Lempihahmo tuntemattomasta sotilaasta

No Rahikainen turkkeineen on ollut sen ajan PIMP. Käytti hyväkseen naisten paskamaista tilannetta ja pisti rahoiksi. Hyvä että ainakin tuosta paskasta on riisuttu kaikenlainen sankaruus ja glamouri.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se Hietasen ja Veeruskan seksisuhde oli ihan ohjaajan keksimää lisää leffaan, ei mitään tekemistä romaanin kanssa. Mielestäni aika epäonnistunut lisäys vieläpä, samoin kuin Rahikaisen heiluminen turkki päällä 70-lukulaisen jenkkileffan hengessä. Joku roti.

Kyllä turkkia on käytetty iät ajat ja nimenomaan täällä pohjoisilla leveyksillä.

Jep, mutta kyllähän kohtauksesta tuli enemmän fiilis, että siinä haettiin tahallisesti yhtymäkohtaa enemmän sellaiseen stereotyyppiseen jenkki-sutenööriin, kuin mihinkään pohjoisten olosuhteiden vaatimuksiin. Vain aurinkolasit ja kaulaketjut puuttuivat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma suosikki hahmoni on vähän laimeasti Vanhala. Kirjassa nousee vielä paremmaksi kuin missään elokuvassa. Tunnistan vanhalassa niin paljon itseäni. Vanhala on aina hyvällä tuulella ja on sellaista silmää huumorille mitä monilla ei ole. Vanhalalla kirjassa oli tapana painaa joitain sanoja mieleensä ja sitten tilanteen rauhoituttua ikään kuin maistella näitä sanoja itsekseen. Vanhalan silmä propagandalle ja niiden käyttö omaksi huvikseen on erinomaista ja hauskaa luettavaa. Vanhalaa huvitti venäläisten suomalaisista käyttämö tsuhna haukkumasana ja kun he etenivät väsyneinä ja likaisina karjalassa hän tuumiskeli, että tsuhnat marssii. Tai suomalaisen propagandan toitottama sisu-sana. Vanhala jutusteli heidän marssiessaan kuinka sisukimput painaa ja esimerkkejä on lukemattomia. Ylipäänsä propagandan ristiriita todellisuuden kanssa ja kapulakieliset sanonnnat ovat hänen leipäheittonsa. Perääntyessä Vanhala toteaa: tappioita kärsineenä, mutta yhä lyömättöminä joukkomme vetääntyvät uusille puolustuslinjoille. Lopussa myös klassikko, mitä en ymmärrä, että on otettu vain Laineen versioon: sosialististen neuvostotasavaltojenliitto voitti, mutta hyvänä kakkosena tuli maaliin pieni ja sisukas Suomi.

Paras ja vähiten teennäisin vihollisen inhimillistäminen koskaan lukemassani kirjallisuudessa tapahtuu myös Vanhalan myötä. Rokka esittelee hauhialle asemia ja samaan aikaan vartiossa on Vanhala ja Ukkola. Ukkolan luona rokka ottaa puheeksi Vanhalan huutelun vihollisen puolelle ja Ukkola toteaa siihen kuinka Vanhala ja joku " toinen samanlainen honkkeli" toiselta puolen ovat kehittäneet konekivääreillä jonkinlaisen morsetuksen. Kun toinen ampuu tietyllä tavalla ta ta ta, niin toinen vastaa samalla periaatteella . Minusta tässä on jotain puhuttelevaa.

Itse olen ajatellut nimenomaan Vanhalaa Linnan omaksi alter egoksi. Vanhalahan on kuin kirjailija, jota viehättää se mitä pelkällä kielellä saadaan aikaan, hän kerää kuulemiaan sanoja ja sanontoja johonkin muistikätköönsä ja makustelee niitä yksin ollessaan. Hänen huumorinsa on sukua Honkajoen absurdismille ja mutta toisaalta Vanhala taitaa parhaiten ymmärtää Määtän lakonisuuden ja kielen nerokkuuden (oon niin pohjosesta, että sumppikin keitetään revontulilla).

Vanhalalla taitaa myös olla punaista sukua, ainakin hän laulaa kapinalauluja, osaa ne kaikki. Niissäkin häntä kuitenkin taitaa viehättää eniten propagandistiset sanat. Samaten valkoisen Suomen teennäiset ja todellisuudesta vieraantuneet propagandalauseet saa Vanhalan riemuitsemaan: 'taistelujen tuoksinassa sotapoikamme luovuttavat vähistä muonavarastoistaan leipää Stalinin ikeen alla nälkää nähneelle heimokansamme jäsenelle '(ei tarkka lainaus).

Vanhala on tietysti myös se 'näkijä', joka jää henkiin kertomaan tarinaa. Hän on muuten myös ainoa (Koskelan ohella, mutta Koskela on vähän epäileväinen ja masentuneen oloinen Tuomas koko ajan), joka ei oirehdi henkisesti. Jopa järkähtämätön Määttä katkeaa hieman jossain vaiheessa, samoin Rokka  käy hyvin lähellä joukkoampumisia omassa porukassa, mutta hihittelevä, pulska poika porskuttaa eteenpäin, hän on henkisesti hyvin vahva. Ehkä kirjailija on ajatellut, että tällaiset asioiden koomiset puolet näkevät tyypit ikään kuin itse terapoivat itseään. Samalla he käyvät joidenkin hermoille, 'tuon stan hihittäjän kanssa pitää taas lähteä'

Honkajoki muuten paljastaa mielenkiintoisesti lopussa bluffinssa. Hän antoi vanhalalle ikiliikkujansa tekeleen ja sanoi: pistä Priha ( Vanhalan lempinimi) nuotioon. Olen kadottanut johtoajatuksen. Vanhala: " olis ny vielä sun kaaripyssyskin" Honkajoki: prkeleen puskaryssä..anteeksi pensasneuvosliitto pääsi sinne asemien sivuun..siinä minä kärsin tämän sodan suurimman tappion". Eli Honkajoki huvin vuoksi veti roolia sodan aikana. Linnahan romaanissa jo asemasodan aikana vihjasi , että Honkajoki vetää roolia huvittavakseen itseään ja muita.

En kauheasti välitä ekasta Tuntemattomasta, mutta Tarmo Manni Honkajokena on siinä kyllä ylitse muiden. Omien sanojensa mukaan dumppasi näyttelemistään niin minimalistiseksi kuin pystyi. Ja yksi lempikohtaukseni ja tyyppiesimerkki Honkajoen hulluttelusta on, kun Määttä (jäyheä, lakoninen kainuulainen) ja Honkajoki istuu vartiossa ja Honkajoki kysyy että onko sotamies kuullut sitä laulua Mä yksin seison vartiossa... jne ja päivittelee lopuksi että min'en voi ymmärtää miten yhden miehen annetaan seisoa vartiossa yötä päivää, eikä vaihtoa kuulu. Manni esittää sen homonuotillaan erinomaisesti. Määttä (Pentti Siimes) antaa vieressä pitkää katsetta.

Koko kohtaus kuvastaa sitä, että muut sotilaat ei oikein osanneet suhtautua Honkajokeen, että onko se tosissaan, pelleileekö se vai onko se vain hullu. Koskela ja Vanhala tajuavat heti Honkajoen huumorin, muilla kestää pitempään.

Kirjassa huvitti kovin, monen muun kohdan ohessa kuvaus kurinpalautuksesta asemasodan aikana. Pataljoonan "pahimmat jermut" koottiin kurinpalautukseen. Joukossa oli mm Viirilä ja Honkajoki.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma suosikki hahmoni on vähän laimeasti Vanhala. Kirjassa nousee vielä paremmaksi kuin missään elokuvassa. Tunnistan vanhalassa niin paljon itseäni. Vanhala on aina hyvällä tuulella ja on sellaista silmää huumorille mitä monilla ei ole. Vanhalalla kirjassa oli tapana painaa joitain sanoja mieleensä ja sitten tilanteen rauhoituttua ikään kuin maistella näitä sanoja itsekseen. Vanhalan silmä propagandalle ja niiden käyttö omaksi huvikseen on erinomaista ja hauskaa luettavaa. Vanhalaa huvitti venäläisten suomalaisista käyttämö tsuhna haukkumasana ja kun he etenivät väsyneinä ja likaisina karjalassa hän tuumiskeli, että tsuhnat marssii. Tai suomalaisen propagandan toitottama sisu-sana. Vanhala jutusteli heidän marssiessaan kuinka sisukimput painaa ja esimerkkejä on lukemattomia. Ylipäänsä propagandan ristiriita todellisuuden kanssa ja kapulakieliset sanonnnat ovat hänen leipäheittonsa. Perääntyessä Vanhala toteaa: tappioita kärsineenä, mutta yhä lyömättöminä joukkomme vetääntyvät uusille puolustuslinjoille. Lopussa myös klassikko, mitä en ymmärrä, että on otettu vain Laineen versioon: sosialististen neuvostotasavaltojenliitto voitti, mutta hyvänä kakkosena tuli maaliin pieni ja sisukas Suomi.

