Lue keskustelun säännöt.
Oudoin asia mistä teille on suututtu?
Tuli mieleen tässä aamutuimaan kun kaveri suuttui siitä kun tänä aamuna ilmoitin hänelle etten pääsekään aamulla kahville hänen kanssaan koska heräsin aivan kamalaan päänsärkyyn. Sanoin että josko siirrettäisiin esim lounasaikaan koska tiedän että hänellä ei ole menoja. Sai aivan hirveän raivokohtauksen tästä asiasta.
On oudoimpiakin asioita tapahtunut (esim työkaveri suuttui kun sairastuin enkä päässyt töihin) ja kerran mies raivostui siitä kun olin laittanut kokonaisia mustapippureita keittoon (ennen ei ollut tästä valittanut) Haukkui mut ja mökötti koko illan olkkarin nurkassa :D
Kommentit (6330)
2000 luvun alkupuolella oli eräänä joulukuisena päivänä satanut valehtelematta lähemmäs 30cm lunta yön aikana. Olin sillä hetkellä eräässä työttömien yhdistyksessä kirjoilla. Kävelymatka normaalisti paikan päälle vei n. 15 minuuttia, mutta sinä päivänä reilusti yli puoli tuntia. Koska olin ensimmäisenä paikan päällä, aloin samantien puhdistamaan pihaa käsipelillä kolaa ja lapiota käyttäen. Koko päivä meni pihamaata lumesta putsatessa, ja kuulin vasta päivän päätteeksi että yksi yhdistyksen työntekijä oli käynyt oikeasti naama punaisena huutamassa pikkupomolle että minä en tee yhtään mitään vaan seisoskelen vain :)
Olisipa kyseinen rouva tullut itse siihen kolan varteen lunta luomaan!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla oli kaksi sellaista kankaista röyhelö ponnaria joita pidin rannekoruina.
Olin käymässä kaverini luona jolla on ekaluokkalainen pitkähiuksinen tyttö joka ihastui niihin rannekoruihin.
No minäpä kilttinä annoin toisen hänelle lahjaksi, tiesin ettei ole mitään allergiaa jne, hänelläkin oli ponnareita kädessä.
Ystäväni eli lapsen äiti kysyi vittuuntuneella äänellä, "miks sä annat tommosia pikkutytölle???" Sanoin että Maija ihastui siihen joten siksi.
Kävin vessassa ja tulin takaisin ja Maija sanoi äitin heittäneen korun roskiin.
Ööö??
Olin muutama vuosi sitten kaverini kanssa lyhyellä yhden yön reissulla pk-seudulla ja yövyttiin samassa hotellihuoneessa. Meillä oli kummallakin omat sovitut menomme ja nähtiin illalla sitten taas hotellilla. Heräsin kerran aamuyöllä siihen että kaverini potkaisi kevyesti takareiteeni, ajattelin että hän vain unissaan liikehti (nukuimme erillisillä sängyllä, mutta huone oli niin pieni että sänkyjen välillä oli vain pieni rako). Aamulla herätessä kaverini aloittaa raivoisan huutamisen ja vittuilun siitä kun olin yöllä kuorsannut kuin sika ja sen takia hänellä jäi unet katkonaisiksi. Sain sitten mennä yksin aamupalalle, että hän saisi nukkua rauhassa vielä hetken. Ilmeisesti kuorsaamiseni oli loppunut siihen potkuun, mutta itse en edes tiennyt kuorsaavani ja olin todella hämmentynyt kaverini raivoamiseen, kun en koskaan ennen ollut nähnyt häntä edes suuttuneena. Olikin sitten mielenkiintoisen sähköinen tunnelma autossani kotimatkalla kun kaverini ei juuri suutaan avannut vaikka yritinkin jotain keskustelua saada aikaseks ja matkaa oli lähemmäs 400 kilometriä :D
Ymmärrän toki, että onhan se rasittavaa jos samassa huoneessa on joku joka kuorsaa mutta en itse kyllä raivoamalla asiasta huomauttaisi.
