Asioita lapsuudesta jotka tuntuivat ihan normaaleilta

Luulin varhaisaikuisuuteen saakka, että alkoholi ja humalahakuinen juominen kuuluvat kaikkien normaaliin elämään, etenkin miespuolisten. Hämmästys oli suuri, kun uusi poikaystävä (nykyisin aviomieheni) ei juonutkaan joka viikonloppu ja suhtautui muutenkin alkoholiin enemmänkin elintarvikkeena kuin päihteenä.

Omaan lapsuuteen alkoholi ja humalaiset aikuiset kuuluivat kiinteästi, ja koska vain samanhenkisissä piireissä liikuttiin, muunlaista kuvaa ei päässyt syntymään. Ensimmäiset poikaystävätkin olivat noista porukoista, joten aloholiton elämä pääsi tietoisuuteeni vasta mieheni myötä.

Anni Polvan kirjat. Luin niitä into piukassa Nykyisin tuskin kukaan ostaisi teosta nimeltään Otan Sinut Vaikka Väkisin.

https://www.kirjasampo.fi/fi/kulsa/kauno%253Aateos_19356

Vierailija kirjoitti:

Risteilyt 90-luvulla. Aikuiset riekkuivat umpihumalassa ja lapset kirmasivat öisin laivan käytävillä vailla valvontaa.

Sellaista laivoilla on vieläkin.

Kasariteini kirjoitti:

Sellaista se oli,  kasvatus ainakin 70- ja 80-luvulla. Ihan kunnon kansalaisia meistä suurimmasta osasta silti tuli. Nykyisin vanhemmistani olisi varmaan tehty lasu. Ties vaikka meidät olisi otettu huostaan.

Meillä sama juttu. Joka päivä koulusta kotiin tullessa jännitin onko mutsi vielä hengissä. Ja sain pimeää koppihoitoa melkein joka päivä. Huostaanotto ois ehkä pelastanut meidän elämän.

Vierailija kirjoitti:

Risteilyt 90-luvulla. Aikuiset riekkuivat umpihumalassa ja lapset kirmasivat öisin laivan käytävillä vailla valvontaa.

Oma kokemukseni laivareissuistani oli reittimatkat Ruotsiin sukulaisiin. Äiti ei ollut ikinä humalassa, mutta me kolme pientä lasta saimme viipottaa laivalla ihan vapaasti! :o Muistan muutamankin eksyneen itkun pitkin hyttikäytäviä ja sen tunteen, etten ikinä löydä takaisin äidin luo... Hyttejä ei ollut käytössä, nukuttiin jossain lepohuoneessa missä istuinpenkit, tai lasten leikkihuoneessa (missä nukkui lähinnä romaneja meidän lisäksi). Siellä Ruotsissa sitten kyllä käytettiin alkoholia, tai Ruotsin sukulaisten tullessa Suomeen kylään, mutta siitä ei ole ihme kyllä huonoja muistoja. Aikuisista tuli puheliaita, iloisia, äänekkäitä, ne pelasi korttia yömyöhään ja joivat makean tuoksuisia liköörejä ja polttivat tupakkaa sisällä (lasu!) ja jutusteli mukavia meidän lasten kanssa, jotka mongersimme keskenämme ruotsia ja suomea sekaisin osaamatta kuitenkaan kuin ihan muutaman ydinsanan. Kukaan aikuisista ei huutanut tai riidellyt, kaikilla oli aina vain hauskaa.

Saatiin myös kotioloissa mennä mielemme mukaan, kotiintuloaikoja ei ollut koskaan, en edes oikein ymmärtänyt mitä se tarkoittaa. En kyllä koskaan tätä hyödyntänyt mitenkään, tulin ajoissa kotiin, milloin minua ei sitten haettu tallilta pois iltamyöhällä.

Vierailija kirjoitti:

Koulun kanssa melkein sama. Äidillä ei riittänyt kärsivällisyys edes ekaluokan läksyissä, vaan raivostui kun en osannut heti. Esikoulua en saanut käydä (siihen aikaan oli ilmeisesti vielä vapaaehtoinen), mutta nälvi kun en tietenkään ollut esikoulun käyneiden luokkalaisteni tasolla.

