Mikä on parisuhteessa sellainen asia, jossa et halua tehdä kompromisseja?

-En halua lapsia

-Jos puolisolla on lapsia, en halua heistä itselleni velvollisuuksia/vaivaa

-Jos puolisolla on lapsia, jotka asuvat hänen kanssaan, en muuta saman katon alle, omat asunnot

-Jos puoliso ei siedä kissojani

-Jos puoliso rajoittaa vapauttani

Vapaus, itsemääräämisoikeus, hyvinvointi ja onnellisuus. Näistä en luovu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ryhtyisi omaishoitajaksi tai huolenpitäjäksi. Tarvitsen itsenäisen kumppanin, joka hoitaa omat asiansa.

Mikset kertoisi tätä kumppanillesi jo etukäteen? Tietäisi häipyä heti kun sinä sairastut. 

Miksi et itse kertoisi kumppanillesi heti kättelyssä, että tulet edellyttämään hänen jäävän epäoikeudenmukaiseen parisuhteeseen, jossa hänen on uhrattava oma onnellisuutensa sinun vuoksesi?

Kuka on puhunut että edellyttää kenekään jäävän yhtään mihinkään? Onhan se reilua kuitenkin kertoa heti alkuun että aikoo toisen jättää jos jotain käy.

Mielenkiinnosta oletko suhteessa ja mitä kumppanisi sinulle merkitsee? Pelkästään mahdollistajaa sinun onnellesi? Nämä on niitä asioita joista kannattaa kertoa toiselle.

Totta kai kumppani on mahdollistaja omalle onnelle. Jokainen ihminen hakeutuu parisuhteeseen, koska se nimenomainen parisuhde lisää onnellisuutta. (Ainakin toivottavasti näin on. Pakkoavioliitot ovat sitten asia erikseen.) Parisuhde on oikeutettu vain, kun se lisää kummankin onnellisuutta.

Aika kapea käsitys parisuhteesta ja sen muodostumisesta.

Kapea? Minä kun en perhettä halua ja selviän arjesta hyvin sinkkunakin, ei ole koskaan tullut mieleen mitään muuta syytä tavoitella parisuhdetta kuin onnellisuus. Onko sinulle tullut?

Jaa no meidän ero tulee sitten siinä etten ikinä ole kokenut tarpeelliseksi tavoitella parisuhdetta mistään syystä. Kohtasin ihmisen jonka kanssa haluan olla ja hän minun. Siksi me olemme yhdessä. Halusta olla toistemme kanssa eikä minkään edun tavoittelusta.

Mutta kai olette kuitenkin keskenänne onnellisia?

Ei se onnellisuus ole mitenkään minkään tavoittelua, vaan asia joka usein seuraa ihan itsestään sitä, että molemmat haluavat olla toistensa kanssa. Ovat siitä onnellisia kun ovat tavanneet ja parisuhteessa on hyvä olla?

Pettäminen. Henkinen ja fyysinen väkivalta. Raha.

Jatkuva toisen arvostelu. Kunnioituksen puute.

Kommunikaatiovaikeudet, eli toista ei kiinnosta selvittää asioita.

Päihteet. Jne. Haluaisin lisäksi, ettei roikuta yhdessä jatkuvasti, eli eri kämpät.

Tosi erilaiset poliittiset jmv. näkemykset. Jonkun Laura Huhtasaaren fanin kanssa ei elämästä vaan tulisi yhtään mitään.

Ulkonäön tai painon kommentointi (tosin tää menee musta tohon henkisen väkivallan kategoriaan). Pukeutuisin ihan siten kun haluaisin ja jos painaisin kumppanin mielestä liikaa niin siinäkin tapauksessa voisin osoittaa oven paikan.

Vierailija kirjoitti:

KissanViikset kirjoitti:

Tässä kun on omaishoitoa käsitelty tässä ketjussa, niin kannanpa korteni kekoon minäkin. Olin puolisoni omaishoitaja, totta kai. Ajattelin sen olevan oikein, mutta tilanne ajautui siihen, että uuvuin. Puolisoni persoonallisuus muuttui sairastumisen myötä ja hän ei osallistunut enää mihinkään kodin asioihin ja taantui osin lapsen tasolle. Lopulta romahdin ja kokoilin itseäni psykiatrisella osastolla pari viikkoa. Ei ollut vaikeaa luopua omaishoitajuudesta siinä kohdassa. Vaikkakin lopun ikääni kannan huonoa omatuntoa.

Vastaus otsikon kysymykseen on siis, etten missään olosuhteissa enää ala omaishoitajaksi.

