Lue keskustelun säännöt.
Psykiatrisessa sairaanhoidossa näkee miten huono asenne ihmisillä on
Sairaanhoitaja
19.12.2018 |
Osa psyykkisesti sairaista on oikeasti sairaita, mutta joka päivä tapaan useita, joilla on vain huono asenne ja liian kovat vaatimukset.
Kaiken pitäisi tulla helposti, pitäisi saada työ ja koti jotka sopisi täysin omiin toiveisiin, ilman että itse tekee mitään. Pitäisi saada rahaa ja palveluita, mutta mitään velvollisuuksia ei saa olla. Lääkkeistä ei suostuta syömään kuin ne joista tulee välitön vaikutus. Kaikki on maailman ja yhteiskunnan syytä, mistään ei ole omaa vastuuta. Ei edes aaenteesta.
Näiden ihmisten takia oikeasti sairaat eivät pääse hoitoon jonojen ollesa valtavat.
Kommentit (459)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Varmaan skitsofreniaryhmän taudit, kaksisuuntainen mielialahäiriö ja vakavat traumahäiriöt ovat sellaisia, joissa oma asenne ei ole niin vahva.
Masennuksessa, ahdistuneisuushäiriöissä, syömishäiriöissä ja persoonallisuushäiriöissä on aina jossain määrin kyse ihmisen ajattelun kapeudesta. Monilla on siis huono "asenne", totta. Hankalampi kysymys sitten, miten sitä ajattelua saisi terapiassa korjattua siihen suuntaan, että ihminen toipuisi eikä kärsisi niin epäedullisen ajattelunsa seurauksista.
Minä rehellisesti sanottuna pidän hieman kyseenalaisena sitä että keskistytään pelkän "ajattelun" muuttamiseen, vaikka usein vikaa voi olla potilaan ympäristössä tämän läheisiä myöden. Oikeastaan mielenterveysoirelu usein on johdannainen johonkin elämän epäkohtaan, jota ei pysty omilla työkaluilla ratkomaan, mikä sitten johtaa siihen että pääkoppa yrittää sopeutua siihen mahdottomaan tilanteeseen. Eli eräänlainen selvitymismekanismi, joka pidemmän päälle on haitallinen.
Lisäksi nykyään tiedetään että masennus muuttaa aivoja ihan fyysisesti: kortisoli tuhoaa yhteyksiä, aivot kutistuu, etuotsalohkon aktivaatio vähenee jne. Masennus on tavallaan stressin ja sitä kautta liian korkeiden kortisolitasojen aiheuttama aivovaurio.
Ei ihan parane positiivisella ajattelulla ja asennemuutoksella.
Minä tunnen monia masentuneita. Useimmat ovat olleet hyvässä, erittäinkin hyvässä asemassa työelämässä. Yhteistä meille kaikille on sellainen suorittajamentaliteetti. Siinäpä vasta paha asennevamma jos mikä! Se jatkuva suorittaminen tekee sen, että on koko ajan stressaantunut. Ja koska on suorittaja, ei ihan pienistä varoitusmerkeistä hätkähdä. Minäkin olen käynyt töissä vaikka olin niin ahdistunut että oksensin joka aamu, joskus jopa työmatkalla puskaan. Tosi moni meistä on jatkanut töissä siihen saakka että on tullut kiikutetuksi suljetulle. Tunnen yhden tyypin joka heti kun vähänkin tokenee hommaa uuden työpaikan (sillä on niin mieletön CV että sitä pyydetään jatkuvasti töihin) ja päätyy sitten taas parin kuukauden päästä osastolle. TODELLA vakava asenneongelma siis kyseessä. Asenneongelma nimeltä pakonomainen työnteko.
Valtaosa masentuneista EI ole mitään elämäntapatyöttömiä joita ei nyt vaan hotsita tehdä mitään. Meistä iso osa on niitä joilla oli elämänhallinta ihan timanttisesti kohdallaan. Vahinko vaan että se jatkuva hallinta sairastuttaa ihmisen.
Niin, "asennevamma" on ruma sana eikä kukaan varmasti halua kuulla, että itsellä on sellainen. Kyllä tuossakin tietysti jokin ongelma on, jos pakonomainen suorittaminen ja kontrollista luopuminen johtaa toistuvasti uupumiseen. Jokin perustavanlaatuinen ajatus, että kelpaa vain, kun suorittaa. Tai suorittaa, jottei tarvitse kohdata omia kipukohtiaan. Nuo timantilliset elämänhallitsijat loistavat nuorena, mutta keski-ikä voi uuvuttaa. Joskus se on niin hankalaa, että puhutaan pakko-oireisesta persoonallisuushäiriöstä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mielenterveysongelmat ovat siitä haasteellisia, että usein koko ihmisen elämäntilanne, läheiset, työtilanne, taloudellinen tilanne ym. vaikuttavat kaikkeen.
Ihmiset saattavat kärvistellä vuosia huonoissa parisuhteissa. Tai asua jossain syrjäseudulla, jossa työllistyminen ei ole mahdollista. Tai pitää tiukasti kiinni vaikkapa ongelmaisesta lapsuudenperheestä, joka ei tue parantumista.
Kukaan mielenterveyspuolen ammattilainen ei voi sanoa: EROA HETI tai MUUTA POIS SIELTÄ HUITSIN JEERASTA tai IRTAUDU VANHEMMISTASI tai ANNA LAPSESI PUOLISOLLESI.
Nuo tilanteet voivat olla niin hankalia tai pitkäkestoisia, että turha toivo, että vaikkapa jotain terapiaa voisi suunnitella.
Työkaluja voi antaa, mutta pelkkä empaattinen kivoista asioista rupattelu ei auta tilanteissa, joissa on liian monta muuttujaa. Ihmisen pitää joko muuttaa elämäänsä tai olla valmis työskentelemään itsensä kanssa, jotta selviäisi paremmin tilanteensa kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuka voi ”parantaa” asennevamman?
Sosiaalisen turvaverkon poistaminen.
Jos et tee töitä, näännyt nälkään.
Aika nopeasti loppuisi turhat haihattelut ja kuvitelmat siitä että lapamato olisi ansainnut elinikäisen elatuksen pelkästään siksi että on olemassa.
Noup. Yllättyisit siitä, kuinka suuri joukko ihmisiä tekisi tuossa vaiheessa vain itsemurhan. Suisidaalisuus ja täysi elämänhaluttomuus ovat juurikin vaikeimpia kompastuskiviä psykiatriassa. Siellä yritetään pitää ihmisiä elossa, ei hankkia heille ylläpitoa. Potilaat kuolisivat _mielellään_ - tämä on se pointti.
