vaan toimia ainoastaan raukkamaisesti sinun selkäsi takaa. Ties mitä vikoja sinussa siksi on.

t.kristallikissa

Äitimme yritti kyllä sanoa asioista monta kertaa ihan asiallisesti, mutta siskoni ei kuunnellut yhtään, suuttui vain. Äitimme tietää kyllä ammattinsakin kautta todella paljon lasten kasvatuksesta ja kehityksestä, ja omien lasten kasvatuksensa kautta myös.

Siskoni myös piti luennon vanhemmillemme, että hänen lapsiaan ei saa komentaa, ettei lapsille tule paha mieli. Pitää sanoa nätisti ja maanitella, että lapset tekevät asiat hyvillä mielin. Eli jos lapset rikkovat tavaraa, niin pitäisi nätisti sanoa että voisivatko tehdä jotain muuta kuin repiä seinästä tapettia irti tai kiskoa vitriinistä tavaraa alas. Vanhemmat kyllä yrittivät sanoa asiosta, mutta kun sisko alkoi raivota, niin ei hänen kanssaan voinut keskustella.

Mitä selän takana toimimista tuo siis on, jos monta kertaa yrittää sanoa asioista, mutta toinen ei kuuntele eikä siskoni kanssa voinut keskustella?

Ja äitini on minulle sanonut että hän on monta kertaa miettinyt mikä siskoni kasvatuksessa on mennyt pieleen, kun hänestä tuli tuollainen. Minä olen meistä se fiksumpi vaikka olenkin kuopus, joten kerrohan että mitä vikoja minussa sitten on?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska kaikkien elämäntilanteet ja lapset ja vanhemmat ovat ainutkertaisia, ei vanhemmuus anna mitään universaalia kokemusta kasvattamisesta. Toisaalta monella lapsettomalla voi olla hyvinkin paljon kokemusta monesta lapsiin ja lasten kasvatukseen liittyvästä aiheesta (esimerkiksi itselläni on erittäin paljon kokemusta juuri uusperheistä ja lasten asemasta niissä, vaikka itselläni ei lapsia ole). Ja kolmanneksi, kokemusasiantuntijuus ei ole aina paras asiantuntijuuden muoto - syövänkään eksperttejä eivät pääsääntöisesti ole syöpää sairastavat, vaan sitä hoitavat.

Se sympatia ja empatia on varmaan juurikin vertaisverkostoista loogisinta hakea. Muuten neuvoissa kyllä muut asiat kuin vanhemmuus määrää enemmän sitä, onko henkilöllä mitään annettavaa keskusteluun. Itsestäni pahimpia neuvojia aiheesta riippumatta ovat juuri ne, joilla vaikka konsti x on toiminut ja siten sen tietenkin täytyy välttämättä olla oikea ratkaisu kaikille.

Lapseton ei esimerkiksi koskaan voi hahmottaa sitä miltä se vastuu tuntuu eikä sitä miltä tuntuu kun on vain pakko jaksaa, vaikkei jaksaisi. Siinä on sitten aika kohtuullisen turhaa tulla laukomaan niitä ohjeitaan, jotka se vanhempikin kyllä tietää, muttei esimerkiksi yksinkertaisesti enää kykene tekemään.

t. nimimerkillä kuusi vuotta astmalapsen kanssa valvonut

Tämä on ihan absurdi väite, että lapseton ei muka tiedä, millaista on olla väsynyt. Te, joille lapsen mukanaan tuoma väsymys on uusi asia, olette aivan helvetin onnekkaita. Teillä on sentään joku syy siihen, miksi ette nuku. Ja se unettomuus kestää maksimissaan pari vuotta eli vauva-ajan ja vähän pikkulapsiaikaa.

Älä sä kerro mulle, mitä mä voin tai en voi tietää.

T: ainakin 20v. unettomuudesta kärsinyt, säännöllisesti itsemurha-ajatuksia hautova lapseton

On aivan eri asia valvoa itseksensä ja ongelmana se, että "en nyt saa unta" kuin valvoa lapsensa kanssa, jonka hengitystä ja rohinaa joutuu vahtimaan ja lääkitystä annostelemaan, että se lapsi EI KUOLE SIIHEN VIEREEN.

Kirjoituksesi osoitti juurikin sen absurdin typeryyden mikä lapsettomilla on.

Lapsettomathan ne juuri kaiken lastenkasvatuksesta tietääkin! Ja teoriassa kaikki on helppoa. Tuolla jo aiemmin kasvatustieteiden maisteri puhui siitä, mitä se teorian tuominen käytäntöön tarkoittaakaan...

