Lue keskustelun säännöt.
Mistä löydän yksinäisen kaverittoman naisen elämääni?
02.01.2019 |
Itse olen vastaava mies , mutta kavereita omaavat naiset häipyvät heti kun tajuavat ettei minulla ole kavereita.
Siis kaikki menee hyvin siihen asti, koska olen tosi komea. Voisitteko kertoa miksi kaveriton mies ei kelpaa??
Kommentit (100)
Miksette laita nettideittiin ilmoitusta, jossa lukee että etsii samanhenkistä itsekseen viihtyvää henkilöä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minua pelottaisi se, että onko miehellä ihmissuhdetaitoja. Moni juttuhan opitaan kantapään kautta ja siinä olisi sitten tosi iso riski, että on se harjoituskappale tai sitten ei edes harjoituskappale vaan mies toimisi omilla säännöillään ihmissuhteessa.
Monien mielestä kaverittonuus on jotenkin ankeaa. Oma eksän oli kaveriton ja valitettavasti syykin tähän selvisi suhteen aikana. Oli oikeasti todella negatiivinen ihminen ja puhui kaikista pahaa minulle, mukaan lukien äitinsä, veljen vaimo...
Seura oli todella uuvuttavaa ja osasyy eroomme.
Vierailija kirjoitti:
Grillijuhliin löytyy aina joku tuttavapariskunta. Ainahan se niin menee. Bestmaniksi sen pariskunnan mies.
Minkä ihmeen takia pitäisi yhtään ketään kutsua grillaamaan? Mun puolesta voi ihmiset ihan kotonaan grillata keskenään. Bestman taas on typerää Amerikan matkimista. Ihan hyvin selvittiin miehen kanssa naimisiin ilman bestman IS, kaasuja morsiusneito ja tai muutakaan typeryyttä.
Ehkä miehet ei tarvitse sitä vessakaveria. Naiset kulkee pareina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minua ainakin ärsyttää nuo miksi sinulla ei ole kavereita huutelut. Se on monista asioista kiinni ja ei se vika aina ole itsessä, vaikka muut sen herkästi henkilön omaksi syyksi laittavat. Ovatko ne ihmiset sitten jotenkin niin paljon parempia, jotka omaavat paljon ystäviä? Minusta näin ei ole. Jokainen voi olla tilanteessa, että jää yksin ja tietysti joku voi olla ujompi ihminen ja näin ystävystyminen on vaikeampaa, mutta ei se ole hänen syynsä. Yksinäisyys on joillekin, kuten minulle välillä aika ahdistava asia. Joillekin tietysti myös vapaaehtoista. Toivon ymmärrystä yksinäisille tilanteesta riippuen. Emme välttämättä ole mitään hirviöitä kuitenkaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koska minun elämäntyyliini kuuluu kavereiden tapamiinen viikoittain ja heihin yhteyden pitäminen. Tapaamme kuitenkin suurimmaksi osaksi tyttöporukalla eli kumppanit eivät tule mukaan kun menemme vaikka kaupungille syömään ja ostoksille. Olisi ikävää jättää puoliso aina yksin kotiin kun hän ei ole tervetullut meidän tyttöjen tapaamiseen mutta hänellä ei ole omiakaan kavereita. Pelkäisin myös että kohta moes alkaa vaatimaan etten minäkään saa mennä kun hän ei ole tervetullut tai änkeää väkisin itse mukaan. Kyllähän tuossa on suuri pelko että kaveriton mies ripustautuu tyttöystävään.
Olen kaveriton mies. Mutta en ole yksinäinen. Viihdyn paremmin yksin, kavereita en kaipaa, viimeisetkin kaverisuhteet katkaisin koska ne olivat silkkaa ajanhukkaa. Ja en ikinä huolisi itselleni tyttöystävää jolle on tärkeää viettää aikaa kavereiden kanssa, siis esim niinkuin tuo lainaamani kirjoittaja. Meillä ei olisi niin mitään yhteistä, ei mitään annettavaa toisillemme. Vietät aikaa niin että menette kaveriporukalla "kaupungille syömään ja ostoksille". Voi luoja. Järkyttävän kurja elämä, siis minun mielestäni. Mutta sosiaalisen ihmisen mielestä tuo on aivan normaalia mukavaa ajanviettoa. Pysytään me kaverittomat ja kaverilliset siis erossa toisistamme, ilmeisesti olisimme toisillemme vain kiusaksi.
Olen tasan samaa mieltä ja olen nainen. Lainaamasi kirjoittajan elämä kuulostaa kamalalta ja ahdistavalta. Minulla on hyviä ystäviä , mutta emme juuri arkena häiritse toistemme elämää. Parin kolmen vuoden välein on ihan kiva muutama tunti vaihtaa kuulumisia ja se riittää paremmin kuin hyvin. Viihdy parhaiten yksin, mutta perheelliset on pakko kestää enemmän seuraa.
