"Pakonomainen haaveilu" - jollain muulla?

Yläpeukku kiinnostavasta aiheesta.

Täällä kohtalotoveri.

Mulla. Oli ensin pakokeino ja selviytymiskeino. Nyt on kääntynyt itseään vastaan. Todella vaikea päästä eroon ja en elä oikeaa elämää välillä ollenkaa.

Joskus parikymppisenä jouduin elämään aivan helvetillisessä elämäntilanteessa, jolloin tuollainen pakonomainen haaveilu oli pakokeino siitä tilanteesta. Kun sain riuhtaistua itseni irti huonosta elämäntilanteesta, niin se päiväunelmointikin loppui.

Eskapismia, todellisuuden pakoilua ilmeentyy varmaan jossain määrin kaikilla. Määrä vain vaihtelee. Haaveilussa ei ole mitään väärää, mutta on ihan hyvä opetella elämään hetkessäkin. 

Mulla taas ei ole yhtään unelmia.

En ikinä mieti, mitä tekisin jos voittaisin lotossa. En lottoa koska vanhemmat lottosivat 40 vuotta eivätkä koskaan voittaneet.

Ihanasta miehestä joskus haaveilin, mutta totesin että en osaa valita oikein.

Suunnittelen kyllä, mutta vain sellaista johon on jo rahat.

Ihan harmittaa etten salli itseni haaveilla.

Tuttua on. Pakokeinohan se oli lapsuudessa, niissä kammottavissa oloissa. Rikas mielikuvitusmaailma oli pelastus. Selviydyin, opiskelin, hankin, harrastin jne, mutta siinä rinnalla on kulkenut pääni sisällä oma maailmansa ja vähitellen tajusin senkin, ettei kaikilla sellaista ole. Joillakin ei juuri vissiin ollenkaan, he elävät täysillä konkreettista maailmaa.

Nyt vanhana, kun on ruma, tylsä, epäkiinnostava, niin tavallaan lapsuuden paheeni on palannut. Jopa niin, että minulla on välillä kiire kotiin reaalimaailmasta päästäkseni jatkamaan pääni sisäistä maailmaa. Voisihan tätä vikaa yrittää hyödyntää kirjoittamalla kaikki ne tarinat talteen, mutta ei ne taitaisi kiinnostaa ketään muita kuin minua. Heh.

Haaveilen usein ja päivittäin, mutta en sen haaveiluni pakonomaisuudesta osaa sanoa. Väkivaltaisen avioliiton myötä ja yhteydessä mulle tuli pakokeinoksi haavemaailma, jossa yksi ihminen antoi minulle turvaa ja rakkautta. Siinä painajaisavioliitossa loppuaikoina sanoin aina meneväni nukkumaan omaan huoneeseeni ja rutistin sylissäni tyynyä ja ajattelin sitä minulle rakasta ihmistä ja haaveilin.

Se auttoi paljon ja tuntui melkeinpä ainoalta keinolta loppuvaiheessa (joskus tosin lähdin vain ulos kävelylenkillekin ja loppuaikoina olin tuntikausia ylitöissä ja töiden jälkeen kuntosalilla, kun pelkäsin mennä kotiin). En pettänyt siis, tosin haaveilin toisesta ihmisestä romanttisesti ja se toinen ei tiennyt edes, että olin häneen salaa ihastunut.

Kerroin ihastukselleni myöhemmin, mutta sain erittäin karvaat ja tuskalliset pakit häneltä. Siltikin unelmoin hänestä edelleen ja jos mulla on liian ahdistava tilanne, taas menen vuoteelleni ja rutistan tyynyä ja kuvittelen sen minulle rakkaan ihmisen vierelleni. Lisäksi rukoilen. Muuten en ehkä enää olisi edes hengissä.

Täällä. Unelmoin oikeasti niin paljon ja antaumuksella että välillä pelottaa tulenko eläneeksi elämääni lainkaan.

Tästä ominaisuudesta on helppo keksiä hyviä puolia: rentouttaa, saa purettua tunteita mielikuvien avulla, haaveillessa voi saada luovia ideoita, ei tarvitse elokuvaa/kirjaa kun voi nauttia omista tuotoksista, ei vaadi liikaa voimia tai keskittymiskykyä...

