Mies tulee olemaan minulle aina tärkein ihminen, vaikka hankkisimmekin lapsia

Eiköhän tuo liene suurin syy eroihin. 

Mammat sekoittavat suojeluvietin rakkauteen eivätkä tiedä oikeasta aikuisten välisestä rakkaudesta yhtään mitään.

On eri asia että haluaa suojella lastaan ja laittaa tämän tarpeet etenkin vauva-aikana kaiken muun edelle, kuin että rakastaa kuitenkin kaikista eniten sitä elämänkumppaniaan. Voi olla vaikea käsittää jos kumppani on valittu sillä asenteella, että saattaahan se joskus taas vaihtua ja pääasia että saadaan niitä lapsia.

Sitten on sitä aitoa rakkautta, sielunkumppanin löytäneet eivät eroa eikä sitä tarvitse edes pitää vaihtoehtona, kun on niin luonnollista olla yhdessä. Se ei ole läheisriippuvuutta, sitä ei vaan voi tietää ennen kuin sen on kokenut ;) Sori mammat, teillä on väärät miehet.

Tässähän varsinainen asiantuntija taas; analysoi tulevat äidilliset tunteensa ennen kuin edes on äiti 😂

Vierailija kirjoitti:

Tässähän varsinainen asiantuntija taas; analysoi tulevat äidilliset tunteensa ennen kuin edes on äiti 😂

Tietämättömyydestähän ne varmimmat mielipiteet usein kumpuaa. :D

Vierailija kirjoitti:

Meillä yks sukulaisnainen luopui puolisostaan, kun tänä ei voi saada lapsia. Suhde muuten hyvä, naisen itsensäkin sanoin. Sitten kolme lasta nopeaan tahtiin uuden puolison kanssa. Ei voi tajuta, mutta joillekin tarve saada lapsia menee kaiken edelle...

Ap on oikeassa, puolison pitää olla se kaikkein tärkein ihminen.

Puoliso ja lapset ovat eri tavalla tärkeitä. Minäkin tunnen pariskunnan joka erosi lapsettomuuden takia. Mies otti uuden muijan joka onnistui penskoja tekemään siitäkin edestä. Miksi puoliso olisi se tärkein? Lapsensa vanhempi on aina. Toiseen aikuiseen suhde voi muuttua ja loppua ja voi tulla suhteita ihan muihin ihmisiin.

Vierailija kirjoitti:

Mammat sekoittavat suojeluvietin rakkauteen eivätkä tiedä oikeasta aikuisten välisestä rakkaudesta yhtään mitään.

On eri asia että haluaa suojella lastaan ja laittaa tämän tarpeet etenkin vauva-aikana kaiken muun edelle, kuin että rakastaa kuitenkin kaikista eniten sitä elämänkumppaniaan. Voi olla vaikea käsittää jos kumppani on valittu sillä asenteella, että saattaahan se joskus taas vaihtua ja pääasia että saadaan niitä lapsia.

Sitten on sitä aitoa rakkautta, sielunkumppanin löytäneet eivät eroa eikä sitä tarvitse edes pitää vaihtoehtona, kun on niin luonnollista olla yhdessä. Se ei ole läheisriippuvuutta, sitä ei vaan voi tietää ennen kuin sen on kokenut ;) Sori mammat, teillä on väärät miehet.

Kiva, kun olet noin oikeassa parisuhteesi suhteen. Toivottavasti elämä ei ravistele sinua missään vaiheessa. Nyt vaikutat enemmän naiivilta kuin kypsältä aikuiselta.

Vierailija kirjoitti:

Kaikki naiset höyrähtävät äitiydestä.

Et ole poikkeus.

Lapsen kuuluu olla ykkönen. Mies ei tarvitse vaimoaan pysyäkseen hengissä, mutta lapsi tarvitsee.  Ihminen joka tietää, että lapsi ei tule olemaan hänen elämässään etusialla lapsen ensimmäiset elinvuodet, ei ole kypsä äidiksi.. Miehen kuuluu olla tarkeä, mutta niin kuuluu lapsenkin. 

Rakkautta on monenlaista, siinä olen samaa mieltä, ettei unohda miestä siellä vauvakuplassaan. Parisuhdettakin pitää hoitaa.