Paras ja vähiten teennäisin vihollisen inhimillistäminen koskaan lukemassani kirjallisuudessa tapahtuu myös Vanhalan myötä. Rokka esittelee hauhialle asemia ja samaan aikaan vartiossa on Vanhala ja Ukkola. Ukkolan luona rokka ottaa puheeksi Vanhalan huutelun vihollisen puolelle ja Ukkola toteaa siihen kuinka Vanhala ja joku " toinen samanlainen honkkeli" toiselta puolen ovat kehittäneet konekivääreillä jonkinlaisen morsetuksen. Kun toinen ampuu tietyllä tavalla ta ta ta, niin toinen vastaa samalla periaatteella . Minusta tässä on jotain puhuttelevaa.

Itse olen ajatellut nimenomaan Vanhalaa Linnan omaksi alter egoksi. Vanhalahan on kuin kirjailija, jota viehättää se mitä pelkällä kielellä saadaan aikaan, hän kerää kuulemiaan sanoja ja sanontoja johonkin muistikätköönsä ja makustelee niitä yksin ollessaan. Hänen huumorinsa on sukua Honkajoen absurdismille ja mutta toisaalta Vanhala taitaa parhaiten ymmärtää Määtän lakonisuuden ja kielen nerokkuuden (oon niin pohjosesta, että sumppikin keitetään revontulilla).

Vanhalalla taitaa myös olla punaista sukua, ainakin hän laulaa kapinalauluja, osaa ne kaikki. Niissäkin häntä kuitenkin taitaa viehättää eniten propagandistiset sanat. Samaten valkoisen Suomen teennäiset ja todellisuudesta vieraantuneet propagandalauseet saa Vanhalan riemuitsemaan: 'taistelujen tuoksinassa sotapoikamme luovuttavat vähistä muonavarastoistaan leipää Stalinin ikeen alla nälkää nähneelle heimokansamme jäsenelle '(ei tarkka lainaus).

Vanhala on tietysti myös se 'näkijä', joka jää henkiin kertomaan tarinaa. Hän on muuten myös ainoa (Koskelan ohella, mutta Koskela on vähän epäileväinen ja masentuneen oloinen Tuomas koko ajan), joka ei oirehdi henkisesti. Jopa järkähtämätön Määttä katkeaa hieman jossain vaiheessa, samoin Rokka  käy hyvin lähellä joukkoampumisia omassa porukassa, mutta hihittelevä, pulska poika porskuttaa eteenpäin, hän on henkisesti hyvin vahva. Ehkä kirjailija on ajatellut, että tällaiset asioiden koomiset puolet näkevät tyypit ikään kuin itse terapoivat itseään. Samalla he käyvät joidenkin hermoille, 'tuon stan hihittäjän kanssa pitää taas lähteä'

Honkajoki muuten paljastaa mielenkiintoisesti lopussa bluffinssa. Hän antoi vanhalalle ikiliikkujansa tekeleen ja sanoi: pistä Priha ( Vanhalan lempinimi) nuotioon. Olen kadottanut johtoajatuksen. Vanhala: " olis ny vielä sun kaaripyssyskin" Honkajoki: prkeleen puskaryssä..anteeksi pensasneuvosliitto pääsi sinne asemien sivuun..siinä minä kärsin tämän sodan suurimman tappion". Eli Honkajoki huvin vuoksi veti roolia sodan aikana. Linnahan romaanissa jo asemasodan aikana vihjasi , että Honkajoki vetää roolia huvittavakseen itseään ja muita.

En kauheasti välitä ekasta Tuntemattomasta, mutta Tarmo Manni Honkajokena on siinä kyllä ylitse muiden. Omien sanojensa mukaan dumppasi näyttelemistään niin minimalistiseksi kuin pystyi. Ja yksi lempikohtaukseni ja tyyppiesimerkki Honkajoen hulluttelusta on, kun Määttä (jäyheä, lakoninen kainuulainen) ja Honkajoki istuu vartiossa ja Honkajoki kysyy että onko sotamies kuullut sitä laulua Mä yksin seison vartiossa... jne ja päivittelee lopuksi että min'en voi ymmärtää miten yhden miehen annetaan seisoa vartiossa yötä päivää, eikä vaihtoa kuulu. Manni esittää sen homonuotillaan erinomaisesti. Määttä (Pentti Siimes) antaa vieressä pitkää katsetta.

Koko kohtaus kuvastaa sitä, että muut sotilaat ei oikein osanneet suhtautua Honkajokeen, että onko se tosissaan, pelleileekö se vai onko se vain hullu. Koskela ja Vanhala tajuavat heti Honkajoen huumorin, muilla kestää pitempään.

Kirjassa huvitti kovin, monen muun kohdan ohessa kuvaus kurinpalautuksesta asemasodan aikana. Pataljoonan "pahimmat jermut" koottiin kurinpalautukseen. Joukossa oli mm Viirilä ja Honkajoki.

Sehän meni niin överiksi kaikkine hevosen esittämisineen, että sulkeisten vetäjänä ollut kersantti repesi täysin nauramaan ja valvojana ollut luti meni nurkaan taakse salatakseen naurunsa hänkin. Hyvä analogia sodan puuduttamaan todellisuuteen: kun menee kunnolla päin persettä, ei voi enää kuin itkunauraa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma suosikki hahmoni on vähän laimeasti Vanhala. Kirjassa nousee vielä paremmaksi kuin missään elokuvassa. Tunnistan vanhalassa niin paljon itseäni. Vanhala on aina hyvällä tuulella ja on sellaista silmää huumorille mitä monilla ei ole. Vanhalalla kirjassa oli tapana painaa joitain sanoja mieleensä ja sitten tilanteen rauhoituttua ikään kuin maistella näitä sanoja itsekseen. Vanhalan silmä propagandalle ja niiden käyttö omaksi huvikseen on erinomaista ja hauskaa luettavaa. Vanhalaa huvitti venäläisten suomalaisista käyttämö tsuhna haukkumasana ja kun he etenivät väsyneinä ja likaisina karjalassa hän tuumiskeli, että tsuhnat marssii. Tai suomalaisen propagandan toitottama sisu-sana. Vanhala jutusteli heidän marssiessaan kuinka sisukimput painaa ja esimerkkejä on lukemattomia. Ylipäänsä propagandan ristiriita todellisuuden kanssa ja kapulakieliset sanonnnat ovat hänen leipäheittonsa. Perääntyessä Vanhala toteaa: tappioita kärsineenä, mutta yhä lyömättöminä joukkomme vetääntyvät uusille puolustuslinjoille. Lopussa myös klassikko, mitä en ymmärrä, että on otettu vain Laineen versioon: sosialististen neuvostotasavaltojenliitto voitti, mutta hyvänä kakkosena tuli maaliin pieni ja sisukas Suomi.

Paras ja vähiten teennäisin vihollisen inhimillistäminen koskaan lukemassani kirjallisuudessa tapahtuu myös Vanhalan myötä. Rokka esittelee hauhialle asemia ja samaan aikaan vartiossa on Vanhala ja Ukkola. Ukkolan luona rokka ottaa puheeksi Vanhalan huutelun vihollisen puolelle ja Ukkola toteaa siihen kuinka Vanhala ja joku " toinen samanlainen honkkeli" toiselta puolen ovat kehittäneet konekivääreillä jonkinlaisen morsetuksen. Kun toinen ampuu tietyllä tavalla ta ta ta, niin toinen vastaa samalla periaatteella . Minusta tässä on jotain puhuttelevaa.

Itse olen ajatellut nimenomaan Vanhalaa Linnan omaksi alter egoksi. Vanhalahan on kuin kirjailija, jota viehättää se mitä pelkällä kielellä saadaan aikaan, hän kerää kuulemiaan sanoja ja sanontoja johonkin muistikätköönsä ja makustelee niitä yksin ollessaan. Hänen huumorinsa on sukua Honkajoen absurdismille ja mutta toisaalta Vanhala taitaa parhaiten ymmärtää Määtän lakonisuuden ja kielen nerokkuuden (oon niin pohjosesta, että sumppikin keitetään revontulilla).

Vanhalalla taitaa myös olla punaista sukua, ainakin hän laulaa kapinalauluja, osaa ne kaikki. Niissäkin häntä kuitenkin taitaa viehättää eniten propagandistiset sanat. Samaten valkoisen Suomen teennäiset ja todellisuudesta vieraantuneet propagandalauseet saa Vanhalan riemuitsemaan: 'taistelujen tuoksinassa sotapoikamme luovuttavat vähistä muonavarastoistaan leipää Stalinin ikeen alla nälkää nähneelle heimokansamme jäsenelle '(ei tarkka lainaus).

Vanhala on tietysti myös se 'näkijä', joka jää henkiin kertomaan tarinaa. Hän on muuten myös ainoa (Koskelan ohella, mutta Koskela on vähän epäileväinen ja masentuneen oloinen Tuomas koko ajan), joka ei oirehdi henkisesti. Jopa järkähtämätön Määttä katkeaa hieman jossain vaiheessa, samoin Rokka  käy hyvin lähellä joukkoampumisia omassa porukassa, mutta hihittelevä, pulska poika porskuttaa eteenpäin, hän on henkisesti hyvin vahva. Ehkä kirjailija on ajatellut, että tällaiset asioiden koomiset puolet näkevät tyypit ikään kuin itse terapoivat itseään. Samalla he käyvät joidenkin hermoille, 'tuon stan hihittäjän kanssa pitää taas lähteä'

Honkajoki muuten paljastaa mielenkiintoisesti lopussa bluffinssa. Hän antoi vanhalalle ikiliikkujansa tekeleen ja sanoi: pistä Priha ( Vanhalan lempinimi) nuotioon. Olen kadottanut johtoajatuksen. Vanhala: " olis ny vielä sun kaaripyssyskin" Honkajoki: prkeleen puskaryssä..anteeksi pensasneuvosliitto pääsi sinne asemien sivuun..siinä minä kärsin tämän sodan suurimman tappion". Eli Honkajoki huvin vuoksi veti roolia sodan aikana. Linnahan romaanissa jo asemasodan aikana vihjasi , että Honkajoki vetää roolia huvittavakseen itseään ja muita.

