keskenmeno ja reissu anoppilaan

Vierailija kirjoitti:

Se on varhainen keskenmeno. Mitä sitä suremaan. Se meni kesken han syystä, ja uusi raskaus sitten saattaa kestää pidempään.

Raskauksia menee varhaisessa vaiheessa kesken enemmän kuin jatkuu puoliväliin, joten mitenkään ihmeellistä tuo ei ole.

Mutta se että jäisit märehtimään ja murehtimaan asiaa ja pitäisit sitä maailman paskimpana asiana seuraavat 15 vuotta on ihan sinusta kiinni. Kukaan muu ei sinun fiilistäsi voi pilata kuin sinä itse. Vaikka kuinka vi tuttaa ja on paha mieli, niin ainoa joka sinut saa tuosta mössöttämisestä irti olet sinä itse.

Se oli varhainen keskenmeno. Miksi ihmeessä miehen pitäisi jäädä kotiin itkemään ja murehtimaan asiaa sinun kanssasi? Hyvä että edes toisella teistä on järkeä päässä. Ja jos joskus raskaus etenee loppuun asti, niin toivon että siihen mennessä sinäkin olet saanut järkeä päähäsi ihan lapsen parasta ajatellen! Ja miehenkin kannalta. Tuskinpa hän haluaa pillittäjän kanssa lasta tehdä. Sellaisen naisen kanssa on hyvin raskasta olla parisuhteessa.

Nyt vain elämässä eteenpäin. Maailma ei pysähdy vaikka sinä kuinka murjottaisit. Ei vaikka kuinka haluaisit :)

Jos mies haluaa mennä viettämään julua ja sinä haluat jäädä murjottamaan kotiin varhaista keskenmenoa niin anna miehen mennä. Ihan oikeasti. Sinä et ole maailman napa vaikka siltä tuntuukin :)

Et ehkä ole lukenut kaikkia viestejäni. Minulle on täysin ok, että mies lähtee joulun viettoon. Olisin jopa tyytyväinen, jos hän lähtee. Minä haluaisin jäädä kotiin. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sain varhaisen keskenmenon tällä viikolla, ja huomenna pitäisi lähteä miehen kanssa kohti anoppilaa. En millään haluaisi lähteä. Haluaisin vain olla kotona ja surra menetystä rauhassa. Appivanhemmille en haluaisi keskenmenosta kertoa ja jos jään kotiin, he loukkaantuvat. Tiedän, että mies haluaa lähteä vanhemmilleen enkä häntä aio kotiin seurakseni vaatia. Tiedän myös sen, että miehelleni olisi tärkeää olla yhdessä joulu – omassa kodissa hän ei sitä vain halua viettää... Olenko kohtuuton, jos jään yksin kotiin?

Entä jos miehesi haluaisi kertoa vanhemmilleen?

Miehen asia ei ole kertoa eteenpäin ap:n lääketieteellistä infoa.

Keskenmenon itsekin kokeneena naisena olen tästä vahvasti eri mieltä. Keskeytynyt raskaus on sijainnut naisen kropassa, mutta menetetty lupaus lapsesta on ollut yhteinen ja samoin siitä seurannut suru. Meillä mieheni veli, äiti ja paras ystävä tiesivät keskenmenosta. Ei olisi tullut mieleenkään kyseenalaistaa miehen oikeutta surra läheisilleen oman lapsensa menettämistä - niinhän minäkin tein.

Omasta varhaisesta keskenmenostani tiesi tasan mies ja minä. Ero kyllä olisi tullut jos mies olisi sitä lähtenyt kertomaan sivullisille. Asia ei todellakaan muille kuulu.

Eri asia, jos asiasta tietää vain ne kaksi ihmistä, joita asia koskee eli sen sikiön vanhempia. Siinä kohtaa kun nainen alkaa käyttää korttia "mun keho, mun juttu" korttia ja puhua kenelle huvittaa niin mieskin saa vapauden puhua muille.

