Lue keskustelun säännöt.
Mies tulee olemaan minulle aina tärkein ihminen, vaikka hankkisimmekin lapsia
09.11.2018 |
Elämäni rakkaus, jonka olen valinnut ja joka on valinnut minut. Jos lapsia joskus tulee, eivät he ole mitään meidän jatkeita vaan erillisiä ihmisiä, joiden persoonakaan ei välttämättä edes miellytä. Ikää vähän alle 30v niin minulla kuin miehelläkin, että mistään nuoruuden naiiviudesta ei ole kyse.
En tule ikinä ymmärtämään mammoja, joille lapsi on kaikki kaikessa. Vähiten niitä, jotka heittävät ihanan parisuhteenkin menemään, jos siihen syystä tai toisesta ei lapsia saada. Tuskin rakastavat silloin aidosti puolisoaan, haluavat vain ensisijaisesti lapsentekovälineen.
Kommentit (288)
Vierailija kirjoitti:
Rakkaus miestä kohtaan ei ole vähentynyt ja hän on minulle äärimmäisen tärkeä. Mutta jos voisin pelastaa palavasta talosta joko miehen tai lapset, pelastaisin lapset. Ja tiedän, että mieskin haluaisi minun tekevän niin. Samoin toivoisin tapahtuvan toisin päin. Tätä voi olla vaikea ymmärtää ennen lapsia. Millään muulla tavalla en pysty tätä prioriteettiasiaa selittämään, koska muutoin on todella outoa alkaa asettelemaan perheenjäseniään tärkeysjärjestykseen. Se on vain todella kummallista ja kertoo aloittajasta aika paljon.
Selitys on helppo, koska löydät vastaavaa ihan varmasti omasta elämästä alaluokilta.
Sä oot mun ykkösparas kaveri, sä toiseksi ja sut otetaan vaan mukaan jos toinen näistä puuttuu.
Lapset ovat suuremmassa suojelun ja tuen tarpeessa lapsiaikana, aikuinen ihminen ymmärtää miksi on tärkeää omistaa aikaa enemmän aikaa perusturvallisuuden rakentamiseen, eikä karehdi sitä menetettyä aikaa.
Puolisoni ja minä ymmärrämme miksi ajoista me ja huomioistamme suurin osa menee lapsille, emmekä karehdi tätä. Lapset ovat meille rakkaita, osa itseämme ja rakasta puolisoa. Ja tämä on väliaikaista, kohta linnut lentää pesästä ja sitten ollaan vihdoin taas kaksin.
Tottakai parisuhdetta pitää hoitaa, mutta jos lapsi sattuu kipeytymään kun pitäisi lähteä syömään ja teatteriin, luonnollisesti arvioidaan tilanne uudestaan, sillä kipeän lapsen suurin lohtu on tuttu lämmin syli. Kohta ne ovat liian suuria sinne mahtumaan
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Avioeron jälkeen en enää koskaan luota ehdottomasti toiseen aikuiseen ihmiseen. Erityisen varovainen olen mikäli hän ei ole verisukulainen. Ja naisiin luottamus meni aivan täysin.
Joten kliseisesti elämäni tärkeimmät ihmiset ovat lapseni...ja tietysti miehen elämän tärkein nainen eli äitini.
Jaa niin sä olitkin mies. Luin ekalla kerralla nopeasti ja oletin äidiksi. Minun ihana isukkini luotti vain minuun, (kunnes itseasiassa tapasi elämänsä rakkauden ja tämän painostuksella alkoi pikkuhiljaa luottaa vain häneen, ei ois kannattanut, mutta se on toinen tarina) ja se ei ole lapsia kohtaan mikään hyvän vanhemman merkki tosiaan, kuten sanoin. Kun aloin olla asioista tarpeeksi eri mieltä isäni (vaimon) kanssa, niin eipä isä oikeasti rakastanutkaan minua. Hän ja sinunlaisesi vellihousumiehet välitätte lapsistanne vain jos heistä on teille jotakin hyötyä. Ette rakasta an sich. Minä rakastan silti isääni, mutta hän ei "hyödy" siitä mitenkään enää :)
t.kristallikissa
Miksi sitten tekstistäsi paistaa katkeruus isääsi kohtaan kun itsekin arvotat parisuhteen tylsien lapsien edelle? Hän toimi juuri niin kuin mielestäsi pitääkin tehdä.
Vierailija kirjoitti:
Itse olen samaa mieltä aloittajan kanssa, ja minulla on kaksi lasta. Mieheni on elämäni suurin rakkaus, hän on se, jonka kanssa olen hankkinut lapseni. Rakastan lapsiani valtavasti, mutta koen että ilman miestäni minua ei ole olemassa.
"Ilman miestäni minua ei ole olemassa"... Kuulostaa todella pahasti läheisriippuvaisen tekstillä.
Ihmiset rakkaat, jotta perheet pysyisivät ehjinä muistakaan rakastaa ensisijaisesti itseänne, toiseksi kumppanianne ja sitten vasta lapsia. Tämä ei tarkoita sinänsä asioiden arvottamista tai omien tarpeiden jyräämistä yli muiden, vaan ihan sitä, että jos ei rakasta itseään ei voi rakastaa muita. Ja jos parisuhde ei voi hyvin, eivät lapsetkaan siinä perheessä voi hyvin pidemmän päälle.