En kauheasti välitä ekasta Tuntemattomasta, mutta Tarmo Manni Honkajokena on siinä kyllä ylitse muiden. Omien sanojensa mukaan dumppasi näyttelemistään niin minimalistiseksi kuin pystyi. Ja yksi lempikohtaukseni ja tyyppiesimerkki Honkajoen hulluttelusta on, kun Määttä (jäyheä, lakoninen kainuulainen) ja Honkajoki istuu vartiossa ja Honkajoki kysyy että onko sotamies kuullut sitä laulua Mä yksin seison vartiossa... jne ja päivittelee lopuksi että min'en voi ymmärtää miten yhden miehen annetaan seisoa vartiossa yötä päivää, eikä vaihtoa kuulu. Manni esittää sen homonuotillaan erinomaisesti. Määttä (Pentti Siimes) antaa vieressä pitkää katsetta.

Koko kohtaus kuvastaa sitä, että muut sotilaat ei oikein osanneet suhtautua Honkajokeen, että onko se tosissaan, pelleileekö se vai onko se vain hullu. Koskela ja Vanhala tajuavat heti Honkajoen huumorin, muilla kestää pitempään.

Kirjassa huvitti kovin, monen muun kohdan ohessa kuvaus kurinpalautuksesta asemasodan aikana. Pataljoonan "pahimmat jermut" koottiin kurinpalautukseen. Joukossa oli mm Viirilä ja Honkajoki.

Sehän meni niin överiksi kaikkine hevosen esittämisineen, että sulkeisten vetäjänä ollut kersantti repesi täysin nauramaan ja valvojana ollut luti meni nurkaan taakse salatakseen naurunsa hänkin. Hyvä analogia sodan puuduttamaan todellisuuteen: kun menee kunnolla päin persettä, ei voi enää kuin itkunauraa.

Viirilä kuului sitten taistelijana pataljoonan parhaimpiin. Iso romuluinen rehjake ja huomattavan iso pää. Kulki pelkkä kesäpusero päällä ja ilman reppua, vain leipälaukku mukanaan. Aterimet saappaan varressa. Omin sanoin:" ei tässä kannata herrastella, niinkuin olis parempikin pähähää"

Etenemisvaiheessa oli koko ajan vapaaehtoinen tiedustelija. Ja näkikin petroskoin sen suunnan joukoista ensimmäisenä. "Sotamies viirilä suursuomen nokkamies".

Täytyypä tähän väliin oikein kiitellä keskustelun aloittajaa, ja tietysti osallistuneita siinä samalla, tosi kiinnostavia näkökulmia tullut esille. Ja ketju pysynyt enimmäkseen asiallisena.

Tuntematon sotilas on ollut suuri rakkauteni siitä lähtien, kun sen ensimmäisen kerran luin teininä. Elokuvat olen myös nähnyt, mutta mikään niistä ei vedä vertoja romaanille.

Yllätys on ollut se, miten eri tavoilla esim. Koskelaa on tulkittu. Varmaan riippuu siitäkin, onko lukenut kirjan ja mahdollisesti myös Pohjantähden, vai perustuuko näkemys elokuviin tai vain johonkin niistä.

Itselleni Koskelan kuolema oli valtava järkytys, kun ensimmäistä kertaa kirjaa luin. Ja koko kirja lukukokemuksena niin vaikuttava, etten usko minkään toisen tuovan samaa tunnetta. Ei tietysti ainakaan enää nyt nelikymppisenä, oli eri tilanne 14-vuotiaana ja juuri sotaveteraani-ukin kuoleman jälkeen.

Vanhala! Niin samaistuttava. <3

Risto Reipas. Pidin erityisesti hänen vilkkaasta mielikuvituksestaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oliko Rahikaisen sutenööritouhut myös TS:ssä, vai pelkästään Sotaromaanissa?

Oli jopa siinä Laineen rillumareissä. "Niin ne on rinnat on kuin kaks pientä porsasta" vai miten se menikään, kun naisiaan kaupitteli hassunhauskasti porukan naureskellessa ajan tyylin mukaisesti.

Tässä kyllä huomaa kulttuurin (positiivisen) muutoksen. Ennen mies saattoi olla mukava mies ja samalla kaupitella jotain tyttölasta kavereilleen :(

Tai miten vaikka naisia kohdellaan Täällä Pohjantähden alla-sarjassa ja kuinka se oli ihan normaalia.

Onneksi maailma on mennyt eteenpäin.

Mitä räikeää naisten kaltoinkohtelua on pohjantähden alla-trilogiassa?

Toistan mitä kaltoinkohtelua oli kyseisessä trilogiassa? Esim Allasta jussin vaimosta ja akselin äitistä: hyväntuulinen ja aikaansaava. Osasi järjestellä työnsä järkevästi ja suhtautua elämään tyynesti. Viisas maatiasihminen, osasi asioida herrasväen kanssa luontevammin kuin Jussi. Ymmärsi nuoria ja oli läheinen lastenlastensa kanssa. Moitti hieman Akselin sodissa sitten myöhemmin kaatuneita kolmea poikaa heidän saamattomuudestaan naisten kanssa: " kyllä teitin aikamiesten tarttis alkaa muijaa itsellenne kattoon"

"Mannerheimlinja ja maginotlinja voivat sortua, mutta ei Koskelan Alma. "

Kyllä oli harvinaisen tyyni ja järkevä emäntä, vaikka talossa ei ollut edes saksia. Akselin napanuora piti leikata keritsimillä. Priitta taisi sitten pakottaa Jussin hankkimaan kahvia synnytyksen jälkeen. Jussi päätti tilan nimen ja taisipa päättää pojankin nimen, viisas Alma ei koskaan edes maininnut ääneen omia ehdotuksiaan.

Tämä menee jo aiheen vierestä ja joku innokashan voisi perustaa tälle ihan erillisen ketjun, mutta tosiaan TPA-kirjassa naisten rooli on todella passiivinen ja alistunut. Poikkeuksena on tietysti ruustinna, mutta muuten kaikkien yhteiskuntaluokkien naiset ovat käytännössä pelkkiä kodinhengettäriä tai lapsentekokoneita ilman omia mielipiteitä. Tai niitä mielipiteitä ei oteta mitenkään huomioon. Toki heille annetaan kunnia hiljaisesti vahvoina ihmisinä, mutta sekin kertoo siitä että heidät on alistettu nurkkaan ja he eivät voi muuta kuin kestää miesten sekoiluja milloin missäkin. Tästähän kapeutuneesta kuvastahan Linnaa aikanaan moitittiinkin, mutta ajat olivat toiset ja naisten asema ei kovin erikoinen sata vuotta sitten ollut.

Niin. Toisaalta Laurilan Alina oli todella kipakka tapaus ja pisti kovasti vastaan ja haistatteli Anttoolle. Tytär Elma oli myös kovaluu. Kivivuoren Annakaan ei ollut mikään kynnysmatto, vaan piti monessa asiassa ylpeytensä ja päänsä.

Laurilalla nyt kaikki haistattelivat toisilleen. Kyllä naisen asema Laurilalla ja muualla kiteytyi siihen hetkeen, kun Alina itku silmässä pohti että kenenköhän panemaksi Elma elämässään joutuu.

Ja Kivivuoren Annahan koko ajan vaan itki ja huokaili, ei edes poikiaan saanut kuriin kun nämä kiusasivat Elinaa.

Oikeasti tarinassa ei ole muita vahvoja naisia kuin ruustinna ja ehkä omalla jälkeenjääneellä tavallaan Aune.

Naisen asema oli tuolloin ihan toinen kuin nyt. Nainen oli aina miestä alempana. Tv: Mummo 88v, synt. 1930

Luutnantti Koskela. Unelmien mies: rauhallinen, reilu ja vastuullinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oliko Rahikaisen sutenööritouhut myös TS:ssä, vai pelkästään Sotaromaanissa?

Oli jopa siinä Laineen rillumareissä. "Niin ne on rinnat on kuin kaks pientä porsasta" vai miten se menikään, kun naisiaan kaupitteli hassunhauskasti porukan naureskellessa ajan tyylin mukaisesti.

Tässä kyllä huomaa kulttuurin (positiivisen) muutoksen. Ennen mies saattoi olla mukava mies ja samalla kaupitella jotain tyttölasta kavereilleen :(

Tai miten vaikka naisia kohdellaan Täällä Pohjantähden alla-sarjassa ja kuinka se oli ihan normaalia.

Onneksi maailma on mennyt eteenpäin.

