Millaiset ihmiset viihtyvät paljon yksin? Oletko

Olen. Oman perheen seura riittää. Joskus kaipaisin hyviä ystäviä, mutta kaikenlainen pakonomainen seurustelu tuttujen kans ei ole mua varten.

Töissä pitää olla sosiaalinen mutta siitä nautin koska sen roolipelin hallitsen.

Mä olen yötyöläinen Helsingissä. Ihanaa tulla yksin omaan kämppään nukkumaan viikolla ja istua kahviloissa rauhassa cappuccinon ja kännykän kanssa. Vknloppuisin menen miesystävän luo toiseen kaupunkiin.

En tajua ihmisiä, joista on kivempaa mennä kaverin kanssa kaupungille tai kahvilaan, kuin yksin. Eri asia, jos haluaa tavata sen kaverin, mutta minulla oli eräs tällainen ystävä, joka tarvitsi minua seuraksi em. asioihin ja oikeastaan ihan kaikkeen. Kuvittelin hänen haluavan olla minun ystäväni, mutta olin täysin väärässä.

Hän itse kuvitteli olevansa kauhean hyvä ystävä minulle, vaikka sai hirveän kohtauksen ja satutti sillä minua, kun en ollutkaan (väärinymmärryksen seurauksena) lähtemässä hänen kanssaan kaupungille eräänä perjantaina kouluun jälkeen, vaan erään toisen kaverini.

Oikea ystävä ei suutu sillä tavalla, että oikeuttaa satuttavansa ystäväänsä. Hän ei ollut mikään oikea ystävä minulle, vaan pieni lättäperseinen pelle.

t.kristallikissa

No, ainakin sellaiset jotka työkseen kuuntelevat ihmisiä. Silloin ei enää vapaa-ajalla tee mieli olla ihmisten kanssa.

Introverttiyteen kuuluu kai ainakin tämä: väsyy ihmisten seurassa. Sen jälkeen pakko ladata akkuja ihan omissa oloissaan viihtyen.

Silti niinkuin muutkin tarvitsee myös positiivisia ystävyys suhteita. Moni ketjussa mainitsee perheen, että se riittää, sehän ei ole yksinään oloa.

Vierailija kirjoitti:

Introverttiyteen kuuluu kai ainakin tämä: väsyy ihmisten seurassa. Sen jälkeen pakko ladata akkuja ihan omissa oloissaan viihtyen.

Silti niinkuin muutkin tarvitsee myös positiivisia ystävyys suhteita. Moni ketjussa mainitsee perheen, että se riittää, sehän ei ole yksinään oloa.

Minulla ei ole edes lemmikkejä, tarvitsen niin paljon aikaa aivan yksikseni. Lapsena minulla ei ollut omaa huonetta ja yläasteen ajan oli aivan henkisesti poikki. Aina joku seurassa 24/7. Hirveä hälinä. Lukiossa helpotti, mutta sielläkin lintsasin joitain tunteja, että sain olla edes hetken täysin yksin kuukauden aikana. 

Muutettuani asumaan yksin olen voinut erinomaisesti. Kaipaan ystäviä ja hyviä hetkiä heidän kanssaan, eli en ole  muumioerakko. Minulle sopisi parisuhdekin niin, että omat asunnot ja nähdään, kun on sopiva väli. Olipa miten rakas ihminen tahansa, ihmisseura väsyttää. Eli puolisonkin seurasta on pakko palautua, vaikka olisi ollut miten taivaallisen autuaalinen viikonloppu hänen kanssaan.

Lapsia minulla ei luonnollisesti ole eikä tule.

Vierailija kirjoitti:

sellainen?

Olen koska rakastan lukemista.

Minäkin. Rakastan asioita, joita voi oikeastaan tehdä vain yksin eli musiikin kuuntelua ja kirjojen lukemista.* Ihmisten kanssa oleminen väsyttää minua, toki se on ihan kivaa toisinaan mutten jaksa aina enkä usein. Töissä joudun olemaan erittäin sosiaalinen. 

* Toki kaksinkin voi mutta silloin pitäisi olla samanlainen kumppani. :-) 

Täällä nousee kanssa käsi pystyyn. Olen parisuhteessa, mutta kaipaan niitä omia hetkiäni yksikseni. Onneksi niitä myös on riittävän usein.