Mitään numeroita, kirjaimia tms ei myöskään opeteltu yhdessä kotona. Menin kouluun täysin ummikkona, ainoana ei-esikoulun käyneenä, enkä edes aakkosia tuntenut. Matikassa jo 1+2 tuotti vaikeuksia, kun ei kukaan ollut minulle mitään numeroita opettanut ja esim. laskuleikkejä tehnyt.

Ja ironia huipentuu tässä. Arvatkaapas, mikä äitini oli ammatiltaan? Kyllä: opettaja.

Kun äiti ei viitsinyt hoitaa kotona mitään perusjuttuja, ei vienyt edes esikouluun jne. niin tämän vuoksi ravasin oppimisvaikeustesteissä. Olin niin pahasti ikätovereitani jäljessä, että epäiltiin ainakin lukihäiriötä. Ja ei mitään, kaikesta tuli "puhtaat paperit", eli äiti ei voinut laittaa oppimishäiriöiden syyksi sitä, että oli täysin laiminlyönyt oman lapsensa esiopetuksen. Mutta ei tietenkään tätä tunnustanut, vaan edelleen syytti minua, että olen vain laiska, tyhmä ja milloin mitäkin.

Valitettavasti tällä pohjalla koko peruskoulu meni todella riman ali. Kun ekaluokasta lähtien kotona toitotettiin minun olevan tyhmä ja oppimishäiriöinen, niin ei sillä kympin oppilasta tehdä, ei edes juuri ja juuri keskitason. Harmi, sillä älyä olisi löytynyt vaikka mihin, kun hiljalleen aikuisena vasta aloin uskoa itseeni. Amk -paperit melkein jo suoritettuna, mutta alan yliopisto-opinnot käyvät edelleen mielessä... jos vaikka joskus sitten uskaltaisi. Jo amk:ssa olin kauhuissani, että pärjäänkö minä muka paikassa, jonka nimikkeessä lukee "korkeakoulu".

Saahan tuo kyllä edelleen vihaiseksi. Oma lapseni osaa jo reilusti alle kouluikäisenä tehdä pieniä laskutehtäviä sekä plus- että vähennyslaskuista. Oppimisesta tehdään hauskaa leikkien avulla, ja kehun maasta taivaisiin kun ratkaisee tehtävän oikein. Väärinmennessäkään kukaan ei suutu, vaan mietitään yhdessä, että mitenkä saadaan tehtävä oikein.

Oletko antanut äidillesi palautetta?

Olen syntynyt vuonna 1987 ja mä kuljin sukulaisten luona 300km päässä bussilla kulkien yksin pari kertaa vuodessa n. 10-vuotiaasta lähtien. Mun sisko on syntynyt vuonna 1995 ja hän ei esim. 17-vuotiaana saanut lupaa yksin matkustaa junalla toiseen kaupunkiin, vaan faija kuljetti häntä edestakaisin yli 200km matkan suuntaansa

Vierailija kirjoitti:

Ja ironia huipentuu tässä. Arvatkaapas, mikä äitini oli ammatiltaan? Kyllä: opettaja.

Mä olen huomannut, että opettajat ovat persoonina tosi vaativia perfektionisteja.

Mun mutsi, joka on syntynyt 1952, kertoi, että teininä hänen luokallaan oli oppilas, jonka mutsi oli aineenopettaja, ja lapsi teki itsarin alaikäisenä.

Vierailija kirjoitti:

...mutta nyt aikuisena mietittynä olivat outoja tai tosi epäoikeudenmukaisia?.