Mitä räikeää naisten kaltoinkohtelua on pohjantähden alla-trilogiassa?

Toistan mitä kaltoinkohtelua oli kyseisessä trilogiassa? Esim Allasta jussin vaimosta ja akselin äitistä: hyväntuulinen ja aikaansaava. Osasi järjestellä työnsä järkevästi ja suhtautua elämään tyynesti. Viisas maatiasihminen, osasi asioida herrasväen kanssa luontevammin kuin Jussi. Ymmärsi nuoria ja oli läheinen lastenlastensa kanssa. Moitti hieman Akselin sodissa sitten myöhemmin kaatuneita kolmea poikaa heidän saamattomuudestaan naisten kanssa: " kyllä teitin aikamiesten tarttis alkaa muijaa itsellenne kattoon"

"Mannerheimlinja ja maginotlinja voivat sortua, mutta ei Koskelan Alma. "

Kyllä oli harvinaisen tyyni ja järkevä emäntä, vaikka talossa ei ollut edes saksia. Akselin napanuora piti leikata keritsimillä. Priitta taisi sitten pakottaa Jussin hankkimaan kahvia synnytyksen jälkeen. Jussi päätti tilan nimen ja taisipa päättää pojankin nimen, viisas Alma ei koskaan edes maininnut ääneen omia ehdotuksiaan.

Tämä menee jo aiheen vierestä ja joku innokashan voisi perustaa tälle ihan erillisen ketjun, mutta tosiaan TPA-kirjassa naisten rooli on todella passiivinen ja alistunut. Poikkeuksena on tietysti ruustinna, mutta muuten kaikkien yhteiskuntaluokkien naiset ovat käytännössä pelkkiä kodinhengettäriä tai lapsentekokoneita ilman omia mielipiteitä. Tai niitä mielipiteitä ei oteta mitenkään huomioon. Toki heille annetaan kunnia hiljaisesti vahvoina ihmisinä, mutta sekin kertoo siitä että heidät on alistettu nurkkaan ja he eivät voi muuta kuin kestää miesten sekoiluja milloin missäkin. Tästähän kapeutuneesta kuvastahan Linnaa aikanaan moitittiinkin, mutta ajat olivat toiset ja naisten asema ei kovin erikoinen sata vuotta sitten ollut.

Niin. Toisaalta Laurilan Alina oli todella kipakka tapaus ja pisti kovasti vastaan ja haistatteli Anttoolle. Tytär Elma oli myös kovaluu. Kivivuoren Annakaan ei ollut mikään kynnysmatto, vaan piti monessa asiassa ylpeytensä ja päänsä.

Laurilalla nyt kaikki haistattelivat toisilleen. Kyllä naisen asema Laurilalla ja muualla kiteytyi siihen hetkeen, kun Alina itku silmässä pohti että kenenköhän panemaksi Elma elämässään joutuu.

Ja Kivivuoren Annahan koko ajan vaan itki ja huokaili, ei edes poikiaan saanut kuriin kun nämä kiusasivat Elinaa.

Oikeasti tarinassa ei ole muita vahvoja naisia kuin ruustinna ja ehkä omalla jälkeenjääneellä tavallaan Aune.

Toisaalta ei miehetkään ole kovin ehjiä persoonia vaan raadollisia. Jussi on ahne ja kitsas, ei itsereflektiivinen jääräpää. Huvittaa kun hän ihmettelee akselin raivoamista, että mistä tullutkin tuollainen kiukuttelija. En minä vaan muille ole kiukutellut, vaikka on ollut vastukseni. Ja Alma ei sanonut tähän mitään. Akseli kiivasluontoinen, leuhkahko nollasta sataan kiihtyvä ja tietysti itsepäinen. Vilho Koskela. Eteerinen ,flegmaattinen. Ei saa oikein mistään kulmasta kiinni. Hiljainen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma suosikki hahmoni on vähän laimeasti Vanhala. Kirjassa nousee vielä paremmaksi kuin missään elokuvassa. Tunnistan vanhalassa niin paljon itseäni. Vanhala on aina hyvällä tuulella ja on sellaista silmää huumorille mitä monilla ei ole. Vanhalalla kirjassa oli tapana painaa joitain sanoja mieleensä ja sitten tilanteen rauhoituttua ikään kuin maistella näitä sanoja itsekseen. Vanhalan silmä propagandalle ja niiden käyttö omaksi huvikseen on erinomaista ja hauskaa luettavaa. Vanhalaa huvitti venäläisten suomalaisista käyttämö tsuhna haukkumasana ja kun he etenivät väsyneinä ja likaisina karjalassa hän tuumiskeli, että tsuhnat marssii. Tai suomalaisen propagandan toitottama sisu-sana. Vanhala jutusteli heidän marssiessaan kuinka sisukimput painaa ja esimerkkejä on lukemattomia. Ylipäänsä propagandan ristiriita todellisuuden kanssa ja kapulakieliset sanonnnat ovat hänen leipäheittonsa. Perääntyessä Vanhala toteaa: tappioita kärsineenä, mutta yhä lyömättöminä joukkomme vetääntyvät uusille puolustuslinjoille. Lopussa myös klassikko, mitä en ymmärrä, että on otettu vain Laineen versioon: sosialististen neuvostotasavaltojenliitto voitti, mutta hyvänä kakkosena tuli maaliin pieni ja sisukas Suomi.

Paras ja vähiten teennäisin vihollisen inhimillistäminen koskaan lukemassani kirjallisuudessa tapahtuu myös Vanhalan myötä. Rokka esittelee hauhialle asemia ja samaan aikaan vartiossa on Vanhala ja Ukkola. Ukkolan luona rokka ottaa puheeksi Vanhalan huutelun vihollisen puolelle ja Ukkola toteaa siihen kuinka Vanhala ja joku " toinen samanlainen honkkeli" toiselta puolen ovat kehittäneet konekivääreillä jonkinlaisen morsetuksen. Kun toinen ampuu tietyllä tavalla ta ta ta, niin toinen vastaa samalla periaatteella . Minusta tässä on jotain puhuttelevaa.

Itse olen ajatellut nimenomaan Vanhalaa Linnan omaksi alter egoksi. Vanhalahan on kuin kirjailija, jota viehättää se mitä pelkällä kielellä saadaan aikaan, hän kerää kuulemiaan sanoja ja sanontoja johonkin muistikätköönsä ja makustelee niitä yksin ollessaan. Hänen huumorinsa on sukua Honkajoen absurdismille ja mutta toisaalta Vanhala taitaa parhaiten ymmärtää Määtän lakonisuuden ja kielen nerokkuuden (oon niin pohjosesta, että sumppikin keitetään revontulilla).

Vanhalalla taitaa myös olla punaista sukua, ainakin hän laulaa kapinalauluja, osaa ne kaikki. Niissäkin häntä kuitenkin taitaa viehättää eniten propagandistiset sanat. Samaten valkoisen Suomen teennäiset ja todellisuudesta vieraantuneet propagandalauseet saa Vanhalan riemuitsemaan: 'taistelujen tuoksinassa sotapoikamme luovuttavat vähistä muonavarastoistaan leipää Stalinin ikeen alla nälkää nähneelle heimokansamme jäsenelle '(ei tarkka lainaus).

Vanhala on tietysti myös se 'näkijä', joka jää henkiin kertomaan tarinaa. Hän on muuten myös ainoa (Koskelan ohella, mutta Koskela on vähän epäileväinen ja masentuneen oloinen Tuomas koko ajan), joka ei oirehdi henkisesti. Jopa järkähtämätön Määttä katkeaa hieman jossain vaiheessa, samoin Rokka  käy hyvin lähellä joukkoampumisia omassa porukassa, mutta hihittelevä, pulska poika porskuttaa eteenpäin, hän on henkisesti hyvin vahva. Ehkä kirjailija on ajatellut, että tällaiset asioiden koomiset puolet näkevät tyypit ikään kuin itse terapoivat itseään. Samalla he käyvät joidenkin hermoille, 'tuon stan hihittäjän kanssa pitää taas lähteä'

Honkajoki muuten paljastaa mielenkiintoisesti lopussa bluffinssa. Hän antoi vanhalalle ikiliikkujansa tekeleen ja sanoi: pistä Priha ( Vanhalan lempinimi) nuotioon. Olen kadottanut johtoajatuksen. Vanhala: " olis ny vielä sun kaaripyssyskin" Honkajoki: prkeleen puskaryssä..anteeksi pensasneuvosliitto pääsi sinne asemien sivuun..siinä minä kärsin tämän sodan suurimman tappion". Eli Honkajoki huvin vuoksi veti roolia sodan aikana. Linnahan romaanissa jo asemasodan aikana vihjasi , että Honkajoki vetää roolia huvittavakseen itseään ja muita.

Aiheesta sivuun mutta sivuten.

Luultavasti eräs tuntemani edesmennyt sotaveteraani oli lukenut mainitun kohtauksen. Mies oli armoton huulenheittäjä ja omien sanojensa mukaan joku oli kysynyt häneltä, että harmittiko olla mukana tappiollisessa sodassa.

Mies vastasi: "Kerran mua vastaan tuli seitsämän ryssää. Kuusi mä ammuin mutta se seitsämäs pääsi karkuun. Se karkuun päässy oli mun sodan suurin tappio."