Mä en käsitä taas tuota. Jos kuulumiset vaihdetaan noin harvoin, niin sama se on olla tietämättä niitä ollenkaan. Mikä ihmissuhde se on, mikä on "voimassa" muutaman tunnin ajan vuosia aina välissä?
En ole tuo jota lainaat mutta mun mielestä tuollainen ihmissuhde on aito ystävyys.
Jos taas ihmissuhde vaatii viikoittaista jutustelua niin se on pinnallinen hulivilikaveruus.
Jos juttelee jonkun kanssa vain hetken muutaman vuoden välein, niin se ei ole ystävyyttä nähnytkään. Se on vain jotain vanhan kulahtaneen kaveruuden lämmittelyä ja sillä ei ole kummallekaan yhtään mitään merkitystä. Molemmat olisivat hyvin pärjänneet ilman tuota juttutuokiotakin.
Juttelen parhaan ystäväni kanssa puhelimessa joskus viikon aikana useamman tunnin. Ei ole mitenkään outoa, että saatamme jutella tauotta vaikka neljä tuntia ja sittenkin jutut jäävät kesken. Juttelemme ihan kaikesta ja menemme helposti jutuissamme todella syvälle itseemme. Juttelumme ovat todella terapeuttinen kokemus ja lisää ajatuksia herättäviä. Välillä nauramme silmät vesissä ja sitä onnellista tunnetta kestää kauan. Emme näe kuin harvoin, mutta se ei olekaan ystävyytemme juttu, vaan upea keskusteluyhteys.
Miksi? Minä juttelen mitä juttelen mieheni ja lasteni kanssa. Ehkä parin kuukauden välein soitan sisarilleni. Ei minulla ole aikaa eikä kiinnostusta läntistä tyhjänpäiväinen sen enempää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksette laita nettideittiin ilmoitusta, jossa lukee että etsii samanhenkistä itsekseen viihtyvää henkilöä.
ei ehkä kannata, koska mies ei saa vastauksia ja nainen saa viestejä kaikenmoisilta hyväksikäyttäjiltä ja huijareilta.
Vierailija kirjoitti:
Minua ainakin ärsyttää nuo miksi sinulla ei ole kavereita huutelut. Se on monista asioista kiinni ja ei se vika aina ole itsessä, vaikka muut sen herkästi henkilön omaksi syyksi laittavat. Ovatko ne ihmiset sitten jotenkin niin paljon parempia, jotka omaavat paljon ystäviä? Minusta näin ei ole. Jokainen voi olla tilanteessa, että jää yksin ja tietysti joku voi olla ujompi ihminen ja näin ystävystyminen on vaikeampaa, mutta ei se ole hänen syynsä. Yksinäisyys on joillekin, kuten minulle välillä aika ahdistava asia. Joillekin tietysti myös vapaaehtoista. Toivon ymmärrystä yksinäisille tilanteesta riippuen. Emme välttämättä ole mitään hirviöitä kuitenkaan.
No siis on ihmisiä, jotka haluavat ystäviä ja ihmisiä, jotka eivät halua ystäviä.
Minua epäilyttäisi ihminen, joka ei halua ystäviä, mutta puolison että jaksaako olla sosiaalinen edes kumppanilleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Musta kaveriton mies on just hyvä. Enemmän aikaa mulle eikä tarvitse yrittää tulla toimeen kavereiden kanssa jne.
Vierailija kirjoitti:
On minulle ainakin tärkeää, että miehellä on ystäviä, ja että ne ystävät ovat sen verran kivoja ja fiksuja, että heidän kanssaan viihdytään porukalla. Eli jos kaverit ovat esim ahdasmielisiä, kiroilevaa wt porukkaa, niin silloinkaan ei käy.
Ap miksei ole kavereita sulla?
Mihin niitä kavereita tarvitsee? Eiks sulla ole riittävästi, että miehen pitää lisää tuoda?
Ei mulla ainakaan ole kavereita joita tapaisin työkuvioiden tai muun spesifisen toiminnan lisäksi. Miksi pitäisi jotain kekkereitä pitää?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ehkä miehet ei tarvitse sitä vessakaveria. Naiset kulkee pareina.
Joo, tässä maailman sairain keskustelu, tuskin tälläistä on koskaan käyty...
MIES: Mun pitää käväistä vessassa.
KAVERI: Mä tuun mukaan seuraksi.
Vierailija kirjoitti:
Minua pelottaisi se, että onko miehellä ihmissuhdetaitoja. Moni juttuhan opitaan kantapään kautta ja siinä olisi sitten tosi iso riski, että on se harjoituskappale tai sitten ei edes harjoituskappale vaan mies toimisi omilla säännöillään ihmissuhteessa.