Synnytin esikoiseni vajaa neljä viikkoa sitten. Kaverini on verisesti loukkaantunut, kun mua "ei näy enää missään kun oot vaan sen vauvan kanssa himassa". Jännä. En tykkää imettää julkisilla paikoilla. Ja muutenkin kaikki on niin uutta. Todellisuudessa kuitenkin lähden mielestäni useinkin kotoa vauvan kanssa ja ilman, mut en kyllä jaksa ko. kaverille asiasta huudella, kun kiukuttelee kun mikäkin kakara. Ollaan kuitenkin kolmekymppisiä...
Toinen "äityli"-tuttavani on katkera ja vihainen, kun imettäminen vaikuttikin painooni niin, että pudotin (ylipainostani!) lähes 20 kiloa alle kuukaudessa. Kun hänelle itselleen kävi päinvastoin. En tiedä, miksi siitä tuli mun vika. Ja silti tämä tuttavani on sata kertaa paremman näköinen kuin minä, oli hällä ylipainoa tai ei, joten lakkais kiukuttelemasta...
Vierailija kirjoitti:
Olin työssäoppimassa päiväkodissa, joka aamu pidettiin yhdessä aamupiiri, laulettiin, luettiin satuja jne. Kysyinkin sitten ohjaajaltani, kun oli aika, jos voisin alkaa keräämään lapset saliin. Ohjaajani meni aivan punaiseksi ja huusi minulle, ettei noin saa ikinä tehdä, astua kolleegan varpaille noin törkeällä tavalla, ja että minähän en päätä mitä tehdään. Hänpä päätti, että jätetään se aamupiiri kokonaan väliin, kun olin kuulemma niin älyttömän törkeä. Se siitä sitten, nyt työskentelen vanhusten kanssa, enkä ikinä menisi päiväkotiin töihin.
No on sulle osunut höhlä päiväkoti harjottelupaikaksi! Meillä (itsekin siis päikyssä harjottelussa) saa kyllä harjoittelijatkin ehdottaa tekemistä, mutta aina on viimeinen sana vastuuaikuisilla. Mun kanssa yhtä aikaa harjoittelussa on yksi tyttö, joka ei meinaa millään ymmärtää näitä vastuuasioita. Kokoajan olisi toimimassa yksin ja sitten suuttuu, kun siitä sanotaan. Tottahan minäkin voin muutamapäisen lauman kanssa kymmenisen minuuttia viettää yksin, kun tiedän, että toisessa huoneessa on joku, jonka voin hakea avuksi. Tämä toinen harjoittelija ei koskaan hae apua ja suuttuu, kun sitä tarjotaan. Ei välitä rutiineista, vaan oman mielensä mukaan alkaa esim. ottaa lapsia sisälle, vaikkei vielä ole pyydetty ottamaan. Samalla sluibailee kaikesta siitä "näkymättömästä" työstä, mitä harjoittelijat tekee. Olen viimeiset kolme viikkoa yksin laittanut nukkarin ja ruuat valmiiksi, kun neiti istuu kahvihuoneessa juoruilemassa kuin mikäkin Euroopanomistaja. (Haluaa kuulemma pitää hyvät suhteet muihin työntekijöihin.) Ja sama kun lapset on nukkumassa. Eilen juuri ehdotin, että mitä jos tämä toinen tyhjentäisi kuivauskaapit ja minä tekisin yhden askarteluprojektin sillä aikaa. No minä tein askartelut ja toinen harjoittelija katsoi loppuajan vierestä. Lastentarhanopettaja oli tyhjentänyt ne kuivauskaapit ja tuon kuullessaan harjoittelija oikein elehti mulle, miten ampuu päänsä. "Hirvee työtahti.." sanoi..:D On joo, kun ollaan töissä! Onneksi hän jää kohta pois. Ihan mielellään lyhennän omaa ruokatuntia ja teen meidän kummankin hommat, kun eipä tuo toinen ole niitä saanut tehtyä nytkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olin työssäoppimassa päiväkodissa, joka aamu pidettiin yhdessä aamupiiri, laulettiin, luettiin satuja jne. Kysyinkin sitten ohjaajaltani, kun oli aika, jos voisin alkaa keräämään lapset saliin. Ohjaajani meni aivan punaiseksi ja huusi minulle, ettei noin saa ikinä tehdä, astua kolleegan varpaille noin törkeällä tavalla, ja että minähän en päätä mitä tehdään. Hänpä päätti, että jätetään se aamupiiri kokonaan väliin, kun olin kuulemma niin älyttömän törkeä. Se siitä sitten, nyt työskentelen vanhusten kanssa, enkä ikinä menisi päiväkotiin töihin.