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma suosikki hahmoni on vähän laimeasti Vanhala. Kirjassa nousee vielä paremmaksi kuin missään elokuvassa. Tunnistan vanhalassa niin paljon itseäni. Vanhala on aina hyvällä tuulella ja on sellaista silmää huumorille mitä monilla ei ole. Vanhalalla kirjassa oli tapana painaa joitain sanoja mieleensä ja sitten tilanteen rauhoituttua ikään kuin maistella näitä sanoja itsekseen. Vanhalan silmä propagandalle ja niiden käyttö omaksi huvikseen on erinomaista ja hauskaa luettavaa. Vanhalaa huvitti venäläisten suomalaisista käyttämö tsuhna haukkumasana ja kun he etenivät väsyneinä ja likaisina karjalassa hän tuumiskeli, että tsuhnat marssii. Tai suomalaisen propagandan toitottama sisu-sana. Vanhala jutusteli heidän marssiessaan kuinka sisukimput painaa ja esimerkkejä on lukemattomia. Ylipäänsä propagandan ristiriita todellisuuden kanssa ja kapulakieliset sanonnnat ovat hänen leipäheittonsa. Perääntyessä Vanhala toteaa: tappioita kärsineenä, mutta yhä lyömättöminä joukkomme vetääntyvät uusille puolustuslinjoille. Lopussa myös klassikko, mitä en ymmärrä, että on otettu vain Laineen versioon: sosialististen neuvostotasavaltojenliitto voitti, mutta hyvänä kakkosena tuli maaliin pieni ja sisukas Suomi.

Paras ja vähiten teennäisin vihollisen inhimillistäminen koskaan lukemassani kirjallisuudessa tapahtuu myös Vanhalan myötä. Rokka esittelee hauhialle asemia ja samaan aikaan vartiossa on Vanhala ja Ukkola. Ukkolan luona rokka ottaa puheeksi Vanhalan huutelun vihollisen puolelle ja Ukkola toteaa siihen kuinka Vanhala ja joku " toinen samanlainen honkkeli" toiselta puolen ovat kehittäneet konekivääreillä jonkinlaisen morsetuksen. Kun toinen ampuu tietyllä tavalla ta ta ta, niin toinen vastaa samalla periaatteella . Minusta tässä on jotain puhuttelevaa.

Itse olen ajatellut nimenomaan Vanhalaa Linnan omaksi alter egoksi. Vanhalahan on kuin kirjailija, jota viehättää se mitä pelkällä kielellä saadaan aikaan, hän kerää kuulemiaan sanoja ja sanontoja johonkin muistikätköönsä ja makustelee niitä yksin ollessaan. Hänen huumorinsa on sukua Honkajoen absurdismille ja mutta toisaalta Vanhala taitaa parhaiten ymmärtää Määtän lakonisuuden ja kielen nerokkuuden (oon niin pohjosesta, että sumppikin keitetään revontulilla).

Vanhalalla taitaa myös olla punaista sukua, ainakin hän laulaa kapinalauluja, osaa ne kaikki. Niissäkin häntä kuitenkin taitaa viehättää eniten propagandistiset sanat. Samaten valkoisen Suomen teennäiset ja todellisuudesta vieraantuneet propagandalauseet saa Vanhalan riemuitsemaan: 'taistelujen tuoksinassa sotapoikamme luovuttavat vähistä muonavarastoistaan leipää Stalinin ikeen alla nälkää nähneelle heimokansamme jäsenelle '(ei tarkka lainaus).

Vanhala on tietysti myös se 'näkijä', joka jää henkiin kertomaan tarinaa. Hän on muuten myös ainoa (Koskelan ohella, mutta Koskela on vähän epäileväinen ja masentuneen oloinen Tuomas koko ajan), joka ei oirehdi henkisesti. Jopa järkähtämätön Määttä katkeaa hieman jossain vaiheessa, samoin Rokka  käy hyvin lähellä joukkoampumisia omassa porukassa, mutta hihittelevä, pulska poika porskuttaa eteenpäin, hän on henkisesti hyvin vahva. Ehkä kirjailija on ajatellut, että tällaiset asioiden koomiset puolet näkevät tyypit ikään kuin itse terapoivat itseään. Samalla he käyvät joidenkin hermoille, 'tuon stan hihittäjän kanssa pitää taas lähteä'

Honkajoki muuten paljastaa mielenkiintoisesti lopussa bluffinssa. Hän antoi vanhalalle ikiliikkujansa tekeleen ja sanoi: pistä Priha ( Vanhalan lempinimi) nuotioon. Olen kadottanut johtoajatuksen. Vanhala: " olis ny vielä sun kaaripyssyskin" Honkajoki: prkeleen puskaryssä..anteeksi pensasneuvosliitto pääsi sinne asemien sivuun..siinä minä kärsin tämän sodan suurimman tappion". Eli Honkajoki huvin vuoksi veti roolia sodan aikana. Linnahan romaanissa jo asemasodan aikana vihjasi , että Honkajoki vetää roolia huvittavakseen itseään ja muita.

En kauheasti välitä ekasta Tuntemattomasta, mutta Tarmo Manni Honkajokena on siinä kyllä ylitse muiden. Omien sanojensa mukaan dumppasi näyttelemistään niin minimalistiseksi kuin pystyi. Ja yksi lempikohtaukseni ja tyyppiesimerkki Honkajoen hulluttelusta on, kun Määttä (jäyheä, lakoninen kainuulainen) ja Honkajoki istuu vartiossa ja Honkajoki kysyy että onko sotamies kuullut sitä laulua Mä yksin seison vartiossa... jne ja päivittelee lopuksi että min'en voi ymmärtää miten yhden miehen annetaan seisoa vartiossa yötä päivää, eikä vaihtoa kuulu. Manni esittää sen homonuotillaan erinomaisesti. Määttä (Pentti Siimes) antaa vieressä pitkää katsetta.

Koko kohtaus kuvastaa sitä, että muut sotilaat ei oikein osanneet suhtautua Honkajokeen, että onko se tosissaan, pelleileekö se vai onko se vain hullu. Koskela ja Vanhala tajuavat heti Honkajoen huumorin, muilla kestää pitempään.

Kirjassa huvitti kovin, monen muun kohdan ohessa kuvaus kurinpalautuksesta asemasodan aikana. Pataljoonan "pahimmat jermut" koottiin kurinpalautukseen. Joukossa oli mm Viirilä ja Honkajoki.

Sehän meni niin överiksi kaikkine hevosen esittämisineen, että sulkeisten vetäjänä ollut kersantti repesi täysin nauramaan ja valvojana ollut luti meni nurkaan taakse salatakseen naurunsa hänkin. Hyvä analogia sodan puuduttamaan todellisuuteen: kun menee kunnolla päin persettä, ei voi enää kuin itkunauraa.

Honkajoki tuodaan tarinaan juuri oikeassa kohtaa. Koko asemasodan pitkästyttävyys, karvaan lopun ja koko tilanteen absurdius tuodaan hänen ja myös Viirilän kautta hyvin esille. 

Miten tulkitsisitte lopun eloonjääneet? Kun tulitus lopulta taukoaa, pystyssä seisovat Vanhala, Määttä, Rahikainen ja Honkajoki. Oliko vielä muita?

Omaan silmään yhdistävä tekijä näyttäisi olevan jäljellejääneiden tietty välinpitämättömyys koko sotaa kohtaan. Ne, jotka ovat jotenkin tunteen tasolla sitoutuneet tilanteeseen joko negatiivisesti (mm. Lehto, Lahtinen) tai jotenkin positiivisemman tunteen kautta (esim. Kariluoto idealismissaan, Hietanen luontaisessa sankaruudessaan) kuolevat yksi toisensa jälkeen. Ne, jotka näyttäisivät olevan tilanteessa kokematta itse sotaa ja päällä olevaa tilannetta kohtaan mitään erityisiä tunteita, selviävät. Haluaakohan Linna sanoa tällä jotain, vai ovatkohan loppuun asti selviävät valikoituneet jonkun muun tekijän perusteella?

Uudessa tuntemattomassa Vanhala <3 Jaksoi pysyä positiivisena ja muita tsemppaavana voimavarana joka jäi monelta varmasti arvostamatta. Kirjassa en muista Vanhalaa melkein ollenkaan, eli liekö hahmon tärkeyttä korostettu uusimmassa tai sitten itselleni on iän mukana karttunut hitunen viisauttakin :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma suosikki hahmoni on vähän laimeasti Vanhala. Kirjassa nousee vielä paremmaksi kuin missään elokuvassa. Tunnistan vanhalassa niin paljon itseäni. Vanhala on aina hyvällä tuulella ja on sellaista silmää huumorille mitä monilla ei ole. Vanhalalla kirjassa oli tapana painaa joitain sanoja mieleensä ja sitten tilanteen rauhoituttua ikään kuin maistella näitä sanoja itsekseen. Vanhalan silmä propagandalle ja niiden käyttö omaksi huvikseen on erinomaista ja hauskaa luettavaa. Vanhalaa huvitti venäläisten suomalaisista käyttämö tsuhna haukkumasana ja kun he etenivät väsyneinä ja likaisina karjalassa hän tuumiskeli, että tsuhnat marssii. Tai suomalaisen propagandan toitottama sisu-sana. Vanhala jutusteli heidän marssiessaan kuinka sisukimput painaa ja esimerkkejä on lukemattomia. Ylipäänsä propagandan ristiriita todellisuuden kanssa ja kapulakieliset sanonnnat ovat hänen leipäheittonsa. Perääntyessä Vanhala toteaa: tappioita kärsineenä, mutta yhä lyömättöminä joukkomme vetääntyvät uusille puolustuslinjoille. Lopussa myös klassikko, mitä en ymmärrä, että on otettu vain Laineen versioon: sosialististen neuvostotasavaltojenliitto voitti, mutta hyvänä kakkosena tuli maaliin pieni ja sisukas Suomi.