Meillä esim suututtiin kamalasti jos vahingossa rikkoi vaikka juomalasin. Huutoa tuli. Muistan kun joskus 16-vuotiaana ekan poikakaverin luona rikoin lasin ja menin ihan paniikkiin ja pyytelin kamalasti anteeksi, poikakaveri oli tietty ihan hämmentynyt että mitä nyt ja vahinkohan se oli. Toinen juttu oli se, että meillä ei ollut minkäänlaisia nukkumaanmenoaikoja, saatiin aika vapaasti valvoa niin myöhään kun lystäsi. Koulun kanssa ei saanut mitään apua, vaikka minulla oli matikan kanssa suuria oppimisvaikeuksia. Siihen aikaan piti viedä koe vanhemmille allekirjoitettavaksi, joka kerta oltiin äkäisiä niistä vitosista mutta ikinä ei kysytty tai mietitty että miksi niitä huonoja numeroita tulee.

Apua, oletko minä?! :D ihan samanlainen kokemus.

70 luvulla tokaluokkalaisesta lähtien käytiin kolun jälkeen dyykkailemassa kaatopaikalla kakaraporukalla. Kivaa oli

Meillä myös suututtiin jos esim. kaatoi lasin, tiputti jotain tms. Ylipäätään kaikkiin vahinkoihin suhtauduttiin kuin ne olisivat olleet tahallisia tekoja.

Sekin oli normaalia, ettei vanhempien välillä ollut minkäänlaista lämpöä tai hellyyttä. Myöskään lapsia ei halattu tai osoitettu rakkautta.

Normaalia oli myös töksäyttää ruokapöydässä "anna vettä". Koskaan ei kiitetty tai pyydetty kauniisti. Olen 28v ja minulle on edelleen vaikeaa kiittää. Monet perus käytöstavat ovat hakusessa.

Perheessämme oli vallalla se äärimmäisen vahingoittava tapa, että mistään vaikeasta ei koskaan, ei siis ikinä, keskusteltu. Jos jostakin tärkeästä joskus "keskusteltiin" niin se oli sitten kauhea riita, joka päättyi mököttämiseen, ongelma jäi yhä mätäpaiseeksi muhimaan eikä mitään ratkaistu.

Äitini sai käsittämättömiä raivokohtauksia säännöllisen epäsäännöllisesti. Varsinkaan niinä päivinä ei mistään kannattanut yrittääkään puhua, saati mistään vakavasta.

Tällainen aiheutti meissä lapsissa oppimisen täysin väärään tapaan ratkaista ihmissuhde- ym. ongelmia. Olemmekin kukin tavallamme jollakin lailla sosiaalisesti "omituisia".

Omassa avioliitossani olen jostain syystä aina pystynyt kyllä keskustelemaan vaikka mistä. Mutta työelämässä on ollut ikävää, vaikka olenkin aina tykännyt eri työtehtävistäni ja hoitanut ne mallikkaasti.

Yhteiskuntaluokkien erot. Lapsena en lainkaan ihmetellyt, miksi joidenkin kavereiden kotona oli aina siistiä, paljon kirjoja hyllyssä ja vanhemmat tarjosivat ruokaa vieraillekin, ja toisella kaverilla siivoton koti, yh-äiti ja isä vankilassa.

Elokuvien ikärajat. Sain katsoa katsoa 9-vuotiaana K16-kauhuleffoja ja näin niistä pahoja unia. Ihan käsittämätöntä, miten piittaamattomia vanhempani olivat.

Äiti sai hirveän raivarin jos olin nähnyt painajaisia ja halusin hänen viereensä nukkumaan (alle kouluikäisenä). Luulin että tuo on normaalia kunnes kuulin, että muiden kotona kyllä sai aina mennä viereen nukkumaan jos pelotti. Meillä ei muutenkaan otettu mitään todesta, ei etenkään pelkoja. Isä ei edes nukkunut koskaan äidin vieressä eli siinä olisi ollut tilaakin.

Meillä on suhtauduttu muutenkin oudosti moniin asioihin ja pelkään että olen jotenkin kasvanut kieroon sen takia. Aion itse tulevaisuudessa olla aivan päinvastainen äiti, jos omia lapsia joskus tulen saamaan.

Melkein kuin olisin itse kirjoittanut aloituksen, meillä oli ihan samanlaista ja itsekin menin ihan hysteeriseksi, kun rikoin lautasen minun ja poikaystävän kodissa. 