Miksi niitä pidetään pakolla elossa sitten??
En tiedä, se on osa hyvinvointiyhteiskuntaa? Roikotetaanhan vanhuksiakin osastoilla vuosi tolkulla koneissa hengissä.
Olisiko myös sitä, että se elämänhaluttomuus ja suisidaalisuus ovat _sairauksia_ - niitä tupataan hoitaa? Kuten syöpääkin. Minun puolestani voidaan kuolla kaikki vaikka tänään, mutta ei tämä yhteiskunta niin toimi.
Eri asioita. Mielen sairauksiin voi vaikuttaa omaa asennetta muuttamalla, ruumiin sairauksiin ei.
Kyllä minä vähän veikkaan että kunnon paranoidiseen skitsofreniaan tai vaikea-asteiseen, lähes katstoniseen masennukseen ei asenne auta. Mutta voit sinä noin uskoa, ei se keneltäkään pois ole.
Juuri se asenne voi auttaa tai estää avun. Pelkällä asenteella ei parannuta, mutta mielensairauksista paranee yhtä huonosti kuin esimerkiksi syövästäkin, jos asenne on sellainen, että hoitoa ei oteta vastaan. Syöpähoidoista ja lääkkeistä kieltäytyviä vain on vähän (se asenne) ja psykiatrisella puolella näyttöön perustuvusta hoidosta kieltäytyviä on paljon (se asenne.)
Itse olen somaattisen puolen hoitaja ja kyllä minuakin turhauttaisi, jos meidän vaikeasti sairaiden potilaiden asenne olisi samanlainen kuin psykiatrisella puolella on yleistä. Meidän omat kuitenkin kiltisti syövät lääkkeensä ja osallistuvat muihin hoitoihin, vaikka sivuvaikutukset ovat aivan toista luokkaa kuin psykiatriassa, jossa monet eivät hoitoihin suostu, kun seksihalut menee, lihoo tai ei tunnu luovalta. Meidän omat kiltisti opettelevat elämään avanteiden kanssa tai ilman jalkaa ja syövät lääkkeitä, jotka oikeasti myrkyttävät heitä, koska silloin on edes joku toivo paranemisesta. Ja siinä se asenne näkyy.
Sallikaa se eutanasia niin ainaskin yksi kaksisuuntaista mielialahäiriötä sun muita psyykkisiä sairauksia vuosikausia sairastanut nuori poistuu luotanne kuluttamasta rakkaita rahojanne.
Kohta puolet suomalaisista on hankkinut itselleen jonkin diagnoosin mielenterveyspuolelta. Ennen sitä kutsuttiin reilusti laiskuudeksi, mutta nyt medikalisaation aikakaudella löytyy hienoja diagnooseja kaikille, joilla ei vaan ole motia.
Muut maksavat katon pään päälle, ruokaa kaapit täyteen ja vielä xboxin ja nettiliittymänkin.
Jotain vikaa on meidän avokätisessä systeemissä. Ennen vanhaan olisi tullut vilu ja nälkä ja sitten olisi alkanut kummasti löytyä motia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mielenterveyspuolella on tosiaan suurehko kuolleisuus monessakin sairaudessa. Ongelma on siinä, että potilaat eivät suostu hoitamaan sairauttaan. Kuolemanriskistä huolimatta ei hyväksytä mitään ikävältä tuntuvia hoitoja, lääkkeiltä ei hyväksytä vähäisiäkään haittavaikutuksia, paitsi jos niistä samalla saa suuren välittömän mielihyvän kokemuksen, jolloin millään haittavaikutuksilla ei ole väliä jne.
On ihan uskomatonta, miten samat lääkkeet juuri mielenterveyspotilaille aiheuttavat niin kestämättömät sivuvaikutukset ja somaattisesti sairaille vain vähäisiä. Beta-salpaajia syö puoli Suomea, mutta ahdistukseen käytettynä sivuvaikutukset ovat sietämättömät, puhumattakaan epilepsialääkkeistä jne. Ja tosiaan, joku myöntää olevansa hengenvaarallisesti sairas, mutta lääkettä ei voi edes harkita, koska joku kummin kaima tai keskustelupalstalla joku oli lihonut muutaman kilon tai libido kärsinyt. Nimenomaan asennevammasta siinä on kysymys. Jos on sairas, silloin se sairaus pitää hyväksyä ja hyväksyä sekin, että sen hoitamiseswsa pitää nähdä vaivaa ja siinä voi olla ikäviäkin puolia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sairaanhoitaja kirjoitti:
Osa psyykkisesti sairaista on oikeasti sairaita, mutta joka päivä tapaan useita, joilla on vain huono asenne ja liian kovat vaatimukset.
Kaiken pitäisi tulla helposti, pitäisi saada työ ja koti jotka sopisi täysin omiin toiveisiin, ilman että itse tekee mitään. Pitäisi saada rahaa ja palveluita, mutta mitään velvollisuuksia ei saa olla. Lääkkeistä ei suostuta syömään kuin ne joista tulee välitön vaikutus. Kaikki on maailman ja yhteiskunnan syytä, mistään ei ole omaa vastuuta. Ei edes aaenteesta.
Näiden ihmisten takia oikeasti sairaat eivät pääse hoitoon jonojen ollesa valtavat.
Tällaisten syyllistävien kirjoitusten takia psyykkisesti oireilevat ihmiset eivät uskalla hakea apua ja ongelmat pahenevat. Häpeä, ap!
Kyllä tämä ihan totta on. Ja oikea ongelma. Ja jos on aikuinen ihminen kyseessä (ei psykoottinen) eikä ole valmis elämässään ottamaan mistään itse vastuuta, lääkkeistä kelpaa korkeintaan bentsot ja stimulantit, käynteihin ei sitouduta, mihinkään osastohoitoihin tai pöiväsairaaloihoin ei suostuta, kuntoutus ei kiinnosta mutta saikkua pitäis saada jne niin ei siinä voi mitään tehdä kukaan muu. Nämä ihmiset valittavat vielä kun kukaan ei auta vaikka kaikki yritetään ja joskus pitäisi itse auttaa itseään. Ihmeempiä poppaskonsteja ei ole käytössä, vain syöty lääke auttaa ja terapia ei toimi kaikilla vaikka sitä jatkettaisiin vuosikausia. Työkykyisyys ja toimintakyky eivät pidemmän päälle korjaannu pelaamalla tietokoneella aamuyöhön, nukkumalla joka päivä iltapäivään saakka ja juomalla kaljaa. Kukaan ammattilainen ei voi olla paapoja ja kenenkään äiti. Kaikki eivät toivu.