Minulle on ainakin lapset tärkeämpiä. Mies ei ole ollut tärkeä enää sen jälkeen kun petti toisen naisen kanssa joka on kaikenlisäksi stalkkeri ja mt-potilas, on ollut hoidossakin muutaman kerran. Rupesi kostamaan perheelle miehen takia, kun oli luvannut ummet ja lammet.  Teki kiusaa ja laitteli viestejä, että lähestymiskieltoa joutuu vakavasti harkitsemaan. Mies vaan edelleen pitää siihen yhteyttä ja nyt kuulemma "kaveri"-pohjalta, olevinaan joku tukihenkilö. Kotona puhuu valinneensa perheen ja kuitenkin raahaa tuota mt-potilasta mukana kaiken kiusanteon jälkeenkin. Kaikki muut ovat sitä mieltä, että pitäisi kaikenlainen yhteydenpito katkaista kokonaan. Järjestelen omia asioitani mm. raha-asiat ja sen jälkeen teenkin omat valintani ja siirtoni.

:D älkää nyt menkö näihin porvoisiin mukaan.

Mä en kerta kaikkiaan ymmärrä ap:n pointtia tehdä tämä aloitus. Joko asia on niin, että hänellä on nyt, lapsettomana, se tunnekokemus, että miehensä on hänelle tärkein ihminen maailmassa, ja tulee aina olemaan.  Mutta jos tämä perustuu tunteeseen, tunteitaan ei voi hallita, jolloin hän ei voi tietää miten hän kokee tärkeysjärjestyksen saatuaan lapsen, eikä voi sitä myöskään itse päättää.

Tai sitten ap on periaatteellisesti sitä mieltä, että puolison kuuluu olla tärkein ihminen, tunnekokemuksista riippumatta.  Mutta siinä tapauksessa en ymmärrä, miten tämä ilmenee, jos ap kerran aikoo hoitaa lapset hyvin ja pitää huolta lasten tarpeista ja tunteista asianmukaisesti - niin että tämä periaate ei näy millään lailla lapsille.

Miksi muuten ap välittömästi solvaa jokaista, joka on hänen kanssaan eri mieltä ("äityli" "eromamma")? Not cool.

Miksi tässä keskustelussa asetetaan vastakkain rakkaus puolisoon ja rakkaus lapsiin?

Se joka rakastaa puolisoaan, rakastaa lapsiaan, ja se joka rakastaa lapsiaan, rakastaa puolisoaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen samaa mieltä aloittajan kanssa, ja minulla on kaksi lasta. Mieheni on elämäni suurin rakkaus, hän on se, jonka kanssa olen hankkinut lapseni. Rakastan lapsiani valtavasti, mutta koen että ilman miestäni minua ei ole olemassa.

"Ilman miestäni minua ei ole olemassa"... Kuulostaa todella pahasti läheisriippuvaisen tekstillä.

Nääh, nuoruuden huumaa. Nuorena kaikki on niin elämän loppuun asti ja ruusunpunaista ja ihanaa ja pusipusimusimusi. Luin päiväkirjaani johon olin kirjoittanut sellaisena parikymppisenä. Noh, olin tässä päälle kolmikymppisenä tikahtua nauruun.

Sitten olisin huolissani jos nämä olemassaolon kyseenalaistajat on päälle kolmekymmentä ja silti olemassaolon määrittämiseen tarvitaan puoliso.

Niin, olemme toki mielessämme nuoria, yhdessä vasta 30 vuotta. Minua, sellaisena kuin nyt olen, ei olisi olemassa ilman miestäni. Se on minun totuuteni. Kaikilla näin ei ole, ja ymmärrän sen. Yksi asia, mitä elämä on opettanut on, etten suhtaudu halveksuen ja vähätellen muiden ajatuksiin ja kokemuksiin. Koskaan et voi täysin tietää jonkun toisen tarinaa.

On aivan eri asia sanoa ettei ihminen ole olemassa jos joku ihminen katoaisi elämästä, kuin sanoa, että lakkaisi olemasta tietynlainen ihminen jos joku tärkeä ihminen katoaisi elämästä. Sitä kutsutaan muutokseksi, elämäksi. Tietenkään et olisi samanlainen, elämä muuttaa ihmisiä. Mutta ei vie silti sinulta olemassa olon merkitystä ja tarkoitusta mitä ensimmäisessä tarkoitetaan.