Paras ja vähiten teennäisin vihollisen inhimillistäminen koskaan lukemassani kirjallisuudessa tapahtuu myös Vanhalan myötä. Rokka esittelee hauhialle asemia ja samaan aikaan vartiossa on Vanhala ja Ukkola. Ukkolan luona rokka ottaa puheeksi Vanhalan huutelun vihollisen puolelle ja Ukkola toteaa siihen kuinka Vanhala ja joku " toinen samanlainen honkkeli" toiselta puolen ovat kehittäneet konekivääreillä jonkinlaisen morsetuksen. Kun toinen ampuu tietyllä tavalla ta ta ta, niin toinen vastaa samalla periaatteella . Minusta tässä on jotain puhuttelevaa.

Itse olen ajatellut nimenomaan Vanhalaa Linnan omaksi alter egoksi. Vanhalahan on kuin kirjailija, jota viehättää se mitä pelkällä kielellä saadaan aikaan, hän kerää kuulemiaan sanoja ja sanontoja johonkin muistikätköönsä ja makustelee niitä yksin ollessaan. Hänen huumorinsa on sukua Honkajoen absurdismille ja mutta toisaalta Vanhala taitaa parhaiten ymmärtää Määtän lakonisuuden ja kielen nerokkuuden (oon niin pohjosesta, että sumppikin keitetään revontulilla).

Vanhalalla taitaa myös olla punaista sukua, ainakin hän laulaa kapinalauluja, osaa ne kaikki. Niissäkin häntä kuitenkin taitaa viehättää eniten propagandistiset sanat. Samaten valkoisen Suomen teennäiset ja todellisuudesta vieraantuneet propagandalauseet saa Vanhalan riemuitsemaan: 'taistelujen tuoksinassa sotapoikamme luovuttavat vähistä muonavarastoistaan leipää Stalinin ikeen alla nälkää nähneelle heimokansamme jäsenelle '(ei tarkka lainaus).

Vanhala on tietysti myös se 'näkijä', joka jää henkiin kertomaan tarinaa. Hän on muuten myös ainoa (Koskelan ohella, mutta Koskela on vähän epäileväinen ja masentuneen oloinen Tuomas koko ajan), joka ei oirehdi henkisesti. Jopa järkähtämätön Määttä katkeaa hieman jossain vaiheessa, samoin Rokka  käy hyvin lähellä joukkoampumisia omassa porukassa, mutta hihittelevä, pulska poika porskuttaa eteenpäin, hän on henkisesti hyvin vahva. Ehkä kirjailija on ajatellut, että tällaiset asioiden koomiset puolet näkevät tyypit ikään kuin itse terapoivat itseään. Samalla he käyvät joidenkin hermoille, 'tuon stan hihittäjän kanssa pitää taas lähteä'

Honkajoki muuten paljastaa mielenkiintoisesti lopussa bluffinssa. Hän antoi vanhalalle ikiliikkujansa tekeleen ja sanoi: pistä Priha ( Vanhalan lempinimi) nuotioon. Olen kadottanut johtoajatuksen. Vanhala: " olis ny vielä sun kaaripyssyskin" Honkajoki: prkeleen puskaryssä..anteeksi pensasneuvosliitto pääsi sinne asemien sivuun..siinä minä kärsin tämän sodan suurimman tappion". Eli Honkajoki huvin vuoksi veti roolia sodan aikana. Linnahan romaanissa jo asemasodan aikana vihjasi , että Honkajoki vetää roolia huvittavakseen itseään ja muita.

En kauheasti välitä ekasta Tuntemattomasta, mutta Tarmo Manni Honkajokena on siinä kyllä ylitse muiden. Omien sanojensa mukaan dumppasi näyttelemistään niin minimalistiseksi kuin pystyi. Ja yksi lempikohtaukseni ja tyyppiesimerkki Honkajoen hulluttelusta on, kun Määttä (jäyheä, lakoninen kainuulainen) ja Honkajoki istuu vartiossa ja Honkajoki kysyy että onko sotamies kuullut sitä laulua Mä yksin seison vartiossa... jne ja päivittelee lopuksi että min'en voi ymmärtää miten yhden miehen annetaan seisoa vartiossa yötä päivää, eikä vaihtoa kuulu. Manni esittää sen homonuotillaan erinomaisesti. Määttä (Pentti Siimes) antaa vieressä pitkää katsetta.

Koko kohtaus kuvastaa sitä, että muut sotilaat ei oikein osanneet suhtautua Honkajokeen, että onko se tosissaan, pelleileekö se vai onko se vain hullu. Koskela ja Vanhala tajuavat heti Honkajoen huumorin, muilla kestää pitempään.

Kirjassa huvitti kovin, monen muun kohdan ohessa kuvaus kurinpalautuksesta asemasodan aikana. Pataljoonan "pahimmat jermut" koottiin kurinpalautukseen. Joukossa oli mm Viirilä ja Honkajoki.

Sehän meni niin överiksi kaikkine hevosen esittämisineen, että sulkeisten vetäjänä ollut kersantti repesi täysin nauramaan ja valvojana ollut luti meni nurkaan taakse salatakseen naurunsa hänkin. Hyvä analogia sodan puuduttamaan todellisuuteen: kun menee kunnolla päin persettä, ei voi enää kuin itkunauraa.

Honkajoki tuodaan tarinaan juuri oikeassa kohtaa. Koko asemasodan pitkästyttävyys, karvaan lopun ja koko tilanteen absurdius tuodaan hänen ja myös Viirilän kautta hyvin esille. 

Miten tulkitsisitte lopun eloonjääneet? Kun tulitus lopulta taukoaa, pystyssä seisovat Vanhala, Määttä, Rahikainen ja Honkajoki. Oliko vielä muita?

Omaan silmään yhdistävä tekijä näyttäisi olevan jäljellejääneiden tietty välinpitämättömyys koko sotaa kohtaan. Ne, jotka ovat jotenkin tunteen tasolla sitoutuneet tilanteeseen joko negatiivisesti (mm. Lehto, Lahtinen) tai jotenkin positiivisemman tunteen kautta (esim. Kariluoto idealismissaan, Hietanen luontaisessa sankaruudessaan) kuolevat yksi toisensa jälkeen. Ne, jotka näyttäisivät olevan tilanteessa kokematta itse sotaa ja päällä olevaa tilannetta kohtaan mitään erityisiä tunteita, selviävät. Haluaakohan Linna sanoa tällä jotain, vai ovatkohan loppuun asti selviävät valikoituneet jonkun muun tekijän perusteella?

Kyllähän siinä jäi aika vahvana tunne, että sankarit olivat niitä, jotka eivät palanneet. Rahikaisesta taidettiin sanoakin, ettei niin kieroon mieheen edes luoti osu.

No Määttä oli tietyssä mielessä sankari, koko porukan kovin konekiväärin kantaja, mutta tylsä kirja hänestä olisi tullut. Vanhala taas tosiaan on kirjailijan ääni, joka kommentoi sodan mielettömyyttä, mutta kaikkea muuta kuin sankarillinen hänkin. Honkajoki täyttää osin samaa tehtävää kuin Vanhala, enkä ole koskaan oikein ymmärtänyt Honkajoen tarpeellisuutta tarinan kannalta. Vanhalan olisi voinut pistää tylsistymään ja veistämään jousipyssyn.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se Hietasen ja Veeruskan seksisuhde oli ihan ohjaajan keksimää lisää leffaan, ei mitään tekemistä romaanin kanssa. Mielestäni aika epäonnistunut lisäys vieläpä, samoin kuin Rahikaisen heiluminen turkki päällä 70-lukulaisen jenkkileffan hengessä. Joku roti.

Kyllä turkkia on käytetty iät ajat ja nimenomaan täällä pohjoisilla leveyksillä.

Niin, mikähän alapeukuttajien mielestä oli noihin aikoihin se paukkupakkasilla lämmittävä vaatemateriaali? Kyllä se oli juurikin turkis, joko tuotantoeläinten kuten lampaan tai villieläinten. Jollain Rahikaisella nyt tuskin normaalielämässä olisi ollut varaa tuollaiseen turkkiin, mutta kun sen onnistui itselleen keplottelemaan, niin keekoilee sitten siinä.