Nimenomaan! Ihme, että tämäkin sai näin monta alapeukkua. Minusta on järkyttävää miten moni vähättelee isän oikeutta suruun. Ap:ta tämä ei tietenkään koske, hän on jo sanonut että mies saa kertoa anopille jos haluaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sain varhaisen keskenmenon tällä viikolla, ja huomenna pitäisi lähteä miehen kanssa kohti anoppilaa. En millään haluaisi lähteä. Haluaisin vain olla kotona ja surra menetystä rauhassa. Appivanhemmille en haluaisi keskenmenosta kertoa ja jos jään kotiin, he loukkaantuvat. Tiedän, että mies haluaa lähteä vanhemmilleen enkä häntä aio kotiin seurakseni vaatia. Tiedän myös sen, että miehelleni olisi tärkeää olla yhdessä joulu – omassa kodissa hän ei sitä vain halua viettää... Olenko kohtuuton, jos jään yksin kotiin?

Entä jos miehesi haluaisi kertoa vanhemmilleen?

Miehen asia ei ole kertoa eteenpäin ap:n lääketieteellistä infoa.

Keskenmenon itsekin kokeneena naisena olen tästä vahvasti eri mieltä. Keskeytynyt raskaus on sijainnut naisen kropassa, mutta menetetty lupaus lapsesta on ollut yhteinen ja samoin siitä seurannut suru. Meillä mieheni veli, äiti ja paras ystävä tiesivät keskenmenosta. Ei olisi tullut mieleenkään kyseenalaistaa miehen oikeutta surra läheisilleen oman lapsensa menettämistä - niinhän minäkin tein.

Omasta varhaisesta keskenmenostani tiesi tasan mies ja minä. Ero kyllä olisi tullut jos mies olisi sitä lähtenyt kertomaan sivullisille. Asia ei todellakaan muille kuulu.

Eri asia, jos asiasta tietää vain ne kaksi ihmistä, joita asia koskee eli sen sikiön vanhempia. Siinä kohtaa kun nainen alkaa käyttää korttia "mun keho, mun juttu" korttia ja puhua kenelle huvittaa niin mieskin saa vapauden puhua muille.

Nimenomaan! Ihme, että tämäkin sai näin monta alapeukkua. Minusta on järkyttävää miten moni vähättelee isän oikeutta suruun. Ap:ta tämä ei tietenkään koske, hän on jo sanonut että mies saa kertoa anopille jos haluaa.

Miehelle asia ei ole lähimainkaan sama. Vaikka kuinka yrittäisi hän ei pysty sitä tuntemaan ja kokemaan samoin kuin se, jonka kehossa tämä tapahtuu.

Ihmeellinen suhtautuminen monella täällä. Puhutaan vähätellen ja epäkunnioittavasti "märehtimisestä" ja "rypemisestä". Luulisi, että ihmisiltä löytyisi enemmän myötäelämisen taitoa. Surua saa käsitellä siten kuin kokee parhaaksi (vieläpä kun tapahtuneesta on vasta vähän aikaa). Aloittaja saa jäädä omaan rauhaansa ja mies saa lähteä perheensä pariin. Se on ihan ok. Tämä on kuitenkin vain yksi joulu muiden joukossa, poikkeuksellinen järjestely ei maata kaada.

Aloittajalle ja miehelle toivon kaikesta huolimatta joulurauhaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sain varhaisen keskenmenon tällä viikolla, ja huomenna pitäisi lähteä miehen kanssa kohti anoppilaa. En millään haluaisi lähteä. Haluaisin vain olla kotona ja surra menetystä rauhassa. Appivanhemmille en haluaisi keskenmenosta kertoa ja jos jään kotiin, he loukkaantuvat. Tiedän, että mies haluaa lähteä vanhemmilleen enkä häntä aio kotiin seurakseni vaatia. Tiedän myös sen, että miehelleni olisi tärkeää olla yhdessä joulu – omassa kodissa hän ei sitä vain halua viettää... Olenko kohtuuton, jos jään yksin kotiin?

Entä jos miehesi haluaisi kertoa vanhemmilleen?

Miehen asia ei ole kertoa eteenpäin ap:n lääketieteellistä infoa.