Näin juuri. Eniten täällä moralisoivat mammat, joilla on aiheesta vähiten kokemusta.

Ei kai tässä kukaan moralisoi. Tuohan on erittäin ymmärrettävää jos omat voimat loppui ei voi hoitaa toista.

Pitää kuitenkin muistaa, että ei kaikissa tapauksissa se asia mene noin. On paljon ihmisiä jotka ovat onnistuneesti hoitaneet puolisonsa loppuun asti.

Joten kyllä minä alkaisin aivan varmasti puolisoni omaishoitajaksi, jos homma olisi mahdotonta ja oma terveys/mielenterveys ei kestäisi silloin tietysti hoitomuotoa vaihdettaisiin.

KissanViikset kirjoitti:

Tässä kun on omaishoitoa käsitelty tässä ketjussa, niin kannanpa korteni kekoon minäkin. Olin puolisoni omaishoitaja, totta kai. Ajattelin sen olevan oikein, mutta tilanne ajautui siihen, että uuvuin. Puolisoni persoonallisuus muuttui sairastumisen myötä ja hän ei osallistunut enää mihinkään kodin asioihin ja taantui osin lapsen tasolle. Lopulta romahdin ja kokoilin itseäni psykiatrisella osastolla pari viikkoa. Ei ollut vaikeaa luopua omaishoitajuudesta siinä kohdassa. Vaikkakin lopun ikääni kannan huonoa omatuntoa.

Vastaus otsikon kysymykseen on siis, etten missään olosuhteissa enää ala omaishoitajaksi.

Näitä tilanteita pitäisi pohtia tapauskohtaisesti. Itse ajattelen, että jos sairauden myötä puolison persoonallisuus muuttuu merkittävästi, loppuu myös parisuhde, koska toinen ei enää ole se kenen kanssa parisuhteen solmi. Erikseen ehkä aivokasvaimet, jossa loppu on jokatapauksessa jo lähellä. Henkiset voimavarat tottakai täytyy ottaa huomioon eli kenenkään ei pidä uupua omaishoitajana.

Lähtökohtaisesti kuitenkin itse ajattelen, että haluaisin olla mieheni tukena, jos jotain tapahtuisi. Ei siksi, että ajattelisin sen olevan velvollisuuteni, vaan siksi että hän olisi edelleen se sama mies, joka aikaisemminkin oli ja jota rakastan. En odota kuitenkaan mieheltä samaa.

Niitä hieman ihmettelen, jotka sanovat, että seksittömyys tai jos ei ole hyvä olla, ovat heti eroon johtavia tekijöitä. En usko, että kenelläkään on pitkässä parisuhteessa aina hyvä olla. Kyllä siihen kuuluu kipuilu, eriytyminen, takaisin yhteen kasvaminen, väsyminen, sairaudet, kuormittavat elämänvaiheet jne. Joskus toinen ärsyttää, mutta toisaalta on turvaölusta tietää, ettei kumpikaan ole kovin helposti lähdössä mihinkään. Ehkä tässä vain on kyseessä niin eriävät näkemykset parisuhteesta, että asiasta on jopa vaikea keskustella.

Itse en olisi valmis tekemään kompromisseja luottamuksen (pettäminen, valehtelu) suhteen. En myöskään hyväksy minkäänlaista fyysistä tai henkistä väkivaltaa minua tai lapsia kohtaan.

Siivoaminen. Se on kaikkein tärkeintä.

Vierailija kirjoitti:

Tosi erilaiset poliittiset jmv. näkemykset. Jonkun Laura Huhtasaaren fanin kanssa ei elämästä vaan tulisi yhtään mitään.

Kuka oikeasti kuuntelee Huhtasaarta, jos persu on kirosana? Ei kukaan. Hänellä on ihanoikeasti hyviä ajatuksia siitä miten globalisaatio ei täysin pilaa Suomea. Monelta uupuu isänmaallisuus ja tahto vaalia meidän kulttuuriperintöä, mutta kuitenkin moni muu kansallisuus pitää niistä kiinni, vaikka asuisi Suomessa ja äärimmillään se hidastaa integroitumista...

En jousta hirveästi seksijutuissa omien mieltymysten ulkopuolelle. Tiedän jo mitä haluan sillä saralla ja toivon kumppanin olevan edes suurimmalta osalta samankaltainen. En jaksa kuunnella jankkausta jostain itselleni epämiellyttävistä asioista kerta toisensa jälkeen.