Elämässä tulee toki vaiheita, jolloin esim lapset tulee laittaa ykköseksi tarpeineen, mutta mikään "lapset aina ensin"-malli ei kovin usein toimi kovinkaan hyvin.
Vierailija kirjoitti:
Ne puolisot on ihan yhtä ainutlaatuisia ihmisiä kuin ne lapsetkin. Ei niitä voi kukaan toinen korvata. Ja sen puolison kanssa jaetaan koko elämä ja kaikki se on kahdensuuntaista ja vapaaehtoista.
Lapsella on oma elämä. Se on ihan itsenäinen ihminen, jonka ajatukset ei kuulu äidille. Lapsi saa ihan itse valita kenen kanssa jakaa oman elämänsä.
Näin. Ja lapselle se äiti tai isä on tärkein vain hyvin pienen ajan elämässä. Lapsi valitsee aikanaan sen oman tärkeimpänsä, kumppanin, ja saa ehkä omia lapsia jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Näin minäkin ajattelin, kunnes sain lapsen.
No tulet huomaamaan, että asia ei mene noin. Lpsen luonteesta ei tarvitse pitää ja silti häntä rakastaa eri tavoin ja paljon enemmän kuin toista aikuista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen samaa mieltä aloittajan kanssa, ja minulla on kaksi lasta. Mieheni on elämäni suurin rakkaus, hän on se, jonka kanssa olen hankkinut lapseni. Rakastan lapsiani valtavasti, mutta koen että ilman miestäni minua ei ole olemassa.
"Ilman miestäni minua ei ole olemassa"... Kuulostaa todella pahasti läheisriippuvaisen tekstillä.
Nääh, nuoruuden huumaa. Nuorena kaikki on niin elämän loppuun asti ja ruusunpunaista ja ihanaa ja pusipusimusimusi. Luin päiväkirjaani johon olin kirjoittanut sellaisena parikymppisenä. Noh, olin tässä päälle kolmikymppisenä tikahtua nauruun.
Sitten olisin huolissani jos nämä olemassaolon kyseenalaistajat on päälle kolmekymmentä ja silti olemassaolon määrittämiseen tarvitaan puoliso.
No jos minun pitäisi valita, kumpi kuolee, mies vai lapsi, valitsisin miehen.
Mutta toisaalta, elämäni jaan mieheni kanssa. Lapsia hoidan, kasvatan, rakastan, nautin heistä jne, mutta en koe, että jaan elämääni heidän kanssaan. Eli sillä tavalla mies on kyllä ihan minun omia henkilökohtaisia tarpeitani ajatellen ihmisenä tärkeämpi.
Eipä näitä ole siksi kovin mielekästä verrata. Ja onneksi rakkaus ruokkii rakkautta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkin päätin nuorena erään parisuhdekirjan luettuani, että pidän parisuhteen ykkösenä, ja näin tein. Meillä on ollut hyvä parisuhde kohta 40 vuotta. Olemme jo isovanhempia. Lapset ovat meille molemmille olleet todella tärkeitä, raikkaita ja merkityksellisiä - ovat edelleen ja meillä onkin läheiset välit heihin. Parisuhde on kuitenkin punainen lanka kaikessa. Ilman sitä ei olisi noita lapsiaan. Mielestäni lapset ensin -elämäntapa on tietyllä tavalla vääristynyt, eivätkä lapsetkaan voi hyvin. Vanhempien hyvä parisuhde on lasten koti. Se luo turvallisuutta ja antaa mallia läheisten ihmissuhteiden rakentamiseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä miksi näitä edes pitää verrata. Miestä voi rakastaa persoonana enemmän kun lastaan, mutta lasta kohtaan on myös suojeluvietti. Tarkoitan tällä sitä, että oma lapsi ei välttämättä henkilönä ole sellainen jota rakastaisi kuten valittua miestään (tätä ap varmaan myös tatkoitti), mutta lastaan rakastaa silti valtavasti. Mutta en alkaisi näitä vertaamaan.
Mutta kyllä ap varmaan parempi äiti olisi kun nämä ääriuhrautujat. Sitä on aivan kamalaa katsoa kun lapsi laitetaan kaikessa edelle ja oma elämä uhrataan. Tasapainoisimmat perheet on niitä missä myös vanhemmat rakastaa toisiaan valtavasti eikä se tarkoita että rakkaus ei riittäisi lapsille. Suomessa on outo kulttuuri olla supermamma jolla ei saa olla mitään muuta kun lapsi. Mies ei saa edes lasta hoitaa eikä kukaan mukaan kun ei muut osaa niin kuin äiti. Miehen kanssa ei tehdä mitään kahdestaan ennen kun nuorin lapsi on 15v. Sitten ne miehet joko tyytyy olemaan siittäjä-elättäjiä tai kyllästyy väsymystään kiukuttelevaan marttyyrivaimoon. Omassa lähipiirissä nämä "rakkaus lapseen on niin suurta ettei sitä voi ymmärtää jos ei ole lasta" tyypit on juuri edellä kuvatun kaltaisia.