Keskenmenon itsekin kokeneena naisena olen tästä vahvasti eri mieltä. Keskeytynyt raskaus on sijainnut naisen kropassa, mutta menetetty lupaus lapsesta on ollut yhteinen ja samoin siitä seurannut suru. Meillä mieheni veli, äiti ja paras ystävä tiesivät keskenmenosta. Ei olisi tullut mieleenkään kyseenalaistaa miehen oikeutta surra läheisilleen oman lapsensa menettämistä - niinhän minäkin tein.

Omasta varhaisesta keskenmenostani tiesi tasan mies ja minä. Ero kyllä olisi tullut jos mies olisi sitä lähtenyt kertomaan sivullisille. Asia ei todellakaan muille kuulu.

Eri asia, jos asiasta tietää vain ne kaksi ihmistä, joita asia koskee eli sen sikiön vanhempia. Siinä kohtaa kun nainen alkaa käyttää korttia "mun keho, mun juttu" korttia ja puhua kenelle huvittaa niin mieskin saa vapauden puhua muille.

Nimenomaan! Ihme, että tämäkin sai näin monta alapeukkua. Minusta on järkyttävää miten moni vähättelee isän oikeutta suruun. Ap:ta tämä ei tietenkään koske, hän on jo sanonut että mies saa kertoa anopille jos haluaa.

Miehelle asia ei ole lähimainkaan sama. Vaikka kuinka yrittäisi hän ei pysty sitä tuntemaan ja kokemaan samoin kuin se, jonka kehossa tämä tapahtuu.

Ihme jankutusta "ei ole sama asia". Se mies ihan yhtä lailla menettää sen toivotun lapsen ja osalle se ottaa koville. miten vaikea tämä on ymmärtää? Milloin mies saa surra? Kun on elatusvelvollinen? Vai eikö silloinkaan.

Ihan turhaan ihmetellä kun miehet ei halua lapsia tai osallistu lapsen hoitoon, jos mies siivuutetaan täysin odotusaikana...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sain varhaisen keskenmenon tällä viikolla, ja huomenna pitäisi lähteä miehen kanssa kohti anoppilaa. En millään haluaisi lähteä. Haluaisin vain olla kotona ja surra menetystä rauhassa. Appivanhemmille en haluaisi keskenmenosta kertoa ja jos jään kotiin, he loukkaantuvat. Tiedän, että mies haluaa lähteä vanhemmilleen enkä häntä aio kotiin seurakseni vaatia. Tiedän myös sen, että miehelleni olisi tärkeää olla yhdessä joulu – omassa kodissa hän ei sitä vain halua viettää... Olenko kohtuuton, jos jään yksin kotiin?

Entä jos miehesi haluaisi kertoa vanhemmilleen?

Niin, onhan se ihan yhtä lailla miehenkin menetys.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sain varhaisen keskenmenon tällä viikolla, ja huomenna pitäisi lähteä miehen kanssa kohti anoppilaa. En millään haluaisi lähteä. Haluaisin vain olla kotona ja surra menetystä rauhassa. Appivanhemmille en haluaisi keskenmenosta kertoa ja jos jään kotiin, he loukkaantuvat. Tiedän, että mies haluaa lähteä vanhemmilleen enkä häntä aio kotiin seurakseni vaatia. Tiedän myös sen, että miehelleni olisi tärkeää olla yhdessä joulu – omassa kodissa hän ei sitä vain halua viettää... Olenko kohtuuton, jos jään yksin kotiin?

Entä jos miehesi haluaisi kertoa vanhemmilleen?

Miehen asia ei ole kertoa eteenpäin ap:n lääketieteellistä infoa.

Mies voi kertoa kuitenkin menettäneensä lapsensa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies varmasti jäisi luokseni, jos pyytäisin. En vain surijana ole sellainen, että kaipisin suruun seuraa. Raskaus oli alussa. Kuukautiset jäivät pois, tein plussan ja sitten meni kesken.

Mies kyllä ymmärtää surun mutta kuvittelee, että seura jotenkin helpottaisi. Mutta ei se helpota - minua. Häntä varmastikin, kun kyseessä on oma lapsuuden perhe. Ap.