Tervetuloa tutustumaan terveydenhuoltoon!
Ja mieleenterveyspotilaista iso osa haluaa apua ja ottaa sitä vastaan ja on ainakin pääosin yhteistyökykyinen ja vastuuta itsestään kantava. Näiden kanssa onkin eri tilanne.
Tämä! Olen työssäni polilla kohdannut niin paljon tätä "asenneongelmaa", ettei tosikaan. Vastaanotolla saatetaan jopa kertoa, kuinka taas on tehty sitä sun tätä, kykeneviä ollaan kyllä käymään kavereiden kanssa ties missä bileissä, tai jopa hankkimaan uusia lemmikejä tai lapsia, sossun piinaamiseen loputtomilla turhilla hakemuksilla ja oikaisupyynnöillä päätöksen pilkkuvirheen vuoksi, mutta kun lääkäri sanoo, ettei sairaslomaa jatketa, ollaankin niin sairaita ettei päästä ulos asunnosta ja jatkuvassa itsemurhariskissä.
Kummasti monet kykenevät kaikkiin mukavaksi kokemiinsa asioihin, kuten pelaamiseen tai ostamaan osamaksulla kodinsisustusesineitä, mutta osastohoitoon, päiväsairaalaan, työttömäksi työnhakijaksi ilmoittautuminen tai ammatilliseen kuntoutukseen meneminen on kauhistus.
Usein voi olla taustalla myös paska parisuhde ja aggressiivinen puoliso tai muita elämänongelmia, joista ei kuitenkaan suostuta luopumaan. Parhaimmillaan vuokrarahatkin käytetään systemaattisesti kaikkeen muuhun kuin vuokraan, ja sitten ahdistaa kun asunnottomuus uhkaa.
Näissä tapauksissa on aika vaikea auttaa ihmistä, joka ei halua tai suostu auttamaan itseään tai edes näkemään elämässään kaavoja, joita toistaa ja jotka vain haittaavat mielekkään elämän elämistä.
Ja nyt en puhu psykoosisairaista tai muista, jotka sairauden tilansa vuoksi eivät yksinkertaisesti ymmärrä toimintaansa. Näitä on vaan hämmästyttävän paljon. Useimmilla joku persoonallisuushäiriö, jota eivät itse suostu tunnustamaan tai näkemään.
Polin sossu
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mielenterveyspuolella on tosiaan suurehko kuolleisuus monessakin sairaudessa. Ongelma on siinä, että potilaat eivät suostu hoitamaan sairauttaan. Kuolemanriskistä huolimatta ei hyväksytä mitään ikävältä tuntuvia hoitoja, lääkkeiltä ei hyväksytä vähäisiäkään haittavaikutuksia, paitsi jos niistä samalla saa suuren välittömän mielihyvän kokemuksen, jolloin millään haittavaikutuksilla ei ole väliä jne.
On ihan uskomatonta, miten samat lääkkeet juuri mielenterveyspotilaille aiheuttavat niin kestämättömät sivuvaikutukset ja somaattisesti sairaille vain vähäisiä. Beta-salpaajia syö puoli Suomea, mutta ahdistukseen käytettynä sivuvaikutukset ovat sietämättömät, puhumattakaan epilepsialääkkeistä jne. Ja tosiaan, joku myöntää olevansa hengenvaarallisesti sairas, mutta lääkettä ei voi edes harkita, koska joku kummin kaima tai keskustelupalstalla joku oli lihonut muutaman kilon tai libido kärsinyt. Nimenomaan asennevammasta siinä on kysymys. Jos on sairas, silloin se sairaus pitää hyväksyä ja hyväksyä sekin, että sen hoitamiseswsa pitää nähdä vaivaa ja siinä voi olla ikäviäkin puolia.
Ongelma psyykelääkkeissä on se, että niiden apu voi olla hyvin vähäistä, ja potilas itsekin tietää, että tarvitsee esim pitkäkestoista psykoterapiaa eikä lääkitystä, jonka on ihan itse kokeilemalla todennut tehottomaksi, ja lisäksi muuttunut normaalipainoisesta merkittävästi ylipainoiseksi esidiabeetikoksi.
Vierailija kirjoitti:
Sallikaa se eutanasia niin ainaskin yksi kaksisuuntaista mielialahäiriötä sun muita psyykkisiä sairauksia vuosikausia sairastanut nuori poistuu luotanne kuluttamasta rakkaita rahojanne.
Reippaina käymme rekkain alle, kun se tuntuu niin ihanalle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikun mielestäni ns. asennevamma nimenomaan on psyykkeen ongelma, hankalasti hoidettavissa tosin. Siihen kun ei mitään lääkitystä ole, ja terapiakaan ei välttämättä auta, tai ainakin terapiassa täytyisi käydä vuosia. Tuommoinen ihminenhän on tavallaan oman (häiriintyneen?) persoonallisuustensa vanki ja uhri, ja varmasti elämänlaatu on todella huono. Ihmissuhteet ja yhteiskuntaan integroituminen, tasapainoinen ja merkityksellinen elämä eivät onnistu.
Miten he ovat vähemmän sairaita kuin jotkut muut?Ei sairaanhoito voi perustua sinun mielipiteeseesi. Hoitotyössä on noudatettava laatukriteerejä eikä kenen tahansa mammapalstan kommentoijan mutuja.
Asennevamma ei ole sairaus. Sitä ei voida lääketieteellisesti hoitaa. Siitä ei voi saada sairaslomaa, se ei ole sairaus. Ei ole sairaanhoitajan tehtävä hoitaa asennevammaa.
Sinun tehtäväsi on leipäsi eteen hoitaa ja palvella ihan juuri jokaista joka on hoitoon ohjattu. Sinulla ei ole _valtuuksia_ sen enmpää kitistä hoidettavista sen enempää kuin tehtävistäsikään.
Krhm. Tehtäväni on leipäni eteen arvioida moniammatillisessa tiimissä hoidon tarpeellisuutta, eli nimenomaan ottaa kantaa. Sori vaan mutta siitä saan palkan.
Köh köh. Taidat tykätä arvioinnista paljon enemmän kuin hoitamisesta? Aika huonosti on asiat, jos sairaanhoito on pelkkää arviointia. Se on vähän sama asia kuin menisi fyysisellä puolella lääkäriin ja lääkäri kertoo vain diagnoosin eikä tee mitään muuta. Esimerkiksi näin: "Arvioin, että kätesi on poikki. Työni on tehty, kiitos ja hei."