Jos on myrtsi clint eastwood tyylinen murahtelija, mutta reilu naiselleen niin onko väliä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koska minun elämäntyyliini kuuluu kavereiden tapamiinen viikoittain ja heihin yhteyden pitäminen. Tapaamme kuitenkin suurimmaksi osaksi tyttöporukalla eli kumppanit eivät tule mukaan kun menemme vaikka kaupungille syömään ja ostoksille. Olisi ikävää jättää puoliso aina yksin kotiin kun hän ei ole tervetullut meidän tyttöjen tapaamiseen mutta hänellä ei ole omiakaan kavereita. Pelkäisin myös että kohta moes alkaa vaatimaan etten minäkään saa mennä kun hän ei ole tervetullut tai änkeää väkisin itse mukaan. Kyllähän tuossa on suuri pelko että kaveriton mies ripustautuu tyttöystävään.
Olen kaveriton mies. Mutta en ole yksinäinen. Viihdyn paremmin yksin, kavereita en kaipaa, viimeisetkin kaverisuhteet katkaisin koska ne olivat silkkaa ajanhukkaa. Ja en ikinä huolisi itselleni tyttöystävää jolle on tärkeää viettää aikaa kavereiden kanssa, siis esim niinkuin tuo lainaamani kirjoittaja. Meillä ei olisi niin mitään yhteistä, ei mitään annettavaa toisillemme. Vietät aikaa niin että menette kaveriporukalla "kaupungille syömään ja ostoksille". Voi luoja. Järkyttävän kurja elämä, siis minun mielestäni. Mutta sosiaalisen ihmisen mielestä tuo on aivan normaalia mukavaa ajanviettoa. Pysytään me kaverittomat ja kaverilliset siis erossa toisistamme, ilmeisesti olisimme toisillemme vain kiusaksi.
Olen tasan samaa mieltä ja olen nainen. Lainaamasi kirjoittajan elämä kuulostaa kamalalta ja ahdistavalta. Minulla on hyviä ystäviä , mutta emme juuri arkena häiritse toistemme elämää. Parin kolmen vuoden välein on ihan kiva muutama tunti vaihtaa kuulumisia ja se riittää paremmin kuin hyvin. Viihdy parhaiten yksin, mutta perheelliset on pakko kestää enemmän seuraa.
Mä en käsitä taas tuota. Jos kuulumiset vaihdetaan noin harvoin, niin sama se on olla tietämättä niitä ollenkaan. Mikä ihmissuhde se on, mikä on "voimassa" muutaman tunnin ajan vuosia aina välissä?
En ole tuo jota lainaat mutta mun mielestä tuollainen ihmissuhde on aito ystävyys.
Jos taas ihmissuhde vaatii viikoittaista jutustelua niin se on pinnallinen hulivilikaveruus.
Jos juttelee jonkun kanssa vain hetken muutaman vuoden välein, niin se ei ole ystävyyttä nähnytkään. Se on vain jotain vanhan kulahtaneen kaveruuden lämmittelyä ja sillä ei ole kummallekaan yhtään mitään merkitystä. Molemmat olisivat hyvin pärjänneet ilman tuota juttutuokiotakin.
Juttelen parhaan ystäväni kanssa puhelimessa joskus viikon aikana useamman tunnin. Ei ole mitenkään outoa, että saatamme jutella tauotta vaikka neljä tuntia ja sittenkin jutut jäävät kesken. Juttelemme ihan kaikesta ja menemme helposti jutuissamme todella syvälle itseemme. Juttelumme ovat todella terapeuttinen kokemus ja lisää ajatuksia herättäviä. Välillä nauramme silmät vesissä ja sitä onnellista tunnetta kestää kauan. Emme näe kuin harvoin, mutta se ei olekaan ystävyytemme juttu, vaan upea keskusteluyhteys.
Te ootte vaan läheisriippuvaisia ja ette kykene tulemaan toimeen yksinänne.
Vierailija kirjoitti:
Ehkä miehet ei tarvitse sitä vessakaveria. Naiset kulkee pareina.
Pois lukien yksinäiset sudet, niitä löytyy naisissakin.
Vierailija kirjoitti:
Musta kaveriton mies on just hyvä. Enemmän aikaa mulle eikä tarvitse yrittää tulla toimeen kavereiden kanssa jne.
Ei musta mies ole koskaan kaveriton, naisia sillä riittää.
Jos ei osaa kohdella edes kavereita niin että he pysyvät, miten kohtelisi puolisoaan? Vähän kun ei osaisi kävellä, mutta aikoisi juosta.