Suurin osa naisista ei tee raskaustestiä noin nopeasti, joten ei me muut edes tajuta surra keskenmenoa,kun ei sitä huomattu. Raskauksista enemmän päättyy keskenmenoon kuin synnytykseen ja tuossa vaiheessa ei edes puhuta keskenmenosta vaan myöhästyneistä kuukautisista.

Oli siis toki useampi viikko plussasta, kun meni kesken. Toki ymmärrän, ettei asia kaikkia hetkauta. Minua kylläkin. 

Ap

Useampi viikko plussasta? Äsken puhuit vielä todella varhaisesta vaiheesta...

Muutamia kysymyksiä/ehdotuksia ap:lle:

Onko se anoppila jossain satojen kilsojen päässä? Jos ei, niin olisiko mahdollista, että miehesi menee anoppilaan jouluaatoksi syömään ja tapaamaan sisaruksiaan, mutta palaa aattoillaksi sinun luoksesi?

Kerroit, että miehesi on muuten ok, mutta tässä asiassa törppö (käytit juuri tuota sanaa). Kun järkeä mieheltä nyt muuten löytyy niin pystyisit varmaan vielä puhumaan hänen kanssaan. Jos muehellä on niitä sisaruksia niin ei hänen äitinsä nyt yksin joudu jouluna olenaan vaikkei sinun miehesi lapsuudenkotiinsa menisikään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sain varhaisen keskenmenon tällä viikolla, ja huomenna pitäisi lähteä miehen kanssa kohti anoppilaa. En millään haluaisi lähteä. Haluaisin vain olla kotona ja surra menetystä rauhassa. Appivanhemmille en haluaisi keskenmenosta kertoa ja jos jään kotiin, he loukkaantuvat. Tiedän, että mies haluaa lähteä vanhemmilleen enkä häntä aio kotiin seurakseni vaatia. Tiedän myös sen, että miehelleni olisi tärkeää olla yhdessä joulu – omassa kodissa hän ei sitä vain halua viettää... Olenko kohtuuton, jos jään yksin kotiin?

Entä jos miehesi haluaisi kertoa vanhemmilleen?

Asia ei kuulu miehen vanhemmille pätkääkään.

Miksi nainen saa sanoa omille vanhemmilleen, mutta mies ei omilleen?

Sitten naiset valittaa, kun mies ei osallistu ja nainen jää eron tullessa yksin lasten kanssa. En yhtään ihmettele, jos raskaudesta asti mies nähdään ulkopuolisena, pelkkänä siittäjänä.

Jokainen saa kertoa omat terveysasiansa ihan kelle lystää -vaikkapa jokaiselle vastaantulijalle tai vaikkapa omille vanhemmilleen. Mies voi kertoa omat terveysasiansa kelle lystää, muttei vaimonsa asioita. Eikös ole yksinkertaista kun käyttää järkeään. Mieshän ON raskauteen pelkkä sperman luovuttaja. Kaikki vaivat ja terveysriskit kohdistuu naiseen.

No huhhuh! Onpa todella ikävä suhtautuminen. Kasvava lapsi on 50-50. Ja raskaus vaikuttaa ihan tutkitusti mieheenkin monella tapaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sain varhaisen keskenmenon tällä viikolla, ja huomenna pitäisi lähteä miehen kanssa kohti anoppilaa. En millään haluaisi lähteä. Haluaisin vain olla kotona ja surra menetystä rauhassa. Appivanhemmille en haluaisi keskenmenosta kertoa ja jos jään kotiin, he loukkaantuvat. Tiedän, että mies haluaa lähteä vanhemmilleen enkä häntä aio kotiin seurakseni vaatia. Tiedän myös sen, että miehelleni olisi tärkeää olla yhdessä joulu – omassa kodissa hän ei sitä vain halua viettää... Olenko kohtuuton, jos jään yksin kotiin?

Entä jos miehesi haluaisi kertoa vanhemmilleen?

Asia ei kuulu miehen vanhemmille pätkääkään.

Miksi nainen saa sanoa omille vanhemmilleen, mutta mies ei omilleen?