Vierailija kirjoitti:

Uudessa tuntemattomassa Vanhala <3 Jaksoi pysyä positiivisena ja muita tsemppaavana voimavarana joka jäi monelta varmasti arvostamatta. Kirjassa en muista Vanhalaa melkein ollenkaan, eli liekö hahmon tärkeyttä korostettu uusimmassa tai sitten itselleni on iän mukana karttunut hitunen viisauttakin :D

Kyllä kirja paikoin jopa alleviivaa Vanhalan tärkeyttä. Monet tilanteet kuitataan lopulta Vanhalan huumorin kautta ja asemasodan aikana hän haavoittuu partioreissussa ja on pitkällä toipumislomalla. Kun vanhala palasi silmät hymyntirrissä takaisin entisestään lihonneena ( vakavarainen talollinen siis kotitausta) koko korsu meni jo ulos vastaan. Sitaatti: " he olivat oppineet huomaamaan, miten tärkeä tuo hiljainen hihittelijä on" vanhala ylennettiin kaksi kertaa ja kummallakin kerralla hyvästä taistelusuorituksesta. Ensin ( vain kirjassa) torjui yksin vihollisen tunnusteluhyökkäyksen ja toisen kerran kun hän veti "iskuryhmää" jossa olivat Honkajoki ja asumaniemi. Vanhalalle annetaan myös viimeinen repliikki.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma suosikki hahmoni on vähän laimeasti Vanhala. Kirjassa nousee vielä paremmaksi kuin missään elokuvassa. Tunnistan vanhalassa niin paljon itseäni. Vanhala on aina hyvällä tuulella ja on sellaista silmää huumorille mitä monilla ei ole. Vanhalalla kirjassa oli tapana painaa joitain sanoja mieleensä ja sitten tilanteen rauhoituttua ikään kuin maistella näitä sanoja itsekseen. Vanhalan silmä propagandalle ja niiden käyttö omaksi huvikseen on erinomaista ja hauskaa luettavaa. Vanhalaa huvitti venäläisten suomalaisista käyttämö tsuhna haukkumasana ja kun he etenivät väsyneinä ja likaisina karjalassa hän tuumiskeli, että tsuhnat marssii. Tai suomalaisen propagandan toitottama sisu-sana. Vanhala jutusteli heidän marssiessaan kuinka sisukimput painaa ja esimerkkejä on lukemattomia. Ylipäänsä propagandan ristiriita todellisuuden kanssa ja kapulakieliset sanonnnat ovat hänen leipäheittonsa. Perääntyessä Vanhala toteaa: tappioita kärsineenä, mutta yhä lyömättöminä joukkomme vetääntyvät uusille puolustuslinjoille. Lopussa myös klassikko, mitä en ymmärrä, että on otettu vain Laineen versioon: sosialististen neuvostotasavaltojenliitto voitti, mutta hyvänä kakkosena tuli maaliin pieni ja sisukas Suomi.

Paras ja vähiten teennäisin vihollisen inhimillistäminen koskaan lukemassani kirjallisuudessa tapahtuu myös Vanhalan myötä. Rokka esittelee hauhialle asemia ja samaan aikaan vartiossa on Vanhala ja Ukkola. Ukkolan luona rokka ottaa puheeksi Vanhalan huutelun vihollisen puolelle ja Ukkola toteaa siihen kuinka Vanhala ja joku " toinen samanlainen honkkeli" toiselta puolen ovat kehittäneet konekivääreillä jonkinlaisen morsetuksen. Kun toinen ampuu tietyllä tavalla ta ta ta, niin toinen vastaa samalla periaatteella . Minusta tässä on jotain puhuttelevaa.

Itse olen ajatellut nimenomaan Vanhalaa Linnan omaksi alter egoksi. Vanhalahan on kuin kirjailija, jota viehättää se mitä pelkällä kielellä saadaan aikaan, hän kerää kuulemiaan sanoja ja sanontoja johonkin muistikätköönsä ja makustelee niitä yksin ollessaan. Hänen huumorinsa on sukua Honkajoen absurdismille ja mutta toisaalta Vanhala taitaa parhaiten ymmärtää Määtän lakonisuuden ja kielen nerokkuuden (oon niin pohjosesta, että sumppikin keitetään revontulilla).

Vanhalalla taitaa myös olla punaista sukua, ainakin hän laulaa kapinalauluja, osaa ne kaikki. Niissäkin häntä kuitenkin taitaa viehättää eniten propagandistiset sanat. Samaten valkoisen Suomen teennäiset ja todellisuudesta vieraantuneet propagandalauseet saa Vanhalan riemuitsemaan: 'taistelujen tuoksinassa sotapoikamme luovuttavat vähistä muonavarastoistaan leipää Stalinin ikeen alla nälkää nähneelle heimokansamme jäsenelle '(ei tarkka lainaus).

Vanhala on tietysti myös se 'näkijä', joka jää henkiin kertomaan tarinaa. Hän on muuten myös ainoa (Koskelan ohella, mutta Koskela on vähän epäileväinen ja masentuneen oloinen Tuomas koko ajan), joka ei oirehdi henkisesti. Jopa järkähtämätön Määttä katkeaa hieman jossain vaiheessa, samoin Rokka  käy hyvin lähellä joukkoampumisia omassa porukassa, mutta hihittelevä, pulska poika porskuttaa eteenpäin, hän on henkisesti hyvin vahva. Ehkä kirjailija on ajatellut, että tällaiset asioiden koomiset puolet näkevät tyypit ikään kuin itse terapoivat itseään. Samalla he käyvät joidenkin hermoille, 'tuon stan hihittäjän kanssa pitää taas lähteä'

Honkajoki muuten paljastaa mielenkiintoisesti lopussa bluffinssa. Hän antoi vanhalalle ikiliikkujansa tekeleen ja sanoi: pistä Priha ( Vanhalan lempinimi) nuotioon. Olen kadottanut johtoajatuksen. Vanhala: " olis ny vielä sun kaaripyssyskin" Honkajoki: prkeleen puskaryssä..anteeksi pensasneuvosliitto pääsi sinne asemien sivuun..siinä minä kärsin tämän sodan suurimman tappion". Eli Honkajoki huvin vuoksi veti roolia sodan aikana. Linnahan romaanissa jo asemasodan aikana vihjasi , että Honkajoki vetää roolia huvittavakseen itseään ja muita.

En kauheasti välitä ekasta Tuntemattomasta, mutta Tarmo Manni Honkajokena on siinä kyllä ylitse muiden. Omien sanojensa mukaan dumppasi näyttelemistään niin minimalistiseksi kuin pystyi. Ja yksi lempikohtaukseni ja tyyppiesimerkki Honkajoen hulluttelusta on, kun Määttä (jäyheä, lakoninen kainuulainen) ja Honkajoki istuu vartiossa ja Honkajoki kysyy että onko sotamies kuullut sitä laulua Mä yksin seison vartiossa... jne ja päivittelee lopuksi että min'en voi ymmärtää miten yhden miehen annetaan seisoa vartiossa yötä päivää, eikä vaihtoa kuulu. Manni esittää sen homonuotillaan erinomaisesti. Määttä (Pentti Siimes) antaa vieressä pitkää katsetta.

Koko kohtaus kuvastaa sitä, että muut sotilaat ei oikein osanneet suhtautua Honkajokeen, että onko se tosissaan, pelleileekö se vai onko se vain hullu. Koskela ja Vanhala tajuavat heti Honkajoen huumorin, muilla kestää pitempään.

Kirjassa huvitti kovin, monen muun kohdan ohessa kuvaus kurinpalautuksesta asemasodan aikana. Pataljoonan "pahimmat jermut" koottiin kurinpalautukseen. Joukossa oli mm Viirilä ja Honkajoki.

Sehän meni niin överiksi kaikkine hevosen esittämisineen, että sulkeisten vetäjänä ollut kersantti repesi täysin nauramaan ja valvojana ollut luti meni nurkaan taakse salatakseen naurunsa hänkin. Hyvä analogia sodan puuduttamaan todellisuuteen: kun menee kunnolla päin persettä, ei voi enää kuin itkunauraa.

Honkajoki tuodaan tarinaan juuri oikeassa kohtaa. Koko asemasodan pitkästyttävyys, karvaan lopun ja koko tilanteen absurdius tuodaan hänen ja myös Viirilän kautta hyvin esille. 

Miten tulkitsisitte lopun eloonjääneet? Kun tulitus lopulta taukoaa, pystyssä seisovat Vanhala, Määttä, Rahikainen ja Honkajoki. Oliko vielä muita?

Omaan silmään yhdistävä tekijä näyttäisi olevan jäljellejääneiden tietty välinpitämättömyys koko sotaa kohtaan. Ne, jotka ovat jotenkin tunteen tasolla sitoutuneet tilanteeseen joko negatiivisesti (mm. Lehto, Lahtinen) tai jotenkin positiivisemman tunteen kautta (esim. Kariluoto idealismissaan, Hietanen luontaisessa sankaruudessaan) kuolevat yksi toisensa jälkeen. Ne, jotka näyttäisivät olevan tilanteessa kokematta itse sotaa ja päällä olevaa tilannetta kohtaan mitään erityisiä tunteita, selviävät. Haluaakohan Linna sanoa tällä jotain, vai ovatkohan loppuun asti selviävät valikoituneet jonkun muun tekijän perusteella?

Kyllähän siinä jäi aika vahvana tunne, että sankarit olivat niitä, jotka eivät palanneet. Rahikaisesta taidettiin sanoakin, ettei niin kieroon mieheen edes luoti osu.