Eläimistä en luovu ja niiden lukumäärää ei voi kukaan rajoittaa eikä aikaa/rahaa mikä niihin menee.

Sosiaalisesti mies saa olla vaikka mikä kyläluuta, mutta oma yksinäisyyden tarve ja kotirauha on sellaista mistä en voi joustaa.

Minun nähteni/kuulteni ei katsota kauhuleffoja (saati että katsoisin itse mukana) tai muita ällöttäviä leffoja/TV-sarjoja, ei kuunnella heviä, psykeä tai musiikkia jossa on rumat tai elämää halventavat lyriikat (lähinnä räppi), eikä olohuoneeseen tule televisiota kuin kuolleen ruumiini ylitse.

Juopottelua tai edes tissuttelua en ala katselemaan, enkä jatkuvaa hiisausta tai muuta päihteilyä.

Piereskely ja röyhtäily on suotavaa tehdä omissa oloissaan, eli jos vaikka makoillaan sohvalla sylikkäin, niin siinä EI pieraista tai röyhtäistä.

Sen sijaan jos molemmat puuhastelee erillään jotain omiaan ja kuulen toisen siinä pierevän, niin se on ok eli ei tarvitse mihinkään vessaan aina juosta (kuuleehan sieltäkin ne äänet).

Ja no säännöllinen seksi olisi tietysti kiva, mutta toki siinä ”suostun” kompromisseja tekemään jos toinen on vaikka sairas.

Vierailija kirjoitti:

En usko, että kenelläkään on pitkässä parisuhteessa aina hyvä olla. Kyllä siihen kuuluu kipuilu, eriytyminen, takaisin yhteen kasvaminen, väsyminen, sairaudet, kuormittavat elämänvaiheet jne.

Minä uskon koska siitä on vuosien kokemus. En tämän ikäisenä enää suostuisi suhteeseen, jossa ei olisi hyvä olla.

Tiedän perheen, jossa isä sairastui jo keski-ikäisenä Alzheimeriin ja perheen nuorimmat lapset olivat alakouluikäisiä.

Sairaus teki isästä arvaamattoman ja jopa väkivaltaisen, joten täytyi turvata muun perheen elämä ja pistää isä laitokseen.

Usein vanhuksillekin olisi hedelmällisempää vaalia omaa hyvinvointia ja auttaa jälkipolvia lastenhoidossa yms.

Viedä sairastunut puoliso hoivakotiin ja käydä siellä viikottain katsomassa ja ulkoiluttamassa.

Mutta moni on niin jäärä tai ylitunnollinen, ettei sitä tee.

KissanViikset kirjoitti:

Tässä kun on omaishoitoa käsitelty tässä ketjussa, niin kannanpa korteni kekoon minäkin. Olin puolisoni omaishoitaja, totta kai. Ajattelin sen olevan oikein, mutta tilanne ajautui siihen, että uuvuin. Puolisoni persoonallisuus muuttui sairastumisen myötä ja hän ei osallistunut enää mihinkään kodin asioihin ja taantui osin lapsen tasolle. Lopulta romahdin ja kokoilin itseäni psykiatrisella osastolla pari viikkoa. Ei ollut vaikeaa luopua omaishoitajuudesta siinä kohdassa. Vaikkakin lopun ikääni kannan huonoa omatuntoa.

Vastaus otsikon kysymykseen on siis, etten missään olosuhteissa enää ala omaishoitajaksi.

Mulla tilanne ns. päällä. Olen omaishoitajana psyykkisesti vaikeasti sairastuneelle miehelleni ja nyt olen itse siellä uupumuksen syövereissä. Neljä vuotta olen jaksanut, koska vaihtoehtoja ollut todella vähän, ei oikeastaan juuri muita. Nyt hoitopaikka ehkä järjestymässä, koska myös minä olen sairastumassa ja omista töistä jo jouduin luopumaan ymym. En kenellekään nuorelle toivoisi tätä omaa kohtaloani, varsinkin kun psyykkinen sairaus muuttaa puolison koko persoonan ja käyttäytymisen ja se entinen elämä katoaa pikkuhiljaa pelkkään hoitaja-potilas roolitukseen. En suosittele kenellekään tällaista ja varmasti avioero on monessa tapauksessa ihan hyväksyttävä ratkaisu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ryhtyisi omaishoitajaksi tai huolenpitäjäksi. Tarvitsen itsenäisen kumppanin, joka hoitaa omat asiansa.

Mikset kertoisi tätä kumppanillesi jo etukäteen? Tietäisi häipyä heti kun sinä sairastut. 