Ja älä väännä halvennukseksi, onhan se sööttiä tavallaan, vaikka samalla pirun huvittavaa se nuoruuden intohimot ja rakkaus. Vai väitätkö että se 15v teini joka seukkas viikon ja eros, kärsii todellisesta menetyksestä? Tykästyminen varmasti kovaa ja rakkaus aitoa, mutta silti? Puppylove on suloista ja herttaista, muttei mun sydän säry läheskään samalla mittasuhteella kuin nähdessäni 80 vuotiaat mummon hautaavan elämänmittaisen rakkaan ihmisensä.

Kyseessä ei ole siis halveksuntaa, vaan huumoria ja mittasuhteet.

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset rakkaat, jotta perheet pysyisivät ehjinä muistakaan rakastaa ensisijaisesti itseänne, toiseksi kumppanianne ja sitten vasta lapsia. Tämä ei tarkoita sinänsä asioiden arvottamista tai omien tarpeiden jyräämistä yli muiden, vaan ihan sitä, että jos ei rakasta itseään ei voi rakastaa muita. Ja jos parisuhde ei voi hyvin, eivät lapsetkaan siinä perheessä voi hyvin pidemmän päälle.

Elämässä tulee toki vaiheita, jolloin esim lapset tulee laittaa ykköseksi tarpeineen, mutta mikään "lapset aina ensin"-malli ei kovin usein toimi kovinkaan hyvin.

Siitä olen samaa mieltä, että on todella tärkeää rakastaa ja arvostaa itseään, että voi hyvin ja voi olla hyvä äiti ja puoliso. Mutta en ymmärrä mihin tuo ajatus perustuu, että puoliso pitäisi laittaa lasten edelle, että parisuhde pysyisi hyvänä ja perhe ehjänä? Itselläni on erilainen kokemus, kohta 20v yhdessä ja kolmas lapsi tulossa. Emme laiminlyö toisiamme, käymme treffeillä, yhteisillä reissuilla ym. mutta koen kyllä, että lasten etu tulee meidän perheessä aina ensin, isoissa ja pienissäkin asioissa (ei tarkoita, että lapsia palvellaan tms. vaan sitä, että kaikkea mietitään ensisijaisesti heidän kannaltaan).

Vierailija kirjoitti:

Jokainen ihminen on erilainen, eikä kukaan toinen voi tietää, millaiseksi ihminen muuttuu tai ei muutu lapsia saadessaan. Edes aloittaja ei voi tietää, ennekuin hän niitä tulee saamaan. Otetaan ihan esimerkkinä tilanne, että loistavassa parisuhteessa oleva pari saa ensimmäisen lapsensa. Lapsi ei olekaan kiltisti yöt läpi nukkuva söpö pikku ihminen, vaan korvatulehduskierteeseen joutuva koliikkivauva. Se, mikä kantaa sen hermojaraastavan väsymyksen yli, ei ole se hyvä parisuhde , vaan se ehdoton rakkaus siihen omaan lapseen. Biologialla on ihan syynsä, että se on tehnyt "äidinrakkaudesta" niin vahvan, että sitä ei helposti murreta. On hirveän helppo sanoa, että oma puoliso tulee aina ensin, kun totuus voikin olla jotain ihan muuta, sen näkee sitten kun niitä lapsia siunaantuu.

Tämä on niin totta. Minulla on lähipiirissä pariskunta, jotka olivat niin rakkauden huumassa ja yhdessä, että ap:n parisuhde kuulostaa samalta. Ja aidoltahan tuo vaikuttikin, olivat todella kiinni toisissaan.

Mutta kylläpä lapsiarki sitten ravistelikin pahasti. Mies ei sietänyt sitä symbioosia, mikä äidin ja vauvan välillä ihan biologisesti on vauvan syntymän jälkeen. Monien mutkikkaiden kuvioiden jälkeen äiti on nyt yh ja isä taistelee masennuksensa kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Rakkautta on monenlaista, siinä olen samaa mieltä, ettei unohda miestä siellä vauvakuplassaan. Parisuhdettakin pitää hoitaa.