Sitten naiset valittaa, kun mies ei osallistu ja nainen jää eron tullessa yksin lasten kanssa. En yhtään ihmettele, jos raskaudesta asti mies nähdään ulkopuolisena, pelkkänä siittäjänä.

Jokainen saa kertoa omat terveysasiansa ihan kelle lystää -vaikkapa jokaiselle vastaantulijalle tai vaikkapa omille vanhemmilleen. Mies voi kertoa omat terveysasiansa kelle lystää, muttei vaimonsa asioita. Eikös ole yksinkertaista kun käyttää järkeään. Mieshän ON raskauteen pelkkä sperman luovuttaja. Kaikki vaivat ja terveysriskit kohdistuu naiseen.

Surullista jos olet oikeasti tuota mieltä. Et varmaan vaadi siis miestä osallistumaan myöskään lapsen kasvatukseen tai maksamaan elatusmaksuja?

Nyt oikeesti. Meillä on 3 lasta, jotka on hoidettu täysin 50-50, vaikka vain MINÄ olen ollut raskaana ja synnyttänyt ja imettänyt, ja kaikki näihin liittyvät päätökset ovat olleet täysin minun. Koska kyse on niissä minun ruumiistani ja minun lääketieteellisistä tapahtumistani.

Raskaudessa, synnytyksessä ja imetyksessä ei todellakaan ole kyse vain itsekeskeisestä äidistä, vaan myös siitä lapsesta, joka on molempien. Jos ei tätä tajua, ei kannata lapsia hankkiakaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sain varhaisen keskenmenon tällä viikolla, ja huomenna pitäisi lähteä miehen kanssa kohti anoppilaa. En millään haluaisi lähteä. Haluaisin vain olla kotona ja surra menetystä rauhassa. Appivanhemmille en haluaisi keskenmenosta kertoa ja jos jään kotiin, he loukkaantuvat. Tiedän, että mies haluaa lähteä vanhemmilleen enkä häntä aio kotiin seurakseni vaatia. Tiedän myös sen, että miehelleni olisi tärkeää olla yhdessä joulu – omassa kodissa hän ei sitä vain halua viettää... Olenko kohtuuton, jos jään yksin kotiin?

Entä jos miehesi haluaisi kertoa vanhemmilleen?

Miehen asia ei ole kertoa eteenpäin ap:n lääketieteellistä infoa.

Keskenmenon itsekin kokeneena naisena olen tästä vahvasti eri mieltä. Keskeytynyt raskaus on sijainnut naisen kropassa, mutta menetetty lupaus lapsesta on ollut yhteinen ja samoin siitä seurannut suru. Meillä mieheni veli, äiti ja paras ystävä tiesivät keskenmenosta. Ei olisi tullut mieleenkään kyseenalaistaa miehen oikeutta surra läheisilleen oman lapsensa menettämistä - niinhän minäkin tein.

Omasta varhaisesta keskenmenostani tiesi tasan mies ja minä. Ero kyllä olisi tullut jos mies olisi sitä lähtenyt kertomaan sivullisille. Asia ei todellakaan muille kuulu.

No ei olisi ollut välttämättä ollenkaan paha ratkaisu miehen kannalta tuo ero. Muille ei kerrota, jos tämä on molempien yhteinen päätös, mutta nainen ei ole asemassa, jossa voi uhkailla tuolla tavalla. Aivan sairasta henkistä väkivaltaa. Kyllä kummankin täytyy saada purkaa tuntojaan ulkopuolisten kanssa halutessaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sain varhaisen keskenmenon tällä viikolla, ja huomenna pitäisi lähteä miehen kanssa kohti anoppilaa. En millään haluaisi lähteä. Haluaisin vain olla kotona ja surra menetystä rauhassa. Appivanhemmille en haluaisi keskenmenosta kertoa ja jos jään kotiin, he loukkaantuvat. Tiedän, että mies haluaa lähteä vanhemmilleen enkä häntä aio kotiin seurakseni vaatia. Tiedän myös sen, että miehelleni olisi tärkeää olla yhdessä joulu – omassa kodissa hän ei sitä vain halua viettää... Olenko kohtuuton, jos jään yksin kotiin?