Miksi et itse kertoisi kumppanillesi heti kättelyssä, että tulet edellyttämään hänen jäävän epäoikeudenmukaiseen parisuhteeseen, jossa hänen on uhrattava oma onnellisuutensa sinun vuoksesi?

Kuka on puhunut että edellyttää kenekään jäävän yhtään mihinkään? Onhan se reilua kuitenkin kertoa heti alkuun että aikoo toisen jättää jos jotain käy.

Mielenkiinnosta oletko suhteessa ja mitä kumppanisi sinulle merkitsee? Pelkästään mahdollistajaa sinun onnellesi? Nämä on niitä asioita joista kannattaa kertoa toiselle.

Totta kai kumppani on mahdollistaja omalle onnelle. Jokainen ihminen hakeutuu parisuhteeseen, koska se nimenomainen parisuhde lisää onnellisuutta. (Ainakin toivottavasti näin on. Pakkoavioliitot ovat sitten asia erikseen.) Parisuhde on oikeutettu vain, kun se lisää kummankin onnellisuutta.

Aika kapea käsitys parisuhteesta ja sen muodostumisesta.

Kapea? Minä kun en perhettä halua ja selviän arjesta hyvin sinkkunakin, ei ole koskaan tullut mieleen mitään muuta syytä tavoitella parisuhdetta kuin onnellisuus. Onko sinulle tullut?

Jaa no meidän ero tulee sitten siinä etten ikinä ole kokenut tarpeelliseksi tavoitella parisuhdetta mistään syystä. Kohtasin ihmisen jonka kanssa haluan olla ja hän minun. Siksi me olemme yhdessä. Halusta olla toistemme kanssa eikä minkään edun tavoittelusta.

Älä sorru saivarteluun. Kysyin muita syitä olla parisuhteessa kuin onnellisuus. Mitä muita syitä sinulla sitten on, jos onnellisuus on sinusta liian kapea?

Yhä vain hyvin kapea alaista ajattelua. Miten ajattelet sen onnen muodotuvan? Oletko itse suhteessa tai koskaan edes ollut?

Vierailija kirjoitti:

Tiedän perheen, jossa isä sairastui jo keski-ikäisenä Alzheimeriin ja perheen nuorimmat lapset olivat alakouluikäisiä.

Sairaus teki isästä arvaamattoman ja jopa väkivaltaisen, joten täytyi turvata muun perheen elämä ja pistää isä laitokseen.

Usein vanhuksillekin olisi hedelmällisempää vaalia omaa hyvinvointia ja auttaa jälkipolvia lastenhoidossa yms.

Viedä sairastunut puoliso hoivakotiin ja käydä siellä viikottain katsomassa ja ulkoiluttamassa.

Mutta moni on niin jäärä tai ylitunnollinen, ettei sitä tee.

Mihinkäs viet, kun hoitopaikkoja ei enää yksinkertaisesti ole? Kaikki hoidetaan kotiin tietysti ja vastuuta sysätään omaisille, puolisolle, naapureille... Toki jos tuhansia on laittaa omaa rahaa kuussa yksityiseen hoitoon, mutta ei ihan jokaisella taida olla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Seksittömyyttä en enää sietäisi mistään syystä, en kumppanin sairauden vuoksikaan. Suhde auki tuossa tapauksessa.

toivottavasti tällaiset asiat kerrotaan kumppanille ennen kuin hän ehtii sitoutua suhteeseen.

Toivottavasti ne, jotka odottavat kumppanin jäävän seksittömään suhteeseen nauttiessaan itse emotionaalisesta tuesta, käytännön avusta ja muista hyödyistä,ottavat tämän esille ennen sitoutumista.

No tuskin kukaan haluuttomuuttaan suunnittelee etukäteen. Varsinkin jos se on jostain sairaudesta tms. johtuvaa. 

Ei, mutta jos periaatteen tasolla on sitä mieltä, että kumppanilla on velvollisuus jäädä seksittömään suhteeseen, jossa vain toisen tarpeisiin vastataan, siitä olisi hyvä mainita etukäteen. Niin kummallisesta näkemyksestä on kuitenkin kysymys.

Päinvastoin, ihan normaali perusoletus ettei kukaan järjissään oleva ihminen heti jätä suhdetta jos toinen sairastuu, ja seksielämä menee sen takia katkolle tai seksiä on harvemmin.

En halua suhteeseen, jossa olisi pakko harrastaa seksiä. 

Jos tehdään lapsi, niin minä päätän pojan nimen ja nainen tytön.

M31