Kääntöpuolena tämä voi aiheuttaa tyytymättömyyttä elämään, vaikeutta keskittyä arkeen ja velvollisuuksiin. Päiväunelmat voivat masennuksen myötä muuttua karuiksi ja sisältää esim. väkivaltaa, mikä tietenkin saattaa ruokkia entisestään pahaa oloa. Olen itse turhautuneena kuvitellut päässäni surumielisiä tarinoita ikään kuin lohduttaakseni itseäni ja purkaakseni sisällä vellovia tunteita. Tavallaan se toimii purkureittinä, mutta ei ole ehkä rakentavimmasta päästä.

Ap

😃

Minulle tämä on mielikuvitus on ollut koko elämä. Lapsuudenkoti oli huono ja vietin usein aikaa yksin. Kavereitakaan ei voinut tavata kovin usein ja sekin jäi. Osittain myös siksi että olin aika huono sosiaalisissa suhteissa. Opiskelut on menneet penkin alle enkä koskaan ole tehnyt töitä. Suhde omaan minään on hatara tai olematon. Silti en kutsuisi tätä "pakonomaiseksi" haaveiluksi, vaan lähinnä selviytymiskeinoksi. Ei siinä kovin kauaa selväjärkisenä kestäisi jos mikään ei onnistu edes yrittämällä ja ihmissuhteet ovat joko negatiivisia tai hauraita. Elämässäni ei ole ollut juurikaan mitään hyvää.

Olen miettinyt onko mulla toi, päädyin tulokseen että luultavasti ei noin vakavana. Mutta eskapisti ja haaveilija olen todellakin, esimerkiksi jos katson koneella jotain johon olen todella keskittynyt, masentaa ja ärsyttää jos sen joutuu keskeyttämään ja palaamaan "oikeaan maailmaan". Ja tosiaan tuntuu etten oikein elä elämääni kun haaveilen mieluummin elämästä jota ei ole.

Oletteko kertoneet läheisillenne tai terapeutille tästä? Mielestäni tällaista asiaa on vaikea avata sellaiselle, joka ei samaistu.

En olekaan kuullut tuollaisesta termistä. Minulla on tuosta oirelistasta ainakin tunteellinen kiintymys ja tunteiden näyttäminen hahmoille, suuttuminen kun haaveilu keskeytyy. Tarkoittaako derealisaatio esim sitä että tulee oikeassa elämässä tunne että jokin ongelma on ratkennut kun se on ratkennut "haaveillessakin"? Tunnen tällaisesta hyvää oloa joskus ja sitten tulee kauhea ahdistus kun tajuaa ettei mikään ole oikeasti ratkennut. 

On ollut kiusallisia tilanteita kun elehdin esim keskustellessani pääni sisällä jonkun kanssa. Siis ihan julkisilla paikoilla. Ennen tein tätä vain yksin ollessani. Eli pahenemaan päin on. Oikea elämä myös jää koko ajan enemmän, samoin sen kaipuu. Aiemmin olin masentunut kun ei ollut paljoa kavereita, harrastuksia yms, nyt alan olla jopa tyytyväinen kun näitä on päässäni. Ymmärrän kuitenkin että tämä ei ole "oikein". 

On vaikea saada mitään aikaiseksi, niin pienet kuin isommatkin jutut jää hoitamatta. En tiedä johtuuko se tästä haaveilusta vai olenko vain laiska ja saamaton.

Mistä te haaveilette?

T. Mielinkuvitukseton...

15 jatkaa että osa haaveilustani koskee ihan omaa elämääni ja osa on sellaista että olen ihan joku muu ihminen, keksitty hahmo. 

Vierailija kirjoitti:

Oletteko kertoneet läheisillenne tai terapeutille tästä? Mielestäni tällaista asiaa on vaikea avata sellaiselle, joka ei samaistu.

Minä en edes pysty avautumaan, koska kyseessä on niin intiimi ja yksityinen asia. Ehkäpä siksi en onnistukaan missään terapiassa, koska vastapuoleta puuttuu olennaista tietoa minusta. Toisaalta asian sanoittaminen on myös pelottavaa, koska koen mielikuvitusmaailmani niin todeksi. Minulla ei oikein ole mitään ilman sitä. Se on osa minua enkä haluaisi että sitä pidetään ongelmana. Päässäni on ihmisiä, jotka ovat tukeneet minua vaikeina hetkinä kun kaikki muut ovat kaikonneet syystä tai toisesta. T.12

Tästä oli av:lla hyvä ketju pari vuotta sitten. En pysty nyt linkittämään, mutta löytyy hakusanalla Haavemaailmaan eksyneitä tms. Ihan googlen hakuna varmaan löytyy.....

Haavemaailmaan eksyneet aihe vapaa googleen niin löytyy.....