On mahtavaa lähteä yksin reissuun, ja tehdä mitä haluaa, tai olla tekemättä. Viihdyn mainiosti yksin, mutta tulen helposti juttuun myös ihmisten kanssa.

Mulla on kanssa aina ollut vilkas mielikuvitus, ja koen sen rikkautena.

Täällä yksi. Seurustelin 15- vuotiaasta lähtien, tein 3 lasta, oli kaksi pitkää parisuhdetta ja sosiaalinen työ & ystäviä.

Nyt neljävitosena nautin ollessani yksin tai koirani kanssa. Kotona asuu vielä kaksi teiniä ja tapaan äitiäni ja siskoani silloin tällöin, mutta parisuhdetta tai kavereita en kaipaa yhtään. Uuvuttava ajatus olisi antaa koko ajan itsestään jotain, kun kanssakäyminen vain väsyttää.

Puolituttuja on paljon, ihmiset pitävät minua sosiaalisena koska hallitsen kyllä small talkin ja olen ystävällinen kaikille.

Mieluiten olla möllötän, luen, katson leffoja ja rapsutan koiraani. On päiviä jolloin kaupassa käynti on jo suoritus.

Olen työkyvyttömyyseläkkeellä, joten ei ole pakko työn puolesta tavata ketään, en selviäisi siitä enää.

N 45

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen yksin viihtyvä. Käyn mieluusti myös esim. elokuvissa ja keikoilla yksin, koska haluan eläytyä täysin siihen leffaan tai keikkaan, enkä huolehtia kenenkään kaverin vessareissuista tai viihtymisestä muutenkaan. 

Sama. Itsellenikin musiikki ja elokuvat ovat niin intiimejä kokemuksia, että mieluiten nautin niistä yksin, vaikka julkiselle paikalle niistä menisinkin nauttimaan. Jotenkin se kaverin läsnäolo on kuin koettaisi harrastaa seksiä niin, että joku ylimääräinen on vieressä.

Jotkut taas nauttivat vaikkapa musiikista enemmän juuri sosiaalisessa kontekstissa.

Vierailija kirjoitti:

No, ainakin sellaiset jotka työkseen kuuntelevat ihmisiä. Silloin ei enää vapaa-ajalla tee mieli olla ihmisten kanssa.

Tämä. Pahinta on olla ulkona vapaa-ajalla ja huomata ajautuneensa "työvaihteelle" pitäen kiinnostuneen kuuntelijan roolia yllä, työhymyyn pukeutuneena. Sitä oppii paljon valikoivammaksi seuransa suhteen ja huomaamaan, kenen kanssa voi oikeasti olla rennosti ja kenen kanssa ylipäätään tahtoo vapaa-ajallaan vuorovaikuttaa.

Vähän vaikea vastata noin avoimeen kysymykseen. Mitähän tässä tarkalleen halutaan tietää?

Sanotaan nyt näin, että stressaannun jos joudun olemaan koko ajan tekemisissä muiden kanssa. Mitä enemmän muut minulta vaativat, sitä enemmän stressaannun. Esim. jos menen jonnekin jonkun toisen kanssa, minulla ei yleensä ole yhtä hauskaa kuin jos menisin yksin. Riippuu tietysti henkilöstäkin ja siitä miten paljon hänestä pidän. Yleensä kuitenkin toisen läsnäolo rajoittaa tekemisiäni (toinen haluaa tehdä eri asioita kuin minä) ja enkä pysty kunnolla keskittymään siihen mitä olen tekemässä, koska joudun keskittymään samalla siihen toiseen ihmiseen. Tuloksena on epätodellinen olo, ihan kuin en olisikaan siellä missä olen vaan jossakin virtuaalitodellisuudessa. Ja niin menee Turun reissu hukkaan, kun en ole "oikeasti" käynyt Turussa enkä ole tehnyt siellä niitä asioita, joita halusin tehdä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen. Rakastan pohtia asioita, tutkia ja oppia uutta. Nautin myös vaikkapa hyvästä kirjasta, musiikista tai (maalaus)taiteesta enkä tarvitse ketään jakamaan noita kanssani. Sama hyvän ruoan ja viinilasillisen kanssa. Olen introvertti mutten lainkaan ujo ja saatan olla seurassa puheliaskin jos en ole juuri sillä hetkellä kovin väsynyt. En aidosti kaipaa tai tarvitse muita ihmisiä mutta kylmä ja kova en ole, päinvastoin. Myönnän kyllä, että pidän suurinta osaa ihmisistä niin kypsymättöminä ja siksi rasittavina, että olen entisestään vetäytynyt lähes kaikesta kanssakäymisestä. En tarkoita olla ylimielinen, mutta en vain jaksa ihmisiä ja toisaalta on nautinnollista tarkkailla sivusta kaikkea sitä touhotusta ja öyhötystä tarvitsematta olla siinä itse mukana. Haluan olla yksin, yksinäinen en ole. Tällainen yksin olija ainakin täällä.