Minä olin myös päiväkodissa työssäoppimassa. Ahdistava paikka ja väärällä alalla olevia naisia töissä. Lapset ja heidän kanssaan oleminen oli kyllä mukavaa. Kun oven panin viimeisenä päivänä kiinni, ajattelin, etten ikinä tuonne menisi. Enkä olekaan, vanhuspuolella viihdyn todella hyvin.
Sukulainen kirjoittaa kirjaa, ja kerroin hänelle nimivirheestä kirjassa joka olisi mahdollisesti korjattavissa. Ei vastannut enää viesteihin, ja muiden kautta asiaa oli paheksunut. Ei ehkä aivan terve.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
en antanut vaimolle pariin kuukauteen
Vierailija kirjoitti:
Sukulainen kirjoittaa kirjaa, ja kerroin hänelle nimivirheestä kirjassa joka olisi mahdollisesti korjattavissa. Ei vastannut enää viesteihin, ja muiden kautta asiaa oli paheksunut. Ei ehkä aivan terve.
Kirjoitusvirheistä huomauttaminen on niin kaksiteräinen miekka esimerkiksi töissä. Sitä niin haluaisi, että esim. yrityksen some olisi virheetön, mutta sitten toisaalta tulee nipottajan maine jos kirjoitusvirheet ottaa esille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinkkuna ärsyttää temperamenttiset miehet joilta ei saisi kysyä mitään. Tässä pari tapausta: kysyin mitä mies 1. tekee, ei vastausta. Ilmoitin tietysti omat tekemiset ja menemiset. Mies 1. sitten kuukausien jälkeen ilmoitti että hän käväisi lomalla maassa X. Ihmettelin kun olin kysynyt asiaa ja hän ei ollut halunnut kertoa siitä silloin. Ei vastausta. Seuraavaksi hän sai raivokohtauksen että miten kehtasin kysyä missä hän oli ollut! olinhan itse kertonut kaikki menemiset ja tekemiset, häneltä ei saanut kysyä mitään. Mies 2. pyysi kahville, en ehtinyt ja hän suuttui siitä. Mies 2. lähti lomalle kohteeseen jossa olin käynyt. Kysyin loman jälkeen ottiko hän kuvia matkaltaan, otti kuulemma yksityisiä kuvia joita hän ei ikinä näyttäisi kenellekkään ne ovat niin yksityisiä. Sitten mies 2. löysi uuden tyttöystävän parin päivän aikana, suuttui kun en rynnännyt kahville ja suuttui kun kysyin näyttäisikö hän kuvia.
Paistoin esipaistetut sämpylät samalla kuin tein muuta ruokaa ja kun pihvin paisto vähän venähti, niin sämpylät meni yhden sävyn verran liian tummiksi.
Vaimo siinä heti esitti että jätä nuo kaksi vaaleinta hänelle. No ok, otin ruokani ja valikoin sämpylöistä kaksi tumminta.
No eikähän vaimo sitten kommentoinut siihen että "jätit sitten minulle nämä palaneet"
Joo, suutuin. Vaikka tekee kuten prinsessa haluaa, niin sitten kuitenkin aletaan aukoa päätä.
Lähetin eroparit maistraattiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Yläasteella mulla oli kaveri, joka suuttui milloin mistäkin vaikka hän itse oli useammin se, joka toimi typerästi. Kerran kävi niin, että olimme sopineet näkevämme yhtenä lauantaina. Tätä oli suunniteltu pitkään, mutta sitten hän perjantaina ilmoitti, että näkeekin yhtä toista kaveria, koska "se tarvii mua just nyt". Loukkaannuin, mutta pyysin sitten yhtä toista kaveria, ja meillä oli oikein hauska lauantai.
Tuo kaveri A sitten soitteli kuitenkin jossain vaiheessa iltapäivää, ja ilmoitti, että sen toisen kaverin pitikin jo lähteä, ja nähtäisiinkö nyt. Vastasin, että olin jo sopinut muuta kun hän kerran perui tapaamisemme. Hän sanoi "jaaha", ja löi luurin korvaan. Perästä seurasi liuta caps lockilla kirjoitettuja viestejä, joissa hän haukkui minua petturiksi, takinkääntäjäksi sekä kaikilla naisille suunnatuilla haukkumanimillä. Tällaista tapahtui jatkuvasti, ja jossain kohtaa pistin välit poikki.