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sairaanhoitaja kirjoitti:
Osa psyykkisesti sairaista on oikeasti sairaita, mutta joka päivä tapaan useita, joilla on vain huono asenne ja liian kovat vaatimukset.
Kaiken pitäisi tulla helposti, pitäisi saada työ ja koti jotka sopisi täysin omiin toiveisiin, ilman että itse tekee mitään. Pitäisi saada rahaa ja palveluita, mutta mitään velvollisuuksia ei saa olla. Lääkkeistä ei suostuta syömään kuin ne joista tulee välitön vaikutus. Kaikki on maailman ja yhteiskunnan syytä, mistään ei ole omaa vastuuta. Ei edes aaenteesta.
Näiden ihmisten takia oikeasti sairaat eivät pääse hoitoon jonojen ollesa valtavat.
Tällaisten syyllistävien kirjoitusten takia psyykkisesti oireilevat ihmiset eivät uskalla hakea apua ja ongelmat pahenevat. Häpeä, ap!
Kyllä tämä ihan totta on. Ja oikea ongelma. Ja jos on aikuinen ihminen kyseessä (ei psykoottinen) eikä ole valmis elämässään ottamaan mistään itse vastuuta, lääkkeistä kelpaa korkeintaan bentsot ja stimulantit, käynteihin ei sitouduta, mihinkään osastohoitoihin tai pöiväsairaaloihoin ei suostuta, kuntoutus ei kiinnosta mutta saikkua pitäis saada jne niin ei siinä voi mitään tehdä kukaan muu. Nämä ihmiset valittavat vielä kun kukaan ei auta vaikka kaikki yritetään ja joskus pitäisi itse auttaa itseään. Ihmeempiä poppaskonsteja ei ole käytössä, vain syöty lääke auttaa ja terapia ei toimi kaikilla vaikka sitä jatkettaisiin vuosikausia. Työkykyisyys ja toimintakyky eivät pidemmän päälle korjaannu pelaamalla tietokoneella aamuyöhön, nukkumalla joka päivä iltapäivään saakka ja juomalla kaljaa. Kukaan ammattilainen ei voi olla paapoja ja kenenkään äiti. Kaikki eivät toivu.
Tervetuloa tutustumaan terveydenhuoltoon!
Ja mieleenterveyspotilaista iso osa haluaa apua ja ottaa sitä vastaan ja on ainakin pääosin yhteistyökykyinen ja vastuuta itsestään kantava. Näiden kanssa onkin eri tilanne.
Tämä! Olen työssäni polilla kohdannut niin paljon tätä "asenneongelmaa", ettei tosikaan. Vastaanotolla saatetaan jopa kertoa, kuinka taas on tehty sitä sun tätä, kykeneviä ollaan kyllä käymään kavereiden kanssa ties missä bileissä, tai jopa hankkimaan uusia lemmikejä tai lapsia, sossun piinaamiseen loputtomilla turhilla hakemuksilla ja oikaisupyynnöillä päätöksen pilkkuvirheen vuoksi, mutta kun lääkäri sanoo, ettei sairaslomaa jatketa, ollaankin niin sairaita ettei päästä ulos asunnosta ja jatkuvassa itsemurhariskissä.
Kummasti monet kykenevät kaikkiin mukavaksi kokemiinsa asioihin, kuten pelaamiseen tai ostamaan osamaksulla kodinsisustusesineitä, mutta osastohoitoon, päiväsairaalaan, työttömäksi työnhakijaksi ilmoittautuminen tai ammatilliseen kuntoutukseen meneminen on kauhistus.
Usein voi olla taustalla myös paska parisuhde ja aggressiivinen puoliso tai muita elämänongelmia, joista ei kuitenkaan suostuta luopumaan. Parhaimmillaan vuokrarahatkin käytetään systemaattisesti kaikkeen muuhun kuin vuokraan, ja sitten ahdistaa kun asunnottomuus uhkaa.
Näissä tapauksissa on aika vaikea auttaa ihmistä, joka ei halua tai suostu auttamaan itseään tai edes näkemään elämässään kaavoja, joita toistaa ja jotka vain haittaavat mielekkään elämän elämistä.
Ja nyt en puhu psykoosisairaista tai muista, jotka sairauden tilansa vuoksi eivät yksinkertaisesti ymmärrä toimintaansa. Näitä on vaan hämmästyttävän paljon. Useimmilla joku persoonallisuushäiriö, jota eivät itse suostu tunnustamaan tai näkemään.
Polin sossu
Niin totta! Samoilla ihmisillä on muuten usein vielä paljon lapsia vaikka entistenkään hoito ei onnistu. Ja taas seuraava sukupolvi odottaa. Parhaimmillaan sitten vielä nuoren tällaisen potilaan äiti ja isoäiti vaativat raivoten että heidän ilmarijalmarin pitää kanssa päästä eläkkeelle tms. Sitten koko suku voi istua kotona ja juoda kaljaa. Tietysti tästä ei voi nuorta itseä syyttää, monet ei oo muuta esimerkkiä elämässään nähnyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Liiallinen kaiken ymmärtäminen ja potilaan äidiksi tekeytyminen lisää huomiohakuisuutta l. masennusta. Lenkkarit jalkaan ja pihalle! Lässyttämällä ja passaamalla ei lisätä kenenkään toimintakykyä, sillä lisätään ainoastaan valittamisen ja vaikerruksen määrää.
Olen nuori aikuinen, joka on n. puolentoista vuoden ajan käynyt psyk. sairaanhoitajalla juttelemassa asioista ja saamassa vinkkejä hankaliin elämäntilanteisiin. Hoitaja on minulle ollut hieman kuin äitihahmo, koska elämässäni ei ole ollut muita aikuisia, joille olisin voinut avoimesti puhua asioistani ja tunteistani. Hän on saanut minut arvostamaan itseäni ja pääsemään yli pettymyksistä ja näkemään tulevaisuuteni valoisampana kuin mitä ilman näitä käyntejä olisin itse nähnyt. Toivottavasti tämä laajentaa perspektiiviäsi hiukan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sairaanhoitaja kirjoitti:
Osa psyykkisesti sairaista on oikeasti sairaita, mutta joka päivä tapaan useita, joilla on vain huono asenne ja liian kovat vaatimukset.