Ja taas, minä minä minä. Introvertit rakastavat puhua itsestään ja omasta sisäisestä rikkaasta maailmastaan. Introvertti-ekstrovertti-jaottelulla olen itsekin introvertti, mutta en ymmäärrä tätä tilittämistä.

Tää on keskustelupalsta ja tuota kysyttiin. Se siitä tilittämisestä 😂

Viihdyn paljon yksin. Kotona puuhastellen, rentoutuen tai liikkuen.

En silti vihaa ihmisten seuraa, teatterireissuja ystävien kanssa tai ravintolaillallisia. Käyn sellaisilla harvoin, mutta silloin kun käyn, on se mukavaa ja meillä on ystävien kanssa hauskaa. En koe heitä riippakiviksi tai vinkujiksi kuten osa täällä.

Olen työssäni sosiaalinen. Työpäivien jälkeen ja viikonloppuisin kaipaan useimmiten hiljaisuutta.

Olen. Voin kuvailla itseäni jotenkin pääpiirteittäin. Pystyn olemaan viikkoja näkemättä toisia ilman että se vaikuttaa mitenkään, kunhan pääsen ulkoilemaan. Palstojen lukeminen täyttäisi vaikka kaiken sosiaalisuuden tarpeeni. Olen myös luova ja tykkään kohdistaa sen johonkin, niinpä olen kirjoittanut 3 romaania siitä, mitä nyt milloinkin ideoin vapaalla. Olen aina ollut multilahjakkuus ja opin mitä vain kieltä kuulemalla, olen oppinut piirtämään ammattitasolla vain katsomalla, matematiikkakin sujui muttei kiinnostanut. Olen kunnianhimoinen ja haaveilen vanhasta kartanosta, jonka voisin sisustaa barokkityyliin. Muita omituisia harrastuksia minulla ei kai ole. Työelämä ei innosta minua kuin rahantarpeen ja kunnianhimon tyydyttämisen kannalta, menin juristiksi helpon rahan ja helppojen opintojen (kirjojen pänttääminen sopii valokuvamuistiin) perässä ja valmistun kohta.

En ole hiljainen hissukka vaan intensiivinen sosiaalisissakin suhteissa. Olen kuulemma seurassa kovaääninen ja roisi ja en pelkää huomiota. Lapsena en ollut kiltti ja hiljainen, vaan kympin tyttö, joka rikkoi sääntöjä jatkuvasti, koska ne kyllästyttivät. Sinänsä olen hyvä sosiaalisissa peleissäkin, koska opin nopeasti havainnoimalla ihmisten käytöstä, mutta ne eivät kiinnosta minua. Romantiikassa olen varsinainen sarjarakastuja ja "parempi kysyä kuin katua" -ihminen, mikä on johtanut jänniinkin tilanteisiin. Kysyin kerran proffaltani, onko hän sinkku, koska olin ihastunut ja koska tapanani on tehdä tunteilleni jotakin. :D En viihdy suhteessa, ja koen, että "avioliitto ja 2 lasta" on minulle täysin mahdoton, varsinkin lapset. Arvostan helppoutta ja mukavuutta, enkä oikein jaksa ponnistella pitkän suhteen eteen. Kerran olin pitkässä suhteessa, päädyin pettämään ensin kaverin ja sitten oman opettajani kanssa. Kadun, etten edes sen toisen tähden voinut hoitaa tilannetta paremmin, mutta ainakin nyt olen oppinut jotakin. Erosin lopulta ilman, että hän sai tietää kummastakaan pettämisestä.