Kyseinen kaveri oli kotona hemmoteltu, ja tottunut aina saamaan vanhemmiltaan kaiken haluamansa. Varoituksena palstan vanhemmille, että tuollaisia niistä kullannupuista sitten saattaa vähän isompina tulla, joten kannattaa miettiä kasvatusmetodit tarkkaan.
Tällaisia tuttavia/ystäviä oli minulla.
Normikuvio: Tapaaminen sovittiin, hän perui, kun hälle tulikin muuta kiireisempää/tärkeämpää. Sitten itse sovin jotain muuta. Sitten tulee yhteydenotto, että hänen suunnitelma muuttui ja että "nähdäänhän me siellä, missä sovittiin?".
Kerron, että en ole enää tuona ajankohtana vapaa, koska hän perui jutun. Kaveri suuttuu. Voi kysyä minulta, että etkö voisi perua sopimaasi juttua. Kun en peru, tulee törkeetä tekstiä (miten epäluotettava olen) tai luuria korvaan.
Sitten ihminen ilmaantuu muutaman kuukauden päästä, kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Nykyisin yksikin tällainen temppu, niin tämä ihminen, joka pitää minua itsestäänselvänä varahenkilönä, ei minun elämääni enää kuulu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap ei kai kukaan hullu laita kokonaisia mustapippureita keittoon. Siskonmakkarakeittoon voi laittaa kokonaisia, mutta vain koska se on perinne ja siinä käytetään maustepippuria, eikä kukaan käytä maustepippuria niin usein, että sille olisi erikseen oma rouhin. Ihan syystä mies sai raivarit kyllä tässä.
Siis mitä ihmettä. Kauhea potti alapeukkua tästä. Siis kyllähän se kokonainen pippuri lusikassa on ihan oikea ongelma. Ei niitä kukaan halua syödä. Ne pitää joko siivota pois keitosta tai lusikoiminen menee todella vaikeaksi, kun joka lusikallisella joutuu väistelemään pippureita. Tilanne vaan vaikeutuu mitä lähemmäs kulhon pohjaa pääsee.
Onko se syy raivota?
Voisiko ehdottaa, että jatkossa ruoka laitetaan ilman kokonaisia pippureita. Raivoaminen tässä kuulostaa 3-vuotiaan käytökseltä.
Omalla kotiseudulla monissa ravintoloissa ruuissa on kokonaisia pippureita. En itsekään niistä tykkää, mutta raivoaminen.... aika sairasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Paistoin esipaistetut sämpylät samalla kuin tein muuta ruokaa ja kun pihvin paisto vähän venähti, niin sämpylät meni yhden sävyn verran liian tummiksi.
Vaimo siinä heti esitti että jätä nuo kaksi vaaleinta hänelle. No ok, otin ruokani ja valikoin sämpylöistä kaksi tumminta.
No eikähän vaimo sitten kommentoinut siihen että "jätit sitten minulle nämä palaneet"
Joo, suutuin. Vaikka tekee kuten prinsessa haluaa, niin sitten kuitenkin aletaan aukoa päätä.
Lähetin eroparit maistraattiin.
Siis sanoiko vaimo tuon huutaen ja raivoten, vai olitko sinä tarinan ainoa höyrypää?
Vierailija kirjoitti:
Äitini suuttui minulle, kun olin saanut ensimmäisen palkkani työpaikastani ja olin ostanut kotiin juhlan kunniaksi leivokset ja hänelle kukkakimpun. Huusi: minä en ole näitä pyytänyt. Tämän muistin sitten vuosikymmenet enkä ostanut hänelle enää kukkia.
En tiedä miksi en ole kelvannut hänelle koskaan mitenkään, en lapsena enkä aikuisena. Minä ilmeisesti olen hänen silmissään vieläkin jokin lapsellinen ääliö. Itsen kasvatin omat lapseni aivan toisella tavalla.