Kaiken pitäisi tulla helposti, pitäisi saada työ ja koti jotka sopisi täysin omiin toiveisiin, ilman että itse tekee mitään. Pitäisi saada rahaa ja palveluita, mutta mitään velvollisuuksia ei saa olla. Lääkkeistä ei suostuta syömään kuin ne joista tulee välitön vaikutus. Kaikki on maailman ja yhteiskunnan syytä, mistään ei ole omaa vastuuta. Ei edes aaenteesta.
Näiden ihmisten takia oikeasti sairaat eivät pääse hoitoon jonojen ollesa valtavat.
Tällaisten syyllistävien kirjoitusten takia psyykkisesti oireilevat ihmiset eivät uskalla hakea apua ja ongelmat pahenevat. Häpeä, ap!
Kyllä tämä ihan totta on. Ja oikea ongelma. Ja jos on aikuinen ihminen kyseessä (ei psykoottinen) eikä ole valmis elämässään ottamaan mistään itse vastuuta, lääkkeistä kelpaa korkeintaan bentsot ja stimulantit, käynteihin ei sitouduta, mihinkään osastohoitoihin tai pöiväsairaaloihoin ei suostuta, kuntoutus ei kiinnosta mutta saikkua pitäis saada jne niin ei siinä voi mitään tehdä kukaan muu. Nämä ihmiset valittavat vielä kun kukaan ei auta vaikka kaikki yritetään ja joskus pitäisi itse auttaa itseään. Ihmeempiä poppaskonsteja ei ole käytössä, vain syöty lääke auttaa ja terapia ei toimi kaikilla vaikka sitä jatkettaisiin vuosikausia. Työkykyisyys ja toimintakyky eivät pidemmän päälle korjaannu pelaamalla tietokoneella aamuyöhön, nukkumalla joka päivä iltapäivään saakka ja juomalla kaljaa. Kukaan ammattilainen ei voi olla paapoja ja kenenkään äiti. Kaikki eivät toivu.
Tervetuloa tutustumaan terveydenhuoltoon!
Ja mieleenterveyspotilaista iso osa haluaa apua ja ottaa sitä vastaan ja on ainakin pääosin yhteistyökykyinen ja vastuuta itsestään kantava. Näiden kanssa onkin eri tilanne.
Tämä! Olen työssäni polilla kohdannut niin paljon tätä "asenneongelmaa", ettei tosikaan. Vastaanotolla saatetaan jopa kertoa, kuinka taas on tehty sitä sun tätä, kykeneviä ollaan kyllä käymään kavereiden kanssa ties missä bileissä, tai jopa hankkimaan uusia lemmikejä tai lapsia, sossun piinaamiseen loputtomilla turhilla hakemuksilla ja oikaisupyynnöillä päätöksen pilkkuvirheen vuoksi, mutta kun lääkäri sanoo, ettei sairaslomaa jatketa, ollaankin niin sairaita ettei päästä ulos asunnosta ja jatkuvassa itsemurhariskissä.
Kummasti monet kykenevät kaikkiin mukavaksi kokemiinsa asioihin, kuten pelaamiseen tai ostamaan osamaksulla kodinsisustusesineitä, mutta osastohoitoon, päiväsairaalaan, työttömäksi työnhakijaksi ilmoittautuminen tai ammatilliseen kuntoutukseen meneminen on kauhistus.
Usein voi olla taustalla myös paska parisuhde ja aggressiivinen puoliso tai muita elämänongelmia, joista ei kuitenkaan suostuta luopumaan. Parhaimmillaan vuokrarahatkin käytetään systemaattisesti kaikkeen muuhun kuin vuokraan, ja sitten ahdistaa kun asunnottomuus uhkaa.
Näissä tapauksissa on aika vaikea auttaa ihmistä, joka ei halua tai suostu auttamaan itseään tai edes näkemään elämässään kaavoja, joita toistaa ja jotka vain haittaavat mielekkään elämän elämistä.
Ja nyt en puhu psykoosisairaista tai muista, jotka sairauden tilansa vuoksi eivät yksinkertaisesti ymmärrä toimintaansa. Näitä on vaan hämmästyttävän paljon. Useimmilla joku persoonallisuushäiriö, jota eivät itse suostu tunnustamaan tai näkemään.
Polin sossu
Persoonallisuushäiriöt ovat toisinaan hankalia. Kyllä mä väitän, että yhteiskunnassa on tapahtunut iso muutos, mikä on heijastunut myös perheisiin ja lasten hyvinvointiin. Esim. perherakenteet ovat monimuotoisia ja vaihtuvia, mikä voi synnyttää epävarmuutta. On todella ongelmaisia perheitä ja sitten "normaaleja" perheitä, joissa vanhemmuus ei ole onnistunut toivostusti. Niistä lähtee sitten vastuuttomia ja kypsymättömiä aikuisia, joilla ei ole eväitä selvitä itsenäisenä aikuisena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielenterveyspuolella on tosiaan suurehko kuolleisuus monessakin sairaudessa. Ongelma on siinä, että potilaat eivät suostu hoitamaan sairauttaan. Kuolemanriskistä huolimatta ei hyväksytä mitään ikävältä tuntuvia hoitoja, lääkkeiltä ei hyväksytä vähäisiäkään haittavaikutuksia, paitsi jos niistä samalla saa suuren välittömän mielihyvän kokemuksen, jolloin millään haittavaikutuksilla ei ole väliä jne.
On ihan uskomatonta, miten samat lääkkeet juuri mielenterveyspotilaille aiheuttavat niin kestämättömät sivuvaikutukset ja somaattisesti sairaille vain vähäisiä. Beta-salpaajia syö puoli Suomea, mutta ahdistukseen käytettynä sivuvaikutukset ovat sietämättömät, puhumattakaan epilepsialääkkeistä jne. Ja tosiaan, joku myöntää olevansa hengenvaarallisesti sairas, mutta lääkettä ei voi edes harkita, koska joku kummin kaima tai keskustelupalstalla joku oli lihonut muutaman kilon tai libido kärsinyt. Nimenomaan asennevammasta siinä on kysymys. Jos on sairas, silloin se sairaus pitää hyväksyä ja hyväksyä sekin, että sen hoitamiseswsa pitää nähdä vaivaa ja siinä voi olla ikäviäkin puolia.
Ongelma psyykelääkkeissä on se, että niiden apu voi olla hyvin vähäistä, ja potilas itsekin tietää, että tarvitsee esim pitkäkestoista psykoterapiaa eikä lääkitystä, jonka on ihan itse kokeilemalla todennut tehottomaksi, ja lisäksi muuttunut normaalipainoisesta merkittävästi ylipainoiseksi esidiabeetikoksi.