Minä viihdyn hyvin ihan omassa seurassani pääsääntöisesti. Työssä saatavat sosiaaliset kontaktit ja lähisukulaisiin ovat minulle aivan tarpeeksi. Tarvitsen paljon omaa aikaa ja akkujen latausta rauhassa että jaksan arkea elää. Jostain syystä näin kaksisuuntaisen mielialahäiriön omaavana psykiatrian lääkärit sanovat että omat sosiaaliset suhteeni eivät ole heidän mielestään riittävät??? Miksi ei ole? Enkö minä itse tiedä mikä on minulle tarpeeksi? Onko pakko olla ylisosiaalinen omaan tarpeeseen nähden että olisi ns. "normaali" persoona. Voisin aivan hyvin elää tyytyväisenä jossain korvessa seuranani vain koira ja kissa. Miksi se on psykiatrian lääkärin mielestä epätervettä? Kaikki kun kuulemma haluavat sisäsyntyisesti parisuhteen ja paljon sosiaalisia kontakteja. Pärjään kyllä tarvittaessa hyvin tutussa porukassa enkä vetäydy omiin oloihini mutta onko kaikkien ihmisten ollakseen ns. "normaali" väkisin pakko hakeutua jatkuvasti pakkososiaalisiin kontakteihin tai parisuhteeseen? En usko että olen ainoa näin ajatteleva mutta apua masennukseen hakeneena pidän itseäni lääkärien mielestä todella outona muuhun väestöön nähden. Nuts or no nuts?

Olen aina rakastanut ja nauttinut yksinolosta. Parasta ja luxusta. Ihmisiä, lapsia enkä eläimiä en ole halunnut ympärilleni pyörimään ja elämääni pilaamaan ja sotkemaan. Sosiaalinen työni ja mieheni riittää sosiaalisuudeksi. Kyllä tykkään puuhata kaikkea, olla ja mennä mutta vain omissa oloissani ja mieheni kanssa. Kotona meillä on miehelläni ja minulla omat huoneet ja vessat. Tykkäämme olla välillä omissa oloissamme. Mieheni on erakkoluonne ja nörtti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen. Rakastan pohtia asioita, tutkia ja oppia uutta. Nautin myös vaikkapa hyvästä kirjasta, musiikista tai (maalaus)taiteesta enkä tarvitse ketään jakamaan noita kanssani. Sama hyvän ruoan ja viinilasillisen kanssa. Olen introvertti mutten lainkaan ujo ja saatan olla seurassa puheliaskin jos en ole juuri sillä hetkellä kovin väsynyt. En aidosti kaipaa tai tarvitse muita ihmisiä mutta kylmä ja kova en ole, päinvastoin. Myönnän kyllä, että pidän suurinta osaa ihmisistä niin kypsymättöminä ja siksi rasittavina, että olen entisestään vetäytynyt lähes kaikesta kanssakäymisestä. En tarkoita olla ylimielinen, mutta en vain jaksa ihmisiä ja toisaalta on nautinnollista tarkkailla sivusta kaikkea sitä touhotusta ja öyhötystä tarvitsematta olla siinä itse mukana. Haluan olla yksin, yksinäinen en ole. Tällainen yksin olija ainakin täällä.

Ja taas, minä minä minä. Introvertit rakastavat puhua itsestään ja omasta sisäisestä rikkaasta maailmastaan. Introvertti-ekstrovertti-jaottelulla olen itsekin introvertti, mutta en ymmäärrä tätä tilittämistä.

Tässä ketjussa kyllä kysyttiin nimenomaan että introvertti, kerro itsestäsi. Miksi tulet koko ketjuun haukkumaan toisia introverttejä?

Minä olen yksin. Vaikka menenkin keikoille ja siellä on paljon ihmisiä niin jammaan sielläkin yksin. Tavallaan sitä on osa sitä yleisöä ja tuntee yhteenkuuluvuutta, kun vaikka samaa bändiä fanittaa, niin silti koen että ihanaa tässä olla yksin.