Jos isä riekkuaa illat omissa harrastuksissaan ja kavereiden kanssa ja äiti hoitaa vauvaa 24/7 on ihan turha puhua mistään parisuhteen hoidosta.

Aikuinen mies kiukuttelemassa huomion perään on lähinnä surullisen ja naurettavan rajamaastossa.

Isä hoitakoon myös vauvaa, se on vauva-aikana parasta parisuhteen hoitoa.

Minullekin puoliso on tärkein, tietysti

Faith kirjoitti:

Miksi tässä keskustelussa asetetaan vastakkain rakkaus puolisoon ja rakkaus lapsiin?

Se joka rakastaa puolisoaan, rakastaa lapsiaan, ja se joka rakastaa lapsiaan, rakastaa puolisoaan.

Ei se noin yksinkertaista ole. Aikuiset siis puolisot voivat loukata toisiaan niin syvästi, että ei varmasti laita sellaista ykköstilalle elämässään. Myös usein erotaankin ja eron syynä on usein pettäminen, siis puoliso asettaa jonkun toisen ihmisen oman puolisonsa edelle ja vaarantaa avioliittonsa. Joten ei se liitto sitten paljon mitään merkinnytkään kun heppoisen kevytkengänkin kanssa petetään samalla puoliso että lapset. Äidin rakkaus lapseen on niin syvää ja ehdotonta, että sen rakkauden edelle ei mene kukaan eikä mikään mies. Äiti pysäyttäisi vaikka luodin omalla kehollaan lasta suojellakseen tai menee tuleen, miehen puolesta en enää menisi.

https://www.lansivayla.fi/artikkeli/555107-jari-sinkkonen-vanhempien-pa…

Siinä Sinkkosen mielipide asiaan

Vierailija kirjoitti:

Minäkin päätin nuorena erään parisuhdekirjan luettuani, että pidän parisuhteen ykkösenä, ja näin tein. Meillä on ollut hyvä parisuhde kohta 40 vuotta. Olemme jo isovanhempia. Lapset ovat meille molemmille olleet todella tärkeitä, raikkaita ja merkityksellisiä - ovat edelleen ja meillä onkin läheiset välit heihin. Parisuhde on kuitenkin punainen lanka kaikessa. Ilman sitä ei olisi noita lapsiaan. Mielestäni lapset ensin -elämäntapa on tietyllä tavalla vääristynyt, eivätkä lapsetkaan voi hyvin. Vanhempien hyvä parisuhde on lasten koti. Se luo turvallisuutta ja antaa mallia läheisten ihmissuhteiden rakentamiseen.

Onko pakko aina olla näin mustavalkoinen? Jos mennään lapset edellä, ei lapset voi hyvin, miehestä puhumattakaan. Jos mennään mies edellä niin lapset ja mies voi hyvin?

 Eiköhän asia ole niin, että vaikka kuinka mentäisiin lapset edellä-asenteella niin sekä perheen vanhemmat, että lapset voi voida ihan hyvin. Itse olen elänyt niin, että lapset ovat olleet tärkeimpiä sen pienen hetken, minkä he ovat pieniä ja nuoria ja todella tarvinneet vanhempiaan.  Mies voi siitä huolimatta myös olla tärkeä. Ei se, että annat jollekin rakkautta ja että esim lapsi on sillä hetkellä sinulle se tärkein ihminen suinkaan vähennä rakkautta mieheen ja vähennä tämän tärkeyttä perheessä. lapset vain menevät sillä hetkellä ohitse. 

Meilläkin on jo 40v parisuhdetta takana ja vaikka varmasti molemmille ne lapset ovat olleet niitä tarkeimpiä, kun ovat olleet pieniä, ei se ole estänyt meitä huomiomasta toisiamme.  Itse on olisi halunnut olla se tärkeämpi miehelle jos miehen olisi pitänyt valita lapsemme ja minun välillä.

(Tarkoitan siis, että jos olisimme vaikka joutuneet merihätään, olisin halunnut, että mies olisi pelastanut lapsemme ensin.)