A. Terapia ei sovi monille
B. Yleensä nämä potilaat käyttää lääkkeitä todella lyhytkestoisesti, kokeilevat kerran ja ”niin kauheita haittoja” etteivät enää suostu. Siinä ei edes liho. Monia psykiatrisia lääkkeitä pitää käyttää pidempään, jotta vaste nähdään. Ja kyllä niillä on tehoa, kaikki ei tietty kaikkia auta mutta se vaatisi just sitä sinnikkyytä. Ja nämä haittojen kokijat ei kumma kyllä saa haittoja alkoholista, diapamista, kannabiksesta, amfetamiinista yms vaikka niissä haitat on suurempia. Eli asenne taas on se ongelma.
(Toki on potilaita jotka hyötyy enemmän terapiasta kuin lääkkeistä mutta he ovat eri lajia kuin tämän keskustelun. Monesti näkee myös että terapia on mennyt 3 vuotta ja tilanne on yhä sama kuin alussa).
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sairaanhoitaja kirjoitti:
Osa psyykkisesti sairaista on oikeasti sairaita, mutta joka päivä tapaan useita, joilla on vain huono asenne ja liian kovat vaatimukset.
Kaiken pitäisi tulla helposti, pitäisi saada työ ja koti jotka sopisi täysin omiin toiveisiin, ilman että itse tekee mitään. Pitäisi saada rahaa ja palveluita, mutta mitään velvollisuuksia ei saa olla. Lääkkeistä ei suostuta syömään kuin ne joista tulee välitön vaikutus. Kaikki on maailman ja yhteiskunnan syytä, mistään ei ole omaa vastuuta. Ei edes aaenteesta.
Näiden ihmisten takia oikeasti sairaat eivät pääse hoitoon jonojen ollesa valtavat.
Komppaan tätä 100%. Työskentelit itse psykiatrisen puolen sossuna muutaman vuoden, kunnes kyllästyin ja vaihdoin toisiin tehtäviin ihan virastosossuksi. Tajusin pian, että sama meininki täälläkin. Isointa meteliä pitää ne, joiden ainoat ongelmat johtuu omasta viitsimisestä ja jostain kummallisests ajatuksesta, että yhteiskunta on velvollinen mahdollistamaan asumisen paraatipaikalla huippukämpässä ja 50tuuman telkkarin, ja tarjoamaan heille vaikka ja mitä.
Huoh. Koita soitten tässä olla kyynistymättä....tajusin oitis tekstiäsi lukiessa, että sinulla ei ole akateemista tutkintoa millään alalla.
Onko ap:lle käynyt niin kurjasti, ettei saa samaa palkkaa kuin hoitaja vai mikä hiertää? 😀
Harvoin sitä av:lle kirjoittaessa jaksan panostaa ulosantiin tai oikeastaan lukaista tekstiä läpi, mutta kyllä olen ihan YTM vuodelta 2012. Tällä hetkellä virastosossuna palkkani on 2995+kokemuslisät. Käsittääkseni polin hoitajan palkka on n. 2500? Parempaa palkkaa heille toki soisin.
Pahoittelut kuitenkin kirjoitusvirheistä, mutta kiva että viesti kumminkin ilmeisesti ymmärrettiin!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sairaanhoitaja kirjoitti:
Osa psyykkisesti sairaista on oikeasti sairaita, mutta joka päivä tapaan useita, joilla on vain huono asenne ja liian kovat vaatimukset.
Kaiken pitäisi tulla helposti, pitäisi saada työ ja koti jotka sopisi täysin omiin toiveisiin, ilman että itse tekee mitään. Pitäisi saada rahaa ja palveluita, mutta mitään velvollisuuksia ei saa olla. Lääkkeistä ei suostuta syömään kuin ne joista tulee välitön vaikutus. Kaikki on maailman ja yhteiskunnan syytä, mistään ei ole omaa vastuuta. Ei edes aaenteesta.
Näiden ihmisten takia oikeasti sairaat eivät pääse hoitoon jonojen ollesa valtavat.
Tällaisten syyllistävien kirjoitusten takia psyykkisesti oireilevat ihmiset eivät uskalla hakea apua ja ongelmat pahenevat. Häpeä, ap!
Kyllä tämä ihan totta on. Ja oikea ongelma. Ja jos on aikuinen ihminen kyseessä (ei psykoottinen) eikä ole valmis elämässään ottamaan mistään itse vastuuta, lääkkeistä kelpaa korkeintaan bentsot ja stimulantit, käynteihin ei sitouduta, mihinkään osastohoitoihin tai pöiväsairaaloihoin ei suostuta, kuntoutus ei kiinnosta mutta saikkua pitäis saada jne niin ei siinä voi mitään tehdä kukaan muu. Nämä ihmiset valittavat vielä kun kukaan ei auta vaikka kaikki yritetään ja joskus pitäisi itse auttaa itseään. Ihmeempiä poppaskonsteja ei ole käytössä, vain syöty lääke auttaa ja terapia ei toimi kaikilla vaikka sitä jatkettaisiin vuosikausia. Työkykyisyys ja toimintakyky eivät pidemmän päälle korjaannu pelaamalla tietokoneella aamuyöhön, nukkumalla joka päivä iltapäivään saakka ja juomalla kaljaa. Kukaan ammattilainen ei voi olla paapoja ja kenenkään äiti. Kaikki eivät toivu.
Tervetuloa tutustumaan terveydenhuoltoon!
Ja mieleenterveyspotilaista iso osa haluaa apua ja ottaa sitä vastaan ja on ainakin pääosin yhteistyökykyinen ja vastuuta itsestään kantava. Näiden kanssa onkin eri tilanne.
Tämä! Olen työssäni polilla kohdannut niin paljon tätä "asenneongelmaa", ettei tosikaan. Vastaanotolla saatetaan jopa kertoa, kuinka taas on tehty sitä sun tätä, kykeneviä ollaan kyllä käymään kavereiden kanssa ties missä bileissä, tai jopa hankkimaan uusia lemmikejä tai lapsia, sossun piinaamiseen loputtomilla turhilla hakemuksilla ja oikaisupyynnöillä päätöksen pilkkuvirheen vuoksi, mutta kun lääkäri sanoo, ettei sairaslomaa jatketa, ollaankin niin sairaita ettei päästä ulos asunnosta ja jatkuvassa itsemurhariskissä.
Kummasti monet kykenevät kaikkiin mukavaksi kokemiinsa asioihin, kuten pelaamiseen tai ostamaan osamaksulla kodinsisustusesineitä, mutta osastohoitoon, päiväsairaalaan, työttömäksi työnhakijaksi ilmoittautuminen tai ammatilliseen kuntoutukseen meneminen on kauhistus.