Entä jos miehesi haluaisi kertoa vanhemmilleen?

Asia ei kuulu miehen vanhemmille pätkääkään.

Miksi nainen saa sanoa omille vanhemmilleen, mutta mies ei omilleen?

Sitten naiset valittaa, kun mies ei osallistu ja nainen jää eron tullessa yksin lasten kanssa. En yhtään ihmettele, jos raskaudesta asti mies nähdään ulkopuolisena, pelkkänä siittäjänä.

Koska ne toimenpiteet tehdään naiselle. Siihen usein on joku syy, miksi menee kesken. Mua ei haittaa, jos mun oma äiti tietää mun terveydestä yksityiskohtia, mutta anopille en niitä halua jakaa. En voi miestä kieltää kertomasta, että kesken meni, mutta yhtään mitään muuta ei saa kertoa. En halua, että anoppi tietää mun terveydestä asioita (esimerkiksi siitä, että multa löytyi kasvain ja siinä oli syy keskenmenoon). Vaikka se olis syöpä anopille ei siitä kerrota ennen kuin kuolen, koska se mikä mun terveydentila on ei kuulu sille pätkääkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies varmasti jäisi luokseni, jos pyytäisin. En vain surijana ole sellainen, että kaipisin suruun seuraa. Raskaus oli alussa. Kuukautiset jäivät pois, tein plussan ja sitten meni kesken.

Mies kyllä ymmärtää surun mutta kuvittelee, että seura jotenkin helpottaisi. Mutta ei se helpota - minua. Häntä varmastikin, kun kyseessä on oma lapsuuden perhe. Ap.

Suurin osa naisista ei tee raskaustestiä noin nopeasti, joten ei me muut edes tajuta surra keskenmenoa,kun ei sitä huomattu. Raskauksista enemmän päättyy keskenmenoon kuin synnytykseen ja tuossa vaiheessa ei edes puhuta keskenmenosta vaan myöhästyneistä kuukautisista.

Oli siis toki useampi viikko plussasta, kun meni kesken. Toki ymmärrän, ettei asia kaikkia hetkauta. Minua kylläkin. 

Ap

Useampi viikko plussasta? Äsken puhuit vielä todella varhaisesta vaiheesta...

Jos testi on tehty kuukautisten ollessa myöhässä, niin se on tehty aikaisintaan 4-5 viikolla ja siihen lisätään "useampi viikko", niin se olis varmaan vähintään kolmisen viikkoa? Eli 7-8 viikkoa on ollut pakostikin. Kaksi viikkoa ei ole mun näkemyksen mukaan vielä "useampi viikko". Eli tuossa on voinut jo sydän lyödäbja neuvolakäynti takana?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sain varhaisen keskenmenon tällä viikolla, ja huomenna pitäisi lähteä miehen kanssa kohti anoppilaa. En millään haluaisi lähteä. Haluaisin vain olla kotona ja surra menetystä rauhassa. Appivanhemmille en haluaisi keskenmenosta kertoa ja jos jään kotiin, he loukkaantuvat. Tiedän, että mies haluaa lähteä vanhemmilleen enkä häntä aio kotiin seurakseni vaatia. Tiedän myös sen, että miehelleni olisi tärkeää olla yhdessä joulu – omassa kodissa hän ei sitä vain halua viettää... Olenko kohtuuton, jos jään yksin kotiin?

Entä jos miehesi haluaisi kertoa vanhemmilleen?

Asia ei kuulu miehen vanhemmille pätkääkään.

Miksi nainen saa sanoa omille vanhemmilleen, mutta mies ei omilleen?

Sitten naiset valittaa, kun mies ei osallistu ja nainen jää eron tullessa yksin lasten kanssa. En yhtään ihmettele, jos raskaudesta asti mies nähdään ulkopuolisena, pelkkänä siittäjänä.