Samainen äiti alkoi huutaa minulle pari vuotta sitten puhelimessa, kun soitin Kaakkois-Aasiasta lomamatkalta. Hän oli ehdottanut että lähettäisin kortin, mutta en lähettänyt kenellekään, vaan Whatsappeja. Hän ei niitä käytä, joten päätin soittaa.
Soitin ja kerroin iloiseen sävyyn, kuinka lämmintä oli jne ... elettiin marraskuun alkua Suomessa.
Hän huusi minulle todella rumalla äänellä: mitä siellä korskut! Menin aivan hämilleni. Olen itsekin jo suht iäkäs. Itkin hotellihuoneessani, koska pelästyin niin paljon. Kokosin itseäni lomalla sitten pikkuhiljaa. Se viha, joka valui minun luuriini hänen minulle huutaessaan, oli hyvin vahvaa ja rumaa. Hänen mielestään Suomessakin oli silloin hienot ilmat ...
Tuo episodi löi sitten viimeisen naulan suhteeseemme. Olin antanut hänen aina kiusoitella ja naljailla itselleni ja hän jopa nipisteli minua huvikseen. Aina arvostelemassa. Minä olin hiljaa. En noussut vastarintaan. Olen sen ikäpolven ihmisiä, jotka eivät nouse vanhempaansa vastaan.
Lomalta tullessani hän soitti ja oli oikein hyväntuulinen ja kyseli kuinka matka meni. Sanoin että eipä mulla siitä ole sulle mitään korskuttavaa. Tajusin, että hän tiesi mistä puhun. Ei pyytänyt anteeksi, ei pahoitellut mitenkään.
Pari kertaa vielä yritti soittaa, mutta sanoin olevani kiireinen, en ehdi jutella. Sitten kai asia meni jakeluun. Lapsiltani hän sitten on tiedustellut minun tilannettani. Minua hän hän aina haukkui ja leimasi hulluksi. Aina sai varoa, mitä luurin kautta tulee.
Nyt on mennyt pari vuotta enkä ole yhteydessä häneen. Ei ole ikäväkään. Hän alkoi mm soitella minulle jatkuvasti ja kiusata milloin mitenkin. Pari kuukautta ennen matkaani soittelutahti kiihtyi ja hän esim soitti ja ilmoitti että oli tehnyt erästä ruokalajia, joka ei edes ollut mitenkään minulle erikoista. Sitten kertoo, että sisarukseni olikin tullut ja vienyt kaiken ruuan mukanaan. En ollut sopinut hänen kanssaan visiitistä.
Tuntui aikansa hyvin pahalta, että oma äiti kiusaa ja suuttuu älyttömistä jutuista, jotka eivät kuulu hänelle mitenkään. Äidiksi en osannut häntä edes sanoa koskaan, vaikka verisukulaisia ollaan.
Kuten oma tarinani.
Olen aina ollut valtavan kiltti ja yrittänyt kaikkeni, ettei kukaan suutu tai ärsyynny minulle. Äitini aina nälvi, nöyryytti, löi, raivosi minulle. 40-vuotiaana lopetin yhteydenpidon. Pahalta tuntuu ja tulee aina tuntumaan.
Asiakas suuttui, kun en suostunut nostamaan kahta 40 kilon kalkkisäkkiä yksin hänen autonsa takakonttiin. Painan 56 kiloa ja siltä näytänkin, lisäksi naisille turvallinen nostoraja on 25 kiloa. En olisi saanut edes yhtä säkkiä nostettua takakontin korkeudelle.
Ala-asteella "paras" ystäväni oli todella kilpailuhenkinen. Sanottakoon vielä, että asuimme pienellä paikkakunnalla joten kavereista ei ollut hirveästi ylitarjontaa joten joko olit kaveria jonkun kanssa tai sitten olit kokonaan ilman.
Hän suuttui minulle jos sain häntä paremman numeron kokeesta. Kerran hän ei puhunut minulle viikkoon ja "eristi" ryhmän ulkopuolelle kun sain uskonnon kokeesta yhdeksikön ja hän sai vain kasin. Nykyään tuo tuntuu tottakai aivan naurettavalta mutta kymmenen vuotiaalle ipanalle se oli aivan kamalaa. Jouduin aina kävelemään kuin munankuorilla hänen seurassaan.
Kerran olin lenkillä ja kaveri suuttui tästä koska hänelle oli hirveän tärkeää olla paremmassa fyysisessä kunnossa kuin minä.