Usein voi olla taustalla myös paska parisuhde ja aggressiivinen puoliso tai muita elämänongelmia, joista ei kuitenkaan suostuta luopumaan. Parhaimmillaan vuokrarahatkin käytetään systemaattisesti kaikkeen muuhun kuin vuokraan, ja sitten ahdistaa kun asunnottomuus uhkaa.
Näissä tapauksissa on aika vaikea auttaa ihmistä, joka ei halua tai suostu auttamaan itseään tai edes näkemään elämässään kaavoja, joita toistaa ja jotka vain haittaavat mielekkään elämän elämistä.
Ja nyt en puhu psykoosisairaista tai muista, jotka sairauden tilansa vuoksi eivät yksinkertaisesti ymmärrä toimintaansa. Näitä on vaan hämmästyttävän paljon. Useimmilla joku persoonallisuushäiriö, jota eivät itse suostu tunnustamaan tai näkemään.
Polin sossu
Täsmälleen samaa mieltä olen itse. Hyvin kirjoitettu! Ja se on harmi että nämä tällaiset tapaukset vievät sitten resursseja niiltä jotka oikeasti hyötyisivät avusta ja hoidosta. Kun rahaa on vain se tietty määrä, niin se ei yksinkertaisesti riitä tällä tasolla sellaisten ihmisten auttamiseen psyk puolella, jolla se ongelma on ennemminkin elämänhallinnallinen, päihteet, ja kyllä, myös se asenne, että minulle kuuluu se, tämä ja tuo, mutta en itse aio mitään tehdä näiden saamisteni eteten. Joku tuollainen elämänhallinnan keskus olisi kyllä hyvä näille tällaisille. Hoidettaisiin sitten oikeassa paikassa, eikä tukkona poleilla ja osastoilla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sairaanhoitaja kirjoitti:
Osa psyykkisesti sairaista on oikeasti sairaita, mutta joka päivä tapaan useita, joilla on vain huono asenne ja liian kovat vaatimukset.
Kaiken pitäisi tulla helposti, pitäisi saada työ ja koti jotka sopisi täysin omiin toiveisiin, ilman että itse tekee mitään. Pitäisi saada rahaa ja palveluita, mutta mitään velvollisuuksia ei saa olla. Lääkkeistä ei suostuta syömään kuin ne joista tulee välitön vaikutus. Kaikki on maailman ja yhteiskunnan syytä, mistään ei ole omaa vastuuta. Ei edes aaenteesta.
Näiden ihmisten takia oikeasti sairaat eivät pääse hoitoon jonojen ollesa valtavat.
Tällaisten syyllistävien kirjoitusten takia psyykkisesti oireilevat ihmiset eivät uskalla hakea apua ja ongelmat pahenevat. Häpeä, ap!
Kyllä tämä ihan totta on. Ja oikea ongelma. Ja jos on aikuinen ihminen kyseessä (ei psykoottinen) eikä ole valmis elämässään ottamaan mistään itse vastuuta, lääkkeistä kelpaa korkeintaan bentsot ja stimulantit, käynteihin ei sitouduta, mihinkään osastohoitoihin tai pöiväsairaaloihoin ei suostuta, kuntoutus ei kiinnosta mutta saikkua pitäis saada jne niin ei siinä voi mitään tehdä kukaan muu. Nämä ihmiset valittavat vielä kun kukaan ei auta vaikka kaikki yritetään ja joskus pitäisi itse auttaa itseään. Ihmeempiä poppaskonsteja ei ole käytössä, vain syöty lääke auttaa ja terapia ei toimi kaikilla vaikka sitä jatkettaisiin vuosikausia. Työkykyisyys ja toimintakyky eivät pidemmän päälle korjaannu pelaamalla tietokoneella aamuyöhön, nukkumalla joka päivä iltapäivään saakka ja juomalla kaljaa. Kukaan ammattilainen ei voi olla paapoja ja kenenkään äiti. Kaikki eivät toivu.
Tervetuloa tutustumaan terveydenhuoltoon!
Ja mieleenterveyspotilaista iso osa haluaa apua ja ottaa sitä vastaan ja on ainakin pääosin yhteistyökykyinen ja vastuuta itsestään kantava. Näiden kanssa onkin eri tilanne.
Tämä! Olen työssäni polilla kohdannut niin paljon tätä "asenneongelmaa", ettei tosikaan. Vastaanotolla saatetaan jopa kertoa, kuinka taas on tehty sitä sun tätä, kykeneviä ollaan kyllä käymään kavereiden kanssa ties missä bileissä, tai jopa hankkimaan uusia lemmikejä tai lapsia, sossun piinaamiseen loputtomilla turhilla hakemuksilla ja oikaisupyynnöillä päätöksen pilkkuvirheen vuoksi, mutta kun lääkäri sanoo, ettei sairaslomaa jatketa, ollaankin niin sairaita ettei päästä ulos asunnosta ja jatkuvassa itsemurhariskissä.
Kummasti monet kykenevät kaikkiin mukavaksi kokemiinsa asioihin, kuten pelaamiseen tai ostamaan osamaksulla kodinsisustusesineitä, mutta osastohoitoon, päiväsairaalaan, työttömäksi työnhakijaksi ilmoittautuminen tai ammatilliseen kuntoutukseen meneminen on kauhistus.
Usein voi olla taustalla myös paska parisuhde ja aggressiivinen puoliso tai muita elämänongelmia, joista ei kuitenkaan suostuta luopumaan. Parhaimmillaan vuokrarahatkin käytetään systemaattisesti kaikkeen muuhun kuin vuokraan, ja sitten ahdistaa kun asunnottomuus uhkaa.
Näissä tapauksissa on aika vaikea auttaa ihmistä, joka ei halua tai suostu auttamaan itseään tai edes näkemään elämässään kaavoja, joita toistaa ja jotka vain haittaavat mielekkään elämän elämistä.
Ja nyt en puhu psykoosisairaista tai muista, jotka sairauden tilansa vuoksi eivät yksinkertaisesti ymmärrä toimintaansa. Näitä on vaan hämmästyttävän paljon. Useimmilla joku persoonallisuushäiriö, jota eivät itse suostu tunnustamaan tai näkemään.