Tietenkin ihmisen pitää olla yhteiskuntakelpoinen, oli ikää kuusi tai kuusikymmentä. Omasta mielestäni äitinä oleminen on ollut hyvää aikaa. Sinkkuvuodet olivat kivoja, lapsuus oli mukava. Ehkä pesän tyhjentyminen ja loppuelämäkin on ihan elämisen arvoista.

Eilen juuri ajattelin sitä, miten ajattelin tietäväni asioista 20 vuotta sitten - olin ihan fiksu opiskelija, minulla oli näkemystä ja käytiin älykkäitä keskusteluja iltaisin oluen äärellä. Jos olisikin tiennyt, minkälaista viisausta ja osaamista pitää hankkia vuosien varrella niin olisi pää hajonnut. Mutta niin se vaan on tullut ja toivottavasti tarttunut...

"Ennen naimisiinmenoani minulla oli kuusi teoriaa lastenkasvatuksesta, nyt minulla on kuusi lasta eikä yhtään teoriaa." (Lordi Rochester)

Vierailija kirjoitti:

Tässä toimii mainiosti vertaus: vaikka en ole koskaan joutunut raiskatuksi, tiedän etten sitä halua.

Tuo vanhemmuus(yleensä äiti-)kortti on huvittava ilmiö. "Et voi tietää ku et oo äiti!" Totta kai tiedän. Olen ihminen ja osaan ajatella aivoillani.

Ei siihen todellakaan tarvita omia lapsia jotta tietää miten ne kakarat kannattaisi kasvattaa.

Ne omat lapset tarvitaankin siihen, että ymmärtää ettei ole mitään universaalia tapaa kasvattaa lasta oikein, kun jokainen lapsi on yksilö. Vain toivottu lopputulos voi suurinpiirtein olla kaikkien tiedossa.

Vierailija kirjoitti:

Lapsettomalla voi olla selkeämpi nähdä, mitä on olla lapsi. Vanhempana sitä on siinä omassa vanhemmuudessaan kiinni ja näkee itsensä sen roolin kautta. Joka on tietenkin asia, jonka pitää ollakin niin. Lapseton näkee selvemmin sen, että lapsi on yksilö ja ihminen, ja hän voisi olla tuo lapsi. Vanhempaan on vaikeampi samaistua.

Minä taas olen aika päinvastaista mieltä. Minä muistan erittäin hyvin minkälaista oli olla lapsi, muistan tosi pienestä, ja olen jo 24 vuotta ollut äiti. Monet lapsettomat taas puhuu lapsista aina tietynlaisina stereotyyppisinä olentoina jotka käyttäytyy tietyllä tavalla aina, siitä huolimatta minkäikäisiä ovat tai minkä luonteisia. Heille "kaikki" lapset vauvasta 18v. ovat rääkyviä, likaisia kakaroita jotka ei osaa käyttäytyä jne. Monelle olen sanonut täälläkin keskusteluissa että ettekö te muista minkälaista teidän lapsuudessa oli, ette te itsekään olleet 18 vuotta räässä, pahatapaisia tai likaisia tai huutaneet kurkku suorana.

Jokaisen luulisi muistavan senkin omasta lapsuudesta että ne muutkin lapset oli keskenään erilaisia, sinä olit erilainen kuin naapurin kakara. Lapsettomat yleistävät usein lapset jonnekin koiraa alemmalle tasolle. Lapsettomat myös olettavat että vanhemmuus on ikuista vaipanvaihtoa ja lapsesta pitää huolehtia koko loppuelämä, eivätkä ajattele että he itsekin ovat itsenäistyneet jossain vaiheessa, samoin heidän vanhempansa eivät ole enää isovanhempien essunnyöreissä kiinni vaan kaikki elävät omaa elämäänsä jo varsin nuoresta asti. Se vauva ei ole vauva enää kymmenen vuoden päästä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska kaikkien elämäntilanteet ja lapset ja vanhemmat ovat ainutkertaisia, ei vanhemmuus anna mitään universaalia kokemusta kasvattamisesta. Toisaalta monella lapsettomalla voi olla hyvinkin paljon kokemusta monesta lapsiin ja lasten kasvatukseen liittyvästä aiheesta (esimerkiksi itselläni on erittäin paljon kokemusta juuri uusperheistä ja lasten asemasta niissä, vaikka itselläni ei lapsia ole). Ja kolmanneksi, kokemusasiantuntijuus ei ole aina paras asiantuntijuuden muoto - syövänkään eksperttejä eivät pääsääntöisesti ole syöpää sairastavat, vaan sitä hoitavat.