Onneksi sain yläasteella uusia kavereita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin n. 10-vuotias ja vietin päivää kaupungilla isän kanssa kahdestaan (tätä ei tapahtunut koskaan). Olin todella ujo lapsi. Isä kysyi, haluanko jätskiä, johon vastasin varmaan, että "en tiedä,ihan sama." Kun oltiin jätskikiskalla, en osannut valita. Isä sai yhtäkkiä ihan hirveän raivarin ja alkoi huutaa, että "Aina sama juttu sun kanssa, sä et sitten tiedä ikinä mitään, sä olet ihan mahdoton", jne. Muistaakseni ei sitten ostettu jätskiä ja se päivä kaupungilla loppui sitten siihen heti alkuunsa ja lähdettiin kotiin.
Suuttua ei tarvitse, mutta kun lapsi/teini vastaa kysymykseen "haluatko..." vastauksella "emt" tai "ihan sama", niin se tulkitaan aina suoraan kieltäväksi vastaukseksi ja jatketaan matkaan asiasta sen enempää jauhamatta. Jos ei tiedä haluaako jäätelöä tai se on ihan sama saako sitä, niin sitten eivät halua ja eivät saa. Oppivat ajan kanssa sanomaan selvästi.
Tai sitten aralta 10-vuotiaalta voi ystävällisesti kysyä, että haluatko oikeasti jäätelöä, mutta jännittää vai etkö halua? Ujot lapset eivät välttämättä osaa selvästi sanoa mitä haluavat ja tuolla yllä mainitulla taktiikalla oppivat tukahduttamaan tarpeensa eivätkä ilmaisemaan niitä paremmin. Eri asia teinin kanssa.
Höpöhöpö. Jos 10 vuotias ei saa suutaan auki saadakseen jäätelöä niin sietää jäädä ilman. Ihan naurettavaa maanittelua jostain jäätelöstä ”no haluatko nyt vai et vai voi että nyt sinua jännittää kuitenkin otatko nyt siitä..” jeesus.
Harvemmin lasten kuulee edes sanovan tuota ihansama, vaan kyse on yleensä teini-ikäisestä, jonka voisi tosiaan jo olettaa osaavan ilmaista tahtonsa sitä kysyttäessä. Itsekin oletan ”ihansaman” kieltäväksi vastaukseksi ja sanon siihen esim, että Aijaa, no kerro sitten jos muutatkin mielesi.
Ohis. Omat vanhempani olivat erittäin ankaria auktoriteettejä. He eivät kyselleet yleensä, mitä haluan. Äitini valitsi vaatteeni, harrastukseni, aivan kaiken koko peruskoulun ajan.
Joskus, erittäin harvoin, poikkeuksellisesti äiti tai isä kysyi mielipidettäni jostain. Menin silloin aivan lukkoon. Sanoin juurikin: ihansama. Olin niin tottunut siihen, ettei minun haluamisellani ole mitään merkitystä, että kun joku hyvin harvoin sitä kysyi, en osannut vastata yhtään mitään!
Olin käsittänyt, että mielipiteeni ovat aina huonoja tai vääriä ja oikeastaan niitä ei sitten myöhemmin enää ollutkaan. Ajattelin, että muut tietävät aina paremmin, mitä haluan. Jos joku esim. kerran vuodessa kysyi mielipidettäni jostain, en saanut sanaa suustani. Aivan lapsesta lähtien siis.
Kaveri suuttui kun en halunnut valehdella työhakemuksessa.
Toinen kun ostin "täysin turhan" peruukin ja huusi etten osaa hoitaa raha-asioita vaikka ei se sitä olisi pitänyt koskettaa.
Kun asuin soluasunnossa, porukka joka hengaili keittiössä 24/7 suuttui kun kävin vaan hiljaa laittamassa ruokaa ilman että yritin tutustua heihin. Lopetin syömisen joksikin aikaa kun en kestänyt painostusta ja haukkumista.
Oma vanhempi katkaisi välit kun yritin sovitella riitaa mahdollisimman ystävällisesti.
Join mehun loppuun ja taittelin mehupurkin. Ilmeisesti väärin, kun myrsky syttyi ja kotoa piti lähteä pakoon.