Polin sossu
Persoonallisuushäiriöt ovat toisinaan hankalia. Kyllä mä väitän, että yhteiskunnassa on tapahtunut iso muutos, mikä on heijastunut myös perheisiin ja lasten hyvinvointiin. Esim. perherakenteet ovat monimuotoisia ja vaihtuvia, mikä voi synnyttää epävarmuutta. On todella ongelmaisia perheitä ja sitten "normaaleja" perheitä, joissa vanhemmuus ei ole onnistunut toivostusti. Niistä lähtee sitten vastuuttomia ja kypsymättömiä aikuisia, joilla ei ole eväitä selvitä itsenäisenä aikuisena.
Itse nuorisopuolella työskentelevänä en näe vanhemmilla mahdollisuutta "onnistua vanhemmuudessa toivotusti", mikäli lapsella on herkkyyttä mt-ongelmille. Nykyään kun ei pysty mitenkään eristäytymään pahaa oloa aiheuttavasta materiaalista, joka on netissä. Todella iso ongelma nuorten keskuudessa on some. Kun kaikki peilataan areenalla, jossa tärkeimpiä asioita on seuraajat, noh, jokainen voi yrittää samaistua. Jos sinä et ole somessa, et ole olemassa. Tämä eritoten tyttöjen ongelma(joita on hoidossa enemmän kuin poikia), pojilla on enemmän pelaaminen ongelmana, mutta pelaaminen on myös nykyään some, alusta on vain eri.
Minulla olisi paljon muutakin sanottavaa aiheesta nuoriso, ja mt-ongelmat, mutta taidan nyt jättää väliin. Ihan siksi, että foorumi on väärä, koska keskusteijat eivät ole samalla tasolla toistensa kanssa, vaan täällä vallitsee juuri tämä myrkyllinen someympäristö. Me isot aikuiset osaamme laittaa netin kiinni, kun haluamme olla ilman sitä, nuoriso ei siihen välttämättä pysty, sillä heille se on sama kuin meille olisi laittaa irl kiinni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuka voi ”parantaa” asennevamman?
Sosiaalisen turvaverkon poistaminen.
Jos et tee töitä, näännyt nälkään.
Aika nopeasti loppuisi turhat haihattelut ja kuvitelmat siitä että lapamato olisi ansainnut elinikäisen elatuksen pelkästään siksi että on olemassa.
Noup. Yllättyisit siitä, kuinka suuri joukko ihmisiä tekisi tuossa vaiheessa vain itsemurhan. Suisidaalisuus ja täysi elämänhaluttomuus ovat juurikin vaikeimpia kompastuskiviä psykiatriassa. Siellä yritetään pitää ihmisiä elossa, ei hankkia heille ylläpitoa. Potilaat kuolisivat _mielellään_ - tämä on se pointti.
Miksi niitä pidetään pakolla elossa sitten??
En tiedä, se on osa hyvinvointiyhteiskuntaa? Roikotetaanhan vanhuksiakin osastoilla vuosi tolkulla koneissa hengissä.
Olisiko myös sitä, että se elämänhaluttomuus ja suisidaalisuus ovat _sairauksia_ - niitä tupataan hoitaa? Kuten syöpääkin. Minun puolestani voidaan kuolla kaikki vaikka tänään, mutta ei tämä yhteiskunta niin toimi.
Eri asioita. Mielen sairauksiin voi vaikuttaa omaa asennetta muuttamalla, ruumiin sairauksiin ei.
Kyllä minä vähän veikkaan että kunnon paranoidiseen skitsofreniaan tai vaikea-asteiseen, lähes katstoniseen masennukseen ei asenne auta. Mutta voit sinä noin uskoa, ei se keneltäkään pois ole.
Juuri se asenne voi auttaa tai estää avun. Pelkällä asenteella ei parannuta, mutta mielensairauksista paranee yhtä huonosti kuin esimerkiksi syövästäkin, jos asenne on sellainen, että hoitoa ei oteta vastaan. Syöpähoidoista ja lääkkeistä kieltäytyviä vain on vähän (se asenne) ja psykiatrisella puolella näyttöön perustuvusta hoidosta kieltäytyviä on paljon (se asenne.)
Itse olen somaattisen puolen hoitaja ja kyllä minuakin turhauttaisi, jos meidän vaikeasti sairaiden potilaiden asenne olisi samanlainen kuin psykiatrisella puolella on yleistä. Meidän omat kuitenkin kiltisti syövät lääkkeensä ja osallistuvat muihin hoitoihin, vaikka sivuvaikutukset ovat aivan toista luokkaa kuin psykiatriassa, jossa monet eivät hoitoihin suostu, kun seksihalut menee, lihoo tai ei tunnu luovalta. Meidän omat kiltisti opettelevat elämään avanteiden kanssa tai ilman jalkaa ja syövät lääkkeitä, jotka oikeasti myrkyttävät heitä, koska silloin on edes joku toivo paranemisesta. Ja siinä se asenne näkyy.
Miten sinun kaltaisesi voi edes hoitajaksi päästä?
Tajuatko että ne ihmiset on sairaita?
Vierailija kirjoitti:
Mielenterveyspuolella on tosiaan suurehko kuolleisuus monessakin sairaudessa. Ongelma on siinä, että potilaat eivät suostu hoitamaan sairauttaan. Kuolemanriskistä huolimatta ei hyväksytä mitään ikävältä tuntuvia hoitoja, lääkkeiltä ei hyväksytä vähäisiäkään haittavaikutuksia, paitsi jos niistä samalla saa suuren välittömän mielihyvän kokemuksen, jolloin millään haittavaikutuksilla ei ole väliä jne.
On ihan uskomatonta, miten samat lääkkeet juuri mielenterveyspotilaille aiheuttavat niin kestämättömät sivuvaikutukset ja somaattisesti sairaille vain vähäisiä. Beta-salpaajia syö puoli Suomea, mutta ahdistukseen käytettynä sivuvaikutukset ovat sietämättömät, puhumattakaan epilepsialääkkeistä jne. Ja tosiaan, joku myöntää olevansa hengenvaarallisesti sairas, mutta lääkettä ei voi edes harkita, koska joku kummin kaima tai keskustelupalstalla joku oli lihonut muutaman kilon tai libido kärsinyt. Nimenomaan asennevammasta siinä on kysymys. Jos on sairas, silloin se sairaus pitää hyväksyä ja hyväksyä sekin, että sen hoitamiseswsa pitää nähdä vaivaa ja siinä voi olla ikäviäkin puolia.
Olet huono trolli
Ei sitä kyrsinyt, se ei vaan osannut. Niillä on vääriä käsityksiä sosiaalisten tilanteiden pelkääjästä. Niiltä puuttuu tietoa mutta sitä ne ei saa koska eivät osaa kuunnella.