Se sympatia ja empatia on varmaan juurikin vertaisverkostoista loogisinta hakea. Muuten neuvoissa kyllä muut asiat kuin vanhemmuus määrää enemmän sitä, onko henkilöllä mitään annettavaa keskusteluun. Itsestäni pahimpia neuvojia aiheesta riippumatta ovat juuri ne, joilla vaikka konsti x on toiminut ja siten sen tietenkin täytyy välttämättä olla oikea ratkaisu kaikille.

Lapseton ei esimerkiksi koskaan voi hahmottaa sitä miltä se vastuu tuntuu eikä sitä miltä tuntuu kun on vain pakko jaksaa, vaikkei jaksaisi. Siinä on sitten aika kohtuullisen turhaa tulla laukomaan niitä ohjeitaan, jotka se vanhempikin kyllä tietää, muttei esimerkiksi yksinkertaisesti enää kykene tekemään.

t. nimimerkillä kuusi vuotta astmalapsen kanssa valvonut

Tämä on ihan absurdi väite, että lapseton ei muka tiedä, millaista on olla väsynyt. Te, joille lapsen mukanaan tuoma väsymys on uusi asia, olette aivan helvetin onnekkaita. Teillä on sentään joku syy siihen, miksi ette nuku. Ja se unettomuus kestää maksimissaan pari vuotta eli vauva-ajan ja vähän pikkulapsiaikaa.

Älä sä kerro mulle, mitä mä voin tai en voi tietää.

T: ainakin 20v. unettomuudesta kärsinyt, säännöllisesti itsemurha-ajatuksia hautova lapseton

On aivan eri asia valvoa itseksensä ja ongelmana se, että "en nyt saa unta" kuin valvoa lapsensa kanssa, jonka hengitystä ja rohinaa joutuu vahtimaan ja lääkitystä annostelemaan, että se lapsi EI KUOLE SIIHEN VIEREEN.

Kirjoituksesi osoitti juurikin sen absurdin typeryyden mikä lapsettomilla on.

Ehkä se on eri asia. Älä kuitenkaan väitä, etten voi ymmärtää mitä oikea väsymys on. Minä en voi edes harkita lasten hankkimista, koska olen jo valmiiksi täysin toimintakyvytön.

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei ole lapsia. Olen lastentarhanopettaja. Pitäisikö olla hiljaa kasvatukseen liityvistä asioista?

Kyllähän se oma lapsi saattaisi tuoda perspektiiviä myös päiväkotityöhön. Ei se kandin tutkinto nyt mitään aukotonta asiantuntijuutta tuo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska kaikkien elämäntilanteet ja lapset ja vanhemmat ovat ainutkertaisia, ei vanhemmuus anna mitään universaalia kokemusta kasvattamisesta. Toisaalta monella lapsettomalla voi olla hyvinkin paljon kokemusta monesta lapsiin ja lasten kasvatukseen liittyvästä aiheesta (esimerkiksi itselläni on erittäin paljon kokemusta juuri uusperheistä ja lasten asemasta niissä, vaikka itselläni ei lapsia ole). Ja kolmanneksi, kokemusasiantuntijuus ei ole aina paras asiantuntijuuden muoto - syövänkään eksperttejä eivät pääsääntöisesti ole syöpää sairastavat, vaan sitä hoitavat.

Se sympatia ja empatia on varmaan juurikin vertaisverkostoista loogisinta hakea. Muuten neuvoissa kyllä muut asiat kuin vanhemmuus määrää enemmän sitä, onko henkilöllä mitään annettavaa keskusteluun. Itsestäni pahimpia neuvojia aiheesta riippumatta ovat juuri ne, joilla vaikka konsti x on toiminut ja siten sen tietenkin täytyy välttämättä olla oikea ratkaisu kaikille.

Lapseton ei esimerkiksi koskaan voi hahmottaa sitä miltä se vastuu tuntuu eikä sitä miltä tuntuu kun on vain pakko jaksaa, vaikkei jaksaisi. Siinä on sitten aika kohtuullisen turhaa tulla laukomaan niitä ohjeitaan, jotka se vanhempikin kyllä tietää, muttei esimerkiksi yksinkertaisesti enää kykene tekemään.

t. nimimerkillä kuusi vuotta astmalapsen kanssa valvonut

Tämä on ihan absurdi väite, että lapseton ei muka tiedä, millaista on olla väsynyt. Te, joille lapsen mukanaan tuoma väsymys on uusi asia, olette aivan helvetin onnekkaita. Teillä on sentään joku syy siihen, miksi ette nuku. Ja se unettomuus kestää maksimissaan pari vuotta eli vauva-ajan ja vähän pikkulapsiaikaa.