Jokainen saa kertoa omat terveysasiansa ihan kelle lystää -vaikkapa jokaiselle vastaantulijalle tai vaikkapa omille vanhemmilleen. Mies voi kertoa omat terveysasiansa kelle lystää, muttei vaimonsa asioita. Eikös ole yksinkertaista kun käyttää järkeään. Mieshän ON raskauteen pelkkä sperman luovuttaja. Kaikki vaivat ja terveysriskit kohdistuu naiseen.

No huhhuh! Onpa todella ikävä suhtautuminen. Kasvava lapsi on 50-50. Ja raskaus vaikuttaa ihan tutkitusti mieheenkin monella tapaa.

Täällä on todella yleissivistyksen puutteesta kärsiviä, kun moni väittää, ettei raskaudesta ja lapsen syntymästä seuraa hormonaalisia muutoksia, vaan pelkästään äidille! Eikö näistä ole jo pitkää ollut puhetta, miten joku ei tiedä vieläkään?

Onpa täällä todella paljon epäempaattisia jauhajia. Totta kai ap:lla on oikeus surra menetystä tavallaan. Lasta on saatettu yrittää pitkään ja hartaasti. Eräs ystäväni tuli välittömästi keskenmenon jälkeen raskaaksi, mutta oli todella kovilla henkisesti koko raskauden ajan. Varmaan hänen kohdallaan olisi ollut parempi surra hetki rauhassa, mutta luonto päättikin toisin. 

Ja ihan pöyristyttävää että tässä kohtaa pitäisi appivanhempien tunteita ajatella. 

Jää ap kotiin, muuten tuosta voi tulla parisuhdettasi hiertävä asia myöhemmin, kun joudut surussasi tsemppaamaan ja viihdyttämään miehen sukulaisia. Ihan ok tässä kohtaa valehdella että olet sairas, ja keskenmenosta voi sitten puhua vaikka myöhemmin ettei anopin tarvitse sitä jouluna surra. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sain varhaisen keskenmenon tällä viikolla, ja huomenna pitäisi lähteä miehen kanssa kohti anoppilaa. En millään haluaisi lähteä. Haluaisin vain olla kotona ja surra menetystä rauhassa. Appivanhemmille en haluaisi keskenmenosta kertoa ja jos jään kotiin, he loukkaantuvat. Tiedän, että mies haluaa lähteä vanhemmilleen enkä häntä aio kotiin seurakseni vaatia. Tiedän myös sen, että miehelleni olisi tärkeää olla yhdessä joulu – omassa kodissa hän ei sitä vain halua viettää... Olenko kohtuuton, jos jään yksin kotiin?

Entä jos miehesi haluaisi kertoa vanhemmilleen?

Asia ei kuulu miehen vanhemmille pätkääkään.

Miksi nainen saa sanoa omille vanhemmilleen, mutta mies ei omilleen?

Sitten naiset valittaa, kun mies ei osallistu ja nainen jää eron tullessa yksin lasten kanssa. En yhtään ihmettele, jos raskaudesta asti mies nähdään ulkopuolisena, pelkkänä siittäjänä.

Jokainen saa kertoa omat terveysasiansa ihan kelle lystää -vaikkapa jokaiselle vastaantulijalle tai vaikkapa omille vanhemmilleen. Mies voi kertoa omat terveysasiansa kelle lystää, muttei vaimonsa asioita. Eikös ole yksinkertaista kun käyttää järkeään. Mieshän ON raskauteen pelkkä sperman luovuttaja. Kaikki vaivat ja terveysriskit kohdistuu naiseen.

No huhhuh! Onpa todella ikävä suhtautuminen. Kasvava lapsi on 50-50. Ja raskaus vaikuttaa ihan tutkitusti mieheenkin monella tapaa.

Täällä on todella yleissivistyksen puutteesta kärsiviä, kun moni väittää, ettei raskaudesta ja lapsen syntymästä seuraa hormonaalisia muutoksia, vaan pelkästään äidille! Eikö näistä ole jo pitkää ollut puhetta, miten joku ei tiedä vieläkään?