Edelleen en alkaisi vertaamaan kumpaa rakastaa enemmän, kun ei sitä mielestäni voi verrata. Mutta kyllä kaikkein paras lapselle on perhe jossa vanhemmat rakastaa toisiaan enkä ole koskaan nähnyt tilannetta jossa lapsi kärsisi siitä, että vanhemmat rakastavat toisiaan ja arvostavat myös parisuhdetta.
Ennemin kysyisin miksi nämä "lapset on rakkaampia kuin mies" haluavat edes parisuhteen eikä vain siittäjää kuin kysyisin ap:ltä miksi haluaa lapsia.
Eikö teillä ollut suojeluviettiä ennen kuin teitte lapsen? Ja koette sitä vain häntä/heitä kohtaan? Olen itse vela ja tunnen voimakasta suojeluviettiä esim. sisaruksiani, miestäni ja vaikkapa eläimiä kohtaan. Joskus jopa häiritsevän voimakasta.
Todellakin, jälleen yksi syy olla tekemättä omaa lasta, jos synnytyksen jälkeen suojeluvietti kutistuu itsekkäästi koskemaan vain omaa lasta!
Sä et osaa vain erottaa suojeluviettiä omistuksenhalusta ja mustasukkaisuudesta.
Aikuisia ei tarvitse suojella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Trollipoika on mustis jo valmiiksi tulevien lastensa saamasta huomiosta, joka on siis itseltä pois.
Ei ole ensimmäinen eikä viimeinen kerta kun joku nuo sanat lausuu. Niin taisin sanoa itsekin ennen lapsen syntymää 😊
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mielestäni miestä ja lasta ei voi asettaa tärkeysjärjestykseen. Jos olet oikeasti löytänyt sen oikean miehen itsellesi, on hän sielunkumppanisi. Jonka kanssa sinulla on selittämätön yhteys. Ja lapsi on sinun lihaa ja verta, ja myös valittusi lihaa ja verta. Ei miestä ja lasta voi verrata keskenään. Niillä on ihan eri rooli, mutta molemmat ovat tavallaan samaa.
Voin kertoa että näin kaikki ajattelevat, ennen kuin saavat lapsen. Eikä siinä mitään pahaa ole. Luonto hoitaa sitten homman oikein. Eikä siinäkään ole mitään pahaa.
Ei kannata tehdä lapsia jos ajattelee noin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen samaa mieltä aloittajan kanssa, ja minulla on kaksi lasta. Mieheni on elämäni suurin rakkaus, hän on se, jonka kanssa olen hankkinut lapseni. Rakastan lapsiani valtavasti, mutta koen että ilman miestäni minua ei ole olemassa.
"Ilman miestäni minua ei ole olemassa"... Kuulostaa todella pahasti läheisriippuvaisen tekstillä.
Nääh, nuoruuden huumaa. Nuorena kaikki on niin elämän loppuun asti ja ruusunpunaista ja ihanaa ja pusipusimusimusi. Luin päiväkirjaani johon olin kirjoittanut sellaisena parikymppisenä. Noh, olin tässä päälle kolmikymppisenä tikahtua nauruun.
Sitten olisin huolissani jos nämä olemassaolon kyseenalaistajat on päälle kolmekymmentä ja silti olemassaolon määrittämiseen tarvitaan puoliso.
Niin, olemme toki mielessämme nuoria, yhdessä vasta 30 vuotta. Minua, sellaisena kuin nyt olen, ei olisi olemassa ilman miestäni. Se on minun totuuteni. Kaikilla näin ei ole, ja ymmärrän sen. Yksi asia, mitä elämä on opettanut on, etten suhtaudu halveksuen ja vähätellen muiden ajatuksiin ja kokemuksiin. Koskaan et voi täysin tietää jonkun toisen tarinaa.
Vierailija kirjoitti:
Trollipoika on mustis jo valmiiksi tulevien lastensa saamasta huomiosta, joka on siis itseltä pois.
Tätä minäkin ajattelin aloituksen luettuani. Kaikista ei vain ole hyviksi vanhemmiksi.
Jaa niin sä olitkin mies. Luin ekalla kerralla nopeasti ja oletin äidiksi. Minun ihana isukkini luotti vain minuun, (kunnes itseasiassa tapasi elämänsä rakkauden ja tämän painostuksella alkoi pikkuhiljaa luottaa vain häneen, ei ois kannattanut, mutta se on toinen tarina) ja se ei ole lapsia kohtaan mikään hyvän vanhemman merkki tosiaan, kuten sanoin. Kun aloin olla asioista tarpeeksi eri mieltä isäni (vaimon) kanssa, niin eipä isä oikeasti rakastanutkaan minua. Hän ja sinunlaisesi vellihousumiehet välitätte lapsistanne vain jos heistä on teille jotakin hyötyä. Ette rakasta an sich. Minä rakastan silti isääni, mutta hän ei "hyödy" siitä mitenkään enää :)
t.kristallikissa