Älä sä kerro mulle, mitä mä voin tai en voi tietää.

T: ainakin 20v. unettomuudesta kärsinyt, säännöllisesti itsemurha-ajatuksia hautova lapseton

On aivan eri asia valvoa itseksensä ja ongelmana se, että "en nyt saa unta" kuin valvoa lapsensa kanssa, jonka hengitystä ja rohinaa joutuu vahtimaan ja lääkitystä annostelemaan, että se lapsi EI KUOLE SIIHEN VIEREEN.

Kirjoituksesi osoitti juurikin sen absurdin typeryyden mikä lapsettomilla on.

Ehkä se on eri asia. Älä kuitenkaan väitä, etten voi ymmärtää mitä oikea väsymys on. Minä en voi edes harkita lasten hankkimista, koska olen jo valmiiksi täysin toimintakyvytön.

Lukiko tuolla niin?

Ei lukenut.

Et ymmärrä edelleenkään lainkaan, mikä ero on siinä että on väsynyt ja siinä että on väsynyt ja silti vastuussa ihmishengestä (ja myös niistä perheen muista lapsista ja näiden arjesta ja kasvamisesta) ja silti on vain pakko jaksaa. Vaikka on väsynyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska kaikkien elämäntilanteet ja lapset ja vanhemmat ovat ainutkertaisia, ei vanhemmuus anna mitään universaalia kokemusta kasvattamisesta. Toisaalta monella lapsettomalla voi olla hyvinkin paljon kokemusta monesta lapsiin ja lasten kasvatukseen liittyvästä aiheesta (esimerkiksi itselläni on erittäin paljon kokemusta juuri uusperheistä ja lasten asemasta niissä, vaikka itselläni ei lapsia ole). Ja kolmanneksi, kokemusasiantuntijuus ei ole aina paras asiantuntijuuden muoto - syövänkään eksperttejä eivät pääsääntöisesti ole syöpää sairastavat, vaan sitä hoitavat.

Se sympatia ja empatia on varmaan juurikin vertaisverkostoista loogisinta hakea. Muuten neuvoissa kyllä muut asiat kuin vanhemmuus määrää enemmän sitä, onko henkilöllä mitään annettavaa keskusteluun. Itsestäni pahimpia neuvojia aiheesta riippumatta ovat juuri ne, joilla vaikka konsti x on toiminut ja siten sen tietenkin täytyy välttämättä olla oikea ratkaisu kaikille.

Lapseton ei esimerkiksi koskaan voi hahmottaa sitä miltä se vastuu tuntuu eikä sitä miltä tuntuu kun on vain pakko jaksaa, vaikkei jaksaisi. Siinä on sitten aika kohtuullisen turhaa tulla laukomaan niitä ohjeitaan, jotka se vanhempikin kyllä tietää, muttei esimerkiksi yksinkertaisesti enää kykene tekemään.

t. nimimerkillä kuusi vuotta astmalapsen kanssa valvonut

Tämä on ihan absurdi väite, että lapseton ei muka tiedä, millaista on olla väsynyt. Te, joille lapsen mukanaan tuoma väsymys on uusi asia, olette aivan helvetin onnekkaita. Teillä on sentään joku syy siihen, miksi ette nuku. Ja se unettomuus kestää maksimissaan pari vuotta eli vauva-ajan ja vähän pikkulapsiaikaa.

Älä sä kerro mulle, mitä mä voin tai en voi tietää.

T: ainakin 20v. unettomuudesta kärsinyt, säännöllisesti itsemurha-ajatuksia hautova lapseton

Tämä! Tämä kertaa sata! Naurattaa aina, kun lapselliset luulevat heidän väsymyksensä olevan jotain oikeaa väsymystä, koska sen aiheuttaa lapsi. :D Lapsellisten vihaama fakta nyt vaan on, että ihminen on väsynyt kun se ei saa riittävästi unta. Oli syy siihen mikä tahansa.

Kaveri laittoi mulle joskus vauva-aikoinaan mitäkuuluu-viestin. Vastasin että mitäs tässä, nukahdin äsken vessanpöntölle kun luin taas yön tenttiin, mitäs sulle? Vastaus: sä et tiedä väsymyksestä mitään kun sulla ei ole vauvaa.

Ok. Mutta kyllä mä aika väsynyt kumminkin olin, tenttisuman keskellä olin joka päivä 7-15 töissä ja 16-06 luin tentteihin. Eli vuorokaudessa nukuin sen verran mitä vessanpöntöllä istuessani ehdin.

Mutta ei väsyttänyt kun ei ollut vauvaa.

/30