Lisäksi minusta oli ihan normaali asia, että joka kauppareissu ostettiin viinaa/siideriä/viiniä/lonkeroa, joskus ihan sen takia lähdettiin kauppaan. Kotona oli aina yksi tai kaksi isoa hyllyllistä juotavaa ja niitä orjallisesti täytettiin, koskaan ei saanut päästää tyhjenemään.

Olen syntynyt vuonna 1983, ja äidilläni oli tapana jättää minut 5-vuotiaana kahdestaan 2v veljeni kanssa kotiin, kun kävi kaupassa. Eikä mennyt hakemaan vaan yhtä tavaraa, vaan teki ihan kunnon ostokset, joten aikaa meni varmasti ainakin tunti. Veljeni oli silloin tosin päiväunilla, mutta silti. Ja kyllä muistan myös sen, että minua jännitti ja ahdisti se, pelkäsin että veli herää ja alkaa itkeä, ja niin joskus kävikin. Muistan aina että istuin vaan hiiren hiljaa eteisen lattialla ja odotin äitiä.

Kasvoin 90-luvun alussa isossa perheessä (6 lasta) ja itselle oli ihan normia että ykkösluokkalaisesta lähtien vaihtelin vauvojen vaipat, syötin, leikitin, ulkoilutin, kylvetin, nukutin, huolehdin jne. Äiti oli siis kyllä kotona, mutta useimmiten pyöritti yritystään ja vastuu oli minulla. Saattoi siis olla että koulun jälkeen äiti näkyi vilkaisulta kun minun tultuani meni toimistoonsa ja laittoin oven kiinni, ja isä palasi töistä ylensä vasta yöllä.

Harrastuksia ei voinut olla, kavereita ei voinut tulla kylään jne. koska aina oli hommaa odottamassa.

Nyt jälkikäteen jotenkin kauhistuttaa ajatella mitä kaikkea olisi voinut tapahtua, silloin muistan lähinnä olleeni kovin ylpeä siitä että minulle annettiin niin paljon vastuuta.

Jotenkin mieleen on syöpynyt se, että olin ehkä max. 10 kun kovalla öisellä ukonilmalla pikkuhiljaa kaikki pienemmät sisarrukset hiipivät minun viereeni turvaan vanhempien sijaan.

Että on normaalia, kun kodin olohuoneeseen kerääntyy ihmisiä rukoilemaan äänekkäästi ja puhumaan kielillä, eikä kehenkään saa mitään kontaktia, kukaan ei kuule lasta, koska ovat täyttyneet pyhällä hengellä. Joku huusi, toinen makasi maassa, joku nauroi hullun lailla jne... Tätä saattoi jatkua tunti tolkulla.

Jälkeenpäin olen tajunnut, että lapselle tilanne on aivan yhtä pelottava, kuin että siellä kotona olisi kovaääninen ryyppyporukka, ja kaikki ympäripäissään. Nämä ”herätyskokoukset” olivat säännöllisiä. Kerran pari viikossa niihin varmaan osallistuttiin.

Sisarukseni kuoli huumeisiin päälle 30v ja itselläni ollut monenlaisia vaikeuksia saada elämssä, masennusta jne.. Nyt vasta kun ikää alkaa olla lähemmäs 40v, koen että olen saavuttanut jonkinlaista tasapainoa ja pärjään kohtuullisen hyvin elämässä.

Nämä ketjut ovat aina hyvin opettavaisia sen suhteen, että kuinka EN kohtele omia lapsiani. Toisaalta ovat myös hyvin surullisia ja harmittaa teidän puolesta. Viestin nro 37 kirjoittajan 5-vuotiasta minää haluaisin halata ja istua siihen eteisen lattialle seuraksi odottamaan.

Minut lähetettiin viisivuotiaana yksin bussilla sadan kilometrin päähän isovanhempien luo. Toki 80-luku oli vähän erilaista aikaa, mutta silti kun nykyään katson tuon ikäisiä lapsia (omia ei ole) niin on vaikea käsittää miten pärjäsin. Itse piti osata oikeassa paikassa jäädä bussista pois, vaikka isovanhemmat olivat toki siellä vastassa.