Nuo miehen hormonaaliset muutokset vaan taitaa olla yhteydessä yhteiselämään naisen kanssa ja siihen miten tiiviisti on mukana odotuksessa. Mä esim asuin erillään lapseni isän kanssa joten tuskin kummaisia muutoksia miehen hormonitoiminnassa oli. Melkoista yleissivistyksen puutetta olettaa että lapset syntyy aina miehen ja naisen parisuhteeseen.

No kantaako se mies sut autoon, jos ilmoitat että et lähde ja piste?

Vähän hankala asia. Riippuu niin ihmisestä ja sukulaisista, miten tuollaisen asian ottaa. Itse en ole keskenmenoani  salannut ja märehtinyt yksinäisyydessä, enkä ollut fyysisestikään kipeä, vaan pyrkinyt nopeasti takaisin normaaliin elämään. Meidän tapauksessa oltiin jo kerrottu appivanhemmille raskaudesta, niin että oli luonnollista kertoa myös keskenmenosta. Siitä 3 kk päästä olinkin jo uudestaan raskaana ja se raskaus meni onnellisesti loppuun saakka. Joulu on vain kerran vuodessa ja saisit siitä itsekin muuta ajateltavaa. Mutta jos tiedät appivanhempien käyvän hermoillesi, tai olo on muuten huono, tai matka voimille käyvä, jää kotiin. Jos sinä et mene kylään mutta miehesi menee, se kiinnittää taatusti huomiota sekin, samoin kuin jos molemmat jäätte kotiin. Valkoisia valheita voi käyttää ihan hyvin, jos tarvetta siihen tuntuu olevan.

Mutta kuten alussa sanoin, itse menisin mukaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sain varhaisen keskenmenon tällä viikolla, ja huomenna pitäisi lähteä miehen kanssa kohti anoppilaa. En millään haluaisi lähteä. Haluaisin vain olla kotona ja surra menetystä rauhassa. Appivanhemmille en haluaisi keskenmenosta kertoa ja jos jään kotiin, he loukkaantuvat. Tiedän, että mies haluaa lähteä vanhemmilleen enkä häntä aio kotiin seurakseni vaatia. Tiedän myös sen, että miehelleni olisi tärkeää olla yhdessä joulu – omassa kodissa hän ei sitä vain halua viettää... Olenko kohtuuton, jos jään yksin kotiin?

Entä jos miehesi haluaisi kertoa vanhemmilleen?

Miehen asia ei ole kertoa eteenpäin ap:n lääketieteellistä infoa.

Keskenmenon itsekin kokeneena naisena olen tästä vahvasti eri mieltä. Keskeytynyt raskaus on sijainnut naisen kropassa, mutta menetetty lupaus lapsesta on ollut yhteinen ja samoin siitä seurannut suru. Meillä mieheni veli, äiti ja paras ystävä tiesivät keskenmenosta. Ei olisi tullut mieleenkään kyseenalaistaa miehen oikeutta surra läheisilleen oman lapsensa menettämistä - niinhän minäkin tein.

Omasta varhaisesta keskenmenostani tiesi tasan mies ja minä. Ero kyllä olisi tullut jos mies olisi sitä lähtenyt kertomaan sivullisille. Asia ei todellakaan muille kuulu.

Eri asia, jos asiasta tietää vain ne kaksi ihmistä, joita asia koskee eli sen sikiön vanhempia. Siinä kohtaa kun nainen alkaa käyttää korttia "mun keho, mun juttu" korttia ja puhua kenelle huvittaa niin mieskin saa vapauden puhua muille.

Nimenomaan! Ihme, että tämäkin sai näin monta alapeukkua. Minusta on järkyttävää miten moni vähättelee isän oikeutta suruun. Ap:ta tämä ei tietenkään koske, hän on jo sanonut että mies saa kertoa anopille jos haluaa.

Miehelle asia ei ole lähimainkaan sama. Vaikka kuinka yrittäisi hän ei pysty sitä tuntemaan ja kokemaan samoin kuin se, jonka kehossa tämä tapahtuu.

Ei kai surun tarvitsekaan olla samanlaista ollakseen kipeää ja oikeutettua. Keskenmenon kokeiden suljetuissa ryhmissä pyörineenä voin kertoa, että se surun kokemus on naisillakin kovin yksilöllinen.