No Määttä oli tietyssä mielessä sankari, koko porukan kovin konekiväärin kantaja, mutta tylsä kirja hänestä olisi tullut. Vanhala taas tosiaan on kirjailijan ääni, joka kommentoi sodan mielettömyyttä, mutta kaikkea muuta kuin sankarillinen hänkin. Honkajoki täyttää osin samaa tehtävää kuin Vanhala, enkä ole koskaan oikein ymmärtänyt Honkajoen tarpeellisuutta tarinan kannalta. Vanhalan olisi voinut pistää tylsistymään ja veistämään jousipyssyn.

Määtästä ja vanhalasta antoi kehunsa taistelijoina jopa itse Rokka vänrikki jalovaaralle. Vanhala yleni alikersantiksi ja kummatkin ylennykset nimenomaan taistelusuorituksista.

Tosijuttu: äidinisäni (laivasto) piti Tuntematonta Sotilasta rivona ja inhottavana kirjana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma suosikki hahmoni on vähän laimeasti Vanhala. Kirjassa nousee vielä paremmaksi kuin missään elokuvassa. Tunnistan vanhalassa niin paljon itseäni. Vanhala on aina hyvällä tuulella ja on sellaista silmää huumorille mitä monilla ei ole. Vanhalalla kirjassa oli tapana painaa joitain sanoja mieleensä ja sitten tilanteen rauhoituttua ikään kuin maistella näitä sanoja itsekseen. Vanhalan silmä propagandalle ja niiden käyttö omaksi huvikseen on erinomaista ja hauskaa luettavaa. Vanhalaa huvitti venäläisten suomalaisista käyttämö tsuhna haukkumasana ja kun he etenivät väsyneinä ja likaisina karjalassa hän tuumiskeli, että tsuhnat marssii. Tai suomalaisen propagandan toitottama sisu-sana. Vanhala jutusteli heidän marssiessaan kuinka sisukimput painaa ja esimerkkejä on lukemattomia. Ylipäänsä propagandan ristiriita todellisuuden kanssa ja kapulakieliset sanonnnat ovat hänen leipäheittonsa. Perääntyessä Vanhala toteaa: tappioita kärsineenä, mutta yhä lyömättöminä joukkomme vetääntyvät uusille puolustuslinjoille. Lopussa myös klassikko, mitä en ymmärrä, että on otettu vain Laineen versioon: sosialististen neuvostotasavaltojenliitto voitti, mutta hyvänä kakkosena tuli maaliin pieni ja sisukas Suomi.

Paras ja vähiten teennäisin vihollisen inhimillistäminen koskaan lukemassani kirjallisuudessa tapahtuu myös Vanhalan myötä. Rokka esittelee hauhialle asemia ja samaan aikaan vartiossa on Vanhala ja Ukkola. Ukkolan luona rokka ottaa puheeksi Vanhalan huutelun vihollisen puolelle ja Ukkola toteaa siihen kuinka Vanhala ja joku " toinen samanlainen honkkeli" toiselta puolen ovat kehittäneet konekivääreillä jonkinlaisen morsetuksen. Kun toinen ampuu tietyllä tavalla ta ta ta, niin toinen vastaa samalla periaatteella . Minusta tässä on jotain puhuttelevaa.

Itse olen ajatellut nimenomaan Vanhalaa Linnan omaksi alter egoksi. Vanhalahan on kuin kirjailija, jota viehättää se mitä pelkällä kielellä saadaan aikaan, hän kerää kuulemiaan sanoja ja sanontoja johonkin muistikätköönsä ja makustelee niitä yksin ollessaan. Hänen huumorinsa on sukua Honkajoen absurdismille ja mutta toisaalta Vanhala taitaa parhaiten ymmärtää Määtän lakonisuuden ja kielen nerokkuuden (oon niin pohjosesta, että sumppikin keitetään revontulilla).

Vanhalalla taitaa myös olla punaista sukua, ainakin hän laulaa kapinalauluja, osaa ne kaikki. Niissäkin häntä kuitenkin taitaa viehättää eniten propagandistiset sanat. Samaten valkoisen Suomen teennäiset ja todellisuudesta vieraantuneet propagandalauseet saa Vanhalan riemuitsemaan: 'taistelujen tuoksinassa sotapoikamme luovuttavat vähistä muonavarastoistaan leipää Stalinin ikeen alla nälkää nähneelle heimokansamme jäsenelle '(ei tarkka lainaus).

Vanhala on tietysti myös se 'näkijä', joka jää henkiin kertomaan tarinaa. Hän on muuten myös ainoa (Koskelan ohella, mutta Koskela on vähän epäileväinen ja masentuneen oloinen Tuomas koko ajan), joka ei oirehdi henkisesti. Jopa järkähtämätön Määttä katkeaa hieman jossain vaiheessa, samoin Rokka  käy hyvin lähellä joukkoampumisia omassa porukassa, mutta hihittelevä, pulska poika porskuttaa eteenpäin, hän on henkisesti hyvin vahva. Ehkä kirjailija on ajatellut, että tällaiset asioiden koomiset puolet näkevät tyypit ikään kuin itse terapoivat itseään. Samalla he käyvät joidenkin hermoille, 'tuon stan hihittäjän kanssa pitää taas lähteä'

Honkajoki muuten paljastaa mielenkiintoisesti lopussa bluffinssa. Hän antoi vanhalalle ikiliikkujansa tekeleen ja sanoi: pistä Priha ( Vanhalan lempinimi) nuotioon. Olen kadottanut johtoajatuksen. Vanhala: " olis ny vielä sun kaaripyssyskin" Honkajoki: prkeleen puskaryssä..anteeksi pensasneuvosliitto pääsi sinne asemien sivuun..siinä minä kärsin tämän sodan suurimman tappion". Eli Honkajoki huvin vuoksi veti roolia sodan aikana. Linnahan romaanissa jo asemasodan aikana vihjasi , että Honkajoki vetää roolia huvittavakseen itseään ja muita.

En kauheasti välitä ekasta Tuntemattomasta, mutta Tarmo Manni Honkajokena on siinä kyllä ylitse muiden. Omien sanojensa mukaan dumppasi näyttelemistään niin minimalistiseksi kuin pystyi. Ja yksi lempikohtaukseni ja tyyppiesimerkki Honkajoen hulluttelusta on, kun Määttä (jäyheä, lakoninen kainuulainen) ja Honkajoki istuu vartiossa ja Honkajoki kysyy että onko sotamies kuullut sitä laulua Mä yksin seison vartiossa... jne ja päivittelee lopuksi että min'en voi ymmärtää miten yhden miehen annetaan seisoa vartiossa yötä päivää, eikä vaihtoa kuulu. Manni esittää sen homonuotillaan erinomaisesti. Määttä (Pentti Siimes) antaa vieressä pitkää katsetta.

Koko kohtaus kuvastaa sitä, että muut sotilaat ei oikein osanneet suhtautua Honkajokeen, että onko se tosissaan, pelleileekö se vai onko se vain hullu. Koskela ja Vanhala tajuavat heti Honkajoen huumorin, muilla kestää pitempään.

Kirjassa huvitti kovin, monen muun kohdan ohessa kuvaus kurinpalautuksesta asemasodan aikana. Pataljoonan "pahimmat jermut" koottiin kurinpalautukseen. Joukossa oli mm Viirilä ja Honkajoki.

Sehän meni niin överiksi kaikkine hevosen esittämisineen, että sulkeisten vetäjänä ollut kersantti repesi täysin nauramaan ja valvojana ollut luti meni nurkaan taakse salatakseen naurunsa hänkin. Hyvä analogia sodan puuduttamaan todellisuuteen: kun menee kunnolla päin persettä, ei voi enää kuin itkunauraa.

Honkajoki tuodaan tarinaan juuri oikeassa kohtaa. Koko asemasodan pitkästyttävyys, karvaan lopun ja koko tilanteen absurdius tuodaan hänen ja myös Viirilän kautta hyvin esille. 

Miten tulkitsisitte lopun eloonjääneet? Kun tulitus lopulta taukoaa, pystyssä seisovat Vanhala, Määttä, Rahikainen ja Honkajoki. Oliko vielä muita?

Omaan silmään yhdistävä tekijä näyttäisi olevan jäljellejääneiden tietty välinpitämättömyys koko sotaa kohtaan. Ne, jotka ovat jotenkin tunteen tasolla sitoutuneet tilanteeseen joko negatiivisesti (mm. Lehto, Lahtinen) tai jotenkin positiivisemman tunteen kautta (esim. Kariluoto idealismissaan, Hietanen luontaisessa sankaruudessaan) kuolevat yksi toisensa jälkeen. Ne, jotka näyttäisivät olevan tilanteessa kokematta itse sotaa ja päällä olevaa tilannetta kohtaan mitään erityisiä tunteita, selviävät. Haluaakohan Linna sanoa tällä jotain, vai ovatkohan loppuun asti selviävät valikoituneet jonkun muun tekijän perusteella?

Lammio, Sihvonen, Sinkkonen ja Mielonen selvisivät myös. Toki Lammiota lukuunottamatta muut sivuhenkilöitä. Sihvonen kyllä "tohisi" monessa mukana. Oli Rahikaisen kanssa samasta pitäjästä.