Tottakai ikä vaikuttaa asiaan siinä suhteessa että kuinka paljon pidetään yhteyttä ja miten. Mutta jotakin on pielessä ihmisessä, jolla ei koskaan ole ollut kavereita tai ystäviä. Se vaan ON niin, että sosiaalisia taitoja pitää harjoitella. Ellei osaa olla reilu ja suosittu kaveri, miten ihmeessä osaisi olla hyvä puoliso, siihen kun vaaditaan tosi paljon enemmän.
Jos tulee aina jätetyksi kun toinen ehtii tutustua vähän tarkemmin, vika ei ole kaverittomuuden. Vaan sama käytös, joka aiheuttaa kaverittomuuden, saa naisenkin lähtemään. Se juurisyy näes, jos tuo termi avaisi.
Että pääsisit kontrolloimaan ja hallitsemaan? Ei kiitos.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen yksinäinen ja kaveriton nainen. Yksinäinen ja kaveriton mies kuulostaisi mahtavalta, mutta muistaen, millainen riippakivi olen itse joskus ollut aiemmissa suhteissani, en sittenkään tiedä. On todella raskasta olla toiselle koko maailma.
Luulen että kaverittomilla ihmisillä parisuhteet onnistuvat hyvin vasta vanhemmalla iällä kuin kaverillisilla ihmisillä. Kaverittomien täytyy ensin vanheta, kypsyä, karaistua, oppia olemaan vähemmän yksinäisiä, oppia pärjäämään vuosia omillaan jopa autiolla saarella... vasta sitten kaverittomat voivat ryhtyä parisuhteeseen niin ettei ripustaudu toiseen liikaa.
By the way: jos haluat oppia vähemmän yksinäiseksi niin mene VANKILAAN. Ihan tosi. Se on vissiin vankilan ainoa hyöty. Et sinä vankilan jälkeen kavereita saa. Mutta vankilan jälkeen et myöskään kavereita niinkään kaipaa. Pärjäät paremmin omillasi, et kärsi yksinäisyydestä, et tarvitse enää muita ihmisiä, et tarvitse enää oikein yhtikäs mitään. Vankilan jälkeen olet riippumaton, siis et ole riippuvainen enää mistään tai kenestäkään, olet itsenäinen. Tuollaista kasvamista on vaikea mistään muualta saada. Kaikkien kannattaisi mennä vankilaan vähintään kerran. Itse toisinaan harkitsen että tahtoisin sinne vielä toisenkin kerran... sääli vain että sitä varten pitäisi tehdä jokin rikos.
Vankilassahan on täysin riippuvainen toisten luomista aikatauluista, säännöistä ja ruumista. Siellä oppii itsenäiseksi?
Itse pystyn helposti nimeämään pari asiaa jotka kasvattaa enemmän: krooninen sairaus, toisesta ihmisestä kuten lapsesta hyvin huolehtiminen omat tarpeet toiseksi laittaen. En kumminkaan suosittele terveydestä luopumista kenellekään.
Toisten aikatauluja? Sääntöjä? Toisia ihmisiä? Mikä ihmeen vankila se tuollainen on? Mene vuodeksi vankilan eristysselliin, yksin pieneen huoneeseen, älä kertaakaan hetkeksikään poistu siitä, et näe ketään. Ruoka tulee oviluukusta päivittäin, muita tapahtumia ei ole. Jos vuoden päätteeksi olet vielä hengissä ja edes jotakuinkin järjissäsi niin vankeuden jälkeen et enää tarvitse ketään. Voit muuttaa autiolle saarelle etkä siellä edes huomaa ihmisten puuttumista.
Jos olet vankilassa jossa on aikatauluja ja sääntöjä ja ihmisiä niin olet vääränlaisessa vankilassa, se voi olla silkkaa ajanhukkaa.
Jos juttelee jonkun kanssa vain hetken muutaman vuoden välein, niin se ei ole ystävyyttä nähnytkään. Se on vain jotain vanhan kulahtaneen kaveruuden lämmittelyä ja sillä ei ole kummallekaan yhtään mitään merkitystä. Molemmat olisivat hyvin pärjänneet ilman tuota juttutuokiotakin.
Juttelen parhaan ystäväni kanssa puhelimessa joskus viikon aikana useamman tunnin. Ei ole mitenkään outoa, että saatamme jutella tauotta vaikka neljä tuntia ja sittenkin jutut jäävät kesken. Juttelemme ihan kaikesta ja menemme helposti jutuissamme todella syvälle itseemme. Juttelumme ovat todella terapeuttinen kokemus ja lisää ajatuksia herättäviä. Välillä nauramme silmät vesissä ja sitä onnellista tunnetta kestää kauan. Emme näe kuin harvoin, mutta se ei olekaan ystävyytemme juttu, vaan upea keskusteluyhteys.